00 Sisällysluettelo

1. Habituksen paluu 1

2 Habituksen paluu 2 

3. Miksi Suomessa ei saa muutosta vääriin päätöksiin?

4. Yhteiskuntapolitiikan ajankohtaisia ongermia

5. Tosiasioista huolenaiheisiin

6. Laajat ja suppeat sukupolvet

7. Missä he nyt ovat?

8. Olivatko suuret ikäluokat muutoksen moottoreita?

9. The social compositionism of what (Bruno Latour)?

10  Mitä opimme K&T:n tapauksesta

11 Panu Raatikainen ja evoluutipsykologia

12 Älykkyyden tabu murtuu

13 Uuteen sosiologiaan?

14 Leveän pensselin yhteiskuntatiedettä

 

 

Luku 14: Leveän pensselin yhteiskuntatiedettä

Jared Diamond: Tykit, taudit ja teräs. Terra Cognita 2003. Suom Kimmo Pietiläinen


Jo monia vuosia olen haaveillut säätiöstä jonka tehtävänä olisi pelkästään tieteellisten klassikoiden suomentamisen tukeminen. Niitä on edelleen häpeällisen paljon suomentamatta, alkaen aivan perusteoksista (esimerkiksi Edward Westermarckin kaikki pääteokset ovat edelleen suomentamatta!). Varsinkaan ns. moderneja klassikoita ei ole saatu suomeksi kuin nimeksi. Yksi alue on kuitenkin poikkeus tästä masentavasta kokonaiskuvasta, nimittäin luonnon- ja yhteiskuntatieteiden leikkauspisteessä oleva ihmisen, luonnon ja tekniikan historiaa koskeva tietokirjallisuus. Maailmalla ilmestyy esimerkiksi valtavasti merkittävää kirjallisuutta jossa käsitellään mm. ihmisen tietoisuutta ja kehitystä ja josta varsinkin yhteiskuntatieteilijät ovat aivan tietämättömiä. Luultavasti he ovat melkein yhtä tietämättömiä siitä, että tätä kirjallisuutta ilmestyy jatkuvasti ja hyvin lyhyellä viiveellä myös suomeksi. Tämän urotyön takana on Terra Cognita pienkustantamo, joka on julkaissut seitsemässä vuodessa yli 50 kirjaa, ja vain muutamat sen julkaisemat teokset ovat kevyempää kirjallisuutta.

Kustantamon kaikki kaikessa on ymmärtääkseni Kimmo Pietiläinen joka itse on kääntänyt huiman määrän keskeisiä alan teoksia, mm. de Waalin Hyväluontoinen, Damasion Descartesin virhe tai Tapahtumisen tunne, Ridleyn Geenit, kokemus ja ihmisenä oleminen, jne. jne. Hän on siis toiminut todella laajalla rintamalla! Ilman Pietiläisen työtä olisimme tälläkin alueella samanlaisessa erämaassa kuin sosiologiassa.

Viimeisin (itse asiassa senkin jälkeen on ilmestynyt tai ilmestymässä erittäin tärkeitä teoksia, kuten Darwinin Tunteiden ilmeneminen ihmisissä ja eläimissä Anto Leikolan suomennoksena) Terra Cognitan merkittävä käännösurakka on Jared Diamondin Tykit taudit ja teräs. joka alun perin ilmestyi v 1997. Diamond on antropologi, joka on tutkinut Uuden Guinean kasvullisuutta ja eläimistöä, mutta jonka pääteos on ehdottomasti tämä Guns, germs and steel. Kirjan pääideana on selittää miten ihmisyhteiskunnat ovat oikein kehittyneet ja miksi juuri Euroopasta tuli niin vauras alue kun taas Uusi Guinea oli jäänyt keräilijä-metsästäjä vaiheeseen (”Yalin kysymys”). Diamondin kirjan nerokkuus on mm siinä että se havainnollistaa aivan loistavasti ns. proksimaattisten (eli sosiaalihistoriallisten)j ja ultimaattisten (eli sosio- ja kulttuuribiologisten) selitysten välisiä eroja ja yhteyksiä. Se on siis ihmiskunnan lyhyt historia aina pleistoseenikaudesta nykypäivään asti koko maailman mitassa. Näin se antaa myös nykyiselle globalisaatiokeskustelulle aivan toisenlaisen historiallisen ulottuvuuden.

Jared Diamondin teokselle on olemassa mielenkiintoinen suomalainen rinnakkaisteos, nimittäin Pekka Kuusen Tämä ihmisen maailma (1982) jossa Kuusi tavoitteli oikeastaan aivan samanlaista kokonaisselitystä, sitä miten luonnonvalinnasta seuraa kulttuurievoluutio. Jokaisen joka on kiinnostunut siitä, miten pienestä on kiinni ”toimiiko” tällainen selitys vai ei, kannattaa vertailla näitä kirjoja. Periaatteessa Kuusella oli käytettävissään lähes sama tietomateriaali, mutta ongelmana on, että hän ei oikeastaan pysty yhdistämään eri alueita siten että niistä syntyisi toimiva kokonaisselitys. Diamondilla tällainen kokonaisselitys on. Se on myös varsin vastaansanomaton, ainakin siinä mielessä, että keskeiset kausaalisuhteet näyttäytyvät selvästi oikeassa järjestyksessä. Yhteiskuntatieteilijöiden maailmassa itse asiassa kausaalisuhteet näkyvät käänteisinä. Esimerkiksi meille ne valtavat kehityserot jotka näkyvät vaikkapa Australian aboriginaalien ja eurooppalaisten välillä selittyvät rodullisina selityksinä tai kehäpäätelminä. Tatu Vanhasen ja Richard Lyndin äskettäin ilmestynyt teos The IQ of Nations antaa kehityseroille hyvin selkeän selityksen: älykkyyserot. Afrikka pärjää huonosti koska afrikkalaiset ovat tyhmempiä kuin muut. Jared Diamond antaa kuitenkin tälle masentavan deterministiselle näkemykselle vaihtoehdon. Hän näyttää miten hyvinkin pienet kehitystekijät ovat olleet ratkaisevia ja miten älykkyys on jotain muuta kuin ÄO.

Kirja on hienosti kirjoitettu ja pedagogisesti rakennettu. Ennen kuin Diamond antaa maailmanselityksensä, hän havainnollistaa yhteiskuntien valtavia kehityseroja yksinkertaisemmalla tilanteella, nimittäin Tyynen meren saarien asuttamisella. Käytännössä Tyynenmeren saaret asutti sama väestö, jotka siirtyivät ajan kuluessa Uudesta Guineasta saarelta toisella, runsaan 12 000 vuoden kuluessa. Saarten olosuhteet aiheuttivat sen, että saarilla kehittyi täysin erilaisia yhdyskuntia, äärimmäisenä vastakohtana erittäin agressiiviset maorit ja rauhanomaiset moriorit jotka maorit teurastivat viimeiseen naiseen ja lapseen 1800-luvulla. Kehityksen erilaisuus riippui olennaisesti saarten tarjoamista luonnonolosuhteista, käyttökelpoisista kasveista ja kesytettävistä eläimistä jne. Nämä tekijät olivat myös luonteeltaan varsin determinoivia.

Diamondin selitys kehitykselle maailmanmitassa on se, että kehitys riippuu toimivista kotieläinten, viljelykasvien paketeista joiden leviäminen taas edellyttää soveltuvia ilmasto-olosuhteita. Näin mantere, jossa leviämissuunta on itään ja länteen, on merkittävästi paremmassa asemassa kuin mantere jossa leviämissuunta on etelä-pohjoinen. Vastaavasti tärkeät maantieteelliset esteet – vuoristot, autiomaat jne voivat olla erittäin tehokkaita esteitä jonkin tekniikan tai kasvin leviämiselle. Euroopan etu oli se, että leviäminen oli mahdollista aina toisaalta Länsi-Eurooppaan ja toisaalta Kiinaan (ja Kiinasta Eurooppaan). Toisaalta poliitt
inen heterogeenisyys oli tärkeää, Kiinan liiallinen yhtenäisyys aiheutti kehityksen pysähtymisen kun keisari pystyi aidosti estämään kehityksen (esim. kieltämään laivojen rakentamisen). Tämä muuten on mielenkiintoinen näkökohta vaikkapa EU:n kehitykseen: liiallinen integraatio ja direktiivikasauma saattaa olla kuolinisku Euroopan kehitykselle. Afrikassa ja Amerikassa maantiede ja ilmasto olivat esteenä samojen tekniikoiden kehittymiselle. Meksikossa oli keksitty pyörä (tai niin kuin Pietiläinen oudosti kääntää, ’ratas’), mutta sitä käytettiin vain leluihin koska ei ollut kotieläimiä joita olisi voitu käyttää vetojuhtina. Soveltuva vetojuhta olisi ollut muutaman sata kilometriä etelämpänä, mutta välissä oli hankala maasto. Pohjoisessa Amerikassa oli hyvät edellytykset kulttuurin kehitykselle, mutta ei ollut sopivia eläimiä. Vain Lähi-Idässä ja Kiinassa syntyi riittävä ”paketti” johon kuului sekä sopiva viljelykasveja että kesytettäviä eläimiä joiden avulla viljelyteho voitiin moninkertaistaa, yhdyskuntien koko saattoi kasvaa, kirjoitustaidosta oli hyötyä jne. Kun sitten kaksoisvirran alueella ekologinen katastrofi toteutui ja hedelmälliset viljelysalueet muuttuivat kuivaksi erämaaksi, niin lännessä oli jo syntynyt uusia maanviljelysalueita joissa hyödynnettiin kehitettyjä teknologioita.

Diamondin analyysit vaikkapa Australiasta ja Uudesta Guineasta ovat suorastaan nerokkaita. Miten samat ihmiset siirtyessään Australiaan ”taantuivat” uudelleen keräilijämetsästäjiksi kun heillä tätä ennen oli jo ollut erilaista teknologiaa ja viljelytaitoja. Selitykset ovat ilmastollisia, ja hyvin tuotannollisrationaalisia. Jos viljelys ei jostain syystä tuota (esim. pitkäaikaiset kuivuudet) niin, että siihen pantu työmäärä kannattaisi, niin siitä luovutaan. Toisaalta Diamond osoittaa myös sen kuinka meillä on taipumus vähätellä ”alkukantaisten” heimojen älykkyyttä ja taitoja, kun todellisuudessa emme pärjäisi itse samassa ympäristössä paria päivää kauemmin. Tämä on se kuuluisa ”survival of the fittest” paradoksi, jota useimmat darwinismin kriitikot eivät ole ymmärtäneet. Eloonjääminen riippuu ympäristöstä, ja määrätyissä ympäristöissä ei ylettömästä ”kehittyneisyydestä” ole hyötyä. Älykäs urbaani amerikkalainen, joka ei ole koskaan joutunut tulemaan toimeen ilman erilaisia apuvälineitä olisi kuumassa ja kuivassa pensaikossa täydellinen idiootti, ”kulttuurisidonnaiselta” älykkyysosamäärältään aivan surkea verrattuna aboriginaalilapseen.

Nähdäkseni Lyndin ja Vanhasen teoria kaatuu jo tähän. Kontekstuaaliset älykkyyserottelut antaisivat aivan toisen tuloksen. Muuten Lyndin ja Vanhasen tulokset ovat siksikin hiukan ongelmallisia, että suomalaiset pärjäävät selvästi paremmin Euroopassa kuin heidän ÄÖ:nsa edellyttäisi. Meidän pitäisi olla Euroopan hännillä taloudellisesti ja hyvinvoinnin osalta koska olemme melko tyhmiä Euroopan mitassa. Mutta ehkäpä meillä on jotain kontekstisidonnaisia ominaisuuksia jotka liittyvät maamme ilmaston toisentyyppiseen ankaruuteen.

Diamondin analyysi kirjoituksen synnystä ja kehityksestä on myös varsin upeaa. Hän tekee erottelun alkuperäiseen keksimiseen ja tämän keksinnön kopioimiseen. Hänen arvionsa on, että kirjoitustaito syntyi varmasti kahdessa, mahdollisesti neljässä paikassa (Sumeri, Väli-Amerikka ovat varmoja, Kiina ja Egypti eivät) itsenäisesti ja siirtyi sieltä sitten muualle ns. sinikopiona. Tässä olisin muuten valinnut toisen termin kuin sinikopio vastaamaan Diamondin blueprintia. Mainittakoon että Suomi on suurin piirtein ainoa maailman kielistä, joissa jokaista kielen perusäännettä vastaa ainutlaatuinen merkki. Kaikissa yleisimmissä kielissä tilanne on päinvastainen, ja on suuri määrä äänteitä joilla ei ole omaa kirjainta. Syy siihen miksi ihannetila on niin harvinainen, ei tule täysin selväksi. Kaiketi perussyy on se, että mitä vähemmän kirjaimia, sen parempi. Itse ajattelisin että suomen kielen erikoisuudella on jotain merkitystä siinä, miten pärjäämme juuri tietotekniikan alueella. Toisaalta olen itse monesti ajatellut että suomen kielessä voitaisiin hyvin luopua ä:n ja ö:n pilkuista, koska useimmat sanat ovat joka tapauksessa ymmärrettäviä ja koska ääkkösettömän kielen kirjoittaminen on paljon helpompaa. Mainittakoon muuten että Diamond mainitsee Suomen useaan otteeseen, kun yleensä emme sellaista kunnia tämän alan teoksissa saa.

Vielä on kaksi tärkeää aluetta, joita kirjassa käsitelleen: taudit ja tykit (itse asiassa voi ihmetellä vähän sitä miksi kirjan nimi on Guns, germs and steel, kun itse asiassa ruokakasvit ja kotieläimet ovat kirjan kannalta keskeisiä, eli paljon parempi nimi olisi ”Kasvit, eläimet ja taudit”, mutta se ei ehkä ole yhtä vetävä kuin nykyinen!). Toisin sanoen, taudit ovat maanviljelyksen tuottama vitsaus, jotka perustuvat olennaisesti siihen että ihminen alkaessaan viljellä maata jäi paikoilleen ja käytti omia ulosteitaan peltojen lannoitukseen. Kaatopaikat olivat talojen nurkissa ja näin syntyi kotieläinten ja ihmisten välinen bakteriologinen yhteys. Näin asuvat ihmiset sairastuivat eläinten tauteihin mutta tulivat toisaalta immuuneiksi tai taudit muuttivat luonnettaan darwinilaisen rationaalisesti (nopeasti tappava tauti ei pääse leviämään tehokkaasti, kun taas melko lievä tauti, joka pysyy pitkään kantajassaan on paljon tehokkaampi). Kun tällainen tauti pääsi leviämään väestöön, jolla sitä ei ollut, seuraukset olivat tuhoisia. Musta surma tai Etelä-Amerikan intiaanien tuhoutuminen ovat tästä esimerkkejä. Todettakoon että jopa AIDS noudattaa tätä samaa kehityskuvaa: ensin se oli todella nopeasti tappava tauti, kun nykyään AIDS-potilaat elävät lääkityksen varassa varsin pitkään (ja siis on mahdollista että kyse ei ole ainoastaan lääkityksen tehostumisesta).

Tämän lisäksi tuli sitten aseteknologia. Diamondin mukaan toisaal
ta hevoset, toisaalta terä- ja tuliaseet olivat ratkaisevia tekijöitä eri väestöryhmien välisessä sotaisessa kanssakäymisessä. Ne kansat joilla ei ollut kunnon teräaseita eikä hevosia olivat jo ennalta alakynnessä vaikka heidän sotataitonsa muuten olisivat olleet kuinka hyviä tahansa. Se että inkat hävisivät espanjalaisille jotka olivat varmasti tyhmempiä ja sivistymättömämpiä (inkoilla ei tosin ollut kirjoitusta, mutta suurin osa espanjalaisista oli luku- ja kirjoitustaidottomia ja ilman muuta edustivat jo oman kansansa melko marginaalista roskajoukkoa) johtui siitä että inkoilla ei ollut monikäyttöisiä kotieläimiä, joilla olisi voinut ratsastaa, aseteknologiaa, joka olisi tehonnut espanjalaisia vastaan eikä vastustuskykyä tauteja vastaan (jotka olivat ehtineet tulla jo ennen espanjalaisten saapumista inkojen alueelle) Ja lisäksi espanjalaiset olivat etevämpiä politiikan ja sodankäynnin yhdistämisessä ja tiesivät jo jotain intiaaneista ja heidän uskomuksistaan.

Diamond käy siis läpi koko maailmanhistorian alkaen ensimmäisistä ihmisen vaelluksista Afrikasta Aasiaan ja Amerikoihin aina siihen asti kunnes voimasuhteet alkavat vakiintua. Afrikan tragedialle hänellä on selityksenä ennen kaikkea se, että afrikkalaisilla ei ollut kesytyskelpoisia kotieläimiä ja pohjoisesta oli mahdoton tuoda päiväntasaajan yli hevosia tai lehmiä. Heidän trooppiset viljelykasvinsa taas eivät soveltuneet lauhkeille vyöhykkeille. Näin kun eteläisen Afrikan eurooppalaiset uudisasukkaat rantautuivat, he löysivät lähes asumattoman maan ja kuvittelivat olevansa suorastaan alkuasukkaita. Taas kerran vertailu Lyndiin ja Vanhaseen, joiden suoraviivainen geeniselitys menee täysin metsään, on kiinnostavaa.

Diamondin teoriaa voi sivumennen sanoen soveltaa jopa itseensä suomalaiseen kustannusmaailmaan. Mistä johtuu että isot kustannusyhtiöt ovat täysin laiminlyöneet kulttuuritehtävänsä eli klassikoiden kustantamisen? Mistä johtuu että juuri yhdellä suhteellisen kapealla erityisalueella on syntynyt merkittävää kustannustoimintaa kun taas vaikkapa sosiologiassa ei ole? Voimme taas kerran puhua erilaisten ympäristö ja rakennetekijöiden yhdistelmästä ja tietyn paketin toteutumisesta. Tietokoneet ja uusi tekniikka ovat tehneet mahdolliseksi pienkustannustoiminnan. Mutta vasta kun sivistyneet ihmiset jotka osaavat sekä kääntää että harjoittaa kustannustoimintaa aktivoituvat, niin alueella alkaa tapahtua. Suurilla kustannusnorsuilla nämä intressit eivät yhdy vaikka kaikki osatekijät olisivatkin olemassa. Voitto ei ole riittävä mekanismi tuottamaan laadukkaita tiedekirjakäännöksiä systemaattisesti haravoiden, niin kuin Terra Cognita tekee.

Pietiläisen käännös on joustavaa ja luettavaa. Edellä on mainittu joitakin terminologisia ratkaisuja jotka minusta olisivat ehkä vaatineet hieman enemmän mietintää. Samoin ei venäjänkielentaitoisellekaan lukijalle heti selviä, että chetwire tarkoittaa venäjän neljää. Mutta kun ajattelee miehen käännösvauhtia (useita tällaisia vaativia teoksia, joissa terminologia vaatii erityistä selvittelyä, vuodessa) niin pienet puutteellisuudet voi antaa hyvin anteeksi, jos ne nyt ovat edes puutteellisuuksia.

Luku 13: Uuteen sosiologiaan?

Peter J Richerson ja Robert Boyd: Ei ainoastaan geeneistä.  Miten kulttuuri muunsi ihmisen evoluution.  Terra Cognita,  Helsinki 2006.

 

 Yhteiskuntapolitiikka 2007

Sosiologiassa on useita tapoja suhtautua sosiaalisten ilmiöiden selittämiseen biologisilla ilmiöillä (lyhyesti, mutta harhaanjohtavasti ”geeneillä”). Yleisin niistä on sulkea silmänsä koko asialta, esimerkiksi siksi, että sosiologin ei tarvitse tietää mitään niin vaikeasta asiasta tai siksi, että olisi parempi ettei geeneillä ole mitään vaikutusta ihmisten käyttäytymiseen tai yhteiskuntien muodostumiseen. On helppo seurata Durkheimin kuuluisaa periaatetta että yhteiskunnallista on selitettävä sosiologiassa yhteiskunnallisella (itse asiassa se ei ollut ”periaate” vaan ajattelun ”tulos”, väittämä, jota Durkheim piti todistettuna). Ongelma on että yhteiskunnallisella selittämisen alue kapenee sitä mukaa kun tutkimus selvittää yhä enemmän syy-seurausyhteyksiä geenien ja ihmisen käyttäytymisen välillä.  Perinteinen sosiologinen ”selittäminen”  toimii siis yhä kapeammalla ja merkityksettömämmällä alueella. Tämä ei huoleta niitä, joille yhteiskunnallinen todellisuus ei muutenkaan ole kiinnostava ongelma, siis joille faktat eivät koskaan riitä, tai vain silloin kun ne tukevat omia ennakkoluuloja.

 

Ne – melko harvat – sosiologit, jotka ovat todellisuuden ymmärtämisestä kiinnostuneita ja lisäksi tunnustavat että geeneillä on vaikutusta, ovat jaettavissa ainakin neljään ryhmään. Ensin tulevat ne, jotka käyttävät biologiaa pelkkänä metaforana tai konstruktiona.  Esimerkkejä tästä on yllättävän paljon, esimerkiksi Parsons ja Luhmann viittasivat mielellään evoluutioanalogioihin ja Weberkin nojasi darwinismiin ainakin terminologiassaan. Tämänhetkisistä sosiologien muotiteoreetikoista foucault’laiset puhuvat usein biologiasta, biopolitiikasta yms., mutta vain konstruktionistisesti. Siis ”biologia” on sosiaalisena konstruktiona sosiologiaa kiinnostava tutkimuskohde.  Biologiset ”faktat” ovat konstruktioita, itsesäätelyä, mikrovaltaa etc. Sitten tulevat ne, jotka ajattelevat että geenien vaikutus päättyy siihen, kun ne ovat muovanneet ja rajanneet ihmisen kehitystä määrätyllä tavalla. Ihminen syntyy tietyn kaltaisena geenien ansiosta ja sitten kaikki muu on kulttuuria ja yhteiskuntaa. Esim. Bourdieu edusti tätä lähtökohtaa. Ihmisen biologia asettaa meille tietyt rajat, mutta ei enempää. Lopuksi tulevat ne, jotka ajattelevat että on geenejä ja on kulttuuria ja kumpikin kehittyy omien lakiensa mukaan ja joilla lisäksi on vuorovaikutusta, koevoluutiota. On siis erilaisia evoluutioprinsiippejä: luonnonvalinta eliömaailmassa, kilpailu resursseista yhteiskunnassa, informaation leviäminen kulttuurissa.  Ne ovat toisistaan riippumattomia mutta vuorovaikutuksessa keskenään (niin, että luonnonvalinta voi vaikuttaa informaation leviämiseen ja päinvastoin). Osan tätä ryhmää muodostavat varsinaiset darwinistit joiden mielestä myös yhteiskunta ja kulttuuri noudattavat viime kädessä luonnonvalinnan periaatteita, että vain geenit loppujen lopuksi ovat valinnan yksikköjä, mutta niiden vaikutus ilmenee eri tavoin riippuen siitä millaisesta organismista on kyse. Sinänsä yhteiskunta ei ole sen monimutkaisempi organismi kuin vaikkapa jonkun järven ekosysteemi, jonka kehityksestä luonnonvalinnan periaatteiden mukaisesti ei ole epäilystä. Keskeinen kysymys on, kuinka suuri itsenäinen rooli kulttuurille jää; toinen iso kysymys koskee ryhmävalintaa eli sitä, mikä itsenäinen merkitys ryhmien toiminnalla on.

 

Varsinaisia darwinisteja ei sosiologien keskuudessa ole kovin monia, mutta sen sijaan sosiologia on täynnä yrityksiä soveltaa darwinismin periaatteita yhteiskuntaan ja kulttuuriin jonkin analogian kautta. Pahamaineinen sosiaalidarwinismi oli 1800-luvun lopulla ensimmäinen tällainen yritys. Luonnonvalinnan ajateltiin vaikuttavan suoraan ihmisiin, yrityksiin, luokkiin, kansoihin, yhteiskuntiin, rotuihin etc. Parhaimman ja kilpailukykyisimmän tuli jäädä eloon ja muut saivat (ja heidän pitikin) tuhoutua. Hitler vei tämän väärinymmärryksen pisimmälle, mutta kannattaa silti todeta ettei natsismi ollut millään tavoin yritys soveltaa darwinistisia periaatteita. Jos se olisi ollut sitä, niin ”huonompien” rotujen olisi pitänyt saada tuhoutua itsestään. Eikä ”huonoutta” voinut määritellä etukäteen, niin kuin natsismi teki (juutalaistenhan väitettiin kaiken lisäksi olevan erittäin taitavia ja eteviä,  mutta pahoja (kilpailijoita)). Eugeniikka edusti toista väärinymmärrystä. Eugeniikan kehittäjät ajattelevat että ihmisiä voisi jalostaa niin kuin kasveja ja kotieläimiä, tai ainakin karsia pois haitallisimpia ominaisuuksia. Natsismilla oli tästäkin erittäin groteski sovellutus.  Ei ihme että darwinismin maine oli toisen maailmansodan jälkeen huono ja varsinkin sosiologit pysyivät siitä kaukana.  Pääasiallisesti eugeniikka oli kuitenkin edistysmielinen, vasemmistolainen hanke ja sillä ajateltiin olevan pääasiassa myönteisiä vaikutuksia esimerkiksi köyhempien väestönosien olosuhteisiin (mm. lapsiluvun vähentämisen kautta). Niinpä eugeniikan tietyt sovellutukset kuten kehitysvammaisten sterilisointi, jatkuivat vielä vuosikymmeniä toisen maailmansodan jälkeen – pitkään sen jälkeen, kun evoluutioteoriaa ei enää sovellettu ihmistieteissä. Vasta 60-luvulla nämä eugeniikan jäänteet purettiin. 

 

Edvard Westermarckia voi aiheellisesti pitää ensimmäisenä evoluutiososiologina(hän  ei ollut koskaan eugeenikko, vaikka häneen vedottiinkin asiassa). Ja taas kerran täytyy todeta, että suomalainen Pekka Kuusi oli merkittävästi aikaansa edellä kirjoittaessaan teoksensa Tämä ihmisen maailma, mutta hänellä oli jo tuolloin hengenheimolaisia ja hän itse ei ollut selvillä siitä, että hänen esittämiinsä ongelmiin oli juuri silloin löydetty ratkaisut (Hamilton ja Trivers!).  Kuusi asetti oikean kysymyksen ja oikean historiallisen aikajänteen, mutta häneltä puuttui riittävä käsitys evoluutioteorian fundamentaalisesta sovellettavuudesta yhteiskuntatutkimukseen. Niinpä hän etsikin vastausta kybernetiikasta.

Foucault’lainen biopolitiikka on toinen kilpaileva analogiaan perustuva ratkaisuma
lli, tai ehkä pikemminkin pyrkimys käyttää toisen alan käsitteitä aivan toisessa kontekstissa. Sen käytännön hyödyllisyydestä en ole nähnyt paljoakaan merkkejä, ainakaan niissä artikkeleissa, joita tavan takaa ilmestyy mm. geeniterapioista yms. Ajatus siitä, että geeniterapiat tai äitiyden käytännöt olisivat jollain tapaa vain epämääräisen yhteiskunnallisen vallan ilmauksia. ei vie kovin pitkälle. Itse asiassa on jotenkin hassua, että evoluutioteorialta edellytetään paljon suorempaa sovellettavuutta kuin vaikkapa foucault’laisuudelta, jonka käytännön hyöty on vähäinen. Ero on vain siinä, että Foucault on ”meikäläinen”, vaikkakin sotkuinen, kun taas evoluutioteoria on jotain ”vierasta”.

 

Kun sosiobiologia syntyi 1970-luvulla niin se oli alun alkaen altis väärinymmärryksille. Kuitenkaan E.O. Wilson ei muuta kuin pyrkinyt osoittamaan että tietyt evoluution periaatteet näyttävät vaikuttavan myös ihmisyhteisöjen toiminnassa. Nyt ei ollut enää kyse yksikkö- ja periaatevirheestä, vaan sosiologien tietämättömyydestä ja ennakkoluuloista. Taistelu oli ankara ja lopputulos yhteiskuntatieteissä jo ennalta selvä: sosiobiologia torjuttiin ja se sai itseensä lähtemättömän leiman. Sen jälkeen evoluutioteoriaa on kehitelty omissa rajatuissa nischeissään, joista tärkeimpiä ovat olleet evoluutiopsykologia ja käyttäytymisgenetiikka. Edellisen sanotaan tutkivan universaaleja ja jälkimmäisen erojen muodostumista, mikä on karkea mutta jossain määrin oikea yleistys. Kumpiakin yhdistää se, että ne ovat puhtaasti evoluutioon perustuvia sovellutuksia, joissa geenien asema selityksessä on keskeinen. Ne tuottavat siis tuloksia, joiden kehittämiseen yhteiskuntaa tai sosiologiaa ei paljoakaan tarvita. Se mitä sosiologit eivät tiedä, on että nämä tulokset ovat yhä laajakantoisempia, niin että ne ovat jo suorastaan syrjäyttäneet sosiologian monilla erityisaloilla – ja esimerkiksi vallanneet alaa psykologiassa.  Sosiologinen perheen, syntyvyyden, väestökehityksen, kulutuksen ym. tutkimus alkaa olla pääasiallisesti täysin irrelevanttia, koska se ei ota huomioon populaatiogenetiikan perustuloksia eikä tunne keskeisiä luonnonvalintaan pohjautuvia ihmisten keskinäisen kanssakäymisen säännönmukaisuuksia. Useimmat sosiologit eivät esimerkiksi ymmärrä seksuaalivalinnan perusperiaatteita ja sen vaikutusta perheen kehitykseen. Sukulaisuudesta ja sen merkityksestä ei ymmärretä mitään. Jäljelle jää vain sosiaalikonstruktionistinen puhe perheen nopeasta muutoksesta parissakymmenessä vuodessa – kun perhe seuraavasta sukupolvesta huolehtivana yksikkönä on ollut olemassa ihmisen keskuudessa niin kauan kuin ihmisiä on ollut (siis modernin ihmisen osalta n 200 000 vuotta).

