Sosialidemokratian moraalinen selkänoja ja Vartiaisen käännös

Juhana_VartiainenJuhana Vartiaisen loikatessa SDP:stä Kokoomukseen särkyi jotain sellaista, mitä ei saa enää koskaan ehjäksi. Juhana Vartiainen menetti moraalisen selkärangan puhuessaan hyvinvointiyhteiskunnan pelastamisesta.

Tiedättehän: kun sosialidemokraati sanoo, että tärkeintä on puolustaa hyvinvointivaltiota, niin ellei hänen nimensä ole Kari Rajamäki tai Mikael Jungner, ihmiset noin yleensä uskovat puhujaan. Kun kokoomuslainen sanoo, että tärkeintä on puolustaa hyvinvointivaltiota, kaikki tietävät, että oikeasti tämä ei ole puhujan mielestä tärkeintä, vaan usein puhuja jopa tarkoittaa, että hyvinvointivaltiota pitää pyrkyiä romuttamaan niin paljon kuin kehdataan ja nopeasti.

(Kaikki puolueaktiivit kuulevat politiikan puheen eri tavalla kuin kaikki muut maailman ihmiset. Toki tämäkin kirjoitus on tietystä positiosta käsin kirjoitettu.)

Vaikka Vartiainen ei ollutkaan vasemmistopiireissä (tai edes demareiden keskuudessa) erityisen suosittu, sosialidemokraattina hän kuitenkin esitti moraalisen haasteen vasemmistolaisille kuulijoilleen: jotta hyvinvointivaltio voidaan pelastaa, pitää tehdä rakenteellisia uudistuksia, lisätä työvoimaan kuuluvien määrää ja sitten elvyttää kaikki töihin, tässä järjestyksessä. Tämä on toisille ikävän kuuloista puhetta, mutta se on jossain määrin uskottavaa, sillä sosialidemokraattina voidaan ajatella, että Vartiainen todella on huolissaan hyvinvointivaltiosta. Että jos joku sosialidemokraatti todella on tätä mieltä, ehkä asiaa on edes harkittava.

Yksi tapa mieltää politiikkaa on ajatella, että puolueet pyrkivät rakentamaan asemaansa yhteiskunnan moraalisena selkärankana. Koska elämme moniarvoisessa yhteiskunnassa, ei mikään puolue voi omia ”moraalista selkärankaa” sinänsä, vaan eri puolueet pyrkivät olemaan moraalin esimerkkejä kukin omalla tavallaan.

Kiitos työväenliikkeen perinnön ja hyvinvointivaltion osittain satunnaisenkin rakennushistorian sosialidemokraattien vahvin moraalinen selkäranka liittyy nimenomaan suomalaisiin hyvinvointirakenteisiin ja niiden puolustamiseen. Halusimme tai emme, sosialidemokraateilla on vahvin moraalinen asema hyvinvointivaltion tai jopa suomalaisten hyvinvoinnin puolueena. Tätä asemaa voi sitten käyttää monella tavalla – Lipponen venytti käsitettä pitkälle. Toisaalta varsin universalistisen hyvinvointimoralismin vastaiset kannanotot näyttävät aina falskeilta, SDP:n lähihistorian alhaisin hetki on varmasti onneksi lyhyeksi jäänyt ”maassa maan tavalla”-populismi.

Moraalisten selkärankojen kautta saadan yksi näkökulma siihen, miten omituinen puolue kokoomus on nykyään. Kokoomus ei nimittäin historiallisilta juuriltaan ole suinkaan mikään markkinaliberaali pienyrittäjien puolue. Kokoomuksen vahvin moraalinen selkäranka löytyy tietystä suoraselkäisestä isänmaallisuudesta, jota on aikanaan puolueelle edustanut armeija ja rojalismi, aikanaan ei-sosialismi ja neuvostovastaisuus, aikanaan eurooppalaisuutena ja amerikan ihailemisen näkynyt länsimielisyys. Kokoomuksella on (osittain historiallisesti) vähän ongelmia pro market / pro business -erottelun kanssa: kannattajakunta ja isot tukijvat edustavat sitten kuitenkin pikemminkin isoja yrityksiä kuin kasvuyrityksiä. Tämä näkyy myös Maria Petterssonin oivassa kuukausiliite-jutussa Arto Merisalolsta ja Kehittyvien Maakuntien Suomen hustleri-äijistä. Kokoomuksen työtä ja yrityksiä -linja ei siis ole moraaliselta viestiltä olekaan niin vahva tai selkeä kuin voisi kuvitella. Keskusta ei tässä mielessä ole moraalinen puolue, vaan paketoi itseensä useita vastakkaisia mielipiteitä, ”tavallisuutta ja normaaliutta” sekä ei-kaupunkilaisuutta.

Ajatellaanpa nyt uudestaan: kokoomuksen kansanedustajaehdokkaan Juhana Vartiaseen mielestä jotta hyvinvointivaltio voidaan pelastaa, pitää tehdä rakenteellisia uudistuksia, lisätä työvoimaan kuuluvien määrää ja sitten elvyttää kaikki töihin, tässä järjestyksessä.

Puoluevaihdon myötä Vartiaisen moraalinen haaste on kadonnut kokonaan. Nyt Vartiainen on enää yksi leikkauksia ja vyönkiristyksiä vaativista oikeistolaisista miehistä muiden joukossa. Kukaan ei enää usko sitäkään vähää, että mitään elvytystä olisi koskaan tulossa, vaikka Vartiainen itse saisikin niistä päättää. OIkeistolaisten taloustieteilijöiden mielestä kun koskaan ei ole juuri oikea aika sille, vaikka teoria niin välillä sanoisikin.

Tai ehkä tämä kaikki kirjoittamani on masturbatoris-nekrofiilistä menneisyyden tavoittelua. Ehkä Vartiaisen Käännös ei olekaan moraalisen selkänojan menettämisen merkki, vaan pikemminkin Uuden Moraalin Kauden (#UMK15) merkki. Ainakin Vartiaista kuunnellaan mediaeliitin keskuudessa – joka tutkitusti on kokoomuslaistunut merkittävästi viimeisen 20 vuoden aikana. Ehkä SDP:n asema hyvinvointivaltion moraalisena selkärankana on mennyt. Joka tapauksessa vasemmiston ajattelua Vartiainen ei enää haasta samalla tavalla.

Toisaalta pitää myös muistaa vanha helsinkiläinen sananlasku: sinne minne ei mene kiskoja, ei voi mennä raitiovaunulla.