Pallit takaisin politiikkaan!

Täytyy sanoa, että pitkästä aikaa on hienoa seurata suomalaista politiikkaa.

Isoin juttu on totta kai iso-Eeron yllättävä vastuunkanto ja peliliike. Se saattaa ihan oikeasti tuoda ainakin vähän poliittista keskustelua ylipäätään takaisin Suomeen. Sen suurin estehän on poliittisen eliitin, eli suurimpien puolueiden kiivas pyrkimys kohti konsensusta ja keskustaa, halu ennen kaikkea välttää virheitä, jotka saattaisivat karkottaa äänestäjiä. On olemassa sellainen mahdollisuus, että SDP joutuu ehkä ainakin sisällään käymään jonkin verran aitoa poliittista keskustelua, joka saattaa sitten heijastua muuallekin. Parhaimmillaanhan sieltä tulisi jokin vasemmistolainen (siis edes vähän, tai jos vaikka eivät edes olisi kokoomuksesta oikealla niin kovin usein) liike, joka vetäisi koko poliittista keskustaa vasemmalle. Se kyllä vaatisi sitten myös Vasemmistoliiton aktiivisempaa tylyttämistä.
Todennäköisesti tämä on kuitenkin vain haihattelua. Yhä edelleen tullaan puhumaan ihmisistä, välittämisestä ja hyvinvointivaltiosta ja samalla karsimaan julkista sektoria rankalla kädellä.

Toinen taho, jolla on nyt palleja, on joko Vihdin vihreät tai Merikukka Forsius. Vaikea tietää kumpi, kun puhuvat ristiin, mutta jompi kumpi joka tapauksessa. Tai tääkin on niin naurettavaa, mutta yksinkertainen ohje: jos olet Kokoomuslainen, liity Kokoomukseen. Jos olet vihreä paikallisjärjestö, älä tue Kokoomuslaisia ehdokkaita. Mitä realpolitikiin tulee, tämä on mitä valitettavinta, mutta pintakuplat kuplivat ja karavaani haukkuu. Tai kuten isoäitini tapasi sanoa, “kyllä se maailman iso nuija nuijii”.

Analysoimme Jehkin kanssa nykyistä poliittista ilmapiiriä, ja totesimme kaiken maailmassa viimeisen viidentoista vuoden aikana harjoitetun politiikan olevan premisseiltään erittäin vahingollista. (Näitä ajatuksia edisti huomattavasti Frank Martelan blogimerkintä, jota ajattelin pihdata sunnuntaihin, mutten näköjään pystynyt.) Ja tässä ei ole kyse edes uusliberalismista tai hyvinvointivaltion karsimisesta, koska se on kuitenkin useimmille pelkkä keino, ei päämäärä sinänsä.

Se päämäärä on nimittäin se, joka on väärä. Eli siis talouskasvu. Talouskasvu lisää bruttokansantuotetta henkilöä kohti, joka ei siis ole sama asia kuin onnellisuuden lisääminen tai kaikkien ihmisten varallisuuden lisääntyminen. Samaan aikaan talouskasvun kanssa olemme päässeet nauttimaan kasvavista tuloeroista. Tai mitä mä tässä höpötän, kts. Summa, Voikkaa, Kemijärvi. Lisäävät aivan varmasti Suomen BKT:tä ja pitävät nousukautta käynnissä vielä vähän aikaa.

Muistaako joku aikaa, jolloin politiikan tavoite olisi ollut ihmisten hyvinvointi? Siis proaktiivinen hyvinvointi, aito hyvinvointi, ei hyvinvointia aiemmassa maailmassa tuottaneiden ratkaisujen puolustaminen? Mä en ainakaan, ei minun elinaikanani.

Tarkennus lienee paikallaan. Totta kai se aina jonkin tahon tavoitteena on, joku kommunisti huutaa metsästä vihaisena. Siitä ei kuitenkaan ole kyse. Kyse on koko poliittisen kentän lävistävästä superideasta, johon niidenkin, jotka eivät siitä ole innoissaan, on taivuttava, mikäli mielivät pysyä vallassa. (Jos siis oletamme nykyisenkaltaiset etujärjestö-valtaonaniapuolueet, joiden olemassaolo edellyttää valtaan takertumista.) Suomessa oli tuollainen ajanjakso, mutta se oli huomattavan lyhyt ja intensiivinen. Suomen koko hyvinvointivaltiojärjestelmä rakennettiin 60-luvun alkupuolelta 70-luvulle. Vielä 50-luvulla Suomi oli kaikissa hyvinvointipalveluissa ei edes hyvää itäeurooppalaista keskitasoa, vaan ihan perus kehitysmaa. 80-luku porskuteltiin ihan messevissä tunnelmissa, kunnes iski talouskasvu ja nousukausi. Ja me kaikki tiedämme, että ikuinen nousukausi on mahdottomuus, ja että mitä kovemmin noustaan, sitä tiukempi on alamäki aikanaan.

Ei todennäköisesti ole haihattelua sanoa, että koko intensiivinen hyvinvointivaltion rakentaminen (joka alkoi Pekka Kuusen kirjasta 60-luvun sosiaalipolitiikka, 1961) vaati tapahtuakseen Neuvostoliiton. Suomen kaltaisessa monipuoluejärjestelmässä, ja silloin oli vielä useita vasemmistopuolueita, liikutaan aina keskustan (pienellä kirjaimella) mukaan, ja jotta keskusta siirtyisi, täytyy jonkun vetää ohi ja rankasti jostakin laidalta. (+ jonkun suurista sitten liikahtaa sen mukana, muttei mennä siihen sen syvemmälle). Lisäksi pitää mainita, ettei ole älyllisesti rehellistä kuvitella, etteikö silloin olisi laskettu talouskasvua ihana samalla tavalla kuin nykyäänkin. Monet jopa sanovat tuon Kuusen kirjan suurimmaksi ansioiksi nimenomaan sen toteamisen, miten tulonsiirroin toteutettu hyvinvointivaltio edistää myös talouskasvua. Eli siis miten kaikkien ihmisten hyvinvoinnin tavoite ei ole ristiriitainen silloin vielä kaupungistuvan ja lähes esiteollisen Suomen elintason nostamisen kanssa. Nykyään elämme melko toisenlaisessa ajassa.