 

Silti on tärkeä kysymys, mikä mahdollisesti voisi olla kulttuurin ja yhteiskunnan oma, itsenäinen panos ihmisten kehitykseen. On selvää, että kulttuurilla on jotain omiakin vaikutuksia. Englantilainen, sosiaalipolitiikasta evoluutioteoriaan siirtynyt W G Runciman on ilmeisen oikeassa siinä, että kulttuuri on paljon vanhempi ilmiö kuin yhteiskunta ja että kulttuurin valintamekanismit ovat siis paljon vanhempia. Kyse on siitä, miten evoluutioteoreettisesti valistunut sosiologia voisi lähestyä tutkimuskohdettaan tavalla joka ei tee tästä kohteesta triviaalia (siinä mielessä että kaikki olennaiset ilmiöt selittyvät muuten kuin yhteiskunnallisesti ja että yhteiskunta on pelkkä kuori).

Tästä on kysymys Peter Richersonin ja Robert Boydin tärkeässä kirjassa Ei ainoastaan geeneistä. (joka on alun perin ilmestynyt v. 2005, joten käännös on tullut todella nopeasti!). Sosiologille ja kulttuurintutkijalle kirjan alku on varmasti hämmentävä. Tekijät omistavat kaksi ensimmäistä lukua sen osoittamiseksi että kulttuurilla on merkitystä (”kulttuuri on olemassa” ja ”kulttuuri on olennaista”); siitähän ei sosiologin mielessä ole mitään epäilystä. Tämä selittyy sillä, että nämä luvut on tarkoitettu biologeille. Sen jälkeen tulee sosiologeille tarkoitettu osa: Richerson ja Boyd pohtivat sitä geenien kaltaista yksikköä joka voisi toimia valinnan yksikkönä ja sen jälkeen analysoivat kulttuurin kehitystä ja muutosta tämän yksikön kautta. He hylkäävät Dawkinsin kuuluisan meemin, ja esittävät löysemmän vaihtoehdon, jota he kutsuvat nimellä ”kulttuurinen muunnos” (alun perin R-B käyttivät kirjassaan meemiä, mutta päättivät luopua siitä. ”Meemi” on unohtunut kuitenkin kirjan loppuosaan ainakin yhteen kohtaan). Ajatuksena on, että evoluutio ei itse asiassa tarvitse geenin kaltaista replikaattoria, vaan riittää hyvin, jos prosessi on periytyvä (siinä mielessä että se voi siirtyä sukupolvelta toiselle), sekä sisältää muuntelua ja valintaa. Kulttuuriset prosessit täyttävät hyvin nämä kriteerit.

 

Kuvaan seuraavassa lyhyesti Richersonin ja Boydin hahmottamaa teoriaa. Kannattaa huomata, että kirja on laajemmalle yleisölle tarkoitettu, joten sen väestöllismatemaattiset lähtöhdat paljastuvat vasta lopussa. Kuitenkin kirjan analyysien taustalla ovat matemaattiset mallit joihin vain viitataan. Lähtökohtana ovat käyttäytymisgenetiikan tulokset siitä, miten erilaiset kulttuurisen käyttäytymisen muodot säilyvät ja muuntuvat. Toisaalta he väittävät, että erilaiset ihmisten kulttuuriset muodot eivät voi syntyä yksilöiden toimintoina, vaan ne ovat luonteeltaan kasautuvia. Näin ajatus siitä, että pelkästään erilaiset periytyvät käyttäytymismuodot, esimerkiksi sosiaalisuus tai altruismi, tuottaisivat kulttuurin vaihtelun, ei ole heidän mielestään oikea. Vaikka ihminen olisi kuinka älykäs tahansa, niin yksin hän ei voisi kehittää keräilijä-metsästäjien monimutkaisia eloonjäämisprosesseja tai kajakkia (tätä muuten usein myös käytetään kumoamaan älykkyyden merkitys: australialainen aboriginaali pärjää aavikolla paremmin kuin huippuälykäs kaupunkilainen, jolla ei ole omia välineitä. Toisaalta ei tarvita kuin toimiva kännykkä (kaupunkikulttuurin ilmentymä), niin kaupunkilainenkin jää henkiin).

Kulttuuri kehittyy samanlaisella tavalla kuin elollinen luonto ylipäänsä: evolutiivisesti, pienten muutosten ja kasautuvien valintojen kautta. Vallankumouksellisia muutoksia ei ole (ns. vallankumoukset onnistuvatkin usein jäädyttämään kulttuuripiirteitä).  Eräs esimerkki ns. vallankumouksellisesta muutoksesta on kännyköiden läpimurto. Ne ovat kymmenessä vuo
dessa lyöneet itsensä läpi koko maailman. Mutta toisaalta kännykät ovat hyvä esimerkki välineestä, jota kaikki ovat aina tarvinneet ja itse asiassa hoitaneet samoja asioita erilaisten korvikkeiden avulla. Toisin sanoen, muutos ei ollutkaan todellisuudessa vallankumouksellinen vaan pikemminkin konservatiivinen tai ihmisen luontaista sosiaalisuutta toteuttava. Sitä voisi verrata vaikkapa puhetaidon kehitykseen: ennen puhetaitoakin tultiin toimeen, mutta puhe helpottaa monia asioita!

Kulttuurin perusyksikkönä on informaatio joka siirtyy aivoista toiseen: tavat toimia, tiedot siitä miten asioita tehdään jne. Kulttuurista, ohjattua muutosta on kahdenlaatuista, pysyvää ja valikoivaa. Vanhemmat kasvattavat lapsiaan pääasiallisesti siten että he pyrkivät välittämään heille kaikki kulttuuriset näkemyksensä ja tietonsa. Lapset omaksuvat näistä ja muusta ympäristön informaatiosta valikoivasti heidän ympäristöönsä sopivimman.  Tämän lisäksi tulevat erilaiset satunnaistekijät kuten yksilöiden tekemät keksinnöt tai jonkun taidon hallitsijoiden häviäminen. Eikä tietenkään kyse ole vain taidoista vaan myös mitä suurimmassa määrin tavoista.

Nämä kulttuuriset ratkaisut tai muutokset leviävät sitten luonnonvalinnan tavoin

väestössä sen mukaan, kuinka edullisia tai epäedullisia ne ovat niiden kantajille.

Richersonin ja Boydin peruslähtökohta on, että kulttuuri on adaptaatio, ts. että sen eri muodot ovat syntyneet tilanteissa joissa ne tuottavat ”lisääntymisetua” kyseiselle kulttuuriselle muutokselle. Kulttuuri on myös kasautuva adaptaatio siten, että edelliset kulttuuripiirteet eivät korvaudu uusilla vaan rakentuvat niiden päälle. Kulttuuria on tarvittu (tai kulttuuri on muodostanut ihmiselle poikkeuksellisen edun) kun ympäristöt ovat muuttuneet nopeasti ja oppiminen on erittäin monimutkaista, joten se ei voi koodautua geeneihin. Esimerkiksi kielen oppiminen, jonka luonteesta edelleen kiistellään, on ilmeisesti jonkinlainen periytyvä ”moduuli” siten, että hyvin yleisessä mielessä meillä on kielitaito geeneissämme, mutta koska kyseessä on hyvin monimutkainen asia, niin sen täytyy perustua myös monipuoliseen oppimiseen[1].   Yksi mahdollinen aivojen kehityksen malli onkin, että niiden räjähdysmäinen kehitys tapahtui silloin kun ilmastonvaihtelut olivat erittäin suuria, jolloin välillä oli erittäin lämmintä ja välillä äärimmäisen kylmää (100 000-10 000 vuotta sitten, minkä jälkeen on vallinnut lähes tasainen lämmin ilmasto jossa oli vain yksi lyhyt kylmä jakso). Ihmisen sopeutumisponnistelut ovat siis olleet äärimmäisiä, kun taas tilanne on nykyisin toinen. Meidän ei tarvitse yrittää sopeutua, vaan muokkaamme ypäristöämme meille sopivaksi.

Toisaalta tämä äärimmäisen rankka sopeutumiskausi ei ole ollut mitenkään valtavan merkittävä ihmisen kekseliäisyyden kannalta. Työkalut, metsästystavat ym. pysyivät samoina erittäin pitkään. Ensimmäiset kivityökalut säilyivät samanlaisina käsittämättömän kauan, useita satoja tuhansia vuosia, kun varsinainen kulttuuri on kehittynyt n. 40 000 vuoden ajan. Ensimmäiset kulttuurin ilmaukset (taide, koriste-esineet, hautaaminen jne.) kehittyivät jo Afrikassa 50-60 000 vuotta sitten, mutta  kulttuuri varsinaisesti vasta ihmisen alkaessa siirtyä Afrikasta muualle (äskettäin on tullut ensimmäisiä todisteita siitä, että laskutaito on kehittynyt itsenäisesti Afrikassa sinne jääneiden keskuudessa). Yhteiskunta paljon myöhäisempi keksintö, mutta toisin kuin yleensä ajatellaan, maanviljelys ei syntynyt ensin ja yhteiskunta sitten, vaan päin vastoin: ihmiset asettuivat ensin asumaan paikoilleen ja sitten vasta keksivät viljelyn.

 

Mutta kulttuuri on myös haitallinen sopeutuma. Se on sitä siinä mielessä että aikaisemmin oppimamme, geneettisesti edullinen lisääntymiskäyttäytyminen on kulttuurin vaikutuksesta muuttunutkin haitalliseksi tai kulttuurin puitteissa on kehitetty haitallisia muotoja.  Tästä onkin olemassa kaksi suurta vaihtoehtotulkintaa evoluutioteoreetikoiden keskuudessa: ns. ”suuri virhe” ja ”kallis informaatio”. Suuri virhe tarkoittaa sitä, että ihmiset tekevät jatkuvasti suuria virheitä valinnoissaan tuottaen näin kulttuuria. Kallis informaatio taas tarkoittaa sitä, että harjoittaakseen yhteistyötä ihmisen täytyy todistaa uskottavasti olevansa luotettava yhteistyökumppani. Kulttuuri on tällainen yhteistyötesti. Tätä voi havainnollistaa vaikkapa syntyvyyden alenemisen ongelmalla. Evoluutio on synnyttänyt adaptaation jonka mukaan ihmisen lisääntyminen riippuu ympäristön resursseista ja ne ihmiset jotka menestyvät paremmin saavat enemmän jälkeläisiä kuin ne jotka eivät menesty. Nyt kuitenkin kaikissa vaurastuvissa yhteiskunnissa syntyvyys alenee voimakkaasti ja erityisesti niiden keskuudessa, jotka pärjäävät keskimääräistä paremmin, poikkeuksena vain kaikkein rikkaimmat, joilla on varaa ja halua lisääntyä. Ne jotka edustavat suuren virheen teoriaa selittävät tämän siten, että alkuperäisessä evoluutioympäristössä syntyneet tavat reagoida ympäristöön (lapsen saaminen ei ollut ongelma, jos vain pääsi harjoittamaan seksiä, kun taas syntyvyyden rajoittaminen vaati suurta huolellisuutta ja kekseliäisyyttä), tuottavat nykyisessä ympäristössä kohtalokkaan ”virheellisiä” tuloksia. Syntyvyyden rajoittaminen ei enää ole mikään ongelma ja lapsista on niin paljon haittaa että niitä ei haluta. Kalliin informaation hypoteesin mukaisesti taas syntyvyyden rajoitus ei ole virhe, vaan lapsia tulee vähän, koska tärkeintä on tuottaa lapsia, joiden saama informaatio (menestys) voidaan myös maksimoida. Kyseessä on siis eräänlainen vaihtokauppa, jossa yhdestä hyvästä ominaisuudesta ollaan valmiita maksamaan kova hinta. Tämän mukaan siis lisääntyminen ei ole määrällistä vaan laadullista. Dawkinsin versio kalliin informaation hypoteesista taas on se että sellaisiin geeneihin jotka saavat nykyihmisen menestymään (oppimaan nopeasti ja paljon) liittyy geeni, joka saa samaisen nykyihmisen lykkäämään lisääntymistään mahdollisimman pitkälle. Vasta todella menestyvissä perheissä, joissa lisääntymiselle ei ole pitkään ollut rajoituksia, tuotetaan sekä paljon lapsia että menestytään (s. 194). Richersonin ja Boydin mielestä kyse on kulttuuritason
ilmiöstä, joka mekanismiltaan toimii samoin. Siis kulttuuriset valinnat periytyvät vastaavasti suoraan kulttuurin välityksellä: kulttuurinen oppiminen ja valikoiminen on usein maladaptiivista. Haitalliset kulttuuriset muunnokset ovat kuin viruksia: ne oppivat ovelilla tavoilla tunkeutumaan kulttuuriin, vaikka ne olisivat vaikutukseltaan haitallisia.

Toisin sanoen, jos ”hyvän” informaation kustannukset ovat korkeita (vaikka vaikutukset olisivatkin hyviä), niin ”halvat” haitalliset uskomukset leviävät niiden sijasta väestöön. Kulttuurisesti periytyvät, niin kuin alkuperäisetkään valintamekanismit, eivät voi olla kovin monimutkaisia ja refleksiivisiä, joten niitä on helppo ”huijata”. Televisio on tästä hyvä esimerkki. Sen suosio perustuu ainakin osittain ihmisen taipumukselle seurata silmillään liikettä: mutta myös katsotun sisällössä on selvästi kysymys siitä että halpa (siis omaksumiskustannuksiltaan: helpon roskan tuottaminen voi olla tosi kallista) ja helppo voittaa aina kalliin (vaivalloisen) ja vaikean.  Richerson ja Boyd puhuvat jopa dawkinsilaisittain ”itsekkäistä kulttuurisista muunnoksista”, siis alunperin itsekkäistä meemeistä.  Aivan kuten Dawkinsilla, nämä muunnokset eivät tippaakaan välitä siitä millaisia kantajia niillä on, kunhan ne vain pysyvät elossa. Juuri siksi joku amerikkalainen kulttuuri tuottaa jatkuvasti aivan karmeita kulttuurisia muunnoksia, varsinkin kun siellä pyritään tietoisesti hyödyntämään taloudellisesti tuottoisten muunnosten leviämistä. Jokainen joka on vaikkapa nähnyt amerikkalaisen tv-uutislähetyksen 1960-luvulla ja 2000-luvulla, voi todeta, että laadullinen ero on valtava: uutisista on tullut (roska)viihdettä. Viihteen itsekäs kulttuurinen meemi on korvannut vanhan arvokkaan uutissisällön.

 

Ovatko nyt Richersonin ja Boydin ns kulttuurivalintateoriat ja evoluutiopsykologian geenipohjaiset teoriat (jotka selittävät kulttuurin pysyvyyden ja muutoksen ihmisen geneettisten taipumusten avulla) keskenään ristiriitaisia vaihtoehtoja? Ei, jos on uskomista  Robert Aungeriin joka esittää kolme vaihtoehtoa (edellisten lisäksi kolmantena meemiteorian, jossa siis replikaattorina ovat meemit), mutta Aunger on myös sitä mieltä että Richerson ja Boydista on kehitettävissä eräänlainen synteesi joka  ei edellytä tiukkaa replikaattoriajattelua ja jossa heikompilaatuinen replikaatio tuottaa sekin kasautuvuutta ja pysyvyyttä, kun sitä korjataan jatkuvasti oppimisen kautta.

 

Mutta olennainen kysymys on kuitenkin tämä: onko kulttuurin muutos luonteeltaan geeniperustaista vai siitä riippumatonta (jolloin jälkimmäisessäkin tapauksessa se kuitenkin voi noudattaa evoluution periaatteita). Richerson ja Boyd edustavat geeneistä riippumattoman evoluution kantaa. Itse olen kyllä enemmän sen näkemyksen kannalla että evoluutio ilman geenejä, so. pelkästään kulttuuriseen ryhmävalintaan perustuva evoluutio, on ongelmallinen ja vaikeasti puolustettavissa, mutta tämä on vain luulo, eikä perustu mihinkään varmaan tietoon. Päinvastaiset argumentit (emme lainkaan tarvitse geenejä vaikkapa evoluution mallintamiseen, vaan karkeammat oletukset ovat aivan riittäviä) tuntuvat hyvinkin vakuuttavilta. Lähden siis siitä, että kulttuurin ja yhteiskunnan kehitys on geenien ja kulttuuristen muunnosten jatkuvan vuorovaikutuksen tulosta ja että geenit vaikuttavat tähän kehitykseen jatkuvasti eri tavoin, pääasiassa siksi, että ihmisen geneettiset ominaisuudet ovat merkittävästi pysyvämpiä kuin kulttuuripiirteet. Mutta toisaalta myös geenitasolla tapahtuu jatkuvasti evoluutiota. Esimerkiksi ihmisen aivojen evoluutio näyttäisi olevan koko ajan täydessä käynnissä. Näin yksi evoluutiopsykologian perusajatuksista, että on olemassa jokin ”alkuperäinen” evoluutioympäristö jonka tuottamat ominaisuudet ovat enemmän tai vähemmän pysyviä toiminnallisia moduuleja, ei ehkä olekaan, ainakaan vahvassa mielessä, tosi.

 

Tämä on kuitenkin alue josta käydään nykyään valtavasti keskustelua. Ryhmävalinta herättää kiihkeitä tunteita. Siitä lähtien kun Williams osoitti että naivi geneettinen ryhmävalintahypoteesi (mm. puhe siitä että valinta tapahtui lajin etujen mukaisesti) ei voinut toimia, ovat useimmat evoluutioteoreetikot torjuneet ryhmävalinnan. 1990-luvulta lähtien on kuitenkin esitetty lukuisia erilaisia ryhmävalintaa koskevia teorioita ja tulkintoja ja nyt on luultavasti yleisesti hyväksytty sellainen tulkinta, että evoluutiossa on aina sekä ryhmävalintaan että yksilövalintaan perustuva komponentti, mutta että ryhmävalinta on useimmissa tapauksissa hyvin vähämerkityksinen. Sekä kuuluisa Hamiltonin inclusive fitnessin kaava että Pricen yhtälö, jossa fitness jaetaan eri komponentteihin ovat matemaattisesti identtisiä. Viime aikoina on kuitenkin voimistunut ajatus että yksilövalinnan merkitys voisi olla suurempikin sellaisissa realistisissa tilanteissa jotka vallitsivat EEA:ssa, kun taas nykyään tapahtuva kulttuurinen evoluutio on vahvasti ryhmävalinnan logiikkaa noudattava. Toisin sanoen juuri päinvastoin kuin mitä sosiologien yksilöllistymisteoriat antavat ymmärtää!

 

Richersonin ja Boydin kirja edustaa tätä jälkimmäistä ajattelua. Sen perusnäkemyksenä on että evoluutio on pääasiallisesti kulttuurista, mutta että sen analysoiminen edellyttää aivan toisenlaisia malleja kuin mitä sosiologit harrastavat. Nykysosiologiassa teoretisointi on yleisesti Münchhausenilaista tarinoilla muuttamista: jos keksimme jonkun hyvän ”uuden” tarinan, niin todellisuutemme on vastaavasti muuttunut. Richersonille ja Boydille tämän tyyppinen, (äärimmillään) Latourin tai Fullerin harjoittama ”kreationistinen” sosiologia ei kuitenkaan kelpaa. Voisi ehkä sanoa, että siinä missä Latour ja Fuller tarjoavat ”halpoja” ja sosiologeja kiehtovia (saippua)versioita, niin Richersonin ja Boydin versio on paljon ”kalliimpi” ja vaikeampi, mutta viime kädessä hyödyllisempi.  Sosiologit ovat siis vain esimerkkejä kalliin informaation dilemmasta.

 

 

Saamme muuten kiittää Kimmo Pietiläistä ja Terra Cognitaa siitä, että suomeksi käännetään todella nopeasti tärkeitä evoluutioteoreettisia ja luonnontieteellisiä tietokirjoja. Haittapuolena Terra Cognitan hurjalle julkaisuvauhdille on, että käännösten taso ei ole aina kovin hyvä. Kieli ei ole kovin sujuvaa ja notkeaa ja käsitteet voivat olla melko kömpelöitä.&nb
sp;
Tämä on pieni, joskin kiusallinen haitta. Mutta toisaalta Boyd ja Richerson edustavat alan tutkimuksen ehdotonta kärkeä ja teosta ei ole vielä käännetty edes saksaksi tai ranskaksi. He edustavat todella yhteiskunnallisen evoluutiokeskustelun huippua.  Onkin käsittämätöntä että Pietiläiselle ei ole vielä annettu mitään palkintoja,  tiedonjulkistamisesta  tai kulttuuritoiminnasta. Se osoittaa miten vähän todellista tiedon julkistamista Suomessa arvostetaan. Ja jos joku ansaitsisi kääntäjäpalkinnon, niin se on Pietiläinen! Ilman häntä meillä ei olisi oikeastaan lainkaan kunnollista käännettyä tietokirjallisuutta tässä maassa.


[1] Itse asiassa kielenoppiminen on siitä mielenkiintoinen ilmiö, että sen yhteydessä voidaan puhua negatiivisesta oppimisesta. Pikkuvauvalla on kyky oppia mitä kieltä tahansa ja se hallitsee koko mahdollisten äänteiden valikoiman. Siitä riippuen, missä se on sattunut syntymään, se oppii suurimman osan ”pois” tai nämä taidot surkastuvat siltä kun se ei joudu niitä kuulemaan eikä käyttämään. Aivot ovat vastaavasti elin joka surkastuu, jos niitä ei käytetä, joten aivoja käytetään itse asiassa aina niiden ”äärirajoilla”, niin monipuolisesti kuin mihin ne tarjoavat mahdollisuuksia. Nykyinen kulttuurimme pyrkii tehokkaasti surkastuttamaan aivoja. Ainakaan vielä se ei ole onnistunut.

 

Luku 12: Älykkyyden tabu murtuu?

Richard Lynn and Tatu Vanhanen: IQ and Global Inequality. Washington Summit Publishers, Augusta GA 2006 

 

 

Richard Lynn ja Tatu Vanhanen julkaisivat vuonna 2002 teoksen IQ and the Wealth of Nations, jossa he esittivät, että väestön älykkyys on tärkeä selittäjä taloudelliselle kasvulle ja maiden välisille vaurauseroille.  Kirja sai aikaan kohtalaisen laajan keskustelun, joskaan ei sosiologien keskuudessa (ks. esim englanninkielisen Wikipedian artikkeli ko. kirjasta). Suomessa siitä käytiin lähinnä yksityisluontoisia pohdiskeluja. Pertti Töttö, Tatu Vanhasen vanha assistentti, innostui kommentoimaan hiukan enemmän ja testaamaan erilaisia vaihtoehtoisia malleja, joihin vielä palaan.  Todettakoon, että Tatu Vanhanen on harrastanut näitä kysymyksiä pitkään, ja siinä sivussa hankkinut itselleen melko huonon maineen rasistina ja biologiahörhönä. Itsekin olen pannut halvalla hänen Yrjö Ahmavaaran kanssa kirjoittamaansa kirjaa ”Geenien tulo yhteiskuntatieteisiin”.  Myönnän että olin väärässä, ennakkoluulojeni vanki.

Lynnin ja Vanhasen uusi kirja jatkaa tätä keskustelua paremmalla aineistolla ja monipuolisemmalla selittävien ja selitettävien muuttujien arsenaalilla. Sinänsä jo älykkyyden käsittely yhteiskuntatieteissä on poikkeuksellinen aihe, mutta haluan korostaa sitä, että kyse on laajemmasta asiasta: älykkyyden tuomisesta mukaan ns. maailmanmalleja tai yhteiskuntatieteellisiä makroteorioita koskevaan keskusteluun. Sosiologit ovat maailman sivu kehittäneet laajoja, yleisluontoisia teorioita yhteiskunnan muutoksesta ja kehityksestä. Weber, Myrdal, Rostow, Wallerstein, Mann, Castells esimerkiksi. Kaikille näille teorioille yhteinen piirre on, että niissä ei ole mukana älykkyyttä selittävänä tai selitettävänä tekijänä. Yhteiskunnallinen muutos on kuitenkin siinä mielessä ollut suunnattua, että olemme kehittyneet kohti teknisesti ja elämäntavallisesti yhä monimutkaisempia ja enemmän älykkyyttä vaativia rakenteita. Älykkyydellä voisi olla merkittävä rooli näissä teorioissa, mutta näin ei ole. Syynä ei nähdäkseni suinkaan ole älykkyyden vähäinen merkitys ihmiskunnan historiassa, vaan pikemminkin päinvastoin. Lynnin ja Vanhasen kirja esittää lisäksi hyvin kiinnostavan uuden teorian siitä, miten ja miksi maailma on globaalisti kehittynyt. Se päihittää jokaisen sosiologisen modernisaatioteorian tai maailmanmallin empiirisessä tarkkuudessa, testattavuudessa ja kumottavuudessa.

Todettakoon, että monissa maailmanmalleissa on mukana muuttuja nimeltään ”human capital”. Tätä mitataan yleensä koulutuksella. Se sisältää siis merkittävän älykkyysvaikutuksen, mutta tätä ei mitenkään korosteta. Ja kysymys kuuluu: voiko koulutuksella parantaa älykkyyttä, eli onko älykkyys pelkkä sivutuote?

 

 

Aluksi onkin annettava sosiologeille pieni rautaisannos älykkyyden merkityksestä. Tuskin mistään ilmiöstä maailmassa tutkijoilla on niin vääriä uskomuksia, varsinkin yhteiskuntatieteilijöiden keskuudessa.  Sosiologien väärinkäsitykset voidaan tiivistää (ainakin) seuraaviin väitteisiin (luettelo perustuu älykkyydestä käytyyn keskusteluun ja tutkimustuloksiin, joihin viitataan lähdeluettelossa):

Älykkyydellä ei ole juurikaan merkitystä, vaan kasvatus (tai muu ympäristön vaikutus) on paljon tärkeämpi.

Vaikka älykkyydellä olisikin merkitystä, niin se on erittäin kulttuurisidonnainen ilmiö ja älykkyyden objektiivinen mittaaminen on mahdotonta.

Älykkyyden lajeja on niin erilaisia ja ne ovat toisistaan niin riippumattomia, ettei yleisälykkyydestä voi puhua.

Älykkyyden mittaaminen ja vertaileminen väestöllisesti on vaarallista ja se voi johtaa moraalisesti arveluttaviin tuloksiin.

Älykkyyden tutkiminen johtaa rasismiin, eugeniikkaan ja vielä pahempiin asioihin.

Jokainen sosiologi joka ottaa älykkyyden vakavasti, tulee leimatuksi pysyvästi.

 

Näistä lauseista vain viimeinen on varmuudella tosi. Kaikki muut taas ovat yleisiä käsityksiä, jotka mitä suurimmalla todennäköisyydellä ovat virheellisiä.

 

Useimmat sosiologit todella uskovat vakaasti siihen, että älykkyydestä ei saa puhua eikä kirjoittaa, ja että ne jotka näin tekevät ovat vaarallisia, taantumuksellisia ja rasistisia ajattelijoita. Sellainen teos kuin The Bell Curve (Herrnstein-Murray 1996) on tyypillinen esimerkki sosiologin kannalta; tämä kahden oikeistolaisen psykologin ja yhteiskuntatieteilijän kirjoittama, mustien ja valkoisten amerikkalaisten älykkyyseroja vertaileva teos on moneen kertaan ”kumottu”  eri sosiologien toimesta, faktoista riippumatta (ks. Fraser 1995, Roos 2005, Murray 2005, erittäin perusteellinen katsaus on  Jensenin ja JP Rushtonin 2005 artikkeli Psychology and Public Policy lehdess, jossa oli myös laaja keskustelu).

 

Sosiologit pitävät älykkyyttä, niin kuin kaikkia ihmiseen liittyviä ominaisuuksia, sosiaalisena konstruktiona. Siis keskustelu siitä, onko älykkyys mahdollisesti periytyvää tai ympäristön tuotetta ei ole sosiologisesti kovin relevanttia. Psykologit ovat sen sijaan jo hyväksyneet ajatuksen että älykkyys on suureksi osaksi peritty, todellinen ominaisuus. Seuraavassa Linda Gottfredsonin määritelmä, joka minusta tiivistää hyvin älykkyyden peruspiirteet: ”Älykkyys on hyvin yleinen mielen kyky joka mm. käsittää kyvyn järkeillä, suunnitella, ratkaista ongelmia, ajatella käsitteellisesti, ymmärtää monimutkaisia ajatuksia, oppia nopeasti ja oppia kokemuksesta.” Gottfredson kuvaa älykkyyttä seuraavilla ilmaisuilla: ”catching on”, ”making sense”, ”figuring out”. (ks. Lynn Vanhanen s.32). Älykäs ihminen oivaltaa uuden asian nopeammin kuin tyhmempi. Siitä on usein etua.  Älykkyys auttaa meitä ratkaisemaan ongelmia ja ymmärtämään monimutkaisia asioita nopeammin ja paremmin. Sillä on siis laajaa yhteiskunnallista merkitystä, ei suinkaan pelkästään yksilöpsykologista. Vä
ittäisin, että ihmiskunnan pitkässä historiassa (siis n 2-3 miljoonan vuoden mittaisessa) älykkyydellä on ollut ratkaiseva osuus. Ja on edelleenkin: ilman huomattavaa älykkyyttä emme saa esimerkiksi ilmasto-ongelmaa ratkaistuksi – joka on syntynyt älykkyytemme ansiosta. Älykkyden evoluutio on kiistanalainen, mutta olisi kummallista, jos se olisi heti alun alkaen kehittynyt vain yleisten ongelmien ratkaisuun (ks Kanazawa 2005)

 

Gottfredsonin määritelmässä on joitakin osioita, joita on vaikea verrata kulttuurien välillä, joten vertailevissa testeissä joudutaan rajoittumaan ei-verbaalisiin kykyihin.

 

En yritäkään kuvitella että voisin muuttaa sosiologien ennakkoluuloja tällä kirja-arvostelulla. Enemmänkin kysymyksessä on se, että haluaisin tuoda vaihtoehtoisia näkemyksiä esiin Sosiologia-lehdessä, ja ehkä 20 vuoden päästä voin tulla muistetuksi poikkeustapauksena. Se on aina hauskaa.

