Eteläsuomalaisen kansitaidetta -sarjan toisessa osassa olemme loppuvuodessa 1938. Tuolloin osakunnassa keskusteltiin erityisesti Uudenmaan maaseudulta tulevien ylioppilaiden asemasta: ESO oli vahvan Helsinki-keskeinen ja monet maaseudulta kotoisin olevat ylioppilaat kirjautuivat esimerkiksi Hämäläis-Osakuntaan. ESOn juuria nimenomaan Uudenmaan, ei vain Helsingin, ylioppilaiden osakuntana haluttiin tuoda uudelleen esiin.

Marraskuussa Pasi A. Lehmusluoto kirjoittaa Eteläsuomalaisen etusivulla uusmaalaisuudesta, sen suurmiehistä Agricolasta, Lönnrotista, Kivestä ja Linnankoskesta sekä Uusimaa-harrastuksen tilasta osakunnalla. “Uusmaalaisuus, ei nurkkapatriotismina, vaan vanhalle pohjalle perustuvana kansallistuntona, velvoittaa työhön. Pitäkäämme huolta siitä, että me uusmaalaiset aina muistamme kuuluvamme maakunnalliseen kokonaisuuteen, Uuteenmaahan ja että myös muut tietävät meidän oikeutemme. Uusmaalaisuus kunniaansa!”

Joulukuussa Uusimaaharrastus on jo osoittanut elpymisen merkkejä, kun Uusimaa-kerho on perustettu osakunnalle. “–[T]ällä kerholla on jo vanhat perinteensä Osakuntamme historiassa ja se on varsin ripeästi toiminutkin, mutta nyt, hetken vaitiolon jälkeen, on se noussut entistä voimakkaamman maakuntahengen välittömänä ilmauksena.”

Blogin postaussarjassa esittelemme Eteläsuomalaisen kansitaidetta vuosien varrelta. Eteläsuomalainen eli Etlari on ollut olennainen osa ESOa ja ESO-henkeä 1930-luvulta lähtien. Ensimmäisenä vuorossa itseoikeutetusti ihka ensimmäisen Etlarin kansi vuodelta 1936.
Ensimmäisen Eteläsuomalaisen kannessa kirjoitettiin lehden tarpeesta. Osakunnan toiminta oli vilkastunut ja sanomalehti-ilmoittelu koettiin riittämättömäksi. “Puutteen poistamiseksi on ajateltu ryhtyä julkaisemaan aika-ajoittain erikoista osakunnan tiedonantolehteä – ensimmäistä laatuaan ylioppilaskuntien historiassa.” Lisäksi kannessa mainostettiin osakunnan toimintaa sekä uusien kielten kerhoa, joka koettiin erityisen tarpeelliseksi, sillä ruotsinkielisten ylioppialiden kielitaito oli suomenkielisiä parempi.

Eteläsuomalaisen numerossa vuonna 1937 käsiteltiin osakuntapakon poistumista. Kuraattori Esa Kaitila ei kuitenkaan pitänyt tilannetta erityisen huolestuttavana. Ensinnäkin osakunnasta eroavien määrän odotettiin jäävän todella pieneksi. Lisäksi Kaitila kirjoittaa: “Uusi järjestely johtanee siihen, että osakunnat tulevat – olosuhteista johtuen – saamaan entistään huomattavasti kiinteämmän yhteisön leiman, yhteisön, jossa jokainen jäsen lujin toverisitein kiinnitetään osakuntaansa ja jossa sen johdosta sekä yksityinen toiminta että yhteistyö saavat yhä voimakkaampia ja tulosrikkaampia muotoja.”