Poliittinen analyysi on viimeisenä viitenätoista vuotena mennyt, puolueesta riippuen, jollakin seuraavista tavoista. Kaikille yhtenäinen alkuajatus on, että vittu, lama eli noususuhdanteen loppuminen oli muuten rankka juttu, ei hyvä. Sitten tulee eroja.

1. Laskusuhdanne vie työpaikkoja -> tulee työttömyyttä, joka tulee kalliiksi ja on ihmisille ikävää -> jos noususuhdanne määritellään päinvastaiseksi, se tarkoittaa lisää työpaikkoja ja ihmisille mukavaa -> joo. kapitalismia ja nousukausia!
2. Vittu mun Mersu vie paljon bensaa. Ja ihmiset kattoo risteyksissä pahasti kun tööttää. Jos on nousukausi, meitä katsotaan ihaillen ja musta tulee seksisymboli. Vastakkainasettelujen aika on ohi!
3. Jos on nousukausi, me voidaan kupata rahaa tehokkaammin sinne, minne sitä pitäisi meidän mielestä saada.

Huomatkaa, tässä tehdään nyt se poikkeuksellinen oletus, että demarit eivät ehkä olekaan sieluttomia verenimijöitä, vaan ainoastaan väärän johtopäätöksen tehneitä, eli harhaanjoutuneita sieluja, jotka haparoivat pimeässä vapahtajaa kaivaten.

Ja vapahtajahan oli tarjolla. Työkansan jeesus Sauli Niinistö astui mielellään tähän hommaan. Entäs jos ajatellaankin, että “vastakkainasettelujen aika on ohi” ei olekaan pelkkä helvetin korni mainoslause, vaan todellinen poliittinen analyysi suurten ikäluokkien tilanteesta? Vastakkainasettelu näet vaatii kaksi voimaa, jotka voidaan asettaa vastakkain. Ja suurissa ikäluokissahan ei sellaisia ole. Kaikilla menee aika mukavasti ja kaikki puolueet ovat samaa mieltä, ja niillä, joilla ei mene niin mukavasti, menee niin huonosti, että heitä ei voi laskea miksikään voimaksi.

No joo, mutta entäs se nykyhetki? Mitä vikaa talouskasvussa on, paitsi että se jakautuu jo määritelmällisesti todella epätasaisesti? (määritelmällisesti sen takia, että talouskasvu tapahtuu jälkiteollisessa nyky-yhteiskunnassa aina tuottavuuden kasvun avulla, ja suuret yksiköt pääsevät nauttimaan skaalaeduista). Talouskasvu kaappaa ihmisten mielet. Nousukauden aikana on helppoa olla pinnallinen, epäpoliittinen, välittää vain muodista, matkailusta ja hienosta tekniikasta. Kun ei ole oma perse tulessa. Eli talouskasvun ideologia on siitä erittäin itseäänruokkivaa ainakin näillä isommilla paikkakunnilla, jotka eivät ole pieniä banaanivaltioita Suomen sisällä. Kun jengi näkee koko ajan talouskasvun materiaalisen hyödyn ympärillään jos ei itsellään, eikä osaa kokea omaakaan tulevaisuuttaan järin uhatuksi, on helppo keskittyä pelkästään siihen ympärillä tapahtuvaan, jäädä ajatuksen vangiksi. Lisäksi talouskasvu tekee ihmisille ihan fyysistä vahinkoa: suurin osa Suomen työkyvyttömyyseläkkeistä taitaa jo nykyään olla rankempia burn-outteja ja erilaisia depressioita. Nämä aivan varmasti korreloivat talouskasvua havittelevan kilpailun ideologian kanssa.

(tähän pitää palata joskus: nykyisessä globalisoituneessa maailmassa kaupungit ottavat kansallisvaltioiden paikan -> symytyy banaanikaupunkeja siinä missä ennen banaanivaltioita. Eikö nyt jo puhuta kehitysalueista tai kehityskaupungeista?)

Talouskasvu siis sanalla sanoen tekee ihmisistä typeriä nauriita, teuraalle talutettavia lampaita. Harva kuitenkaan onnistuu nousukausienkaan aikana ottamaan niin paljoa sukanvarteen, ettei tarvitsisi enää välittää politiikasta. Todennäköisesti vasta kohta tuleva laskusuhdanne auttaa palauttamaan prioriteetteja kohdalleen.

Yhtenä lopputulemana voisi siis sanoa, että talouskasvusta on todennäköisesti aktiivista haittaa vasemmistopuolueille, eikä sen pitäisi missään nimessä olla niiden tavoitteena. Jossakin asioissa se voi olla välttämätön välitavoite, mutta silloinkin todennäköisesti todella paikallisesti ja rajoitetusti.

Eli pallit takaisin politiikkaan: vaatikaa onnellisuutta, aikaa, rauhaa ja rakkautta. Vasemmistopuolueilla pitäisi olla munaa olla se vastavoima, luoda se vastakkainasettelu, jota tarvitaan meidän kaikkien pelastamiseksi.