 

Lähtökohtani on, että ilmiö, jota Lynn ja Vanhanen tutkivat on todellinen ja että kyse ei ole mistään moraalisesti tuomittavasta tai hirveästä asiasta. Älykkyydellä on vaikutusta esim. ihmisen sosiaaliseen nousuun ja ihmisten älykkyys vaihtelee sekä yksilöiden että väestöryhmien kesken. Älykkyys on myös melko universaali ja vahva ominaisuus siinä mielessä, että erilaiset älykkyyden lajit, kuten matemaattinen ja verbaalinen älykkyys korreloivat vahvasti keskenään.

 

Älykkyydestä on siis etua: jokainen yliopistolla työskentelevä ihminen tietää kyllä tämän! Opettajina olemme aina onnellisia, kun törmäämme todella älykkääseen opiskelijaan (joita on kummallisen harvassa, vaikka jo pääsykokeiden pitäisi taata, että saamme ainoastaan älykkäitä opiskelijoita).  Tästä on osittain myös kyse kun olemme innoissamme siitä, että PISA-tutkimukset ovat nostaneet Suomen koulujärjestelmän lähes Euroopan parhaaksi. PISA-tutkimuksen tulokset ovat selvästi yhteydessä kansakuntien älykkyystasoon, ei siis niinkään koulutukseen (Töttö 2005). Suomi on tässä yksi harvoja poikkeuksia, ja selitys näyttäisi olevan kiinnostava: meillä huolehditaan paremmin huonoista oppilaista, jolloin PISA-keskiarvot nousevat enemmän, kuin jos huolehdittaisiin vain harvoista parhaista. Meillä on ilmeisesti (vielä) melko tasalaatuinen kouluverkko.

 

Lynnin ja Vanhasen kirja vastaa nähdäkseni varsin mainiosti yllä esitettyihin sosiologisiin väärinkäsityksiin. Siinä osoitetaan konkreettisesti, että älykkyysmittaukset ovat riittävän kulttuurivapaita ja ne mittaavat olemassa olevia todellisia eroja. Siinä osoitetaan myös, miten selvä niiden yhteys on kansojen väliseen taloudelliseen eriarvoisuuteen. Tietenkään Lynn ja Vanhanen eivät voi absoluuttisesti todistaa, että älykkyyden ja taloudellisen kasvun välillä vallitsee yksisuuntainen kausaalinen yhteys. Silti heidän tuloksensa ovat huomattavasti uskottavampia kuin sellaiset sosiologiset konstruktiot, joiden mukaan älykkyydellä ei ole merkitystä tai että kausaalisuhde on vastakkaissuuntainen.

 

 

Kirja on olennaisesti erilainen kuin aikaisempi IQ and the wealth of nations (2002). Tässä teoksessa kehitetyt selitettävät muuttujat ovat pääsääntöisesti uusia. Samoin aineistoa on täydennetty merkittävästi. Nyt mukana on myös 32 uutta maata joista ÄO on mitattu suoraan, eli yhteensä 113 maata. Kirjoittajat käyvät läpi myös keskeiset vuoden 2002 kirjaa vastaan esitetyt kritiikit ja ovat sekä tarkentaneet analyysejaan että vastanneet useimpiin vastaväitteisiin. Muun muassa he vertailevat toisiinsa mitattuja ja arvioituja älykkyysosamääriä. Jälkimmäiset tuottavat selvästi alhaisempia yhteyksiä eli ovat toisin sanoen epäluotettavampia. Olisikin ollut järkevämpää jättää ne maat (79 kpl) pois, joiden arviot on tehty pelkän maantieteellisen ja etnisen läheisyyden perusteella. Tässä arvostelussa mainitut yhteydet perustuvat mitattuihin, ei arvioimalla saatuihin tuloksiin.

Eräs kriitikkojen mainitsema arviointiongelma on, että maissa joiden väestöt ovat etnisesti hyvin heterogeenisiä, yhden väestöryhmän perusteella tehdyt arviot ovat kyseenalaisia.  Toisaalta sellaisissa valtavissa maissa kuin vaikkapa Intia, kansallinen keskiarvo on hyvin kyseenalainen.  Se vaatisi paljon suurempaa otosta, kuin mitä Lynn ja Vanhanen käyttävät. Tekijöiden väite, että Intian ja Kiinan keskimääräinen ero olisi 24 pistettä, on minusta ongelmallinen tästä syystä. Kummankin maan alueelliset/etniset erot ovat ilmeisesti suuria. Tällä on myös suuri merkitys, sillä nämä kaksi maata kattavat yhdessä yli kolmasosan maapallon väestöstä. Niiden sisäisten erojen pohdiskelu olisi ollut tärkeää. Sinänsä kiinalaisten korkeaa keskimääräistä älykkyyttä ei kuitenkaan voida epäillä.

 

Perusrakenteeltaan kirja on tyylikkään yksinkertainen. Ensin esitetään tuloksia älykkyyden yhteydestä erilaisiin relevantteina pidettyihin mittareihin (esim. PISA-mittauksiin) , sitten esitetään maailmanlaajuisen älykkyyseromittauksen tulokset ja tämä jälkeen muodostetaan keskeiset selitettävät muuttujat. Jokainen muuttujaryhmä käydään erikseen läpi. Älykkyydellä on selvä yhteys kaikkiin, paitsi onnellisuuteen, niin kuin onkin järkevää odottaa. Tuloksia elaboroidaan tarkastelemalla erikseen negatiivisia ja positiivisia poikkeamia ennustetusta regressioyhteydestä. Monet vauraat maat poikkeavat positiivisesti ennustetusta tuloksesta mikä tarkoittaa, että ne ovat vielä vauraampia kuin mitä älykkyyden suora vaikutus ennustaisi. Residuaalien analyysi antaa paljon hyödyllistä informaatiota ja mahdollistaa myös ilmeisten väärien tulkintojen karsinnan. Toisin sanoen, erilaiset poikkeavat tapaukset ovat useimmiten erikseen selitettävissä. Tässä olisi sosiologeilla paljon oppimista: residuaalit ovat aina kiinnostavia kun selitysasteet jäävät alhaisiksi.

Lynn ja Vanhanen ovat myös keränneet luotettavina pitämiään arvioita joidenkin keskeisten muuttujien historiallisesta kehityksestä ja verranneet tät
ä nykyisiin älykkyysosamääriin. Yhteys on vahva, mutta ei ole yksiselitteistä, mitä se merkitsee. Se voitaisiin yhtä hyvin tulkita toisin päin: että kansakunnan varallisuus 1500-luvulla on voinut vaikuttaa älykkyyden kehitykseen.

 

Kirjassa on laaja liiteosa jossa selostetaan käytettyjä menetelmiä ja esitellään aineisto. Tämän lisäksi tekijät ovat antaneet aineistonsa yleiseen käyttöön, joten kuka tahansa voi tehdä sen pohjalta lisäanalyyseja. Esimerkiksi Pertti Töttö (Niemelä 2006) on tehnyt vuoden 2002 kirjasta runsaasti lisäanalyyseja. Töttö osoitti, että käyttämällä selittäjinä muita kuin Lynnin ja Vanhasen muuttujia voidaan päästä tuloksiin, jossa älykkyyden selitysosuus on hyvinkin alhainen (esim. ”taloudellinen vapaus” eli markkinatalous). Nähdäkseni monet näistä vaihtoehtomalleista ovat kuitenkin selvästi vähemmän todennäköisiä kausaalisina malleina. Joka tapauksessa kysymys on aina siitä, miten muuttujat valitaan ja miten niitä yhdistellään. Kirjan lopussa tekijät esittävät yhden ainoan polkumallin analyysinsä tueksi. Niitä olisi voinut ottaa mukaan enemmänkin. Mutta vaikka nyt esitetyt kausaalisuhteet eivät suinkaan ole yksiselitteisiä, yhteys älykkyyden ja mm. taloudellisten olosuhteiden välillä säilyy, ellemme pysty osoittamaan, että jokin muu tekijä vaikuttaa vahvasti älykkyyteen (siis ”selittää” älykkyyden vaihtelun). Tätä ei taloudellinen vapaus esimerkiksi tee. Tekijät itse olettavat, että sillä ei ole mitään vaikutusta, niin että pohjois- ja etelä-korealaiset ovat yhtä älykkäitä, huolimatta järjestelmien valtavasta erilaisuudesta. Ko. maat olisivat sivumennen sanoen mielenkiintoinen laboratoriotapaus esimerkiksi ravitsemuksen ja taloudellisen kehityksen vaikutuksesta älykkyyteen, jos niitä voisi vapaasti verrata.

 

 

Tärkein kysymys kirjan arvioinnin kannalta onkin se, ovatko kansoja koskevat älykkyysmittaukset luotettavia. Kyse on siis eri maissa, useimmiten suhteellisen pienille ryhmille (jotka eivät yleensä ole tilastollisesti edustavia) tehdyistä älykkyysmittauksista, jotka sitten esitetään kansallisina älykkyysosamäärinä. Joissakin maissa, missä mittauksia on tehty runsaasti, on olemassa vertailevaa aineistoa. Se osoittaa mittareiden olevan varsin robusteja. Pienenkin otoksen suhteen mittauksilla on yllättävän hyvä yleistettävyys. Muutaman pisteen keskiarvoerot eivät kerro paljoa. Suomen tulos, 99, kertoo lähinnä että älykkyyden osalta olemme hyvin lähellä normitasoa, joka Lynnillä ja Vanhasella on Englannille annettu arvo 100.

Kuten yllä jo mainitsin, Suomi on yksi niitä harvoja maita joissa mitattu ÄO poikkeaa merkittävästi esim PISA-tutkimuksen tuloksista.  Kannattaa siis muistaa, että teorialla koulutuksen vaikutuksesta ihmisten älykkyyteen on yksi ainoa empiirinen tuki: Suomi. Suomalaisten PISA-tulokset ovat kuitenkin niin vahvasti poikkeavia, että niiden selittäminen olisi todella tärkeää.

 

Lynn ja Vanhanen suorittavat joukon erilaisia analyyseja vain sen testaamiseksi ovatko heidän mittarinsa todella kelvollisia. Ne jotka tämänkään jälkeen eivät tahdo uskoa ÄO:lla olevan minkään valtakunnan merkitystä muuten kuin testien vastauksiin, voivat pysyä uskossaan, mutta heillä ei ole juurikaan empiiristä pohjaa tuloksen kiistämiseen. Älykkyyden yhteys keskeisiin muihin kognitiivisia kykyjä mittaaviin tuloksiin on erittäin vahva (siis oppimistuloksiin yms.). Meillä on ehkä yksi yhtä paljon tutkittu alue, nimittäin persoonallisuus. Persoonallisuudella ei ole samanlaista yhtä taustatekijää kuin älykkyydellä ja sille ei siis voida antaa mittausarvoa. Sen sijaan persoonallisuuden ja älykkyyden suhdetta on tutkittu paljonkin.

 

Entä sitten toinen tärkeä kritiikki: se että älykkyysmittaukset muualla kuin Euroopassa ja USA:ssa (ja näissäkin muihin kuin valkoihoisiin kohdistuvina) ovat kulttuurisesti vääristyneitä ja harhaanjohtavia? Kannattaa muistaa, että kyse ei ole eurosentrisestä mittarista. Korkeimmat älykkyysosamäärät löytyvät Aasiasta, sellaisista maista kuin Japani, Etelä-Korea, Singapore, Hong Kong, Kiina. Esimerkiksi Kiinan arvioitu ÄO, 105, on merkittävästi korkeampi kuin Suomessa (korkein arvo, Singaporen ja Hong Kongin, on 108). Toisin sanoen, tähän suuntaan ei kulttuurista biasta ole.

Sen sijaan Afrikan maiden suhteen tilanne on toinen. Siellä mitatut arvot ovat todella alhaisia. Tämä ei siis ole aivan sama asia kuin yksilöiden ÄO:n mittaus. Suomessa mitattu ÄO 59 tarkoittaisi että henkilöllä on huomattavia vaikeuksia selvitä ongelmien ratkaisussa.  Maan keskiarvona se tarkoittaa että noin puolella väestöstä on huomattavia vaikeuksia melko yksinkertaisten tehtävien ratkaisemisessa. Kuitenkin myös näissä maissa on myös hyvin älykkäitä ihmisiä.  Kysymys kuuluu: onko tämä tulos kulttuurisesti harhainen vai ei? Testit eivät mittaa verbaalisia kykyjä eikä tietoja vaan oivalluskykyä ja loogista ajattelua yleensä. Olen nähnyt tutkimuksia Etelä-Afrikasta ja USA:sta, jossa testin valvojien ihonvärillä ja testitilanteella osoitettiin olevan merkitystä. Samoin testimotivaatiolla on osoitettu olevan merkitystä (jos ei näe testissä mitään pointtia, ei viitsi yrittää ratkaista melko vaikeita tehtäviä, kun taas tilanteessa jossa testillä voi olla ratkaiseva vaikutus, testijännitys voi vaikuttaa). Silti mitkään näistä tekijöistä eivät voi tuottaa näin isoja eroja ja olisi outoa, jos missään Afrikan maassa ei syntyisi tilannetta jossa testin suoritusolosuhteet olisivat ihanteellisia. Testit voivat olla aidosti reliaabeleita ja valideja myös alhaisen tulotason maissa, mutta toki se on vaikeampaa. Afrikan suhteen Lynniin ja Vanhaseen onkin kohdistettu eniten kritiikkiä testien epäluotettavuudesta ja vertailukelvottomuudesta (ks. Kamin 2006). On kuitenkin hyvin vaikea ymmärtää, miten tulokset ovat niin yhdenmukaisia ja miten on mahdollista, että Afrikan maissa ei ole mitattu selvästi poikkeavia tuloksia. Tuloksella on myös melko vahvoja evoluutioteoreettisia perusteita. Älykkyyden kehittymiselle ei Afrikassa ole ollut samanlaisia valintapaineita kuin niiden ihmisten kohdalla jotka lähtivät Afrikasta noin 50 000 vuotta sitten.

 

Älykkyys ei tietenkään kata ihmisen ominaisuuksien koko kirjoa. On paljon persoonallisuuspiirteitä, joilla ei ole tekemistä älykkyyden kanssa ja kuten jo todettiin, älykk
yys ei tee onnelliseksi. Ehkä yliopisto ei ole kovin mukava työpaikka juuri siksi, että sinne kerääntyy älykkäitä, mutta luonnevikaisia henkilöitä. Erittäin korkea älykkyys liittyykin säännönmukaisesti jonkinlaisiin puutteisiin muissa ominaisuuksissa (esim. autistit voivat usein olla erittäin älykkäitä tai heillä on jokin erityislahjakkuus, esimerkiksi matemaattinen lahjakkuus). Silti persoonallisuudella ja älykkyydellä ei näyttäisi olevan mitään yksiselitteistä yhteyttä.

 

Sen sijaan älykkyyden ja sosiaalitaloudellisen kehityksen välillä on selvä ja vahva yhteys. Älykkyysosamäärän ja ostovoimakorjatun kansantulon (korjaus lieventää eroja rikkaiden ja köyhien välillä) välinen korrelaatio on 0.693. Vielä korkeampi korrelaatio on kansantulon ja kolmannen asteen koulutuksen välillä, mutta niin myös ÄO:n ja kolmannen asteen koulutuksen välillä. Korrelaatio on käyräviivainen: mitä korkeampi älykkyysosamäärä, sitä voimakkaampi yhteys.  Korrelaatio ihmisen elinolosuhteiden laadun (Quality of Human Conditions) ja älykkyysosamäärän välillä on selvästi korkeampi, 0.805. Lukutaitoisuuden ja ÄO:n korrelaatio on alhaisempi, 0.642 (lukutaitoisuudella on absoluuttinen kattoarvo joka saavutetaan aika alhaisella kehitystasolla, so. myös melko alhaisella ÄO:n arvolla). Elinajan odotteen ja ÄO:n korrelaatio oli 0.765 ja viimeisen muuttujan, Vanhasen demokratiaindeksin ja ÄO:n korrelaatio on alhaisin eli 0.569. Spearmanin järjestyskorrelaatiot ovat jossain määrin korkeampia. Kysymys on nyt siitä, ovatko nämä muuttujat niitä ainoita merkityksellisiä ja mitkä ovat niiden kausaaliset yhteydet.

 

Kausaalimallien rakentamisessa on kaksi vaihetta: yhteyksien osoittaminen ja niiden suuntien ja voimakkuuden selvittäminen. Lynnin ja Vanhasen analyysi jää siinä riittämättömäksi, etteivät he tutki muuttujien keskinäisiä suhteita ja niiden suuntia kunnollisilla monimuuttujamalleilla. Globaalisesti on ilmeistä että heidän muuttujansa ovat varsin hyviä ja merkityksellisiä. Se mikä ei varmuudella selviä, ovat niiden väliset yhteydet. Itse olen hyvin pitkälle vakuuttunut siitä, että älykkyydellä ja taloudellisella hyvinvoinnilla on kausaalinen suhde ja se toimii niin päin kuin Lynn ja Vanhanen olettavat. Vaihtoehtoiset mallit – älykkyydellä ei ole merkitystä tai taloudellinen vauraus lisää älykkyyttä – eivät ole yhtä vakuuttavia (ensimmäisestä on ollut jo puhetta, ja toisen voi testata) Tosin on ilmeistä että hyvinvoinnilla on merkitystä älykkyyden kannalta (koska esimerkiksi äärimmäinen ravinnon puute vaikuttaa lapsen aivojen kehitykseen) ja että niin kutsuttu Flynn (ei Lynn!)-efekti eli älykkyyden jatkuva nousu kehittyneissä maissa on todennäköisesti jossain yhteydessä juuri esim. ravitsemuksen kanssa (tosin myös aivojen edelleen jatkuvalla ja yllättävän nopealla evoluutiolla voi olla osuutta asiaan, ks. Wade 2006). Niinpä siis älykkyys ja taloudellinen kehitys voivat vaikuttaa kumpikin toisiaan vahvistavasti, mutta useimmiten kehityksen eri vaiheissa. Vauraissa maissa ravinnon puutteilla ei juuri ole merkitystä (USA:ssa se saattaa lisätä eroja) joten molemminpuolisuus on hyvin vähäistä.

Inhimillisten olosuhteiden, lukutaidon, eliniän tms. suhde älykkyyteen lienee pääasiallisesti yksisuuntainen. Sen sijaan demokratiakehityksen ja älykkyyden suhde on mielenkiintoinen. Ei ole mitään loogista välttämättömyyttä, että älykkyys lisäisi demokratiaa tai päinvastoin. Lynnin ja Vanhasen tulosten mukaan juuri korkeimman älykkyyden maat (Hong Kong, Singapore, Kiina, Etelä-Korea) ovat melko epädemokraattisia ja hehän olettavat että myös Pohjois-Korean älykkyysosamäärä on erittäin korkea, kun taas maa rypee pohjamudissa mitä demokratiaan tulee (ja maan ravitsemusongelmilla on oletettavasti myös vaikutusta älykkyyteen). Toisaalta demokratia hallitusmuotona edellyttää, että kansalaiset ovat suhteellisen kykeneviä arvioimaan politiikkaa ja poliittisia päätöksentekijöitä. Siis erittäin alhaisella älykkyystasolla on demokratian kannalta ongelmallisia vaikutuksia. Silti äänioikeutta ei voida keneltäkään ottaa pois tyhmyyden perusteella. Nythän tilanne onkin se, että monet kaikkein demokraattisimmat maat ovat älykkyydeltään lähellä sataa. Yhteys voisi siis olla U:n muotoinen, mutta tästä emme vielä tiedä varmuudella mitään. Kannattaa muistaa, että esimerkiksi Intia on melko hyvin toimiva demokratia, kun taas USA:n tai Kiinan demokraattisuus on kyseenalainen (Vanhasen demokratiaindeksissä USA asettuu varsin alhaiselle tasolle). Pertti Töttö (2007) on ottanut mukaan vielä korruption, jolla on varsin vahva yhteys taloudelliseen kasvuun (mitä vähemmän korruptiota, sen enemmän kasvua, tosin tässähän on ilman muuta myös tekninen yhteys, koska vähäisen korruption maissa suurempi osa kasvusta pääsee tilastoihin)

 

Kausaalimallit ovat olennaisesti siis tyyppiä: älykkyys on melko puhdas selittävä muuttuja kun taas taloudellinen varallisuus on sekä selitettävä että selittäjä ja inhimilliset olosuhteet pääasiassa selitettäviä ja niihin vaikuttavat sekä älykkyys että taloudellinen hyvinvointi. Demokratia voi selittää talouden kehitystä ja inhimillisiä olosuhteita mutta se on oletettavasti melko riippumaton älykkyydestä, kun tietty kynnysarvo on ylitetty. Älykkyys tai taloudellinen hyvinvointi eivät selitä onnellisuutta, mutta inhimillisillä olosuhteilla ja demokratialla on melko varmasti jotain tekemistä onnellisuuden ja tyytyväisyyden kanssa. Kuten sanottu, muuttujien väliset tarkat suhteet jäävät kirjassa auki.

 

Lynn ja Vanhanen osoittavat nähdäkseni vakuuttavasti, että älykkyydellä on iso merkitys kansojen välisen eriarvoisuuden selittämisessä ja että älykkyys vaihtelee maantieteellisesti merkittävästi, etelästä pohjoiseen ja lännestä itään. Jotkut voivat pitää tätä pelottavana ja huolestuttavana, suorastaan vaarallisena. On ilman muuta selvää, että älykkyyden kansainväliset erot ja niiden vaikutuksen pysyvyys on ongelmallista, mutta se joka haluaa reagoida tähän kieltämällä tutkimuksen ja keskustelun asiasta tai sulkemalla silmänsä älykkyyden vaikutuksista, on kyllä väärillä jäljillä. Evoluutioteoreettisesti suuntautuneet sosiologit, kuten esimerkiksi Kanazawa (2006, ks myös Dickins et al 2007) ovatkin jo ottaneet älykkyyden keskeiseksi selittäjäksi, esimerkiksi vaikkapa terveydentilan selittäjänä.  

 

 

Viitteet

 

T.E.Dickins – R Sear – A.J.Wells (2007): Mind the Gap(s)… in theory methods and data. Re-examining Kabnazawa (2006) British Journal of Psychology 12, 167-176

Steven Fraser (ed): The Bell Curve Wars. Race Intelligence and the Future of America. Basic Books, New York

Richard Herrnstein – Charles Murray (1996): The Bell Curve. Intelligence and Class Structure in American Life.  New York   

Arthur Jensen- J.P.Rushton (2005): Thirsty Years of Research in Race Differences in Cognitive Abilities. Psychology, Public Policy and Law, 11(2) 235-294 (ks myös www.udel.edu/educ/gottfredson/30years/)

Leon Kamin  2006 African IQ and mental retardation. South African Journal of 36 (1), 1-9

Kanazawa 2004  General intelligence as a domain specific adaptation. Psychological Review 111 (2), 512-523

Charles Murray (2005): The Inequality Taboo. Commentary Magazine, September,

Jussi Niemelä (2006) Älykkyys, geenit ja ympäristö. Skeptikko 2,

J.P.Roos (2005): Inequality and the old demons of sociology. http://www.valt.helsinki.fi/staff/jproos/inequality.htm

Pertti Töttö (2005): Kuvaako älykkyysosamäärä mitään? Tieteessä tapahtuu 1, 33-34

Pertti Töttö – Hannu Rita  (2007): IQ and economic development. Julkaisematon kongressiesitelmä.

Nicholas Wade 2006: Before the Dawn. Recovering the Lost History of our Ancestors. The Penguin Press, New York

 

 

Luku 11: Panu Raatikainen ja evoluutiopsykologia

Reunahuomautuksia Panu Raatikaisen kirjoitukseen Evoluutiopsykologian ongelmat (T&E  1/07)

 
(HUOM: Kuten arvelin, T&E ei julkaissut vastaustani. Sain sen sijaan nimettömän refereen (joko Yrjö Haila tai Petri Ylikoski, lehden ns. evoluutioasiantuntijat) kommentit joita oheisessa linkissä kommentoin)

 

T&E lehti ei ole juurikaan kunnostautunut tieteellisen väittelyn areenana, mutta Mika Ojakankaan kolumni Takaisin kritiikkiin sisälsi lupaavan avauksen tällaiseen. Toivoisin että entiselle T&E:n päätoimittajana ja pitkäaikaiselle toimituksen jäsenelle pieni keskustelunavaus sallitaan. Tämä ei siis ole mikään itsenäinen artikkeli vaan kommentti Raatikaisen kirjoitukseen.

 

Kuten Raatikainen itsekin toteaa, evoluutiopsykologiaa koskeva filosofis-yhteiskunnallinen keskustelu on pitkään ollut melko hysteeristä ja moralisoivaa. Mutta täytyy kyllä todeta että myös ns. asiallisempi kritiikki, jota Raatikaisenkin teksti edustaa, on yleensä ollut melko pintapuolista. Kriitikot tekevät elämänsä helpoksi kumoamalla evoluutiopsykologiaa melko kevyillä heitoilla ja toisaalta asettamalla sille vaatimuksia, jotka eivät ole kovinkaan yleisiä yhteiskuntatieteellisessä keskustelussa. Olen äskettäin lukenut – kiitos Jukka Siikalan! –Susan McKinnonin kirjasen Neo-Liberal Genetics (2005), joka edustaa tällaista helppoheikkilinjaa. Kirjan inspiroija Marshall Sahlins, joka kävi puolitoista vuotta sitten ”kumoamassa” evoluutiopsykologian Helsingissäkin (Westermarck-muistoluennon pitäjänä) on surullinen tapaus: hyvä tutkija, jolle on jäänyt levy pyörimään päälle 1970-luvulta. Panu Raatikaisen teksti on muuten hyvin samankaltainen kuin Susan McKinnonin pamfletti, joskaan Raatikainen ei sentään yritä väittää niin kuin McKinnon, että evoluutioteoria on vain verhottu yritys vahvistaa euroamerikkalaista neoliberalismia. Eikä hän kuvittele että evoluutiopsykologia kohottaa geenit tietoisiksi toimijoiksi.

Raatikainen korostaa kirjoituksessaan että hän arvostelee vain ja ainoastaan evoluutiopsykologiaa sellaisena kuin sen ovat muotoilleet Leda  Cosmides, John Tooby, David Buss et al, eli ns. massiiviseen modulariteettiin pohjaavaa teoriaa. Ongelmana tässä on, että modulariteetti ei ole välttämätön monien niiden hypoteesien ja teorioiden suhteen joita Raatikainen arvostelee. Hän esittää myös jatkuvasti laajempaa kritiikkiä ja hänen lopputoteamuksensa, jossa evoluutiopsykologia todetaan kevyeksi, muuttuu vähänkin huolimattomalla lukemisella koko evoluutioteorian yhteiskunnallisia sovellutuksia koskevaksi. Näin ainakin T&E:n lukijoiden keskuudessa, joiden evoluutioteoreettinen sivistys ei liene kovin korkea ja ennakkoasenne hyvin vahva.  Kun Raatikainen vielä toteaa evoluutiopsykologiasta laajassa mielessä: ”nimikkeen alle kuuluu hyvin monenlaista tutkimusta, josta on vaikea sanoa mitään kovin selvää ja yleistä”, niin lienee selvää, ettei hän pidä evoluutiopsykologiaa laajemmassa mielessä kovin merkittävänä tai kiintoisana.

 

Voidaankin pohtia, mitä merkitsisi se, jos Raatikaisen vaatimukset kohdistaisi foucault’laista teoreettista ja empiiristä keskustelua vastaan. Jäljelle ei jäisi kovinkaan paljoa ”tiedettä” siinä mielessä kuin Raatikainen tieteellisyyden ymmärtää.  Raatikaisen mielestä ”(e)voluutiopsykologiaa ei voida pitää tiedeyhteisön kriittisen arvioinnin läpäisseenä koeteltuna tieteellisenä tietona”. Evoluutiopsykologia kuuluu päinvastoin itsestäänselvästi nykyään psykologian oppikirjoihin, myös Suomessa. Evoluutiopsykologinen pro gradu-työ (Kristiina Janhunen) sai tänä vuonna Helsingin yliopiston valtiotieteellisen tiedekunnan gradupalkinnon (ja arvosanaksi laudaturin). Toki evoluutiopsykologiasta kiistellään ja monet tutkijat ovat skeptisiä sen väittämien suhteen. Mutta on paradoksaalista, että kun sosiaalitieteissa torjutaan evoluutiopsykologia ”epätieteellisenä”, niin kuitenkin vaikkapa Freud, Lacan, Foucault, Butler, Maffesoli tai Latour hyväksytään tieteeksi ilman ongelmia. Tätä nimilistaa voisi jatkaa melkein loputtomiin.

 

Evoluutiopsykologiaan kohdistuu siis sosiaalitieteissä kaksoisstandardi, jossa tulosvaatimukset ja esitettyjen väitteiden luotettavuusarviot ovat erilaisia kuin vaikkapa Foucaultin inspiroimassa tutkimuksessa. Kannattaa verrata samassa T&E:n numerossa ilmestynyttä Sakari Hännisen arviota Akseli Virtasen biopoliittisen talouden kritiikistä Raatikaisen näkemyksiin evoluutiopsykologian heikkouksista. Foucault on muutenkin sopiva vertailukohta, sillä biovallan ja biopolitiikan teoriaa voi hyvällä syyllä pitää evoluutioteorian kilpailijana ja vaihtoehtona. Olisi todella hauska nähdä T&E:ssä artikkeli, jossa verrataan foucaultlaisen teorian ja evoluutioteorian luotettavuutta ja tieteellisyyttä (Raatikainen kommentoi tätä minulle sanomalla että onneksi hänen ei tarvitse kantaa huolta Foucault’sta)!

