“Keksityt traditiot” esiintyy terminä Eric Hobsbawmin ja Terence Rangerin toimittamassa teoksessa ”The Invention of Tradition”. Hobsbawmin mukaan “keksityt traditiot” tarkoittaa valtioiden ja muiden toimijoiden kehittämiä juhlia, seremonioita ja tunnuksia, joiden sanotaan usein juontuvan kunniakkaasta menneisyydestä tai jotka liittävät nykyisyyden menneeseen. Keksittyjen traditioiden on tarkoitus korostaa tiettyjä normeja ja arvoja yhteisössä. Keksitty traditio ei kuitenkaan välttämättä tarkoita, että traditio olisi keksitty tarkoituksella – ainoastaan, että sillä on tarkoituksenmukainen asema yhteisössä ja on moderni, eikä aidosti ole syntynyt esimerkiksi agraariyhteiskunnan elämänpiiristä.
Hobsbawm erottaa keksityn tradition ”vanhoista” traditioista kahdella tapaa. Ensinnäkään keksityt traditiot ovat usein ympäripyöreitä tai epäselviä: ei ole esimerkiksi yksiselitteistä, miten seisominen kansallishymnin aikana osoittaa lojaaliutta ja patriotismia. Keksityt traditiot vetoavatkin nimenomaan tunteeseen. Toisekseen keksityt traditiot eivät ole tiivis osa yhteisön jäsenien jokapäiväistä arkielämää, vaan ne liittyvät lähinnä julkiseen elämään. Keksityt traditiot eivät siis esimerkiksi ohjaa jokapäiväistä arkea, kun taas vanhat traditiot vaikuttivat hyvin paljon esimerkiksi siihen, milloin tehtiin töitä, milloin juhlittiin ja miten syötiin. Keksityt traditiot kuitenkin näkyvät vahvasti esimerkiksi valtiollisissa tilaisuuksissa tai kouluissa.
Johdannossa Hosbawm myös perustelee, miksi keksittyjen traditioiden tutkimus on tärkeää. Hänen mukaansa keksityt traditiot ovat ikään kuin oireita yhteisön tilasta: traditioista voi päätellä millaisia ongelmia ja kehityskulkuja yhteisössä on ollut. Toisekseen keksityt traditiot kuvaavat tietyn hetken ihmisten suhdetta menneisyyteen ja historiaan. Menneellä perustellaan ja legitimoidaan nykyhetkeä ja traditioilla korostetaan yhteyttä menneisyyteen. Kolmanneksi syyksi Hobsbawm mainitsee keksittyjen traditioiden tutkimuksen poikkitieteellisyyden: keksityt traditiot eivät ole ainoastaan historioitsijoiden tutkimuskentällä, vaan myös esimerkiksi sosiologien ja antropologien.
Keksityt traditiot ja identiteetin rakentaminen Helsingin yliopiston osakunnissa
Pro gradu -tutkielmani käsittelee identiteetin rakentamista ja kokemusta Helsingin yliopiston Eteläsuomalaisessa osakunnassa 1970- ja 1980-luvuilla. Aion tutkielmassani hyödyntää keksittyjen traditioiden konseptia tarkastellessani, miten tietynlaisen toiminnan kautta pyrittiin rakentamaan ”esolaista”-identiteettiä.
Osakuntiin liittyy paljon keksittyjä traditioita, joista selkeimmät liittyvät osakuntien ulkoisiin merkkeihin: kaikilla osakunnilla on omat värinsä, lippunsa ja laulunsa. Lisäksi osakunnilla on vahva yhteys ”kanta-alueisiinsa”, eli niihin maakuntiin, joista osakunnan jäsenet ovat tyypillisimmin kotoisin. Myös tätä maakuntayhteyttä voi pitää osakuntalaisena keksittynä traditiona, sillä harvalla helsinkiläisellä opiskelijalla on esimerkiksi erityistä suhdetta Uudenmaan maakuntaan, jota Eteläsuomalaisessa osakunnassa taas korostetaan kotiseutuna.
Hobsbawm kirjoittaa “The Invention of Tradition”-teoksen viimeisessä luvussa siitä, miten 1800-luvun lopulla kehittyneet alumni-yhteisöt ovat myös keksitty traditio. Koulutuksen lisääntyessä ja laajetessa eliitille tuli tarve korostaa omaa asemaansa, joten tietyistä kouluista ja opiskelijayhteisöistä muodostui eliitin merkkejä, joille keksittiin omia tunnuksia. Esimerkiksi kuuluminen amerikkalaiseen collegen ”veljeskuntaan” tai brittiläisen yksityiskoulun alumniyhdistykseen oli merkki tällaisesta eliittiasemasta. Osakunnat olisi luontevaa liittää tällaiseksi keksityksi traditioksi, mutta niiden historia ulottuu Turun akatemian perustamisvuosiin, jolloin osakuntien tarkoitus oli valvoa kaukana kotoa olevia opiskelijoita. Ne eivät siis olleet amerikkalaisten college-veljeskuntien tapaan alun perin vertaisten yhteisöjä, vaan niillä oli selkeä ylhäältä annettu funktio yliopistossa. Sen sijaan uskoisin, että 1900-luvulla osakunnan jäsenyyden muututtua vapaaehtoiseksi, siitä Hobsbawmin kuvailema tapa osoittaa tai ainakin tavoitella eliittiasemaa. Osakuntien toimintaan liittyvät erilaiset senioriyhdistykset, jotka korostavat osakuntalaisuuden jatkumista elinikäisenä identiteettinä myös valmistumisen jälkeen. Osakuntia ja osakuntalaista identiteettiä siis muokattiin keksimällä ylisukupolvisen yhteyden traditioita.
Tutkimuskysymykseni on kuitenkin se, miten keksityillä traditioilla rakennettiin identiteettiä. Kuten Hobsbawm teoksen alussa kirjoittaa, voivat keksityt traditiot paljastaa yhteisöstä muuten piiloon jääviä asioita. Keksittyä traditiota pitäisi siis pystyä käyttämään indikaattorina jostain kontekstin muuten huomaamattomasta ilmiöstä. Jäin kuitenkin pohtimaan, miten tämä pitäisi toteuttaa käytännössä. Nopeasti ajateltuna olisi helpompaa laajemman yhteisön kontekstin perusteella päätellä, miksi sen keksityt traditiot ovat tietynlaisia. Ehkä keksittyjen traditioiden indikaattori-ominaisuus tulee kuitenkin esiin nimenomaan ristiriitatilanteissa: esimerkiksi siinä, miten Britannian hovissa traditioiden merkitys voimistui vasta, kun monarkin valta väheni, kuten Cannadine argumentoi “The Invention of Traditionin” toisessa luvussa. Ehkä osakunnista löytyy vastaavia ristiriitoja keksittyjen traditioiden ja osakunnan aseman välillä, jotka kertovat jotain olennaista yhteisöstä.
Katkelma Aino Tuovisen esseestä “Keksityt traditiot historiallisena lähestymistapana”, joka on kirjoitettu Historialliset lähestymistavat yhteiskuntatutkimuksessa -kurssille keväällä 2017.
Käytetty kirjallisuus:
Hobsbawm, Eric – Ranger, Terence (toim.): The Invention of Tradition. Cambridge University Press, Cambridge, 1989 (1983).
Kolbe, Laura: Eliitti, traditio, murros. Helsingin Yliopiston Ylioppilaskunta 1960-1990. Otava, Helsinki, 1996.