 

Esimerkkejä muusta kuin modulariteettiin liittyvästä ja virheellisestä kritiikistä löytyy tekstistä lukuisia, tässä vain muutama. Raatikainen kritisoi David M Bussin parinvalintateorioita siitä, ettei tämä muka tiedä, että ”(p)uolison valinta ja seksuaalinen viehättävyys ovat aivan eri asioita. Puolison valinta pitää yleensä sisällään paljon enemmän kuin vain seksikumppanin valinnan.” Schmittin ja Bussin (1993) Sexual strategies-artikkelin lähtökohta ovat nimenomaan lyhytaikaisten ja pitkäaikaisten suhteiden eri parinvalintakriteerit. Samoin seuraavan kappaleen kritiikki siitä, ettei täydellinen promiskuiteetti ole miesten lisääntymismenestyksen kannalta paras strategia, on todettu tuossa artikkelissa. Raatikainen tietää, ilman viitettä, ettei sosiobiol
ogia huomioisi eroa geno- ja fenotyyppeihin. Näinhän ei ole ja tähän palataan vielä. Hänen esimerkkinsä pituuskasvusta ja sen syistä on todennäköisesti oikea, mutta kyse on silti mielenkiintoisesta geenien ja ympäristön vuorovaikutusilmiöstä, joka kuuluu evoluutiopsykologian keskeisiin tutkimuskohteisiin, erityisesti jos sen laajentaa vaikkapa ihmisen terveyden ja elämän erittäin nopeaan paranemiseen ja pitenemiseen (Fogel 2004,  Köpke-Baten 2005)

 

Moitittavaa on, että hän ei ole viitsinyt lukea Heikki Sarmajaa (joka on hyvin puhdasoppinen modulaarinen evoluutiopsykologi; 2004, 2006), jonka artikkeleita pidän itse erittäin merkittävinä. Niinpä häneltä on jäänyt huomaamatta, että Sarmaja(kin) antaa vastauksen moniin ongelmiin joita hän nostaa esiin. Raatikainen ei myöskään lainkaan viittaa sekä evoluutiopsykologisen että yhteiskuntatieteellisen evoluutioteorian perustaan, erityisesti Triversin vanhemmuusinvestointiin ja Hamiltonin sukulaisaltruismiin. Puhumattakaan nyt Edvard Westermarckin perhe- tai moraaliteoriasta, vaikka Westermack oli evoluutiopsykologian ensimmäinen kehittäjä. Raatikainen ei lainkaan keskustele Westermarckin insestiteoriasta, joka on evoluutiopsykologian paraatiesimerkki modulaarisuudesta ja geno- ja fenotyyppien pysyvyydestä. Esimerkiksi Raatikaisen ajatus siitä, että psykologiset reaktiomme myös muuttuvat nopeasti, joutuu juuri Westermarck-efektin suhteen vaikeuksiin: ko.(fenotyyppinen) efekti on toiminut samankaltaisena ilmeisesti jo ihmisapinoilla useampi miljoona vuotta sitten. Sama koskee vaikkapa käärmeisiin tai hämähäkkeihin liittyvää vaistomaista inhoa, jonka pystyy laukaisemaan pikkulapsissa hyvin helposti.

 

Insestikäyttäytymisen sivuuttaminen onkin ehkä hämmästyttävin puute Raatikaisen katsauksessa. Tästä on lisäksi juuri ilmestynyt erittäin kiinnostava Liebermanin, Toobyn ja Cosmidesin artikkeli (2007), jossa selvitetään erityisesti sisarusten insestintorjuntamekanismia. Lieberman et al osoittavat että sisaruksilla on erittäin voimakas Westermarck-efekti, siten että ensisijaisena on tietoisuus (nuoremman) sisaruksen kanssa yhteisestä äidistä ja toissijaisena yhdessäolo lapsena. Lieberman, Tooby ja Cosmides olettavat että tämä on kahden erillisen moduulin vaikutusta (sukulaisuusviitteiden arviointi ja sukulaisuusasteen ”laskuri”). Vaikka ei hyväksyisikään näitä moduuliolettamuksia, niin tulos on erittäin selvä: sisaruksia ei tarvitse pakottaa tai opettaa altruismiin tai kokemaan seksuaalista vastenmielisyyttä (ks. myös Smith 2007, jossa virheellisesti väitetään, että Westermarck olisikin puhunut vain sisaruksista).

 

Raatikaisen kritiikki rajoittuu siis yhteen evoluutiopsykologian koulukuntaan ja siihenkin puutteellisesti. Osittain hän referoi korrektisti niitä keskusteluja, joita alalla käydään vaikkapa analyysin ”karkeustason” tai modulien määrästä. Nämä sisäiset keskustelut eivät kuitenkaan kaada koko tutkimussuuntausta. Välillä taas Raatikainen esittää vääriä tai perustelemattomia väitteitä (kuten fenotyypin ohittaminen), jotka kyseenalaistavat ylipäänsä koko evoluutioteoreettisen kentän tieteellisyyden. Se evoluutioteorian suuntaus, jonka uskoisin Raatikaista miellyttävän, mutta jota hän ei käsittele, on kulttuurievoluutio: mm. mallintamista ja polkuanalyyseja keskeisesti hyödyttävä makrotason teoria, joka on kovassa nousussa (ks. arvosteluni Richardsonin ja Boydin Ei ainoastaan geeneistä-kirjasta, Roos 2007a, myös Henrich 2003).

Raatikainen moittii virheellisesti – ja ilman viitteitä – evoluutiopsykologeja siitä, etteivät nämä käytä hyväkseen matemaattisia malleja eivätkä testaa hypoteeseja. Minua viehättää yhteiskuntatieteellisessä evoluutioteoriassa juuri se, että siinä testataan aidosti malleista johdettuja hypoteeseja ja käydään keskustelua mahdollisista vaihtoehtoisista saman ilmiön tulkinnoista. Raatikaisen ei tarvitse kuin lukea Evolution and Human Behavior-lehden artikkeleita. Siihen verrattuna foucault’lainen teoria on täysin suljettu eikä siinä edes ole empiirisen testaamisen mahdollisuutta. Empiria ja teoria ovat selkeästi irrallaan toisistaan.

 

Itse käytän mieluiten termiä yhteiskuntatieteellinen evoluutioteoria tai –tutkimus sekä sen synonyyminä evoluutiososiologia. Puristiset evoluutiopsykologit eivät hyväksy tätä, sillä heidän lähtökohtanaan on darwinilainen ajatus yksilöllisistä psykologisista mekanismeista, jotka selittävät yhteiskunnan rakentumista sellaiseksi kuin se on kehittynyt ja myös selittävät ihmisten toimintaa yhteiskunnassa paremmin kuin ns. yhteiskunnalliset selitykset.

 

Olin äskettäin mielenkiintoisessa LSE:n (sosiaalipolitiikan laitoksen järjestämässä!) konferenssissa jonka teemana oli ”Human evolution and behavior ”. Kolmen päivän aikana eri alojen tutkijat (sosiologeja joukosta oli ehkä n. 10 %: suomalaisia paikalla oli neljä) kävivät läpi joukon evoluutiopsykologian tuoreita tutkimustuloksia. Konferenssi oli organisoitu niin, että ensimmäisenä päivänä äänessä olivat pääosin evoluutiopsykologit, toisena päivänä käyttäytymisekologit ja kolmantena päivänä kulttuurievoluution tutkijat. Aiheina oli paitsi vanhoja tuttuja (kasvonpiirteiden tai ruumiillisten ominaisuuksien perusteella tapahtuvat valinnat, perustunteet ja niiden ilmaiseminen) esimerkiksi masennuksen mahdollista adaptiivisuutta koskevat empiiriset analyysit, yhteistyön perusteita koskevat tutkimukset, kulttuuripiirteiden kuten antiikin keramiikkakuvioiden leviämistä koskevat analyysit jne.  Toisin sanoen, evoluutioteoria on tällä hetkellä erittäin nopeasti ja monipuolisesti kehittyvä tutkimussuuntaus, joka ei suinkaan nojaa vain yhteen ainoaan olettamukseen.

 

Raatikainen esittää sosiobiologian ja evoluutiopsykologian eroksi sosiobiologian lähtevän siitä, et
tä ihmisen käyttäytyminen on suoraan ymmärrettävissä sopeutumaksi kun taas evoluutiopsykologiassa sopeutumat ovat moduuleja jotka ovat muodostuneet ihmisen aikaisemman kehityksen aikana, ja saattavat nyt toimia alkuperäistä ”tarkoitustaan” vastaan. Tämä ei pidä paikkaansa. Tuore Oxford Handbook of Evolutionary Psychology (Dunbar-Barrett 2007) käsittelee hyvinkin erilaisia oletuksia, ja myös yllä mainittua kulttuurievoluutiota tai evoluutioekologiaa. Raatikaisen kritisoima moduuliolettamus on yksi, mutta ei suinkaan ainoa mahdollisuus. Myös evoluutiopsykologiassa lähdetään kuitenkin siitä, että tarkastellaan käyttäytymistä, ei sen taustalla olevia moduuleja (joista on vain epäsuoraa tietoa).  Moduulit ovat yksi mahdollinen selitys mutta ei suinkaan ainoa. Itse asiassa tilanne on se, että voimme olla varmoja siitä, että aivoissamme on joukko ”kytkentöjä”, jotka ovat siellä ”valmiina” aktivoitumaan tietyissä tilanteissa. Yksinkertaisimmat liittyvät fysiologisiin perustoimintoihin, monimutkaisimpia ovat esimerkiksi kielivalmiudet. Vastasyntynyt lapsi kykenee omaksumaan minkä tahansa kielen, vuorovaikutustilanteessa vanhempien kanssa, mikä laukaisee hänen kielenoppimiskykynsä. Hän oppii ääntämään sitä oikein, ja hän alkaa soveltaa nopeasti kielen perussääntöjä. Hän ei ”opi” kieltä sillä tavoin kuin aikuiset, jotka myöhemmin joutuvat vaivalloisesti opettelemaan uuden kielen. Hänellä on kielikyky aivoissaan. Emme tiedä miten tämä mekanismi oikein toimii, mutta tiedämme, että se on olemassa. Samoin Darwin aikoinaan spekuloi sillä, että meillä täytyy olla jotain ”gemmuuleja” jotka tuottavat luonnonvalinnan näkyvät seuraukset, mutta hän arvasi väärin, miten nämä toimivat. On mahdollista että moduuliolettamus on väärä arvaus, mutta se ei kaada sitä, että meillä on valmiuksia ja niitä voidaan empiirisesti tutkia. Raatikaisen mielestä tilanne on se, että koska moduuleja ei ole olemassa, niin evoluutiopsykologia kaatuu saman tien.

 

Myös suurin osa Raatikaisen mustasukkaisuutta koskevia spekulaatioita olisi ollut ankkuroitavissa alaa koskevaan tutkimukseen. Varmaa ainakin on, minkä Raatikainen myöntääkin, ettei mustasukkaisuus ole mikään tuore kulttuurinen konstruktio ja että miesten ja naisten käyttäytymisen valvontaa koskevat erilaiset lainmukaisuudet. Tässä Raatikaisen olisi todella kannattanut tutustua Sarmajan mainioihin teksteihin. Mustasukkaisuudenkin kohdalla lienee mahdollista erottaa erilaiset kulttuurisesti vaihtuvat reaktiot ja fenotyyppinen psykologinen mustasukkaisuuden laukaiseva ”mekanismi”, joka tuskin on muuttunut paljoakaan pariin sataan tuhanteen vuoteen.

 

Raatikainen on filosofi. Tämän huomaa helposti hänen tekstistään. Siinä on paljon kohtia, joissa hän sivuuttaa kevyesti empiirisen näytön ja spekuloi sillä, miten asioiden pitäisi olla. Tyypillinen filosofin muotoilu on seuraava ”Lisäksi on tarkemmin ajateltuna varsin epäselvää, mikä voisi olla tällaisten moduulien geneettinen perusta”. Tässä ei tietenkään tarvita niinkään tarkempaa ajattelua kuin tarkempaa empiiristä tutkimusta. Ja sitä onkin jo olemassa.

 

Toisaalta – ja kovin epäfilosofisesti – Raatikainen  kuitenkin vaatii herkästi empiiristä näyttöä asioista missä sitä on, mutta mihin hän ei ole tutustunut. Näin on esimerkiksi kun Raatikainen pohtii sitä, oliko ihmisen ympäristö muuttuva vaiko pysyvä niiden n 200 000 – 20 000 vuoden  aikana, minkä jälkeen voimme arvioida varsinaisen ihmisyhteiskunnan ja kulttuurin kehityksen alkaneen. Raatikainen itse puhuu aikajänteestä 1 800 000 – 10 000, missä ensimmäinen ajankohta liittyy jonkin ihmisen esimuodon ajoitukseen ja jälkimmäinen maanviljelyksen alkamiseen.  Nykyään homo habilis ja työkalujen käyttö ajoitetaan n 2.5 miljoonan vuoden takaiseen aikaan. Tutkijat ovat jo yksimielisiä siitä, että työkalut tai muut kulttuuripiirteet eivät määrittele pelkästään ihmistä, vaan voivat myös olla osa apinoiden elämänpiiriä.  Ja työkalut ovat siis paljon varhaisempia kuin ns. moderni ihminen. Modernin ihmisen ympäristöstä ja sen muutoksista tiedetään yllättävän paljon, sekä paleoantropologian, paleoarkelogian että vaikkapa ilmaston muutosta koskevien tutkimusten kautta (ks. esim Waden (2006) ja Mithenin (2003) havainnolliset yleiskatsaukset, sekä varsinkin Mithenin kritiikki niitä kohtaan jotka luulevat, että emme tiedä juuri mitään ihmisten elämästä ennen kirjoitustaidon keksimistä). Kyse ei siis ole ollenkaan niin tuntemattomasta ajanajaksosta kuin Raatikainen kuvittelee. Hän on toki hyvässä seurassa: sosiologien tietämättömyys on suorastaan uskomatonta. Raatikainen väittää myös, ettemme tiedä paljoakaan ihmisen geneettisen koostumuksen muutoksista, ”(e)voluutiopsykologit olettavatkin varsin kritiikittömästi että ihmispopulaatio on ollut geneettisesti varsin yhdenmukainen. Tämä on kuitenkin empiirinen kysymys (sic!) ja on olemassa hyviä perusteita epäilyyn”. Tässäkin hän on väärässä. Hän ei ilmeisesti lainkaan tunne alaa koskevaa monipuolista tutkimusta, jota ei enää pitkään ole pidetty spekulaationa. Ihmiskunnan ”geneettinen pullonkaula” on nykyään jo lähes varma tutkimustulos. Olemme kaikki hyvin pienen, n. 100 000  vuotta sitten eläneen,  ehkä n. 5000 ihmisen muodostaman ryhmän jälkeläisiä, eli geneettisesti hyvin yhtenäisiä.  Tiedämme melko luotettavasti, missä ihmiset tuolloin elivät (Etiopian vuorien ympäröimillä ”savanneilla”), tiedämme heidän elinympäristönsä ilmasto-olosuhteet, tiedämme mitä työkaluja silloin käytettiin jne. Ollaan myös melko varmoja että ihmisen alkukieli oli ns. klik-kieli jota puhuvat kuuluisat !kungit (ks Thomas 2006).

Genomi kertoo hämmästyttävän tarkasti hämmästyttäviä asioita. Voimme esimerkiksi ajoittaa sen, milloin ihminen alkoi käyttää vaatteita – kirppujen mutaatioajoituksen avulla! Geenit kertovat myös milloin ja missä koira on kesytetty: yhden ainoan kerran, Siperiassa. Tiedämme myös juuri geenien mutaatioajoituksen avulla milloin moderni (so.
n 200 000 vuotta sitten kehittynyt) ihminen lähti Afrikasta. Tiedämme, että lähtiessään Afrikasta ihminen osasi puhua. Ei ole mahdotonta että pystymme pian ajoittamaan vaikkapa puheen alkamisen geenimuutosten ajoituksen kautta. Joka tapauksessa tiedämme varmuudella sen, että ihmisen kulttuuri syntyi ennen yhteiskuntaa ja yhteiskunta (paikalleen asettuneiden ihmisten yhteistyötä harjoittava ryhmä: tämäkin on nykysosiologille kovin vaikea termi, joka kuulemma on täysin muuttunut viimeisten 20 vuoden aikana) ennen maanviljelystä. Luolamaalaukset, ruumiin koristelut ja työkalujen kehitys alkoivat paljon ennen suurempien ihmisryhmien asettumista pysyviin asumuksiin ja maanviljelys taas on alkanut selvästi myöhemmin kuin pysyvä asutus. Niin kuin Wade toteaa, taide, uskonto, sodankäynti ja kauppa syntyivät paljon ennen yhteiskuntaa. Työkaluilla käytiin todennäköisesti kauppaa, koska niitä löytyy alueilta missä niitä ei ole voitu valmistaa (toki ne on voitu myös saada sodankäynnin avulla).

 

Modernissa yhteiskunnassa, ja itse asiassa siis jo ainakin 20 000 vuotta sitten on tapahtunut selvä muutos: ihmiset alkoivat lisääntyä ja liikkua laajasti riippumatta luonnonvalinnan rajoituksista. Heidän hyvinkin erilaiset ominaisuutensa toimivat erilaisissa ympäristöissä ja he saattoivat itse vaikuttaa näihin ympäristöihin. Tähän perustuu ensisijaisesti evoluutiopsykologian ajatus siitä, että tietyt, kivikautiset ominaisuudet ovat voineet säilyä nykyisissä ihmispopulaatioissa, kun ne olisivat karsiutuneet pois, jos kehitys olisi jatkunut pelkästään luonnonvalinnan ehdoilla. Luonnonvalinnan (mutta ei seksuaalivalinnan) geeneihin kohdistuvan vaikutuksen oletetaan siis heikentyneen ihmisen kohdalla n 20 000-10 000 vuotta sitten. Raatikainen on ymmärtänyt koko jutun väärin päin. Juuri nykyisten ympäristöjen muutos ja kaikenlaisten ympäristöjen olemassaolon mahdollisuus ovat tehneet meidän (uusista) geneettisistä ominaisuuksistamme pysyviä ja säilönyt (lähes) kaikki mutaatiot. Kaikki käy, kukaan ei enää jää tappiolle eloonjääntikamppailussa.  Kulttuurievoluutio muuttuu ihmisille keskeiseksi evoluution muodoksi, mutta kyllä siihenkin darwinilaiset lainalaisuudet vaikuttavat, kuten vaikkapa Richerson- Boyd  ja Henrich osoittavat. Modernissa, vapauteen, tasa-arvoon ja turvallisuuteen perustuvassa yhteiskunnassa, jossa periaatteessa kaikki kohtuullinen on sallittua ja mahdollista, ihmisten toimintaa säätelevät merkittävästi suuremmassa määrin juuri heidän biologiset ominaisuutensa, heidän ”luontonsa” (ks Jokela 2005). Niinpä vaikkapa lahjakkuus ei aikaisemmin välttämättä määrännyt ihmisen menestystä: kuninkaan perillinen sai olla tyhmä ja lahjaton, kunhan hän oli (melko) varmasti biologinen perillinen. Meritokratiassa taas tarvitaan henkilökohtaisia ominaisuuksia. Puolison valintaa eivät määrää vanhemmat ja sosiaaliset normit vaan seksuaalinen valinta, jossa siis ulkomuodolla ja älyllisillä ominaisuuksilla on iso merkitys.

 

On ilahduttavaa että evoluutiopsykologiasta käydään asiallista keskustelua. Silloin kannattaa kuitenkin tutustua uudempaan tutkimukseen eikä paikoilleen juuttuneiden kriitikoiden itseään toistaviin väitteisiin. Ja kannattaa miettiä, ovatko asetetetut kriteerit sellaisia, että niiden läpi pääsisi yksikään empiirinen tutkimus yhteiskuntatieteissä, erilaisesta teoreettisesta kontingenssihömpästä puhumattakaan.

 

Viitteet:

 

Schmitt, D. P. & Buss, D. M. (1993). Sexual strategies theory: An evolutionary perspective on human mating. Psychological Review, 100, 204-232.

R.I.M.Dunbar – Louise Barrett (2007): The Oxford Handbook of Evolutionary Psychology. Oxford 2007

Robert Fogel (2004) The Escape from Hunger and Premature Death 1700-2100: Europe, America and the Third World, Cambridge

Joseph Henrich: Cultural Group Selection, Coevolutionary Processes and Large-scale Cooperation. Journal of Economic Behavior and Organisation,

Markus Jokela (2005): Geenit jälkitraditionaalisessa yhteiskunnassa. Sosiologia 42(1), s. 418.

 

Nikola Koepke – Jörg Baten (2005):  The biological standard of living in Europe during the last two millennia. European Review of Economic History 9, 61-95

 

Debra Lieberman – John Tooby –  Leda Cosmides (2007): The architecture of human kin detection. Nature 445 (Feb 2007), 727-731

Richard Lewontin- Steven Rose – Leon J Kamin (1984): Not in our Genes. Biology, Ideology and Human Nature. New York

Richard Lynn – TatuVanhanen (2006):  IQ and Global Inequality. Augusta

Susan MacKinnon(2005):  Neoliberal Genetics. The myths and moral tales of evolutionary psychology. Chicago

Steve Mithen (2003): After the Ice. A Global Human History 20000-5000 BC.  London

J P Roos (2007a):  Uuteen sosiologiaan? (Richerson-Boyd) Yhteiskuntapolitiikka  3.

J.P.Roos (2007b):  Älykkyyden tabu murtuu? Sosiologia

Heikki Sarmaja (2004): Moraalin logiikka ja tunteiden pelit. Yhteiskuntapolitiikka 2, 113-134

Heikki Sarmaja (2006): Kärsimys ja syntien sovitus. Yhteiskuntapolitiikka 4. 341-361

David Livingstone Smith (2007): Beyond Westermarck:  Can Shared Mothering or Maternal Phenotype

Matching Account for Incest Avoidance?  Journal of Evolutionary Psychology 5(1), 202-222

Elisabeth Marshall Thomas (2006): The Old Way. A Story of the First People. Sarah Grichton Books, New York

Nicholas Wade (2006): Before the Dawn. Recovering the Lost History of our Ancestors. London, New York

 

 

 

Luku 10: Mitä opimme K&T:n tapauksesta?

What is necessary in a democratic society?
Kommentteja Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisuun tapauksessa K&T.
 

Suomi tuomittiin ihmisoikeusloukkauksista

  Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen täysistunnossa 12.7.2001 sai lopullisen ratkaisunsa  ns. K & T:n tapaus, jossa Suomi oli tuomiolla kahden lapsen huostaanoton yhteydessä tapahtuneista ihmisoikeusloukkauksista. Lopullisessa ratkaisussa Suomen valtio tuomittiin runsaiden 80 000 markan korvauksiin lasten vanhemmille aiheutetusta kärsimyksestä jotka johtuivat Ihmisoikeussopimuksen artiklan 8 rikkomisesta. Nämä rikkomukset koskivat kahta asiaa: lapsen kiireellistä huostaanottoa synnytyssairaalasta sekä sitä, että viranomaiset eivät pyrkineet missään vaiheessa perheen jälleenyhdistämiseen. Kummassakin tapauksessa Suomi oli siis ylittänyt rajan joka sallitaan “demokraattiselle valtiolle” sen puuttuessa ihmisten perhe-elämään. Tässä on syytä todeta, että päinvastoin kuin julkisuudessa on esitetty, tuomioistuin katsoi myös tapaamisrajoitusten olleen osa perheen jälleenyhdistämis pyrkimyksen laiminlyöntiä, eli siis Suomi tuomittiin myös tapaamisrajoitusten väärinkäytöstä osana perheen pysyvää erottamispyrkimystä. Valittajina olleet vanhemmat sekä heidän edustajansa, Juhani Kortteinen ja Anu Suomela  pitivät ratkaisua merkittävänä voittona taistelussa suomalaisten huostaanottokäytäntöjen saattamisessa vastaamaan Euroopan ihmisoikeussopimusta. Vastapuoli, Suomen valtio ja sen edustajina Holger Rotkirch, Arto Kosonen ja Pia-Liisa Heiliö  pitivät ratkaisua myös voittona, koska siinä ei tuomittu Suomen valtiota ihmisoikeusrikkomuksista varsinaisessa kiireellisen huostaanoton jälkeisessä huostaanotossa, toista lasta koskevassa huostaanotossa eikä tapaamisoikeuksia koskevissa kiistoissa (HS  21.7.2001; heille ei tässä yhteydessä tullut mielen Suomen valtion edustajina pahoitella tai pyytää anteeksi tapahtunutta). Jo edellistä, tuomioistuimen jaoston ratkaisua jossa myös näiden osalta katsottiin rikkomuksia tapahtuneen, olivat osapuolet kommentoineet hyvin eri tavoin. Kari Matelan Sosiaalityöntekijä-lehdessä julkaiseman varsin yksipuolisen selostuksen otsikko oli paljon puhuva: “Ihmisoikeustuomioistuin hyväksyy perustellut huostaanotot” (kiinnostavintahan ratkaisussa on, että ihmisoikeustuomioistuin ottaa huomioon kaikkien osapuolten oikeudet ja edellyttää suomalaisten viranomaistenkin niin tekevän).

Olen itse seurannut tätä prosessia ja ottanut siihen kriittisesti kantaa aikaisemmin (Roos 2000, 2001). Tämän kirjoituksen tarkoituksena on pohtia tuomion merkitystä suomalaisen lastensuojelun kannalta. Suomihan oli tuomiolla valtiona ja puolustuksesta vastasivat Ulkoministeriön johtavat juristit, mutta todellisuudessa kyse on kuntien ja hallinnollisen oikeusjärjestelmän toiminnasta ja sen arvioinnista.
 

Euroopan ihmisoikeustuomioistuin ja Artikla 8 
 

Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on perustettu valvomaan Euroopan ihmisoikeussopimuksen noudattamista allekirjoittajamaissa. Erityisesti meillä Pohjoismaissa on katsottu että tuomioistuimen päätehtävänä on valvoa ihmisoikeuksiltaan epämääräisten maiden käyttäytymistä, kun taas Suomessa taikka Ruotsissa lait ja niiden käyttö ovat ilman muuta Ihmisoikeussopimuksen mukaisia (Ruotsissa tästä on käyty suhteellisen laajaa keskustelua, ks. Sundberg 1997). Tuomioistuin itse on myös asettanut erittäin tiukat rajat tuomioilleen: se ei pyri olemaan korkein oikeusaste joka määrää miten lakia tulee allekirjoittajamaissa soveltaa, vaan pyrkii ainoastaan valvomaan että ihmisoikeussopimusta noudatetaan: valtioiden viranomaisten harkintavalta on erittäin laaja ja niin pitääkin olla (“The court’s task is not to substitute itself for the domestic authorities in the exercise of their responsibilities for the regulation of the public care of children”). Tässäkin päätöksessä on lukuisia kohtia, joissa tuomioistuin toteaa että se ei puutu viranomaisten harkintavaltaan vaikka pitääkin selvästi ratkaisua arveluttavana ja ongelmallisena (vrt esim johdatus kysymykseen tapaamisrajoituksista, §155, sekä ratkaisu rajoituksista, §§ 192-194). Itse asiassa minulle on väitetty, että tämä olisi ensimmäinen kerta missä tuomioistuin katsoo viranomaisten ylittäneen harkintavaltansa huostaanottoasiassa, missään Euroopan maassa (Suomela, kommentti käsikirjoitukseen). Jos näin on, niin on selvää, että harkintavallan rajat ovat laveat.

Keskeinen kysymys oli seuraava: Artikla 8 kieltää valtioilta oikeuden puuttua kansalaisten perhe-elämään paitsi jos laki näin määrää ja se on välttämätöntä demokraattisessa yhteiskunnassa muiden oikeuksien ja vapauksien suojelemiseksi. Valittajat väittivät tätä artiklaa rikotun kun taas Suomen valtion edustajat väittivät että kussakin tapauksessa toimenpiteet perustuivat lakiin ja olivat lisäksi hyvin perusteltuja demokraattisessa yhteiskunnassa. Suomen kaltaisessa maassa onkin ilmeistä, että viranomaisten toimenpiteet perustuvat yleensä lakiin ja että viranomaisilla eivät pahuuttaan riko ihmisoikeuksia. Ongelmana on siis se, milloin ylitetään raja, jossa viranomaistoimet eivät enää ole välttämättömiä demokraattisessa yhteiskunnassa. Niissä tapauksissa joissa tämä oli kyseenalaista, viranomaiset puolustivat toimenpiteitä väittäen että perhe-elämää koskeva minimisuoja oli kuitenkin säilytetty: lapset ja vanhemmat saattoivat olla kirjeitse ja puhelimitse yhteydessä (tosin hallitus ei selittänyt miten tämän on mahdollista kun lapsi on 2-3- vuotias), yksi viranomaisten selvitystoimi jossa oli tutkittu mahdollisuutta lasten palauttamiseksi oli riittävä osoittamaan että perheen yhteys oli yritetty palauttaa.

Tuomioistuin ei tätä siis hyväksynyt kahdessa tapauksessa ja määräsi Suomen valtion maksamaan yhteensä yli 80 000 markkaa korvauksia lasten vanhemmille. Saksalainen tuomari Ress olisi viiden kollegansa kanssa tuominnut Suomen myös vanhemman lapsen kiireellisestä huostaanotosta, koska se oli perusteeton. Suomalainen tuomari Pellonpää hyväksyi tuomion, mutta katsoi että rikkomus tapahtui huostaanoton toteutustavassa, ei itse huostaanotossa, kun taas ruotsalainen tuomari Palm katsoi että tuomioistuimella ei ollut edellytyksiä arvioida että viranomaiset olivat ylittäneet harkintavaltaansa ja maltalainen tuomari Bonello lueteltuaan aluksi koko litanian äidin mielenterveysongelmista (varsin yksipuolisesti tulkiten) toteaa että kyse oli siitä että oli kohdeltava joko lasta tai äitiä julmasti ja että valinta on tällöin selvä. Tähän vastakkainasetteluun suomalaiset lastensuojelukollegani ovat olleet erityisen ihastuneita: se heijastaa ilmeisesti tunnelmia lastensuojelussa (Päivi Sinko, kommentti käsikirjoitukseen).

Kysymys kuuluu: oliko tämä nyt vakava ihmisoikeusloukkaus vai ei? Millaisia toimen
piteitä se edellyttää?

Suomalainen lastensuojelulainsäädäntö ja -käytäntö

Mielestäni on ilmeistä, että suomalainen lastensuojelulainsäädäntö on jo itsessään monin kohdin kyseenalainen ihmisoikeussopimuksen kannalta (ylittäessään sen rajat mitä pitäisin välttämättömänä demokraattisessa yhteiskunnassa puuttua kansalaisten perhe-elämään). Se mahdollistaa ja jopa edellyttää laajamittaisen tietojenhankinnan ja valvonnan, sellaisten toisen ja kolmannen käden tietojen hyödyntämisen jonka luotettavuutta ei ole mitenkään valvottu, se ei tarjoa riittävää oikeusturvaa  vanhemmille eikä lapsille joita sen on tarkoitus suojella, se mahdollistaa huomattavan mielivaltaiset toimenpiteet ja nojautuu liiaksi sellaiseen asiantuntija-arviointiin, jota voi pitää vähintäänkin epävarmana (esim.  psykoanalyytikot, tai sellaiset psykiatrit jotka eivät ole koskaan tavanneet asianosaisia, hyväksytään asiantuntijoiksi), se tarjoaa myös viranomaisille loputtomasti mahdollisuuksia viivyttelyyn joka erityisesti pienten lasten kohdalla voi olla aivan ratkaiseva ja jota myöhemmin käytetään argumenttina huostaanoton jatkamiselle, huostaanotto on myös aina voimassa toistaiseksi eli viranomaisilla ei ole erityistä velvoitetta perustella huostaanoton jatkamista elleivät vanhemmat ryhdy oikeustoimiin; lista on pitkä. On valitettavaa, ettei ihmisoikeustuomioistuin pyri puuttumaan maiden lainsäädännön epäkohtiin vaan valvoo vain sitä, miten konkreettisessa tapauksessa on toimittu. Lakiarvioinnista on huolehtinut YK:n alainen ihmisoikeuselin (UN Committee on the Rights of the Child), mutta sen huomautukset ovat Suomessa kaikuneet käytännössä kuuroille korville (kuulemma niistä on lastensuojelupiireissä keskusteltu). Tietysti silloin kun tuomioistuin langettaa tuomion, on aina syytä pohtia, tarvitaanko muutosta myös lainsäädäntöön, eikä pelkästään viranomaiskäytäntöihin.

Meillä on perinteisesti turvauduttu melko helposti huostaanottoihin, vaikka ne lainsäädännön mukaan ovat ns. viimesijainen toimi, johon pitäisi ryhtyä vain kun mikään muu ei auta. Vielä 60-luvulla huostaanoton syynä saattoi olla jopa vain se, että lapsi oli avioton ja äidin yksinhuoltajana ei katsottu voivan huolehtia lapsesta. Nyttemmin syinä ovat ennen kaikkea lasten laiminlyönti vanhempien alkoholin ja huumeiden käytön vuoksi, mutta myös perheväkivalta. Huostaanotot ovat myös selvästi vähentyneet (paitsi aivan viime vuosina käyrä on taas kääntynyt melko jyrkkää nousuun, mutta taso on silti alhainen, kaikkiaan huostaanotettuja on n 7000 kun 30-luvulla määrä oli lähes 40 000) . Laki on valitettavan epämääräinen keskeisiltä kohdiltaan, joten on lähes mahdotonta sosiaalilautakunnan maallikkojäsenenä pyrkiä esimerkiksi kiistämään lain huostaanottokriteerien toteutuminen, koska lapseen kohdistuvan uhan ei tarvitse olla kuin mahdollisuus tulevaisuudessa (juuri tästä tulevaisuuteen kohdistuvasta uhasta oli kyse K&T:n tapauksessa sillä lapsihan ei ollut sairaalassa mitenkään uhattuna). Lain soveltamiseen liittyy myös äärimmäisen voimakas salailu, siten että on kuviteltu, että sosiaalilautakunnan ns. B-listan päätöksistä tai toiminnasta ei saisi kertoa yhtään mitään (tämä on johtanut mm. siihen, että puhe jaoston kokouksissa voi olla todella löysää; pelkästään sen julkistaminen panisi koko lautakuntavaiheen kyseenalaiseksi). Tässä suhteessa ihmisoikeustuomioistuimen julkisuuskäytäntö on aivan toisenlainen ja ainakin itse pidän sitä ohjenuorana käsitellessäni sellaisia tapauksia, joihin lautakunnan jäsenenä olen perehtynyt.
Salailu onkin suojellut ensisijaisesti viranomaisia, ei heidän toimenpiteittensä kohteita, jotka ovat olleet hankalassa umpikujatilanteessa. Jos he tulevat julkisuuteen niin se on käännetty heitä vastaan (“he eivät ymmärrä lapsen etua”) ja jos he ovat hiljaa niin he ovat olleet enemmän tai vähemmän puolustuskyvyttömiä suhteessa viranomaisiin. Hyvä esimerkki tästä on ns. Nikon tapaus (väärä isään ja isoonveljeen kohdistunut insestiepäily aiheutti useamman vuoden huostaanoton) jossa vanhemmat toivat huostaanoton julkisuuteen ja saivat sen lopulta puretuksi, mutta kärsivät edelleen tapauksen taloudellisista seurauksista (psyykkisistä puhumattakaan) kun suomalaiset tuomioistuimet ovat tyynesti katsoneet ettei ole tapahtunut mitään väärää ja kun erilaiset viranomaiset (esimerkiksi Terveydenhuollon oikeusturvakeskus TEO on klassinen esimerkki siitä miten viranomaisvalvonta usein kääntyy alkuperäistä tarkoitusta vastaan: sen sijaan että TEO puuttuisi hoitovirheisiin tai asiattomiin lääkärilausuntoihin niin se suojeleekin hoitovirheen tekijöitä eri keinoin, mm viivyttämällä lausuntojaan) olivat pallotelleet tapausta välillään lähes loputtomasti.

K & T:n tapaus 
 

   K&T:n tapaus oli kiistämättä varsin poikkeuksellinen – mutta vain yhdessä mielessä. Lapsi otettiin pois äidiltään synnytyssairaalassa välittömästi synnytyksen jälkeen ja päätös annettiin hänelle ja lapsen isälle jälkikäteen. Toinen lapsi, joka oli ollut avohuollon tukitoimena sijoitettuna laitokseen, otettiin myös kiireellisesti huostaan välittömästi tämän jälkeen. Tämän jälkeiset toimet ovat olleet aivan normaalia ns. lastensuojelua eivätkä mitenkään poikkea siitä mitä sadat viranomaiset ympäri Suomea tekevät. Lapset sijoitettiin kauas vanhempien asuinpaikasta (kyse on eteläsuomalaisesta vauraasta kunnasta, ei siis mistään pitkien etäisyyksien köyhästä kunnasta, missä  epäpätevä sosiaalityöntekijä huolehtii kaikesta ja missä sijoituspaikkojen suhteen ei ole valinnanvaraa) ja heidän tapaamisoikeuksiaan rajoitettiin erittäin voimakkaasti perustellen tätä ensisijaisesti lasten häiriöttömällä sopeutumisella uusiin oloihin. Tuomioistuin katsoi näiden rajoitusten kuuluvan viranomaisten harkintavaltaan, mutta kuten edellä todettiin, katsoi niiden rikkoneen jälleenyhdistämisvelvoitetta vastaan. Rajoituksia ylläpidettiin aina viime vuoden Strasbourgin ratkaisuun asti eli yli kuusi vuotta ja ne koskivat sekä vanhempaa, nyt 13- vuotiasta lasta (“M”) ja tuolloin syntynyttä siis nyt kahdeksanvuotiasta lasta (“J”). 

Tapaamisrajoituksia sovelletaan rutiininomaisesti niin, että kun lapset sijoitetaan, biologisia vanhempia estetään tapaamasta lapsia, vaikka he eivät vastustaisikaan sijoitusta. Tätä perustellaan lasten sopeutumisella sijaisperheeseen, mutta yhtä hyvin voisi ajatella että sopeutumista helpottaisi jos lapsia ei yhtäkkiä estettäisi tapaamasta vanhempiaan –  mikä on heille usein käsittämätön ja julma rajoitus. Tässä tapauksessa rajoitusten pitäminen vo
imassa kuusi vuotta oli perusteetonta (osittain ilmeisesti rangaistus siitä että vanhemmat valittivat asiasta toistuvasti) ja se että tätä ei katsottu erilliseksi rikkomukseksi osoittaa että tuomioistuin antoi viranomaisille todella laajan harkintavallan lasten ja vanhempien kohtelussa..

Huolimatta siitä, että perheeseen syntyi vielä yksi lapsi (“R”) jota ei pyrittykään ottamaan huostaan (vaikka äiti tämän pelossa pakeni synnytyssairaalasta lapsen kanssa ja joutui sen jälkeen pakkohoitoon kuukaudeksi) niin muiden lasten palauttamista ei missään vaiheessa harkittu. Viranomaiset vetosivat myös siihen että lapset olivat oikeastaan nyt jo vakiintuneet sijoitusperheeseen siten että ihmisoikeussopimus koskikin ensisijaisesti tätä perhettä (mutta toisaalta perusteena huostaanoton jatkamiselle oli myös uuden lapsen äidille tuoma stressi). Todettakoon kuitenkin että lapsia ei ole missään vaiheessa adoptoitu (huolimatta siitä, että kyseessä on pysyvä huostaanotto), vaan biologiset vanhemmat ovat lasten laillisia holhoojia (viranomaisten uusin siirto onkin vaatia lapsille oikeudessa edunvalvojaa, koska vanhemmat saattaisivat julkistaa Strasbourgin tuomion, joka on täysin julkinen asiakirja). Lasten sijaisäiti kuoli keväällä 2001.

 Tapaus K&T on siis  esimerkillinen kattaessaan  lastensuojelun kentän hyvin laajalta alalta ja osoittaessaan mikä nykyisen lainsäädännön vallitessa on mahdollista ja suomalaisten tuomioistuimen hyväksymää toimintaa. Perheestä saa kerätä kaikkea mahdollista luottamuksellista tietoa erittäin pitkältä ajalta (äidin sairaskertomus ulottuu kauas ennen lapsen syntymää), ja jos edelliset perusteet eivät riitä, voidaan kerätä lisää raskauttavaa tietoa (joka on usein hyvin kyseenalaista; monet selvitysten kohteina olleet ovat sanoneet etteivät ole tunnistaneet itseään papereista ja eräs isä jopa totesi minulle että jos kaikki se mikä papereissa lukee olisi totta, niin lapset olisi pitänyt ilman muuta ottaa huostaan). Lapsen huostaanottoa saa valmistella pitkiä aikoja salassa vanhemmilta ja tehdä avohuollollisia toimenpiteitä jotka valmistelevat huostaanottoa, lasten ja vanhempien yhteydenpito voidaan estää pitkiksi ajoiksi ja vaikeuttaa sitä käytännössä eri keinoin, vanhempien olosuhteiden muutoksista ei tarvitse välittää vaan huostaanotto voidaan alun alkaen suunnitella pysyväksi, kiireellisinä toimenpiteinä voidaan tehdä huostaanottoja olosuhteissa joissa huostaanottoa on valmisteltu pitkään (vanhemman lapsen kohdalla huostaanotto tehtiin kiireellisenä olosuhteissa, joissa mitään kiireellisyysperustetta ei ollut), jne. Kaiken tämän ovat suomalaiset tuomioistuimet Korkeinta hallinto-oikeutta myöten hyväksyneet ja katsoneet lainmukaiseksi, sekä  lastensuojelulain, asiakaslain, hallintomenettelylain että ihmisoikeussopimusten kannalta katsottuina. On siksi erittäin tärkeää huomata, että Suomi on saanut myös selkeän tuomion maan oman laillisuusvalvonnan heikkouksista. Strasbourgin tuomioistuimessa havaitut asiat olisi pitänyt havaita jo paljon aikaisemmin. Jo edellisen päätöksen jälkeen kohdistin erityisen vaatimuksen STM:lle siitä että sen olisi pyrittävä kitkemään pois pahimmat lastensuojelulain väärinkäyttömahdollisuudet . Tämä tehtävä olisi nyt otettava vakavasti. Erään STM:n vastuullisen virkamiehen  julkiset lausunnot eivät tässä yhteydessä lupaa hyvää (Strasbourgin päätös muka velvoittaa vain pohtimaan huostaanoton purkua siinäkin tapauksessa kun vanhemmat eivät sitä vaadi – aivan kuin jo lastensuojelulaki ei tätä edellyttäisi nykyäänkin, HS 14.7)). 

Ainakin yhdessä kohdassa Strasbourgin ihmisoikeustuomioistuimen perustelut osoittavat selvästi, ettei se tunne suomalaista huostaanottokäytäntöä. Tuomioistuin erottaa kiireellisen ja varsinaisen huostaanoton toisistaan  erillisiksi tapahtumiksi (§165) joita tulee käsitellä erikseen (näin Suomi vapautettiin tavallista huostaanottoa koskevassa asiassa, mitä viranomaiset jälkikäteen pitivät suurena voittona). Todellisuudessahan lautakunta joutuu  vahvistamaan/toteamaan kiireellisen huostaanoton jälkikäteen samalla kun se hyväksyy varsinaisen huostaanoton: ei ole käytännössä mahdollista että lautakunta jättäisi vain jommankumman huostaanoton hyväksymättä. Lautakunnalla ei yleensä ole mahdollista panna asiaa edes pöydälle vaan sen on tehtävä päätöksensä pakkotilanteessa. Jos huostaanotolle ei enää ole edellytyksiä, niin kiireellisen huostaanoton annetaan raueta ilman eri päätöstä. Tämä kytkös johtuu siitä, että ei haluta palauttaa lasta/lapsia vanhemmille edes sen ajaksi kun huostaanoton perusteita selvitettäisiin, vaikka epäilyksiä perusteiden vahvuudesta olisi.  Keskustelussa esiintyykin usein myytti siitä, että lapsia “palloteltaisiin” edestakaisin vanhempien ja laitosten välillä. Tilastot eivät anna tälle mitään tukea: ns. avohuollon tukitoimina tapahtuneet sijoitukset huomioonottaenkin keskimäärin toimenpiteitä on vajaat kaksi lasta kohden (ennätyksenä on puhuttu 32 huostaanotosta, mutta tämä on äärimmäisen poikkeuksellista. Toisaalta jos vanhemmalla on esimerkiksi toistuva mielenterveysongelma ja välillä hän on täysin terve, niin olisi vain luonnollista tehdä huostaanotto pelkästään silloin kun se on sairauden vuoksi tarpeen). Viranomaiset ovat käyttäneet myös huoletta hyväkseen kiireellisen huostaanoton jatkoaikapykälää, vaikka sen kriteerit ovat laissa hyvin tiukat. Näin lapsi on usein huostaanotettuna jo kaksi kuukautta ennen kuin lautakunta päättää varsinaisesta huostaanotosta. Tuomioistuimet eivät olet tähän mitenkään puuttuneet (vaikka ne voisivat hyvin olla tiukempia perusteiden suhteen). Eräässä äskettäisessä tapauksessa, kun huostaanoton perusteet olivat selvästi kestämättömiä, kiireellistä huostaanottoa jatkettiin ainoastaan lisäperusteiden (so vanhempia koskevien negatiivisten tietojen) hankkimiseksi ja kun kiireellisen huostaanoton sitten annettiinkin raueta, ei perheelle missään vaiheessa kerrottu mitä nämä lisäperusteet olisivat olleet. Tässä suhteessa tuomioistuimen 4. jaosto (ja myös saksalaistuomari Ress eriävässä mielipiteessään) oli paremmin selvillä todellisesta tilanteesta kuin täysistunto, valitettavasti koska päätös on nyt lopullinen.
 

Tarvitaanko vastentahtoisia huostaanottoja? 
 

Kaiken kaikkiaan: K&T:n tapaus on paljastanut merkittäviä heikkouksia suomalaisessa lastensuojelulainsäädännössä, sen viranomaiskäytännöissä ja tuomioistuinratkaisuissa. Nähdäkseni olisi korkea aika ryhtyä selvittämään lainsäädännön muutostarpeita ja pohtimaan koko huostaanottojärjestelmää ja sen tarpeellisuutta nyky-yhteiskunnassa. Useimmissa tapauksissa hyvin res
urssoidut ns. avohuollon tukitoimet ovat täysin riittäviä, varsinkin jos niihin ei liity huostaanoton uhkaa. Nykyjärjestelmässähän ystävällinen ja huolia kuunteleva lastensuojelun työntekijä saattaakin varoittamatta ilmestyä paikalle poliisin kanssa ja viedä lapsen/t mennessään, mikä ei lisää perheiden luottamusta heihin, ei etu- eikä jälkikäteen. Työntekijät ylläpitävät mielellään fiktiota että tällainen pehmeyden ja “lujuuden” yhdistäminen onkin juuri sitä mitä perheet heiltä odottavat. Kuitenkin esimerkiksi AIDS-epidemian hoidossa on havaittu, että pakkokeinojen ja auttamisen yhdistäminen ei toimi, enkä näe mitään syytä miksi lastensuojelussa auttaminen ja pakottaminen olisivat yhdistettävissä. Ei ole mikään ihme, että lastensuojelun työtekijät puhuvat mielellään “saippuapalaperheistä”: perheistä jotka eivät halua ottaa vastaan mitään “apua” vaikka heille sitä kuinka tarjottaisiin (Sinko 2001, Varilo et al 1999)  .

Lastensuojelussa kovin tärkeänä pidetty moniammatillinen yhteistyö taas saattaa käytännössä tarkoittaa seuraavaa: perheen äiti pakotetaan menemään hänelle varatulle psykiatrin vastaanotolle (jos hän ei mene, hän ei siis ota vastaan avohuollon tukitoimia). Kun hän saapuu paikalle niin läsnä on myös kaksi sosiaalityöntekijää, jotka kirjaavat muistiin kaiken mitä psykiatrin ja lasten äidin välillä tapahtuu (näin säästytään vaivalta vaatia psykiatrilta jälkikäteisraportointia). Tämä EI ole keksitty esimerkki vaan poimittu eräästä tuoreesta kantelusta joka koskee Espoota, ei siis tässäkään tapauksessa mitään primitiivistä maaseutupaikkakuntaa. (Kantelu Oikeusasiamiehelle, JN & SN, 2001) Lastensuojelutyöntekijät ovatkin erityisesti pääkaupunkiseudulla harjaantuneet käyttämään varsin voimaperäisiä tiedonhankintamenetelmiä, kuten tuoreesta sosiaalipolitiikan opinnäytteestä käy ilmi (Vogt 2001). He eivät Vogtin mukaan tunne uutta sosiaalihuollon asiakaslakia (astunut voimaan 1.1.2001) joka edellyttää, että heidän tulisi pyytää selkeä suostumus asianomaiselta aina kun he ryhtyvät hankkimaan luottamuksellisia tietoja. Valitettavasti tämä laki on myös laajentanut sosiaalihuollon tiedonsaantioikeutta merkittävästi (ks Vogt 2001, 31). Monet työntekijät näyttävät yhä vielä katsovan, että oikeus tietojen hankintaan syntyy samalla kun henkilö tulee lastensuojelun asiakkaaksi, ilman että siitä tarvitsee erikseen mitään asiakkaalle mainita. Asiakkaat taas eivät useinkaan oivalla, että kaikkea mitä he työntekijöille kertovat tullaan käyttämään heitä vastaan heti, jos se katsotaan aiheelliseksi. Kun he taas tämän oivaltavat, niin heidän pyrkimystään suojautua asiatonta urkintaa vastaan tulkitaan avohuollon tukitoimista kieltäytymiseksi. Konkreettinen esimerkki: avohuollon tukitoimena pyydetty lastenhoito kaatui siihen, että lastensuojelutyöntekijä vaatii (perheen tietämättä) lastenhoitajia raportoimaan tarkasti kaikesta mitä perheessä tapahtuu. Lastenhoitopalveluiden tarjoaja ei voinut hyväksyä tällaista vaatimusta ja vetäytyi pois (Kantelu oikeusasiamiehelle, JN ja SN 2001).

Lasten ja perheiden ongelmat ovat hyvin pitkälle juuri perheelle räätälöityjen, todellisten palveluiden ja yhteisöllisen tuen puutteisiin liittyviä (mielenkiintoisen esimerkin antaa vaikkapa tapa, jolla somaliyhteisö hoiti omat nuorisorikollisensa pois kaduilta). Vain vakava huumeiden käyttö ja alkoholiin liittyvä väkivalta samoin kuin vakavat mielenterveysongelmat voivat edellyttää kiireellisiä toimia mutta tällöinkin olisi tärkeintä saada koko perhe hoitoon, ei viedä vanhemmilta usein ainoa motiivi elämäntapojensa muuttamiseen tai hoidon aloittamiseen. Huostaanotto on käytännössä aina monta kertaa kalliimpi toimi kuin mikään varhainen avohuollon tuki. Kun vielä tiedetään, että iso osa vankiloissa istuvista nuorista miehistä on ollut huostaanotettuna laitoksissa, niin on ilmeistä, että huostaanoton tehokkuus on hyvin kyseenalainen.  Minun on vaikea ymmärtää miksi jo hallinnollinen rationaalisuus ei sanele sitä, että kunnassa pyritään perheiden tukitoimet panemaan kuntoon ja satsaamaan jokaisen ongelmaperheen yksilölliseen/yhteisölliseen ongelmanratkaisuun sen sijaan, että päästetään ongelmat siihen pisteeseen että koetaan huostaanoton olevan ainoan ratkaisun. Tottakai monet ovat sitä mieltä, että avohoidon tukitoimilla vain paapotaan kunnottomia vanhempia rankaisemisen sijasta. Kuitenkin  nykyinen rankaiseva järjestelmä ei tuota toivottuja tuloksia ja voi aiheuttaa juuri näille kovien otteiden vaatijoille ikäviä henkilökohtaisia seuraamuksia kolhittujen autojen ja tyhjennettyjen omakotitalojen muodossa (esimerkiksi kun pakilalainen kokoomuspoliitikko on sitä mieltä, että maunulalaislapset huostaan vain …). 

Monet ‘asiantuntijat’ vähättelevät biologisten vanhempien merkitystä. Tämän alan erään keskeisen asiantuntijalausuntojen antajan, psykiatrin Esko Varilon mielestä biologisilla vanhemmilla ei ole mitään erityistä “oikeutta” lapsiinsa ja jos lapsi on huostaanotettu niin hänen kontaktinsa biologisiin vanhempiinsa tulee katkaista eikä lapsen päätä pidä sekoittaa kahdella isähahmolla (tämä perustuu paitsi “lasten ja nuorten psykiatri, tri E.V.:n” lausuntoon K&Tn tapauksessa (§§59, 67), myös tuoreeseen Varilon lausuntoa koskevaan kanteluun, jossa hän katsoi aiheelliseksi opettaa tuomioistuinta tästä seikasta lausuntonsa alussa. Ks myös Varilo et al 1999). Kuitenkin biologisella vanhemmalla on erityinen side lapseensa jonka katkaiseminen aina vähentää lapsen mahdollisuuksia tulevaisuudessa ainakin ihmissuhteiden osalta. Melko tyypillisessä suomalaisessa koko lapsuuden kestävässä huostaanottoskenaariossa (joka siis tässä tapauksessa oli ja on virallisena tavoitteena) viranomaiset ovat onnistuneet estämään vanhempien yhteydenpitoyritykset ja nämä ovatkin luopuneet yrittämästä (toisin kuin K ja T). Kun lapsi sitten täyttää 18 ja huostaanotto päättyy (kunnalla on ns. jälkihuoltovelvoite, jonka merkitys on käytännössä usein erittäin vähäinen, eikä se koske sijais”vanhempia”) niin saattaa olla ettei nuorella ihmisellä ole enää vanhempia: sijaisvanhemmat eivät ole hänestä kiinnostuneita jos välit eivät ole kunnossa ja omat vanhemmat ovat täysin vieraita. Lapsi voi lisäksi syyttää vanhempiaan siitä, että nämä ovat sallineet huostaanoton tapahtua eivätkä ole pitäneet yhteyttä.

Eli jos viime kerralla asiasta kirjoittaessani arvostelin Stakesin Hyvä huostaanotto-projektia siitä, että se puuttuu vain näennäisongelmiin, niin nyt olisin valmis sanomaan “hyvää pakkohuostaanottoa ei ole
eikä voi olla, ei lapsen eikä vanhempien kannalta”.
Jokin muu ratkaisu on aina parempi kuin tahdonvastainen huostaanotto,.aivan kuten huostaanoton 
kriteereissä todetaan (se on viimesijainen, siis tarkoitettu toteutettavaksi vain kun muut,  paremmat keinot eivät toimi). Jos huostaanottoon joudutaan, silloin viranomaiset ovat hoitaneet lastensuojelulain määräämät tehtävänsä huonosti. Vain sillä edellytyksellä että lapsi itse haluaa päästä pois vanhempiensa luota, niin huostaanottoa voi pitää todella lapsen edun mukaisena. Mitä tulee pieniin lapsiin, niin lapsen etu on, että  perhe pysyy koossa, ellei jotain erityisiä syitä ole sille, että vanhemmat eivät kykene eivätkä halua huolehtia lapsesta. Eikä lapsen etu koskaan voi olla vanhempien nujertaminen ja mielivaltainen – rangaistusluontoinen – viranomaiskohtelu. 

    Ja siunatuksi lopuksi: jonkun suomalaisen korkean viranomaisen (mieluiten ministerin) tulisi esittää anteeksipyyntö K&T:lle kun kerran valtion edustajat ihmisoikeustuomioistuimessa eivät tätä ole ymmärtäneet tehdä. Sillä olisi suurempi yleinen merkitys kuin millään rahallisella  korvauksella ja se osoittaisi edes jonkinlaista pyrkimystä siihen etteivät jotkut muut vanhemmat ja lapset joudu samanlaisen kohtelun uhreiksi Suomessa. 
 
 
 
 

.
 

Lähteet
 

European Court of Human Rights. Case of K. and T. v. Finland. 
Application 25702/94 .  Judgment. Strasbourg 12 July 2001
Lena Hellblom Sjögren: Hjälpte hjälparna Niko? Källkritisk utsageanalytisk kommentar 17.2.1999 (julkaisematon moniste, saatavissa mm allekirjoittaneelta)
Huostaanotto ja ihmisoikeudet luentosarjan (kl 2001) kotisivu: www.valt.helsinki.fi/staff/jproos/hotto.htm
Kari Matela: Ihmisoikeustuomioistuin hyväksyy perustellut huostaanotot. 
Sosiaalityöntekijä 4/2000 
Nikoa koskeva (jatko)valitus, jätetty Euroopan ihmisoikeustuomioistuimelle 19.4.2000
J P Roos: Tavoitteena koko lapsuuden mittainen  huostaanotto! HS 8.5.2000
J.P.Roos: Är detta nödvändigt i ett demokratiskt samhälle? Hbl 1.10.2001
Holger Rotkirch-Arto Kosonen-Pia Liisa Heiliö: Vastine, HS 21.07.2001
Jacob W.F.Sundberg: The European Convention on Human Rights and the Nordic Countries, German Yearbook of International Law Vol 40 (1997), 181-242
Sirpa Taskinen (toim): Huostaanotto. Lastensuojelun asiantuntijaryhmän suositus huostaanottoprosessin laatua ohjaaviksi yleisiksi periaatteiksi. Stakes Oppaita 33, 1999
UN Committee on the Rights of the Child Country Report Finland (lokakuu 2000), www.unhchr.ch/tbs/doc.nsf
Esko Varilo et al: Lastensuojeluperhe – malli ja toiminta sekä tällaiseen perheeseen kuuluvien nuorten hoito. Jukka Aaltonen-Raili Rinne: Perhe terapiassa. Vuoropuhelua vuosituhannen vaihtuessa.  Suomen Mielenterveysseura 1999.
Ellen Vogt: Salaisuuksien vankina. Salassapito sosiaalityöntekijöiden arjessa.
 Sosiaalipolitiikan pro gradu-tutkielma, huhtikuu 2001

Alaviitteet

1. Kiitän saamista kriittisistä kommenteista Kari Matelaa, Anna Rotkirchia, Päivi Sinkoa ja Anu Suomelaa
2. Tuomion selostus käsittää kaikkiaan liitteineen yli 60 sivua. Se on erittäin yksityiskohtainen ja antaa mm. hyvän kuvan siitä, millaista informaatiota tapauksessa on käytetty äidin peilin tai mikroaaltouunin rikkomisia ja päiväkotilapselle suuttumista myöten. Päätös sisältää otteita sosiaalityöntekijöiden muistiinpanoista tai psykiatrien lausunnoista (mm. psykiatri J.P.:n lausunto jossa todetaan, että lapset eivät tarvitse biologisia vanhempiaan vaan ensisijaisesti on pyrittävä suojelemaan jatkuvia ja turvallisia ihmissuhteita lasten ja sijaisvanhempien välillä).. Kaikki alkukirjaimet tai päivämäärät ovat myös oikeita. Kirjoittaessani elämäkerroista olen soveltanut huomattavasti tiukempaa intimiteettisuojastandardia. Paikkakunnan mainitsematta jättäminen on ainoa vahva suojaustoimi. Sillä on myös se merkitys, että tapaus ikään kuin koskee koko “Suomea” ei vain paikkakuntaa S.
3. Valtionasiamiehet Rotkirch ja Kosonen väittivät vastineessaan (HS 21.7.2001) että Suomi tuomittiin vain kahdesta asiasta. Kuitenkin tuomiosta käy selvästi irti, että tuomioistuin piti tapaamisoikeuksien rajoitusta osana laiminlyöntiä pyrkiä perheen yhdistämiseen ja siis tuomitsi Suomen myös tässä yhteydessä tapaamisrajoituksista. Sen sijaan se ei halunnut antaa tästä erillistä ratkaisua.
(§194) “… the Great Chamber considers that, in so far as the complaint concerning the access restrictions is covered by the finding of the breach of the Article 8 as a result of the failure to take sufficient steps for the reunification of the family , it is not necessary to examine the impugned measures as a possible separate source of violation.”
4. (§187) “The government disagreed (with the applicants).  They argued that a physical connection was not the only way to ensure family ties. In Finland the Child Welfare Act …(consisted of) forms of assistance directed towards the child. The purpose of such ‘assistance’ (minun lainausmerkkini, käsite assistance on tässä todella laajasti ymmärretty) was no to alter the biological ties of the child to his family. .  The fact that a child had been taken into care and placed in a foster family did not prevent the child from meeting his or her parents as an equal adult later, when he or she had reached the age of majority, thereby creating normal family ties”.  Tässä valtion edustajat ovat joko pelkästään kyynisiä tai sitten todella naiveja. Voidaan myös kysyä, miten valtio olisi voinut muuttaa lapsen ja äidin välistä biologista yhteyttä. Geenimuuntelulla? 
5. Tapausselostuksesta käy hyvin ilmi kuinka keinotekoisia juridisia verukkeita Suomen valtio on yrittänyt käyttää hyväkseen, tullakseen useimmiten tuomioistuimen oikaisemaksi. Niinpä esimerkiksi valtio esitti, että koska K & T eivät olleet valittaneet J:n kiireellisestä huostaanotosta niin sitä ei olisi lainkaan tullut käsitellä. Tämän tuomioistuin torjui ilmeisen keinotekoisena. Samoin Suomen valtio esitti epäilyksiä voidaanko K&T tä pitää perheenä ollenkaan ihmisoikeussopimuksen mielessä. Tässä tuomioistuin esitti Suomen valtiolle varsin hyödyllisen ja opettavaisen katsauksen perheen olemukseen (“the existence or non-existence of family ties is essentially a question of fact depending upon the real existence of close personal ties” §150). Näin T:tä ei voitu sulkea perhekäsitteen ulkopuolelle niin kuin valtion edustajat olisivat halunneet.
Valtion edustajat olivat myös tarttuneet valittajien huomautukseen siitä, että äiti ei päässyt edes imettämään lastaan, kun se jo vietiin häneltä pois, selittämällä että imetysmahdo
llisuus ei ollut mikään laillinen argumentti  – erityisesti kun äiti ei olisi saamansa lääkityksen takia voinut edes imettää lasta (§161: saamani tiedon mukaan tämä ei edes pidä paikkaansa). Lisäksi äiti ei pyrkinyt tapaamaan lastaan synnytyksen jälkeen eikä esittänyt vaatimuksia oikeuksistaan (§163). Oikeus toteaa, että sairaalaoloissa olisi ollut paljon vaihtoehtoja lapsen välittömälle vierottamiselle äidistä. Ja on valtion puolelta erittäin kohtuutonta ajatella että äiti olisi synnytyksen jälkeen välittömästi kyennyt vaatimaan oikeuksiaan. 
6. §204) Vaikka tuomiossa ei siis katsota normaalihuostaanottoa ihmisoikeussopimuksen vastaiseksi niin katsotaan kuitenkin että ero jaoston ratkaisuun ei ole niin suuri että pitäisi muuttaa korvaussummaa:
“… the stress, unhappiness and frustration caused to the applicants by the shortcomings held by the Grand Chamber to be in violation of Article 8 cannot have been significantly less than the suffering attributable to the violations found by the Chamber”
Näin ollen tuomioistuin on nähdäkseni eri mieltä kuin valtion edustajat siinä, että tuomio olisi lieventynyt. 
7. Joka tapauksessa on selvää, että tuomioistuinstandardin noudattaminen Suomessa avaa merkittävästi mahdollisuuksia todella saada tietää miten tällaisia tapauksia hoidetaan.
Tekstiä on myös ilo lukea kun on perehtynyt suomalaiseen tuomioistuinratkaisujen perusteluteksteihin. Jos tuntisi vain suomalaisia juristeja voisi kuvitella että juristi ei yleisesti ottaen kykene kuin viilaamaan pilkkuja. Jos Suomessa on mahdollista löytää perustelu mahdottomalle ja kohtuuttomalle laintulkinnalle, niin se kyllä löydetään ja juuri siihen nojataan (Jukka Kekkonen on ilmaissut asian jotenkin niin, että ihmisillä Suomessa on se hassu väärinkäsitys että lakia olisi noudatettava sellaisena kuin se on kirjoitettu).
 
 
 
 
 

Luku 9: The social compositionism of what?

J P Roos

The Social Compositionism of What?
Bruno Latour ja "uhanalainen" konstruktionismi

1

(Pirkkoliisa Ahposen juhlakirjan artikkeli, elokuu 2003)

Bruno Latour on mielenkiintoinen ilmiö sosiaalitieteissä: kovan tieteen pehmeä tutkija, amerikkalaistunut (Kalifornian yliopiston professori) ranskalainen, Louis Latourin viinisuvun jälkeläinen (burgundia, ei bordeauxia, niin kuin hän kotisivullaan  huomauttaa), ja yksi niistä harvoista henkilöistä joille Pierre Bourdieu on omistanut suorastaan henkilökohtaisen hyökkäyksen  kirjassaan Science de la science et reflexivite (Latour on muuten myös yksi Alan Sokalin ja Jean Bricmontin Impostures intellectuelles – kirjan esimerkkihenkilöistä, jonka suhteellisuusteoriaa koskevat semioottiset analyysit ovatkin varsin hauskoja).  Bourdieulle Latour oli pahemman sortin muotisosiologi "itselegitimoivat muotoilut, ylimielinen sävy, määrätty sosiaalinen tausta (arroganssi, bluffi, jopa väärennös, radikaalisuusefektin tavoittelu, kaikkien kaksoispelien harjoittaminen, kaikkien mahdollisten hyötyjen takaaminen) joka sallii useampien auktoriteettilähteiden ja merkittävyyden yhdistämisen, erityisesti filosofiassa ja tieteessä" (Bourdieu 2001, 64-66)  

Tietyllä tavalla Latour edustaa Bourdieulle parasta vihollista, yläluokkaista habitustyyppiä joka sallii itselleen kaikki mahdolliset kepulikonstit ja onnistuu kaikessa. Hänet täytyy siis paljastaa. ja mieluiten nujertaa täysin.. Tässä mielessä on yllättävää, että juuri Latourista on tulossa Bourdieun ”seuraaja” College de Francen sosiologian professorina. Pahempaa edeltäjän perinnön kieltämistä jokin instituutio tuskin voi tehdä (sama instituutio on jo ehtinyt valita kanadalaisen Ian Hackingin professorikseen. Yhteiskuntafilosofia on Ranskassa taatusti postmodernia tavaraa!). Voi vain ihmetellä miten nopeasti Ranskassa muodit muuttuvat.
 
 
Itselleni Latour ei ole samalla tavoin henkilökohtainen ongelma kuin Bourdieulle. Ehkä meidän habituksissamme on enemmän yhteistä. Mutta täytyy sanoa että häntä lukiessaan usein ärsyyntyy, tai vähintäänkin miettii mikä tässä oikein on vikana. Niinpä päätin melkeinpä vain itseäni varten käydä läpi pari Latourin tuoretta artikkelia, jotka ovat tässä suhteessa erityisen kiinnostavia: yhden konstruktionismista ja toisen ruumiista. Tähän minua on erityisesti innostanut myös Turo-Kimmo Lehtonen joka on kirjoittanut erittäin myönteisen artikkelin Latourista (2003) ja joka suositteli minulle Latourin näkemyksiä elottomien tavaroiden sosiaalisista vaikutuksista. Tämähän edustaa siis johdonmukaisesti vielä laajempaa perspektiiviä sosiologiaan kuin pelkkä biologian savanninäyttämö. Lehtoselle Latour, samoin kuin Hacking (ks 2003) ovat esimerkkejä hyvästä ja hauskasta yhteiskuntatieteestä. joka kehittelee luovasti käsitteitä ja on kiinnostavaa. Itselleni, jos sanon asian hiukan kärjistäen, Latour on tieteellinen huijari, tai oikeastaan aito sirkustaikuri, silmänkääntötemppujen tekijä, paikoin hauska lukea, usein opettavainen, mutta vain negatiivisessa mielessä. siis vähän samalla tavoin kuin mitä E.O. Wilson on todennut postmodernismista teoksessaan Consilience (1998, 54)

"Kaikesta huolimatta nostan hattua postmodernisteille. Hurjan romantiikan nykyisinä vaalijoina he rikastuttavat kulttuuria. He sanovat meille muille: ehkäpä olette väärässä. Heidän ajatuksensa ovat kuin ilotulitteen kipinät, jotka lentävät kaikkiin suuntiin ja ilman jatkuvuuden energiaa pian sammuvat äärettömässä pimeydessä. .Kuitenkin muutama kestää niin kauan, että valaisevat odottamattomia asioita. Tässä on yksi syy ajatella hyvää postmodernismista, vaikka se uhkaakin rationaalista ajattelua." Todettakoon tähän, että Latour kiistää olevansa postmodernisti, mutta voisi ehkä sanoa niin että tosi postmodernistin tunnistaa juuri siitä, että hän kieltää olevansa postmodernisti. Ainakin on varmaa, että se mitä Latour jyrkimmin vastustaa, on juuri antipostmodernismi (“fundamentalistinen realismi”)
  
Olen nyt siis valinnut kaksi Latourin artikkelia The promises of constructivism  ja How to talk about the body (kumpikin löytyy Latourin kotisivuilta, (www.ensmp.fr/~latour) ) jotka ovat harvinaisen selkeitä esimerkkejä juuri niistä toimintatavoista joita Bourdieu erityisesti arvostelee (vedätys, bluffi, radikalismihakuisuus, kontraintuitiivisuus) Näissä artikkeleissa Latour arvostelee ns. järkeviä, yleisesti hyväksyttyjä lähtökohtia tai asettaa itsensä ikään kuin radikaalin marginaalisuuden edustajaksi. Ja mikä tärkeintä, hän sujauttaa joukkoon käsityksiä tai asettamuksia jotka ovat suorastaan irrationaalisia tai täysin mahdottomia. Esimerkiksi ajatus siitä, että jokin parfyymirasia on ruumiin osa on (minusta) täysin mieletön, kun taas Latour ottaa sen lähtökohdakseen artikkelissaan "Kuinka puhua ruumiista".  Mutta katsotaanpa miten hän silmänkääntötemppunsa tekee!

"Konstruktivismin lupaus".

Latour aloittaa artikkelinsa hauskalla muotoilulla: "Mikä meni väärin? Se näytti ensin hyvältä idealta, oli hauskaa, se oli uutta, oli informatiivista käyttää sanaa 'konstruktivismi' tarkoittamassa työtä jota tein tieteen ja teknologian tutkimuksessa" Painottaisin itse sanoja hauskaa ja uutta enemmänkin kuin informatiivista (enlightening). Tämä tulee selvästi ilmi seuraavasta:” laboratories loooked infinitely more interesting when described as so many construction sites than when portrayed as dark mastabas protecting mummified laws of nature…. I and my colleagues were bathing the venerable work of science in a hot tub of culture and society that aimed at making them young and lively again". Tutkimuksen pitää olla nuorta, hauskaa ja eläväistä, kukapa nyt tällaista haluaisi vastustaa!

Tämän jälkeen Latour kuvaa konstruktivismin uhanalaiseksi, vaaralliseksi lainsuojattomaksi jota "fundamentalistiset realistit" vainoavat, jopa siinä määrin että hän itse joutui poistamaan sanan "sosiaalinen"(konstruktionismi) kirjansa Laboratory life (1979) alaotsikosta sen toisessa painoksessa (selitys poistolle on kuitenkin hieman eri, sikäli kuin artikkelista voi päätellä)..
Latour käyttää tosi dramaattista kieltä kuvatessaan tilannettaan: "Sinun on valittava, karjuvat temppelin vartijat, Joko uskot todellisuuteen tai roikut kiinni konstruktivismissa" Ensimmäinen väliotsikko kuuluu "Mikä on konstruktivismissa vikana? Kaikki" Ja tiukka kysymys "Tulemmeko aina rangaistuiksi alkuperäisestä synnistä, konstruktivismin ja "sosiaalisen" konstruktivismin sotkemisesta keskenään"

Tämä näennäinen periksianto konstruktionism
in kriitikoille artikkelin alussa on kuitenkin pelkkää teeskentelyä (”imposture”). Todellisuudessa konstruktivismissa ei Latourin mielestä ole mitään vikana eikä hän aio antaa tuumaakaan periksi, päinvastoin. Konstruktionismi(2) on ainoa järkevä tie yhteiskuntatieteissä. Tässä artikkelissa pyrin tarkastelemaan niitä erittäin postmoderneja keinoja joilla Latour päätyy tähän lopputulokseen. so. näyttämään missä mielessä juuri latourilainen konstruktivismi perustuu silmänkääntötemppuihin ja upeisiin painovoimaa uhmaaviin kierrehyppyihin.

Ensiksikin Latour kiistää tietenkin sosiaalisen konstruktionismin normaalin version äärimmäisyytenä: sosiaaliset konstruktionistit eivät ole koskaan väittäneetkään että luonnontieteet olisi hiekalle rakennettu talo jonka seinät ovat ilmaa. Päin vastoin, konstruktionismin tutkimuskohteena on prosessi, jonka tuloksena ovat rakennelmat jotka ovat erittäin lujia ja vahvoja. Toki on joitakin 'kriittisiä sosiologeja' (tällä Latour näyttää tarkoittavan postmoderneja sosiologikollegoja) jotka ovat liioitelleet ikävästi sosiaalisten suhteiden asemaa luonnontieteellisten tulosten tuottamisessa, mutta pahempi ongelma olivat "fundamentalistit, jotka halusivat tosiasioiden putkahtavan salaperäisesti tyhjästä" (s 3) Latourille ”konstruktivismi” on jotain aivan muuta, se on sitä, että opitaan tulemaan herkäksi vastakkaisille vaatimuksille ja taistelevien toimijoiden pyrkimyksille
Sii: Mitä enemmän joku on konstruoitua, sitä todellisempaa se on (hyvä esimerkki Bourdieun mainitsemasta erikoisuuden ja kaksoispelien tavoittelusta!). Latour ottaa esimerkiksi arkkitehtuurin: suunnittelun ja konstruktion tuloksena olevan rakennelman lujuus ja pysyvyys on osoitus konstruktion onnistumisesta. Kun taas fundamentalistiset realistit, jotka uskovat faktojen voimaan, menettävät mahdollisuuden tehdä erottelun hyvän ja huonon tieteen, hyvin ja huonosti rakennetun välillä. Siis kaikki onkin toisin päin kuin aluksi näyttää. Konstruktio on parasta realismia kun taas faktat ovat puhdasta myyttiä.  Toisaalta Latour arvostelee "kriittisten sosiologien" muotoilua että konstruoitu todellisuus on sekä konstruoitu että todellinen, samoin kuin derridalaista dekonstruktionismia joka vetää konstruktiolta ikään kuin maton alta pois.
Latour haluaa mennä vielä pitemmälle, ja hän nojautuukin ystäväänsä Ian Hackingiin jonka skolastinen teos The social construction of what (1999) on onnistunut sotkemaan konstruktionismin alkuperäiset muodot varsin tehokkaasti käsitepuuron alle (Tämä olisi toisen artikkelin aihe). Jopa Latour on hiukan epäileväinen, mutta tietenkin siksi että hän haluaa mennä vieläkin pitemmälle ja lisätä käsitesotkua entisestään (siinä missä Hacking tekee vain (vääriä) erotteluja erilaisten konstruktionismin muotojen välillä. niin Latour korostaa erotteluja erilaisten realismien välillä ja pyrkii tasapainottelemaan "realistien" ja konstruktionistien välillä)

Mistä tulee sitten ero hyvin rakennetun ja huonosti rakennetun välillä?
Kysymys on "sensitiivisyydestä" (s. 5) "knowing how", "savoir faire", siis jonkinlaisesta pragmatistisesta luontumuksesta tai habituksesta jonka kautta hyvä rakentaminen erottuu huonosta rakentamisesta."To become sensitive to the many constraints that lead to a rather autonomous scheme that begins to take over a sort of life of its own", on lause jonka Latour esittää puolilainauksena ihailemiltaan arkkitehdeiltä. Tämä on Latourille konstruktivismin ydin.  Hänelle kyseessä on opittu taito, toiminta joka on olennaisempi kuin prosessin lopputulos. Konstruktio siis syntyy prosessissa, prosessi on olennainen, prosessi on sitä että tullaan herkäksi, osataan tehdä oikeat ratkaisut.  Tähän ei ole juurikaan vastaan sanomista. Itse asiassa Latour luiskahtaa huomaamattaan varsin evolutiiviseen ja biologiseen näkemykseen ihmisen toiminnasta, tai ainakin pragmatistiseen näkemykseen. Jos hän tyytyisi tähän, niin ainoat jotka nostaisivat metelin olisivat kunnon konstruktionistit.
Kuitenkin Latour haluaa tavoilleen uskollisena valita molemmat puolet samalla kertaa: toisaalta tosiasioiden tunnustamisen, toisaalta niiden samanaikaisen kiistämisen mahdollisuuden. Ja Latourin tapauksessa tämä koettelu ja kiistäminen eivät rajoitu ihmiseen, vaan esineet osallistuvat yhtä hyvin tähän prosessiin. Konstruktiot siis konstruoivat itse! (s 8)

Koska Latourin mielestä kriittiset sosiologit (so. postmodernistit) ovat salakuljettaneet sosiaalisen kautta konstruktionismiin vääriä elementtejä, hän preferoi sanaa "kompositionismi", jossa siis tärkeintä on maailman asioiden oikea yhdistely ja seuraavat seikat:

a) sitä ei ole aina ollut olemassa
b) sen lähtökohta on vaatimaton (humble)
c) se muodostuu heterogeenisistä osista
d) sen tekijät eivät koskaan ole hallinneet sitä täysin
e) se olisi voinut olla muodostumatta
f) se tarjoaa sekä mahdollisuuksia että velvoitteita
g) sitä täytyy suojella ja ylläpitää jotta se pysyisi olemassa

Ja Latour lopettaa luettelonsa toteamukseen: "Liian monta ominaisuutta, tunnustan, yhdelle pienelle sanaparalle". Tähän ei voi kuin yhtyä. Tuskinpa kompositionismi näillä eväillä konstruktionismin hakkaa.

Latour lopettaa tekstinsä tarjoamalla kolme vaihtoehtoa: olet realisti jos tartut aseeseesi, kun kuulet sanan konstruktio, olet dekonstruktionisti jos tartut vasaraan, ja olet kompositionisti jos pystytät rakennustelineet.  Hyvä on, mutta jos joku on jo rakennettu, miksi se enää tarvitsee rakennustelineitä, jos sillä ei sellaisia jo ole? Vain jos rakennus on romahtamassa, jos sitä täytyy korjata jatkuvasti se tarvitsee alituiseen telineet ympärilleen. Ja sehän ei tietenkään ole rakennuksen tai rakentamisen tarkoitus, vai onko?

Miten puhua ruumiista?

Tämä on mielestäni äärimmäisyyksiin menevä artikkeli missä Aruumis@ ymmärretään  tosi konstruktionistisella tavalla, ruumiin rakentamisena. Latour käyttää esimerkkinä hajutestipakkausta jonka avulla hajuvesiteollisuus kouluttaa hajujen tuntijoita. Heillä on pieni rasia jossa on erilaisia hajuja ja he harjoittelevat näiden hajujen avulla. Latour väittää nyt, että samalla kun he harjoittelevat, laatikosta tulee osa heidän ruumistaan. Idea on seuraava. Ihminen joka ei ole opetellut erottelemaan hajuja, on melko avuton. Hän osaa erottaa vain muutaman hajun. Mutta kun hän treenaa nenäänsä tarpeeksi hän pystyy erottelemaan suuren kirjon erilaisia hajuja. Hän on siis muokannut ruumistaan hajurasian avulla. Näin havaitsemme että klassinen mind-body problem menettää sisältönsä:. ruumis onkin prosessi joka sisäistää  itseensä erilaisia asioita, saa ulokkeita, keinotekoisia ainesosia. Näitä ei pidä erottaa toisistaan. Kyse on Latou
rin mukaan artikulaatiosta. Ensin subjekti ei osaa artikuloida ja sitten se osaa.  Käsitteen paras hyöty onkin, että se on epämääräinen, "ambiguous", ilmentää sekä kieltä että ruumiin kykyä, keinotekoisen ja luonnollisen yhteenkytkemistä.   Artikulaatio eroaa tarkkuudesta siinä, että artikulaatio on loputon kun taas tarkkuus on rajallinen. Näin olemme taas kysymyksessä todellisuuden luonteesta. Latourin mukaan artikuloida voi niin päin tai näin päin. Taas tarkkuus on sitä että kykenemme erottelemaan hajuja tarkasti, että emme enää tee virheitä, päädymme yhteen ainoaan versioon. Sen sijaan hajujen artikulointi tarkoittaa että hahmotetaan useita eri todellisuuksia. "The more you articulate controversies, the wider the world becomes" sanoo Latour. Tätä voinee pitää jonkunlaisena Latourin tavaramerkkinä: ristiriitojen kautta mahdollisimman laajaan maailmaan, kosmopolitiikkaan. 
Seuraavaksi Latour esittää että termi väittämä (propositio) on aivan eri asia kuin termi toteamus (statement). Edellinen on avoin, jälkimmäinen suljettu. Edellinen mahdollistaa sen että voimme havainnoida maailmaa samanaikaisesti solidina, tulkittuna, ristiriitaisena, merkityksellisen.  Jälkimmäinen sulkee tämän pois.  Maailma on ihana paikka, kun se koostuu artikuloiduista propositioista. Maailma, jossa on vain toteamuksia, on tylsä.  Siinä pelataan nollasummapelejä kun taas artikuloitujen propositioiden maailmassa nollasummapelit ovat mahdottomia, kaikki voittavat.
Latour sanoo: "The universe is made of essences, the multiverse is made of habits " ja että vain toteamuksista voidaan kysyä ovatko ne tosia vai konstruoituja. "For articulated propositions such a query is totally irrelevant and slightly quaint since the more artificiality, the more sensorium, the more bodies, the more affections, the more realities will be registered. reality and artificiality are synonyms, not antonyms.“ Siis todellinen ja keinotekoinen ovatkin synonyymeja! Tällaiset mielivaltaiset,  hatusta vedetyt erottelut, joissa ei ole nähdäkseni  juurikaan järkeä (tai niitä on aivan mahdoton käyttää), kuuluvat  minusta taiteeseen (tai tieteeseen jossa anything goes), ei tieteeseen. Toki tämäkin erottelu on joustava, mutta olen kuitenkin sitä mieltä, että useimmissa tapauksissa ero voidaan tehdä ilman sekaannuksen vaaraa.

"Nyt kun olemme päässeet eroon ruumiin ongelmasta puhumalla 'artikuloitujen propositioiden multiversumin esittämisestä'" (tässä Latour lisää  oletettavasti itseironisen sulkulauseen (”käyttääkseni omaa jargoniani”) on Latourin mukaan pyrittävä estämään, ettei palata takaisin normaalikielenkäyttöön, jouduta vahingossa normaaliruumiiseen. Latour tarjoaa tilalle Stengers-Despret'n falsifikaatioperiaartetta (vastakohtana Popperin ja Lakatoksen falsifikaatioperiaatteelle). Jos olisin ilkeä niin sanoisin että tämän on vähän samaa kuin että tarjoaisi astrologiaa astronomian sijaan. Ainakin siltä tuntuu kun lukee Stengersin ideoita Latourin kautta.
Tässä mennään jo melkoisiin  filosofisiin ja epistemologisiin äärimmäisyyksiin, joihin en puutu. Minua kiinnostaa tässä vain Latourin idea siitä, että kykymme havainnoida vaikkapa hajuja, so. oppiminen, muuttaa meidät kokonaan toisiksi ruumiiksi ja liittää ruumiiseemme keinotekoisia osia. Kiinnostava kysymys on tällöin, kuinka monta ruumista meillä oikein on. Latourin mukaan feminismin, tieteentutkimuksen ja Foucault'n yhteisvaikutuksena meidän käsityksemme ruumiista on muuttunut radikaalisti, ruumis on nyt poimuttunut ja inklusiivinen, mahdollisimman epämääräinen. "There is life for the body after science studies and feminism, but it is not the same life as before",  Latour lopettaa artikkelinsa. Tähänkin voidaan yhtyä, jos vain ei ajatella että kyse on jollain tapaa todellisesta elämästä.

Tosi hauskaa! On suorastaan ikävää tuoda vähän realismia mukaan. Mitä tapahtuu kun opimme erottelemaan hajuja? Onko hajujen artikulointi (oikeastaan hajudiskurssi) todellakin ruumiiseen kuuluvaa? Eikö olisi järkevämpää ajatella, että meidän kykymme erotella hajuja on fysiologisesti melko muuttumaton, joskin myös biologisesti vaihteleva (4)?
Toiset ovat parempia, toiset huonompia, samoin kuin vaikkapa juoksemisessa. Kaikki osaavat juosta, mutta toiset ovat paljon nopeampia. siinä ei mikään teknologia auta. Latour on tietysti tahallaan valinnut esimerkin jossa puhe vähän sotkee. "Hajujahan" voi tietysti kuvailla loputtomasti (artikuloida). Mutta jos ajattelemme juoksemista, niin on selvää että mikään tekniikka tai keinovalikoima ei voi tehdä huonosta juoksijasta hyvää. Siihen tarvitaan tiettyjä ruumiillisia ominaisuuksia, kovaa ja sinnikästä harjoittelua, ja sitten teknisiä apuvälineitä (pulssimittarit, juoksulaitteet tms.) sekä harjoitussysteemiä. Olisiko järkevää puhua Latourin tavoin pulssimittarista tai juoksulaitteesta tai harjoittelutekniikasta ruumiin osana? Minusta ei. En näe että tästä syntyisi mitään tieteellistä etua, sen sijaan paljon sotkua. Ruumissahan voi olla todellisia koneosia (esim sydämentahdistaja) ja lähitulevaisuudessa bio”kännykät” ovat yksi mahdollinen kehityksen suunta, samoin kuin kaikenlainen ”älykäs” monitorointi ruumiiseen sijoitettujen mikrosirujen avulla, jolloin on todella järkevää pohtia sitä mikä oikein kuuluu ruumiiseen ja mikä ei. Sen sijaan jonkun teknisen erillisen aparaatin tai hajurasian esittäminen ruumiin osana tai puhe lukuisista erilaisista ruumiista on minusta pelkkää sirkustouhua.  Jos esimerkiksi ajattelemme pulssimittaria ja hajurasiaa, niin ne ovat pitkälle rinnasteisia. Pulssimittarin avulla juoksija voi artikuloida juoksuaan, hienosäätää vauhdinvaihtoja, pitää yllä oikeaa vauhtia jota itse ei pysty arvioimaan. Silti pulssimittarin pitäminen ruumiinosana on minusta tarpeetonta. Mitä sillä saavutetaan, paitsi sekaannusta ja viehättäviä ristiriitaisuuksia?
Turo-Kimmo Lehtonen on minulle puolustanut tätä spinozalaisena ratkaisuna, ja voihan se näin olla, mutta tällainen yksinkertainen yhteiskuntatieteilijä ei voi sille mitään, että erilaisten elottomien esineiden käsitteleminen kuin niillä olisi inhimillisiä ominaisuuksia osana ruumista ovat suoranaista huuhaata. Tai sitten pelkästään triviaalia: kun käytän kävelykeppiä, niin se näyttäytyy osana ruumistani.  On toki totta, että meillä on taipumusta antaa apuvälineille inhimillisiä ominaisuuksia ja tietyissä tilanteissa voimme aidosti kokea jonkin apuvälineen olevan osa ruumistamme (esim. kuulolaite). Mutta kyse on tällöin empiirisesti kiinnostavasta ilmiöstä, ei käsitteellisestä leikittelystä.

 

Lopetus

Latourin teksti on sen verran hurjaa, että minun sitä on vaikea ottaa vakavasti. Mutta lukekaa itse (kehoitus joka yleensä ei toimi,
valitettavasti)! Se ei ole mikään poikkeus hänen tuotannossaan. Latourin kotisivuilta löytyy myös lyhyt teksti "From the two cultures debate to cosmopolitics" jossa Latour, edelleen viitaten Isabelle Stengersiin, argumentoi sellaisen maailmankuvan puolesta jossa voimme samanaikaisesti hyväksyä toisilleen vastakkaisia, vaihtoehtoisia fysiikan tai epistemologian teorioita ja selitysmalleja, mitä useampia, sen parempi. Se mikä niistä voisi olla oikea tai lähempänä oikeaa, ei ole kiinnostava kysymys. "'Culture' now means that the question is to decide (sic!) which cosmologies we live in: which brain, which genes, which past, which nature, which chemistry, which evolution, which sociology, which epistemology, etc." (Cosmopolitics)  Ikään kuin tällaiset kysymykset voidaan ratkaista noin vain, hatusta vetämällä! Tämä on kuitenkin juuri yhteiskuntatieteilijöille ominainen tapa ajatella: kaikki teoriat ovat periaatteessa yhtä hyviä ja keskeisenä kriteerinä on jännittävyys.

Mutta esimerkiksi Turo-Kimmo Lehtonen tai Petri Ylikoski ovat innostuneita (2003) ja voin tietenkin ymmärtää miksi. Paradoksit ja yllättävät kombinaatiot ovat aina jännittäviä ja hauskoja.. Ongelma on vain, että ne eivät välttämättä rakennelmina kestä käyttöä. Kulkijat tipahtelevat tällaisilta silloilta jos eivät osaa varoa.
Tässä on syy miksi kirjoitan henkilöstä, joka mielestäni on huijari, silmänkääntötemppujen tekijä, selvä väärän rahan tekijä(5)
.
Aina löytyy varmasti niitä, joiden mielestä hienostuneet ja älykkäät huijarit ovat jännittäviä ja kiinnostavia. Mutta ehkä on myös niitä, jotka aivan vakavasti ajattelevat että tässähän on kiinnostava ja jännittävä tyyppi, ja hänenhän täytyy olla ihan legitiimi kun häntä julkaistaan, kun hän on oikea professori, kun jopa kunnianarvoisa Collège de France ottaa hänen suojiinsa. Kunpa edes muutaman heistä voisi saada näkemään, että pelkkä oman alan tiedeyhteisön arvostus ei aina riitä. Kunpa saisi useamman sosiologin käyttämään omaa järkeään, eikä vain ajattelemaan mielessään ”kas en tiennytkään, että tällaistakin voi tehdä tieteenä.” Toki myönnän, että yhteiskuntatieteilijän on vaikea arvioida, milloin johonkin luonnontieteelliseen väittämään voi luottaa ja milloin ei. Mikä on vaikkapa Howard Bloomin (2002) tai Rupert Sheldraken (1995) luotettavuus? Se ei ole aivan helppoa  suoralta kädeltä päätellä, aivan samoin kuin Latourin tapauksessa. Silti on ilmeistä, että Bloom ja Sheldrake kuuluvat pseudotieteilijöiden monilukuiseen joukkoon. Edellinen puhuu globaalisista aivoista ja jälkimmäinen morfogeneettisistä kentistä, jotka molemmat vievät samaan johtopäätökseen: elämä on kollektiivista ja ajatukset hyppivät ihmisistä toisiin globaalisten aivojen tai tietoisuuden välityksellä. Luonnontieteissä huijaukset lopulta aina paljastuvat. Yhteiskuntatieteissä tämän eron tekeminen on paljon vaikeampaa: me voimme vetää hatusta paljon enemmän ilman että kukaan pystyy osoittamaan väitteitämme vääriksi. Niinpä emme koskaan voi samalla lopullisella varmuudella tehdä johtopäätöstä jonkin yhteiskuntatieteilijän ”huijariudesta”.  Nostaisin tässä esille vähemmän tunnetun ”Humen puntarin”, jota itse kutsuisin pienemmän ihmeen periaatteeksi. Sen mukaan jos olemme tekemisissä jonkin ihmeellisen ja selittämättömältä näyttävän ilmiön kanssa (tässä tapauksessa ihmeellisen teorian kanssa) niin meidän kannattaa aina valita selitykseksi se vaihtoehto, jossa turvaudutaan vähemmän  monimutkaiseen ja ihmeelliseen selitykseen. ('no testimony is sufficient to establish a miracle, unless the testimony be of such a kind, that its falsehood would be more miraculous, than the fact, which it endeavors to establish; and even in that case there is a mutual destruction of arguments, and the superior only gives us an assurance suitable to that degree of force, which remains, after deducting the inferior.' When anyone tells me, that he saw a dead man restored to life, I immediately consider with myself, whether it be more probable, that this person should either deceive or be deceived, or that the fact, which he relates, should really have happened. I weigh the one miracle against the other; and according to the superiority, which I discover, I pronounce my decision, and always reject the greater miracle. If the falsehood of his testimony would be more miraculous, than the event which he relates; then, and not till then, can he pretend to command my belief or opinion. )
Siis jos onkin totta, että joskus tuntuu siltä kuin telepatia olisi olemassa (joku  ystäväsi soittaa sinulle juuri kun olet ajatellut häntä jne.) niin järkevä selitys ei ole että olisimme jonkinlaisessa morfogeneettisessä kentässä joka lähettää  yhteisiä ajatuksia tietämättämme vaan pikemminkin se, että ystäväni ja minä olemme taipuvaisia ajattelemaan toisiamme aina silloin tällöin ja joskus nämä tapahtuvat samanaikaisesti.
Näkisin että vastuullisen tutkijan olisi pyrittävä siihen, että hän tarjoaa välineitä tällaisten sudenkuoppien ja kelvottomien rakennelmien paljastamiseksi, ei niihin putoamiseksi. Se on ehkä vähän tylsempää, mutta niin on myös loppujen lopuksi se, että kymmenen vuoden päästä joutuu lukemaan tuotoksiaan korvat punaisena. Miten minä tuohonkin kuoppaan onnistuin putoamaan! Miksen käyttänyt järkeäni?  Tämä on vakava juttu ainakin meille 60-lukulaisille, jotka olemme elämämme aikana ehtineet langeta jos jonkinlaisiin sudenkuoppiin.

Toisaalta on inhimillistä langeta houkutukseen, johon Latour suoraan viittaa (the Promise of constructivism s 9), siitä että otetaan riskejä, hyväksytään vaara, kontingenssi, epävarmuus (so valitaan suurempi ihme). Tämähän on tietysti jännittävää ja lopputuloksena saattaa olla jotain uutta. ja tieteellisesti merkittävää. Mutta jos sallitaan tällainen Pohjois-Karjalaan liittyvä vertaus, niin minä en juuri kunnioita ihmisiä jotka kieltäytyvät menemästä jäälle, paitsi aivan keskitalven hirmupakkasten jälkeen. Toisaalta en pidä sellaisiakaan suuressa arvossa jotka menevät jäälle milloin vain, mihin vain ja ilman mitään apuvälineitä (ja heistähän tuskin kovin pitkään on kenellekään iloa). Sen sijaan kohtuullisen riskinoton yhdistäminen kohtuulliseen järjenkäyttöön tuottaa tässäkin parhaan tuloksen: nautinnollisia retkiä syksyisillä ja keväisillä jäillä, ehkä pieniä pulahteluja veteen mutta ei mitään fataaleja onnettomuuksia. Siis kannatan lievästi jännityksentäyteistä nautintoa, mutta vain harkittuja riskejä ottae
n. Ja jos sijoitamme Latourin tähän vertaukseen, niin sanoisin että hän on se jäiden päällä leijuva usva, joka houkuttelee meidät paikkoihin missä jäätä ei enää ole lainkaan. mutta sitten kun putoamme sulaan, niin Latourista ei enää ole auttajaksi. Hänellä ei ole kättä pidempää, ei ruumista ollenkaan. Ja silloin viimeistään on selvää, että ihmeisiin ei pidä uskoa.

 

Viitteet:

1. Kun Pirkkoliisa Ahponen kirjoittaa (Janus 2/2003, 99) että “paha pappi saa saarnansa ainekset omista synneistään”. ja jatkaa:” Kapulakielisyydestä ja koukeroisesta ajatuksenjuoksusta olen urani varrella kyllin kuullut moitteita. Mutta sitäkin vakuuttuneempi olen siitä, että tuskin mikään on niin palkitsevaa kuin tunne onnistumisesta tieteellisen idean keksimisessä, vieläpä niin, että ajatukset puhuttelevat lukijaansa ja löytävät laajempaakin vastakaikua tieteellisessä yhteisössä”, niin tässä ensimmäiselle ja merkittävimmälle Joensuun oppilaalleni Pirkkoliisalle omistetussa artikkelissa ei ehkä ole kysymys niinkään kapulakielisyydestä ja koukeroisuudesta tieteen perussyntinä kuin näennäisesti hauskojen ja jännittävien keksintöjen vaaroista tieteellisessä kirjoittamisessa. Siis toisaalla on käsittämättömän kirjoituksen Skylla, toisaalla on hatusta vedettyjen hauskojen muotoilujen Kharybdis.  Jotkut onnistuvat ajamaan purtensa karille kumpaankin kallioon, mutta se on jo harvinaista. Hauskuus ja sotkuisuus yhdessä ovat jo aivan oma taiteenlajinsa, jonka Latour todella hallitsee. Kiitän  myös Turo-Kimmo Lehtosta ja Silva Tedreä kriittisistä kommenteista.
2.On kiintoisaa että on kaksi termiä joita käytetään vaihtoehtoina: konstruktivismi ja konstruktionismi. Itse pidän jälkimmäistä oikeampana koska sen kantasana on ymmärtääkseni konstruktio, rakentaminen, kun taas konstruktivismin kantasana on konstruktiivinen, joka on jotain aivan muuta, puhumattakaan siitä että se sekoittuu taidesuuntaukseen (venäläinen funktionalismi) jolla ei ymmärtääkseni ole mitään tekemistä (post)modernin konstruktionismin kanssa. Mutta tarkkuus ja logiikka eivät ole konstruktionismin vahvoja puolia. Mainittakoon kuriositeettina, että esimerkiksi käyttämäni tekstinkäsittelyohjelman kielenkorjausohjelma tuntee sanan “konstruktivismi” mutta ei sanaa “konstruktionismi”. Uskoakseni kyseessä ei ole kannanotto Latourin tai Eräsaaren puolesta. Ian Hacking (1999,47-49) preferoi konstruktionismia, mutta ei kiinnitä huomiota taidehistorialliseen kytkökseen, jonka väittäisin vaikuttaneen ensisijaisesti Latouriin.
3. Itse asiassa on merkillistä, miten juuri nämä tiedemaailman jännittävät ’huijarit’ (Latour, Rorty & co) näyttävät saavan inspiraationsa juuri pragmatismista. Kuitenkin alkuperäiset pragmatistit olivat useimmiten hyvin järkeviä ja realistisia henkilöitä, erityisesti kun ajattelee historiallista kontekstia. Tällä en väitä että esim. Latourilla ja Rortyllä olisi muuten kovin kiinteä yhteys, paitsi ehkä hiukan samanlainen kirjoitustyyli ja mieltymys paradokseihin.
4 . Kysehän on toki olettamuksesta. Tämä esimerkki on sikäli mielenkiintoinen, että juuri hajuja koskeva evoluutioteoreettinen keskustelu on erittäin ajankohtainen. Vahvin teoria nk. Westermarck-efektille eli luontaiselle insestin välttämiselle on juuri hajugeeneihin perustuva: varhaislapsuudessa opittu hajumaailma opastaa meidät torjumaan tietyt tuoksut jotka yhdistyvät läheiseen kasvinkumppaniin (ks. Darwin-seuran keskustelufoorumi, 17.6. Darwin@lists.cc.jyu.fi). 
5. Kielenkäyttöni on toki ehkä vähän kärkevää. Mutta on huijareita ja ’huijareita’. Yksi pahimpia äskettäisiä esimerkkejä on tunnetun ranskalaisen sosiologin Michel Maffesolin johdolla hyväksytty astrologinen väitöskirja (ks Lahire et al 2001)

Lähteet:

Ahponen, Pirkko-Liisa (2003): Tieteellisen kirjoittamisen tuska ja taito. Janus 11 (2), 97-99
Howard Bloom (2000): Global Brain. The Evolution of Mass Mind from the Big Bang to the 21st Century. New York, John Wiley
Bourdieu, Pierre (2001) Science de la science et reflexivité. Cours du College de France 2000-2001 Paris, Raisons d=agir Editions
Hacking, Ian (1999): The Social Construction of What? Cambridge, London, Harvard University Press
Lahire, Bernard avec la collaboration dePhilippe Cibois, Dominique Desjeux (2001):
 La non thèse de sociologie d'Elizabeth Teissier
www.homme-moderne.org/societe/socio/teissier/analyse/socio.html
Latour, Bruno (2002): How to talk about the body? The normative dimension of science studies   www.ensmp.fr/~latour/articles/article/077.html
Latour, Bruno (2003): The promises of constructivism www.ensmp.fr/¨latour/articles/87-constructivism.html
Latour, Bruno ja Steve Woolgar (1979): Laboratory Life: the Social Construction of Scientific Facts, Los Angeles, Sage
Lehtonen, Turo-Kimmo (2003) Historiallinen ontologia. T&E 28(1), 1-11
Lehtonen, Turo-Kimmo (2003) Yhteiskunta välityksinä ja koetuksina. Bruno Latour ja kollektiivin kokoonpaneminen, Teoksessa Keijo Rahkonen (toim):    Helsinki, Gaudeamus
Sheldrake, Rupert (1995): Seven Experiments that Could Change the World. New York, Riverhead Books
Sokal, Alain ja Jean Bricmont (1997): Impostures intellectuelles. Paris, Odile Jacob
Wilson, E.O. (1998): Consilience. The Unity of Knowledge. London, Abacus
Ylikoski, Petri (2003) Ian Hacking ja ilmiöiden synty. T&E 28(1), 12-30
 

 

Luku 8: Olivatko suuret ikäluokat muutoksen moottoreita?

Johdanto

 

Sukupolvi on ollut keskeinen sosiologinen käsite ainakin siitä lähtien kun Karl Mannheim (1928/1978) määritteli sukupolven sosiaaliseksi ryhmäksi, jota yhdistää sama ikä, yhteinen leimaava kokemus ja määrätyn tyyppinen mobilisoituminen, tietoisuus yhteydestä. Mannheimin kuuluisa artikkeli sisältää huomattavan määrän erilaisia elementtejä, joista vain osa on levinnyt vakiokäyttöön. Tätä käsitettä on hyödynnetty monissa tutkimuksissa ja siitä on tullut sosiaalinen tosiasia ja yksilöllisen itseymmärryksen väline.  Aivan erityisesti ns. 60-lukulaisista on tullut tällainen ”mannheimilaisen” sukupolven perikuva. (JP tsekkaa: Virtanen 2001*; Purhonen 2004a; 2004b*, Hoikkala & Roos , Roos 2002englantilainen, ks. myös Roos, 1987, 48.)

 

Alkuperäinen sukupolven käsite on luonteeltaan biologinen. Sukupolvien ketju tässä mielessä on toisiaan seuraavien lasten ja vanhempien joukko. Edellisen sukupolven lapset kuuluvat uuteen sukupolveen. Vuosisadassa on yleensä noin neljä tai viisi.  4-5 sukupolvea, 2000 vuodessa n. 80-100 sukupolvea. Tämän sukupolven käsitteen rinnalle on noussut ajatus erityisistä sosiaalisista ja kulttuurisista sukupolvista. Toisin kuin biologiseen, sosiaaliseen sukupolveen voi joko kuulua tai olla kuulumatta. Tällöin vain murto-osa samasta ikäluokasta kuuluu johonkin sosiaaliseen sukupolveen ja kaikissa ikäluokissa ei välttämättä ole ollenkaan sukupolvia mannheimilaisessa mielessä. Sosiaalinen sukupolvi ei kuitenkaan synny mielivaltaisesti eikä siihen kuuluminen ole pelkästään itse määrittelyn asia.[2]

 

Biologisen ja sosiaalisen sukupolvien kanssa lomittainen käsite on ikäkohortti. Samaan kohorttiin kuuluvat ne ihmiset, jotka ovat syntyneet tiettynä aikajaksona eli periodina (Toivonen, 1999, 269). Biologiset sukupolvet eivät välttämättä kuulu samaan kohorttiin, kun taas sosiaalinen sukupolvi muodostuu tietyn ikäkohortin osasta.

 

Arkikielen ymmärrys sukupolvesta on usein mannheimilaista sukupolvea laajempi. Jos puhumme sukupolvesta joukkoilmiönä joka ei edellytä yhteistä tietoisuutta, sukupolveen saattavatkin lukeutua lähes kaikki. Esimerkiksi talvi- ja jatkosotiin osallistuneet ihmiset muodostavat tällaisen sotasukupolven, johon sota vaikutti erittäin voimakkaasti ja leimasi heidän myöhempää elämäänsä. Tällä saattoi sitten olla myös seuraavaan (biologiseen) sukupolveen kohdistuvia vaikutuksia: sotilaiden lapsista muodostui oma sukupolvensa (Tuominen, 1991).

 

Tässä artikkelissa kohortin ja laajasti ymmärretyn mannheimilaisen, sosiaalisen sukupolven käsitteitä käytetään rinnakkain. Tämä johtuu pitkälle siitä, että sukupolvia on melko vaikeaa tarkastella survey-aineiston avulla, ja suurin osa empiirisestä aineistostamme on kohorttiaineistoa. Tärkein ero kohortin ja mannheimilaisen sukupolven välillä on kuten mainittu siinä, että kohorttiin kuuluvat kaikki määrättynä aikana syntyneet, mutta kulttuurisen sukupolven muodostumiselle riittää usein tietty avantgardistinen vähemmistö.

 

Timo Toivonen (2003) erottaa kolmenlaisia aikavaikutuksia; sukupolvi-, periodi- ja ikävaikutuksen. Periodivaikutuksen käsite viittaa siihen, että jonkun ajankohdan tietty konkreettinen tapahtuma periaatteessa vaikuttaa kaikkiin silloin eläneisiin ihmiisiin. Ikävaikutus puolestaan viittaa lähinnä fyysisen iän ja elämänkokemuksen tuomiin muutoksiin. Sukupolvivaikutukseksi nähdään Toivosen (emt., 114) mukaan yleensä se, että henkilön nuoruudessa vakiintuneet asenteet ja käyttäytyminen jonkin asian suhteen säilyvät suhteellisen samankaltaisina läpi elämän. Toivonen kirjoittaa, ettei hän tiedä empiiristä tutkimusta, jossa todella olisi havaittu sukupolvivaikutus. Hän ei ilmeisesti ole huomannut, että seksitutkimuksissa on ilmennyt muutamia kiinnostavia sukupolvivaikutuksia, joista annamme alla muutaman esimerkinki..

 

Toivonen katsoo, että sukupolvitutkimuksia pitäisi tehdä sellaisilla aineistoilla, joiden avulla todellakin voidaan erottaa sukupolvivaikutus. . ”Parhaat mahdolliset aineistot olisivat sellaisia paneeliaineistoja, joissa samoilta henkilöiltä olisi samoin aikavälein kysytty samoin kysymyksin ja vastausvaihtoehdoin suhtautumista tiettyyn asiaan tai tiettyä käyttäytymistä, samalla kun meillä olisi tietoa näiden ihmisten avainkokemuksista nuoruuden sensitiivisenä periodina, elämän käännekohdista jne. Sellaisia aineistoja ei kuitenkaan ole.” (Toivonen,  2003, 115-116.)

 

Nähdäksemme Toivonen on tässäkin hiukan liian pessimistinen: seuraavassa käytämme aineistoja, jotka edes jossain määrin mahdollistavat puheen sukupolvista. Toisa
alta Toivonen ehkä yksinkertaistaa tilannetta liikaa. Sukupolvi-, periodi- ja ikävaikutukset sekoittuvat toisiinsa useimmissa tapauksissa. Jonkin sukupolven ensimmäisenä toteuttama elämänmuutos voi levitä kaikkiin, siis muuttua periodivaikutukseksi. Sukupolvi ja periodi voivat vaikuttaa iän aiheuttamiin muutoksiin esimerkiksi lieventämällä niitä. Siten 60-lukulainen sukupolvi on omaksunut huomattavasti väljemmän ja nuorekkaamman pukeutumiskoodin, mutta se on myös jossain määrin omaksunut iän mukanaan tuoman pukeutumistavan. Näin puhtaita sukupolvi-, ikä- ja periodivaikutuksia voi olla vaikea erottaa, vaikka aineisto olisikin paneeliaineistoa ja tietomme keskeisistä elämänkokemuksista olisivat varmemmalla pohjalla. Syy- ja seuraussuhteet eivät silti olisi selviä. Tämä ilmenee myös seuraavassa tarkastelussa, jossa keskitytään sukupolven ja periodin vaikutusten erittelyyn.

 

Kysymme tässä artikkelissa millainen oli se sukupolvimurrosilmiö, johon on viitattu suurten ikäluokkien sekä 60- ja 70-luvun sukupolvien nimellä. Tarkastelumme painopiste on vuosina 1946-50 syntyneissä suurissa ikäluokissa, joihin kuuluvat elivät elämänsä herkkää vastaanottavaa jaksoa 1960-luvun lopulla, kulttuurisen, sosiaalisen ja poliittisen vapautumisen ja radikalisoitumisen periodina. Roos (1987, 55-56) kutsuu tätä ryhmää suuren murroksen sukupolveksi. Tällöin hän tarkoittaa käytännössä koko ikäluokkaa, eikä sen suppeata osaa. Yhden (pienen) osan tätä massasukupolvea muodostavat ns. 60-lukulaiset eli poliittisesti aktiivit kulttuuriradikaalit. Annamme erilaisia esimerkkejä siitä, millaiset muutokset leimasivat kyseistä ikäryhmää ja sen sisältämää sosiaalista sukupolvea. Vertaamme suuria ikäluokkia muihin ikäryhmiin ja kysymme, kuinka merkittäviä erot oikein olivat. Sukupolvivaikutuksen lisäksi pyrimme hahmottamaan kahden muun aikamuuttujan eli iän ja periodin vaikutusta elämäntapoihin ja –tyyleihin 1900-luvun loppupuolella. Erityisesti kysymme, mikä merkitys ja ajoitus seksuaalisella vapautumisella  oli näissä prosesseissa, koska se on usein nähty yhtenä 60-lukulaisuuden arvomurroksen keskeisenä aineksena. Tarkastelemme myös muutamia tuloksia poliittisesta suuntauorientoitumisesta ja vapaa-ajan harrastuksista. Juuri täsä poliittisen ja seksuaalisen murroksen yhteyttä on pohtinut mm. Kimmo Rentola (2003), joka kysyy:  Vaikka en menisikään niin pitkälle kuin Eric Hobsbawm, joka vertasi poliittista joukkomielenosoitusta seksiin, jokin suhde seksuaalisen ja poliittisen kumouksen välillä vallitsi. . muytta jääköön tarkempien hypoteesien testaaminen tuonnemmaksi ja toisille.”

 

Tässä yhteydessä käsittelemme vain muutamassa kohdassa sukupolvien sukupuolitettuja ominaisuuksia, jotka varsinkin monissa seksuaalikysymyksissä ovat merkittäviä. Monia kiinnostavia sukupuolieroja, esimerkiksi suhteessa seksuaalivapauden käsitteeseen, olisi syytä tutkia tarkemmin toisessa yhteydessä (ks. myös Haavio-Mannila & Kontula  2003; & K; Haavio-Mannila & Rotkirch 19978.).

 

 

Tutkimusaineistot ja -menetelmät

 

Artikkelimme perustuu neljään määrälliseen tutkimusaineistoon: suomalaisten seksuaalisuutta, helsinkiläisten opiskelijoiden mielipiteitä, suomalaisten elämäntyyliä sekä suomalaisten elämänkulkua kartuttaviin kyselyihin. Vastaajien syntymävuosi, lukumäärä ja vastausprosentti on esitetty taulukossa 1.

 

Taulukko 1.Tutkimusaineistot

 

Aineisto

Syntymävuosi

Vastaajia

Vastausprosentti

Seksi 1971

1917-53

2 188

92,9

Seksi 1992

1917-73

2 250

75,9

Seksi 1999

1917-80

1 496

45,8

Opiskelijat 1968

1935-49

   546

78,0

Opiskelijat 1974

1930-55

   561

62,3

Elämäntyyli 1995

1920-76

2 622

52,4

Elämänkulku 1998

1935-70

2 628

59,3

 

 

Näistä aineistoista kolme kuuluu Toivosen (2003) mukaan? toiseksi parhaaseen sukupolvitutkimuksen aineistotyyppiin eli trendiaineistoon (kolmas tosin varauksin).  Tällaisessa aineistossa eri ajankohtina esitetään täsmälleen samat kysymykset edustavalle väestöotokselle, joka kullakin tutkimuskerralla koostuu eri ihmisistä. Kun vastaajat luokitellaan syntymävuoden mukaan, voidaan seurata tiettyjen kohorttien elämänkulkua ja erottaa mahdollista sukupolvivaikutusta.

 

Trendiaineistolla voidaan myös ilmiöiden pysyvyyttä ja muutosta selittää periodi- ja ikävaikutusten avulla. Käsittelemme periodivaikutuksena sitä, miten suomalaisen yhteiskunnan murros 1960-luvulla on vaikuttanut eri vuosina – erityisesti 1946-1950 sekä sitä ennen ja jälkeen – syntyneiden ihmisten asenteisiin ja käyttäytymiseen. Kolmas aikamuuttuja on ikä, joka usein vaikuttaa ihmisten asenteisiin ja käyttäytymiseen. Ikääntymisen vaikutusta on mahdollista tutkia sukupuolielämää koskevassa trendiaineistossa, jossa samoja kohortteja on seurattu kolmeen kertaan melkein kolmenkymmenen vuoden aikana. Fyysiseen ikään liittyy monia sosiaalisia tekijöitä kuten perhevaihe, koulutus ja taloudellinen asema, jotka voivat selittää tutkituista ilmiöistä enemmän kuin itse ikä fyysisine resursseineen. Tässä näihin ikään liittyviin selittäjiin viitataan vain muutamassa kohdassa.

 

Artikkelimme pääaineistona ovat vuosina 1971, 1992 ja 1999 tehdyt seksikyselyt (Koskelainen, Sievers & Leppo, 1974; Haavio-Mannila & Kontula, 2001).  Kahdessa ensimmäisessä tutkimuksessa haastattelija teki kotikäynnin ja esitti noin puolet kysymyksistä suullisesti, minkä jälkeen vastaaja täytti itse intiimimmän lomakkeen osan haastattelijan odottaessa. Vuonna 1999 aineisto kerättiin postitse. Vuonna 1971 haastattelijat olivat terveyssisaria ja vuonna 1992 Tilastokeskuksen ammattihaastattelijoita.

 

Seksitutkimukset ovat kahdella lailla trenditutkimuksia. Niissä voidaan samoin kysymyksin seurata ihmisten vastauksia iän karttuessa. Lisäksi niissä on myös retrospektiivisiä kysymyksiä esimerkiksi ehkäisyn käytöstä ensi yhdynnässä ja avioitumisesta ensimmäisen seksikumppanin kanssa. Niiden avulla voidaan tarkistaa mm. aineistojen luotettavuutta. Jos eri tutkimusajankohtina saadaan kultakin eri kohortilta samat vastaukset, voidaan päätellä, että ihmiset joko muistavat jotkin elämänsä käännekohdat samalla lailla eri-ikäisinä, tai muistavat samoin mutta haluavat kertoa siitä eri lailla. Vastauksista voidaan myös päätellä, ovatko aineistot edustavia jonkin asian, esimerkiksi yhdyntöjen aloitusiän suhteen (valitettavasti vuoden 1999 seksiaineistossa vanhemmat ja seksuaalisesti melko kokemattomat miehet ovat yliedustettuina, onko olennaista? muuten pois Haavio-Mannila & Kontula 2001, 47-59).

 

Toinen trendiaineistomme koostuu Teuvo Mällisen vuosina 1968 ja 1974 Helsingin yliopiston opiskelijoille suuntaamista postikyselyistä. Niiden avulla voimme ikään kuin suurennuslasin avulla katsoa, mitä yhteiskunnallinen murros merkitsi opiskelijoiden asenteiden ja käyttäytymisen kannalta 1960- ja 70-lukujen taitteessa, jolloin opiskelijaradikalismi oli voimallisinta (Rentola, 20043).

 

Aineistoon sisältyy muun muassa erilaisia Helsingin yliopiston opiskelijoiden arvoja ja asenteita luotaavia kysymyksiä sekä poliittisiin mielipiteisiin ja osallistumiseen liittyviä kysymyksiä. Aineistonkeruusta ei ole kaikilta osin säilynyt yksityiskohtaisen tarkkaa tietoa, ja seuraavat Tuula Teräväisen sosiologian pro gradu – tutkimustaan varten kokoamat tiedot perustuvat Helsingin yliopiston sosiologian laitokselle luovutettujen kysymyslomakkeiden mukana olleisiin asiapapereihin, joita ovat muun muassa lomakkeiden saatekirjeet ja otokseen valittujen nimiluettelot kultakin vuodelta.

 

Otoksen perusjoukkona olivat Helsingin yliopiston kirjoilla olevat suomenkieliset opiskelijat. Vuonna 1968 otokseen valittiin tasavälisellä otannalla yhteensä 700 henkilöä poimimalla sata henkilöä jokaisesta tiedekunnasta. Vuonna 1974 otokseen valittiin 900 henkilöä siten, että tiedekunnan koko oli painotettu opiskelijamäärän mukaan. Otannat suoritettiin yliopiston laskentakeskuksen toimesta.

 

Otoksiin valituille postitettiin kyselylomakkeen lisäksi muistutuskirje haastatteluun vastaamisesta noin viikon kuluttua lomakkeen lähettämisestä. Kysymyslomakkeet palauttaneiden suhteelliset jakaumat tiedekunnittain eivät poikkea merkittävästi otokseen valittujen vastaavista jakaumista. Vastausaktiivisuuden osalta oikeustieteellisen tiedekunnan opiskelijat näyttävät kuitenkin olevan hiukan muita tiedekuntia alempana molempina vuosina.

 

Tässä artikkelissa emme ole painottaneet Helsingin yliopiston opiskelija-aineistoja tiedekunnittain, joten vastaajat eivät ole edustava otos kaikista Helsingin yliopiston opiskelijoista. Pienten tiedekuntien opiskelijat ovat varsinkin vuoden 1968 aineistossa yliedustettuina.

 

Kolmas aineisto on Tilastokeskuksen vuonna 1998 toimeenpanema elämänkulkututkimus. Koska pääkiinnostus kohdistui suuriin ikäluokkiin, otos oli ositettu siten, että vuosina 1945-50 syntyneitä vastaajia oli yli puolet kaikista eli 55 %, 12 % oli syntynyt 1935-44 ja 33 % vuosina 1951-70. Aineisto muistuttaa trendiaineistoa siinä
suhteessa, että lomakkeessa kysyttiin asenteita eräisiin seksuaalielämän kiistakysymyksiin nykyään ja vastaajan ollessa 20-vuotias.

  Retrospektiiviset kysymykset paljastavat ihmisten oman käsityksen siitä, miten hän ajatteli nuoruuden herkkinä vuosina verrattuna nykyisyyteen.

 

Neljäntenä aineistona käytetään Tampereen yliopiston Yhteiskunnallisen tutkimuslaitoksen vuonna 1995 suorittamaa elämäntyylitutkimusta (Alasuutari, 1997). Se on puhdas poikkileikkaustutkimus. Siinä on kuitenkin seksitutkimuksiin vertailtavissa olevaa tietoa uskonnollisuudesta ja alkoholinkäytöstä. Elämäntyylitutkimuksen tietoja poliittisesta kannasta voidaan verrata Helsingin yliopiston opiskelijatutkimuksiin. Meidän aiheemme kannalta elämäntyylitutkimuksessa on myös olennaista tietoa ihmisten harrastuksista. Poikkileikkausaineiston perusteella on tosin erittäin hankalaa erottaa toisistaan sukupolven ja iän vaikutusta harrastuksiin.

 

 

Periodin ja syntymäkohortin yhteisvaikutuksia tutkitaan sekä kuvioiden että logistisen regressioanalyysin avulla. Kuvioissa käytetään viiden vuoden syntymäkohorttiryhmitystä. Niissä näkyvä vuosiluku on kohortin keskimmäinen vuosi. Esimerkiksi 1948 tarkoittaa vuosina 1946-50 syntyneitä.

 

Epidemiologi Lawrence L. Kupper et al. (1985, 827) päätyvät tilastollista ikä-periodi-kohorttianalyysiä koskevassa 20 vuoden takaisessa huolellisessa katsauksessaan siihen, että regressiomenetelmät eivät tarjoa tärkeitä tulkinnallisia etuja perinteisten graafisten lähestymistapojen lisäksi.Tässä artikkelissa käytetään logistista ja lineaarista regressioanalyysiä testaamaan kuvioista näkyvien periodi- ja kohorttivaikutusten tilastollista merkitsevyyttä. Regressioanalyysit selkiyttävät mielestämme tulosten esittämistä ja tulkintaa.

 

Elämäntyylitutkimukseen sisältyviä vapaa-ajan harrastuksia tutkittaessa käytetään lineaarista regressioanalyysiä. Useaa ajankohtaa koskevien seksiaineistoja analysoidaan logistisen regressioanalyysin avulla, koska  se mahdollistaa periodin ja sukupolven vuorovaikutuksen tarkastamista. Haittapuolena on se, että selitettävän muuttujan tulee olla kaksiluokkainen. Se supistaa käytettävää informaatiota, jota monesti olisi olemassa pitkänä välimatka-asteikkona. Asenteita koskevissa kuvioissa on silti käytetty alkuperäisten muuttujien keskiarvoja, koska ne antavat enemmän tietoa ihmisten mielipiteistä kuin kaksiluokkaiset prosenttiluvut.

 

ssä artikkelissa käsitellään periodivaikutuksia historiallisen aikakauden  ja tutkimusajankohdan kannalta. Historiallisen periodin vaikutusta kuvaa se, milloin (minä vuonna) joku ainutkertainen avaintapahtuma (esimerkiksi ensimmäinen yhdyntä) sattui eri vuosina syntyneiden elämässä. 

 

Tutkimusajankohdan vaikutuksesta kertoo puolestaan se, mitä samasta ainutkertaisesta tapahtumasta kerrotaan kun siitä kysytään eri aikoina tehdyissä tutkimuksissa. Ihmiset saattavat muistaa tai tulkita joitakin toimiaan sen mukaan, mikä on poliittisesti korrektia sinä ajankohtana, jolloin he vastaavat kysymyksiin. He saattavat liioitella tai vähätellä kokemuksiaan sen mukaan, mitä he arvelevat pidettävän oikeana tai hyvänä. Trenditutkimuksista näkyy kunkin syntymäkohortin mielikuva esimerkiksi luotettavan ehkäisyn käytöstä ensimmäisessä yhdynnässä.

 

Tutkimusajankohdasta kertovat myös jonkin käyttäytymisen viimeisimmän ominaisuuksia koskevat vastaukset eri tutkimusvuosilta. Ne kuvaavat käyttäytymistä kun ihmiset ovat eri-ikäisiä ja/tai elämänkaarensa eri vaiheissa. Jotkut muutokset johtuvat biologisesta vanhenemisesta;  esimerkiksi yhdyntätiheys harvenee ajan kuluessa. Toisissa tapauksissa ihmiset jatkavat samojen käyttäytymismallien (esimerkiksi sen, missä asennossa he ovat yhdynnässä tai kuinka usein he harjoittavat itsetyydytystä) toteuttamista vuodesta toiseen. Jotkut nuorena omaksutut tavat säilyvät kautta elämän.

 

Tiettynä historiallisena periodina vallitseva yleinen mielipide tai ajan henki ehkä enemmän asenteisiin kuin käyttäytymiseen. Myös yksilölliset tekijät muokkaavat asenteita. Mielipiteet saattavat ajan kuluessa muuttua kun elämänkokemus karttuu, elämäntilanne muuttuu ja elimistö rapistuu. 

 

Periodivaikutuksen selvittämiseksi tutkimusvuosille annettiin arvot sen mukaan, kuinka monta vuotta oli kulunut ensimmäisestä seksitutkimuksesta vuonna 1971, joka sai arvon 1. Vuoden 1992 tietojen arvona on 21 ja vuoden 1999 arvona 28. Sukupolvivaikutuksen tutkimisessa käytetään yksittäisiä syntymävuosia.   , joka on periodivaikutus joskus mutta ei aina Ensimmäinen yhdyntä-vastaukset muuttuvat muistin mukaan mutta eivät itse asiassa, tässä periodi on mitä 60-luvulla tapahtui. Sen sijaan ’viimeinen yhdyntä’ kielii periodivaikutuksesta tutkimuksen tekohetkellä. vrt alla ehdotus määriltemäksi

 

Terminologiasta mainittakoon, että sanoja syntymävuosi, syntymäkohortti ja sukupolvi käytetään synonyymeinä. Tutkimusvuosi merkitsee haastatteluhetken käytäntöjä mittaavissakysyvissä muuttujissa samaa  sama kuin periodivaikutus.

 

Mihin murros ajoittui?

 

Alla tarkastelemme kyselyjen tulokset liittyen ensin seksuaaliseen käyttäytymiseen ja asenteisiin ja sitten poliittisiin mielipiteisiin ja harrastuksiin. Seksiosiossa mittaamme seksuaalisuuden ideologista ja käytännöllistä irtaantumista avioliittoinstituutiosta. Tässä pohdimme muutamien hyviksi yleisindikaattoreiksi osoittautuneiden muuttajien avulla suurten ikäluokkien asemaa tässä murroksessa sekä muutosten suhdetta aikakauteen (periodi) ja sukupolveen. Kuten yllä jo todettiin, selkeää eroa tai kausaalista suhdetta ei aina ole mahdollista tai edes mielekästä esittää. Näytämme kuitenkin, että nimenomaan sukupolvivaikutuksia on mahdollista jäljitellätää ja että ne usein ovat merkittävässä asemassa.

 

 

Seksuaalinen käyttäytyminen

 

Seksuaalinen vallankumous 1960-luvun lopulla ja 1970-luvun alussa liittyi mm. ehkäisyvälineiden kehittymiseen sekä erityisesti naisten ja nuorten seksuaalisuuteen liittyvien asenteiden muuttumiseen (Haavio-Mannila & Rotkirch 1997; 2000)(VIITE**). Artikkelin tässä luvussa käsittelemme aluksi ilmoitettua ehkäisyn käyttöä ensi yhdynnässä ja naimisiinmenoa ensimmäisen sukupuolikumppanin kanssa. Nämä muuttujat
kertovat seksuaalisuuden muuttuneesta suhteesta raskauteen ja avioliittoon. Sitten tutkimme yhdyntäasentoja, alkoholin käyttöä viimeisimmässä yhdynnässä sekä seksuaalista itsetuntoa ilmentäviä muuttujia, joita oletamme heijastavan seksuaalisuuteen liitettyä nautinnollisuutta.

 

Ehkäisy ensi yhdynnässä. Vuosien 1971 ja 1992-99 seksitutkimusten mukaan luotettavien ehkäisykeinojen käyttö ensimmäisessä yhdynnässä yleistyi 1940-luvun alussa syntyneistä aina 1960-luvun puolivälissä syntyneisiin saakka (kuvio 1). Sen jälkeen syntyneistä noin 70 % kertoo luetettavasta ehkäisystä ensi yhdynnässään. Käyrät muistuttavat käännettyä J-kirjainta.  Kyseessä näyttäisi olevan sukupolvivaikutus yhdistettynä periodivaikutukseen tai onko pelkkä sukupolvivaikutus?? (taulukko 2). Ensi yhdyntä tapahtuu yleensä juuri nuoruuden ja sukupolvitietoisuuden muodostumisen aikana. Suuret ikäluokat olivat ensimmäinen sukupolvi, jossa enemmistöllä oli alusta lähtien mahdollisuus käyttää moderneja ehkäisyvälineitä. Varsinaisen huipun saavuttivat kuitenkin sen jälkeen syntyneet kohortit, jotka olivat nuoruudessaan myös ’60-lukulaisten’ läpiin ajaman seksuaalivalistuksen kohteena 1970-luvulla. Näiden jälkeen käyttämisaste tasaantuu.

Tutkimusvuosi eli periodi ei vaikuta lainkaan siihen, miten ihmiset kertovat ehkäisyn käytöstä ensimmäisessä yhdynnässään. Tästä voidaan päätellä, että tiedot ovat erittäin luotettavia.

 

 

 

 

 

Tähän kuvio 1 ja taulukko 2 **huom poista taulukosta ’en osaa laske näillle…” muuta ”Periodivaikutus” sanaksi ”Tutkimuksen ajankohta”, sama kuviossa kolme

 

 

 

 

 

sana ’seksikumppania’ liian suurella kuvio 2, vrt muut kuviot, yhdenmukaista

Ensi kumppanin kanssa naimisiinmeno. Ehkäisyn käyttöönotto helpotti yhdynnän kokeiluja ilman

 

 

Ensi kumppanin kanssa naimisiinmeno. Ehkäisyn käyttöönotto helpotti yhdynnän kokeiluja ilman

avioitumisaikomusta. Aina suuriin ikäluokkiin saakka noin puolet suomalaisista oli mennyt naimisiin ensimmäisen sukupuolikumppaninsa kanssa (kuvio 2). miksi 1918 syntyneistä niin korkeat luvut? ehdotus: 1920-luvun alussa syntyneiden kohdalla luvut ovat korkeampia, todennäköisesti toisen maailmansodan aiheuttaman liikkuvuuden ja epävarmuuden vuoksi. [3]/alaviite: ensimmäinen yhdyntä näissä ikäluokissa 22-24*?? iässä, HM & Kontula joku/ Sukupolvimuutoksen moottoreina olivat suuret ikäluokat, joista vain 40 % avioitui ensi kumppaninsa kanssa. Nuoremmissa kohorteissa ensimmäisen seksikumppanin naineiden osuus vähenisupistui nopeasti ja tasaisesti niin, että kaikkein nuorimmista vastaajista vain muutama prosentti kertoi menneensä naimisiin ensimmäisen partnerinsa kanssa. Taulukosta 2 näkyy, että nuoremmat syntymäkohortit viettivät ensi yhdyntänsä jälkeen sinkkuelämää tilastollisesti merkitsevästi yleisemmin kuin vanhemmat kohortit. Samalla ikä ensimmäisen yhdynnän ajankohtana myös laski (Haavio-Mannila M& Kontula 2001, 76-77 sama kun alaviitteessä?). Jos luotettavan ehkäisyn muutntujan kohdalla kyse on sekä sukupolvi- että lääketeknologian mahdollistamasta periodimuutoksesta, ensimmäisen seksikumppanin kohdalla näemme selvemmin merkkejä seksuaalimoraalin muutoksesta. Toki ehkäisyvälineiden leviäminen vaikutti myös seksuaalielämän aloittamisen ajankohtaan ja partnerivalintaan. Mutta vastaava seksuaalimoraalin murros on havaittu myös maissa, joissa ei ollut modernia ehkäisyvälineitä, kuten Neuvosto-Venäjällä (Haavio-Mannila & Rotkirch 19978).

 

 

Myös tutkimuksen ajankohdan vaikutusperiodivaikutus on tilastollisesti merkitsevä. Samoihin syntymäkohortteihin kuuluvat ihmiset sanoivat vuonna 1971 harvemmin kuin 1992 ja varsinkin 1999 , että  he menivät naimisiin ensimmäisen sukupuolikumppaninsa kanssa. Ikä näyttäisi tässä vaikuttavan muistin tarkkuuteen tai vastaustyyliin. Ehkä seksuaalivallankumouksen aikana oli myös suorastaan velvoitteena sanoa, ettei mennyt naimisiin ensimmäisen kumppanin kanssa?

 

 

Vaihteleviaat asentojanot yhdynnässä on pidetty erityisesti naisten seksuaalisen tyydytyksen kannalta myönteisinä. Niiden omaksuminen oli osa 1940-luvun alussa syntyneiden seksuaalista vapautumista (kuvio  3). Yhdyntäasentojen moninaistuminen lisääntyi sitten tasaisesti aina 1970-luvulla syntyneisiin saakka. Sen jälkeen vaihtelevien asentojen käyttäjien osuus tasaantui vajaaseen 50 %:in. Kyseessä on harvinaisen slelkeä esimerkki sukupolvivaikutuksesta. 1960-luvun seksuaalinen vallankumous vapautti nuoren sukupolven seksuaalista käyttäytymistä monipuolisempaan suuntaan. Kaikkein nuorimpia (vuonna 1971 tutkittuja) lukuun ottamatta ikävaikutusta ei ole lainkaan, mikä osoittaa sen, että tämä seksuaalisen käyttäytymisen muoto säilyy ihmisillä ennallaan iän karttuessa mikäli he ovat sen omaksuneet nuorina.Elina oli poistanut ed lauseen, miksi? minusta tärkeä Tutkimuksen ajankohdan vaikutus vastauksiin ei ole tilastollisesti merkitsevä, eli tutkittavien ikä ei ole vaikuttanut useiden yhdyntäasentojen käyttöön.

 

Vastaavasti eri syntymäkohortit ilmoittavat samassa määrässä harjoittaneen itsetyydytystä vuosina 1971, 1992 ja 1999. Ajan kuluminen ja iän karttuminen ei siis ole vähentänyt tai lisännyt tiettyä käyttäytymistä (tai sen myöntämistä), vaan nuoruudessa opittu tapa näyttää säilyneen ennallaan (Haavio-Mannila & Kontula, 2001, 247-248; Kontula & Haavio-Mannila, 2002, 63-68).

 

 

 

 

 

 

 

Alkoholin nauttiminen ennen yhdyntää.

Noin joka viides vastaaja oli nauttinut alkoholia ennen viimeisintä yhdyntäänsä ’hiukan’, ’kohtalaisesti’ tai ’runsaasti’ (kuvio 4). Periodivaikutuksesta kertoo se, että alkoholin käyttö ennen yhdyntää kasvoi vuodesta 1971 vuoteen 1999. Alkoholipolitiikan vapautumisen hurmassa ihmiset tottuivat liittämään alkoholin myös yhdyntään. Myös sukupolvivaikutus on merkitsevä ja suunnilleen samansuuruinen eri periodeina. Etenkin vuosina 1971 ja 1999 suuret ikäluokat käyttivät erityisen usein alkoholia ennen viimeisintä yhdyntäänsä.

Kun vertaa kuvioita 3 ja 4, tulee esille että vuonna 1971 nuorin syntymäkohortti (1951-55 syntyneet) harrasti ’pikapanoa’: alkoholin vaikutuksen alaisena suoritetussa viimeisimmässä yhdynnässä oli käytetty vain yhtä asentoa.

 

Seksuaalinen pääoma. Samalla lailla kuin esimerkiksi Bourdieu (1994) puhuu kulttuurisesta, sosiaalisesta ja taloudellisesta pääomasta, voidaan puhua myös seksuaalisesta pääomasta. Itse arvioitua seksuaalista pääomaa on mitattu kysymyksillä: ”Mitä mieltä olette seuraavista sukupuolielämäänne ja ominaisuuksianne koskevista väitteistä?  Olen seksuaaliasioissa varsin taitava, olen seksuaalisesti aktiivinen ja olen sukupuolisesti puoleensavetävä?” (1992 ja 1999 seksitutkimukset). Vaihtoehtoja oli viisi. Ne ulottuivat vastauksesta ’täysin samaa mieltä vastaukseen ’täysin eri mieltä’. Vastaukset kolmeen osakysymykseen korreloivat voimakkaasti. Niistä muodostettiin summa-asteikko, jonka reliabiliteetti on 0,79.  Asteikon vaihteluväli oli 3-15. Logistista regressioanalyysiä varten se jaettiin kahtia arvojen 9 ja 10 väliltä.  Molempina tutkimusvuosina miehillä oli tilastollisesti merkitsevästi enemmän itse arvioitua seksuaalista pääomaa kuin naisilla (miehet 55 % 1992 ja 61 % 1999, naiset vastaavasti 34 % ja 41 %).

 

Tutkimusten välisenä aikana sekä miesten että naisten seksuaalisen pääoman lisääntyminen osoittaa tilastollisesti merkitsevää, tosin määrällisesti vähäistä periodivaikutusta. Sukupolvivaikutus on tässä paljon merkittävämpi kuin periodivaikutus. Nuori polvi arvioi itsensä huomattavasti useammin kuin vanhempi seksuaalisesti aktiiviseksi, taitavaksi ja puoleensavetäväksi sekä vuonna 1992 että 1999 (kuvio 5 ja taulukko 3). Nuori sukupolvi on herkkänä ja vastaanottavana kautenaan joutunut enemmän kuin vanhat alttiiksi kodin, koulun ja median valistukselle, jonka mukaan on hyvä – ei suinkaan synti – olla seksuaalisesti taitava, aktiivinen ja puoleensavetävä, mikä merkitsee hyvää seksuaalista itsetuntoa. Nuorten monipuolinen ja tyydytystä tuottava seksuaalinen käyttäytyminen, jota edellä on käsitelty, lienee myös syynä heidän seksuaaliseen pääomaansa.

 

 

 

 

Kuvio 5 aktiivinen-sanasta puuttuu ’n’.

 

Tähän taulukko 3

 

Mielenkiintoisesti kyllä biologisen iän karttuminen vuodesta 1992 vuoteen 1999 lisäsi melkein kaikkien naisten ja erityisesti vanhempien, 1920- ja -30-luvulla syntyneiden naisten itse arvioitua seksuaalista pääomaa, vaikka ikääntymisen usein ajatellaan vähentävän ihmisen seksuaalista aktiivisuutta. Kyseessä on todennäköisesti periodivaikutus, joka on tilastollisesti merkitsevä. Vanhempien naisten kovin alhainen seksuaalinen pääoma 1992 on voinut koheta mm. naisten seksuaalisuutta tukevan julkisen keskustelun ansiosta 1990-luvulla.

 

Seksuaaliasenteet

 

Seuraavaksi tarkastelemme asennoitumista eräisiin seksuaalisia oikeuksia tai vapauksia koskeviin kysymyksiin seitsemän s kuuden seksitutkimuksiin 1990-luvulla sisältyneiden väittämän avulla. Seksuaalisen moninaisuuden ja itsemääräämisen suvaitseminen oli yksi seksivapaustaistelijoiden tärkeimmistä tavoitteista 1960-luvulla. Kiistakysymyksiä olivat esimerkiksi naisten uskottomuus, pornografia, prostituutio ja homoseksuaalisuus. Koska homoseksuaalisuudesta on tietoja useammasta aineistosta, käsitellään sitä erillään eräistä muista seksuaalisia oikeuksia tai vapauksia koskevista kysymyksistä.

 

Seksuaalioikeudet, porno ja prostituutio. Vuosia 1992 ja 1999 koskevassa kuuden muuttujan faktorianalyysissa  käytetään pääkomponenttianalyysia ja Varimax-rotaatiota. Faktorianalyysissä ensimmäisellä faktorilla latautuivat seuraavat kolme väittämätä:

 

Faktori-

lataus

0,77             Kunnon nainen ei osoita avoimesti kiinnostustaan seksiin.

0,69               Itsetyydytyksestä ei ole terveydellistä haittaa

0,67               Naisilla on täysi oikeus tehdä aloitteita halutessaan seksuaaliseen kanssakäymiseen miesten kanssa

0,34               Pornografian katselu voi olla mielestäni hyvin kiihottavaa

 

Kolmesta ensimmäisestä väittämästä laadittiin summa-asteikko laskemalla yhteen vastaukset asteikolla 1-5 ja jakamalla summa kolmella (neljäs väittämä jätettiin tästä asteikosta pois koska se latautui vahvemmin toisella faktorilla). Negatiivisen latauksen saanut väittämä käännettiin toisensuuntaiseksi. Summamuuttujaa ei painotettu faktorilatauksilla, jotta voitaisiin verrata kahdelle eri faktorille sijoittuvien asenteiden keskimääräistä voimakkuutta. Kolmesta viiteentoista ulottuvan sSumma-asteikon (vaihteluväli 3-15) keskiarvo on 12,7. Asteikko katkaistiin arvojen 12 ja 13 väliltä. Tämän luokittelun mukaan  miehistä 61% oli vuonna 1992 suvaitsevaisia, vuonna 1999 67% ja naisista vastaavasti 55% ja 59%. Asennoituminen ei siis juuri siis enää viime vuosikymmenellä riippuriippunut periodistanut tutkimuksen ajankohdasta eli periodista tai vastaajan iästä. Sukupuolten väliset erot ovat sen sijaan tilastollisesti erittäin merkitseviä.

 

Kyseessä on selvä sukupolvivaikutus: Aina 1950-luvulla syntyneisiin saakka ihmiset suvaitsevat naisten seksuaalioikeudet ja itsetyydytyksen sitä useammin, mitä nuorempaan polveen he kuuluvat (kuvio 6 ja taulukko 3). Sitä nuoremmissa syntymäkohorteissa asennoituminen pysyi samalla korkealla tasolla. Jälleen juuri suuret ikäluokat ovat ne, jonkaiden kohdalla samansuuntainen trendi muuttuu enemmistön mielipiteeksi.

 

Kuvio 6 ja taulukko 3

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

/miksi 6 ja 7 kahdesti eri lailla?

Toisella faktorilla latautuvat seuraavat väittämät:

 

Faktori-

lataus

0,87               Kannatan yhteiskunnan valvonnassa toimivien ilotalojen perustamista

0,87               Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että ihmiset ansaitsevat rahaa myymällä seksuaalisia palveluksia (eli harjoittamalla prostituutiota)

0,51               Pornografian katselu voi olla mielestäni hyvin kiihottavaa

 

Tätä pornon ja prostituution hyväksymistä kuvailevaa summamuuttujaa ei myöskään painotettu faktorilatauksilla.

 

Kahden summamuuttujan välillä on selkeitä eroja. Naisten seksuaaliset aloitteet, itsetyydytys ja homoseksuaalisuus hyväksytään paljon yleisemmin kuin porno ja prostituutio. Keskiarvo viimeksi mainitulla muuttujalla on asteikolla kolmesta viiteentoista  3-15 on 8,8. Asteikko katkaistiin 8:n ja 9:n väliltä. Miehistä myönteisiä oli 66  % vuonna 1992 ja 79 % vuonna 1999, naisista vastaavasti 29 % ja 36 %, Sukupuoliero on huomattava ja tilastollisesti erittäin merkitsevä.

 

Tässäkin muuttujassa näemme sukupolvivaikutuksen, eli syntymävuoden vaikutus pornoon ja prostituutioon asennoitumiseen on käyräviivainen ja tilastollisesti merkitsevä. Suhtautuminen myönteistyy siirryttäessä vanhimmasta polvesta 1960-luvulla syntyneisiin, ja pysyy sitten samantasoisena aina 1970-luvulla syntyneisiin saakka, joiden parissa näkyy kielteistymistä (kuvio 7). Varsinkin vuonna 1992 nuorimmat vastaajat torjuivat pornografian ja prostituution. Nämä olivat nuoreita aikana, jolloin prostituutio ja seksibaarit tulivat näkyväksi osaksi suomalaista katukuvaa.

Elämäkulkuaineiston perusteella (vrt alla) taas nuoret ovat ikääntyessään alkaneet kannattaa entistä enemmän prostituutiota ja pornografiaa.

 

Suhtautuminen homoseksuaalisuuteen. Siirrymme seuraavaksi käsittelemään asennoitumista homoseksuaalisuuteen. Siitä on tietoja seksitutkimuksista vuosilta 1971, 1992 ja 1999 1995 ja elämäntyylitutkimuksesta 1995.

 

Homoseksuaalisuuden kriminalisoinnin poistamista lainsäädännöstä koskeva keskustelu alkoi Suomessa 1960-luvun lopulla ja uudistus toteutui vuonna 1971. Hyppäyksenomainen suvaitsevaisuuden lisääntyminen suhteessa homoseksuaalisuuteen yksityisasiana[4] tapahtui nimenomaan 1940-luvulla syntyneiden parissa, jonka edustajat silloin olivat myös ajamassa lainsäädännön muutosta. Mitä nuorempi vastaaja, sitä yleisemmin hän suvaitsi homouden (kuvio 8). Sukupolvivaikutusta kuvaava ristiintulo– tai vedonlyöntisuhde (odds ratio) on tilastollisesti merkitsevä.

 

 

 

 

 

Periodin vaikutus homoasenteisiin on merkitsevä (p<0,001). Asenteet myönteistyivät 1970-luvulta 1990-luvulle. Kehitys ei kuitenkaan ole suoraviivainen. Sallivuus lisääntyi vuodesta 1971 vuoteen 1992 mennessä, minkä jälkeen kielteisyys lisääntyi. Tämä näkyy myös logistisesta regressioanalyysistä. Eri periodeina sukupolvivaikutus vedonlyöntiristiintulosuhteena (odds ratio) mitattuna on suunnilleen samansuuruinen.

 

Elämänkulkututkimuksessa 1998 kysyttiin: ”Miten suhtaudutte seuraavaksi lueteltuihin seikkoihin? Abortti, homoseksuaalisuus, ehkäisy, avioliiton ulkopuoliset seksisuhteet, esiaviolliset seksisuhteet ja armokuolema/eutanasia”. Niille tutkituille, jotka antoivat vastauksen hyväksyn homoseksuaalisuuden annettiin arvo 3, hyväksyn jossain määrin homoseksuaalisuuden ja en osaa sanoa vastanneet saivat arvon 2 ja en hyväksy lainkaan arvon 1.

 

Elämänkulkututkimuksen homoseksuaalisuusasenteita kuvaavat tulokset ovat varsin samanlaiset kuin seksitutkimusten (kuvio 9), eli hyppäys suvaitsevaisuuteen päin tapahtui jo 1940-luvun alussa syntyneiden ryhmässä. Sen jälkeen hyväksyntä vielä lisääntyi, mutta loivemmin.

 

seuraava kuvio on jo edellä

 

 

 

 

 

 

voiko kuviot 8 ja 9 laittaa vierekkäin? sopisi hyvin

Elämänkulkututkimuksessa pyydettiin ihmisiä myös arvioimaan, mikä heidän asenteensa homoseksuaalisuuteen oli ollut 20-vuotiaana. Vastaajat katsoivat olleensa 20-vuotiaana suvaitsemattomampia kuin nykyään (tutkimuksen tekovuonna 1998). Kuvio 9 kuitenkin paljastaa mielenkiintoisen seikan: vuosina 1941-1946  syntyneet asennoituivat 1971 ja 1990-luvulla samalla tavoin homoseksuaalisuuteen! Elämänkulkututkimuksen samoina vuosina syntyneet vastaajat väittävät kuitenkin olleensa 20-vuotiaana vähemmän suvaitsevaisia kuin nykyisin. Tässä on hankalaa päätellä mikä on ikä-, sukupolvi- tai periodivaikutusta, koska ne sekoittuvat toisiinsa. Veikkaamme, että suhtautuminen homouteen ilmentää ainakin sukupolvivaikutusta, koska syntymäkohorttien väliset erot ovat pysyneet muuttumattomina vuodesta 1971 aina 1990-luvun loppuun.

 

Tuloksemme perusteella voimme jakaa ihmisiä seksuaalisuuden suhteen Aineisto voidaan jakaa kolmeen sukupolviryhmään: vanhat suvaitsemattomat, suvaitsevaiset suuret ikäluokat, ja 1970-luvulla syntynyt ryhmä, joka on useissa asioissa hieman vähemmän vapaamielinen kuin 60-lukulaiset, ja prostituutioon suhteen selvästi kielteisempi. Samalla nuorimman kohortin asenteet näyttävät 90-luvun aikana muuttuuneen suvaitsevaisemmiksi, mm. suhteessa homoseksuaalisuuteen. Mittaamissamme seksimuuttujissa suuret ikäluokat olivat selviä muutoksen moottoreita.

 

 

Politiikka

 

Sukupolvi vaikuttaa selvästi myös ihmisten poliittiseen suuntautumiseen. Tässä tarkastelemme ensin koko väestön ja sitten Helsingin yliopiston opiskelijoiden poliittista kantaa. Koko väestöstä käytämme vain vuoden 1995 elämäntyylitutkimuksen aineistoa. Opiskelijoista meillä on vertailukelpoista trendiaineistoa kahdelta tutkimusvuodelta. Niinpä voimme seurata opiskelijoiden poliittisen kannan muutosta opiskelijaradikalismikauden alusta 1968 sen loppuvaiheeseen 1974. 

 

Puoluekanta. Elämäntyylitutkimuksessa poliittista kantaa tutkittiin mm. kysymyksellä ”Jos eduskuntavaalit olisivat huomenna, niin minkä puolueen ehdokasta luultavasti äänestäisitte?” Lomakkeen 13 vastausvaihtoehtoa luokiteltiin kolmeen ryhmään:.

 

  • Vasemmisto: Suomen sosialidemokraattinen puolue ja Vasemmistoliitto
  • Oikeisto: Kokoomus, Suomen keskusta, Ruotsalainen kansanpuoue, Suomen maaseudun puolue, Suomen kristillinen liitto, Vihreä liitto tai muut vihreät, Nuorsuomalaiset ja joku muu puo
    lue tai ryhmittymä
  • Ei mitään: En osaa sanoa, en äänestäisi lainkaan ja en halua sanoa

 

Vasemmistopuolueiden suosio oli 1995 koko väestössä yleisintä ennen suuria ikäluokkia syntyneillä (kuvio 10). Vuonna 1945 syntyneistä alkaen vasemmiston kannatus alkoi laskea ja sen väheneminen jatkui suoraviivaisesti aina 1978 syntyneisiin saakka. Oikeistopuolueiden kannatus on melko tasaista eri sukupolvissa. Kaikkein nuorin polvi on oikeistolaisin, mutta suurin osa 1960- ja -70-luvuilla syntyneistä ei osaa sanoa poliittista kantaansa tai jättäisi äänestämättä, jos eduskuntavaalit olisivat huomenna.

 

 

 

 

 

Voimme myös tarkastellla poliittisia kantoja pienessä osaryhmässä, josta osa osallistui tutkimusaikana aktiivisesti opiskelijaradikalismiin ja toimi ehkä jonkinlaisena asenneilmapiirin luojana.

Teuvo Mällisen Helsingin yliopiston opiskelijoille 1968 ja 1974 tekemä kyselytutkimus tarjoaa ainutlaatuista tietoa yliopistossa opiskeluajankohdan yhteydestä poliittiseen kantaan. Vasemmistopuolueiden (Sosialidemokraattinen puolue, Suomen kansan demokraattinen liitto, Suomen kommunistinen puolue ja Työväen ja pienviljelijöiden sosialidemokraattinen liitto, joka 1974 oli nimeltään Sosialistinen työväenpuolue) kannatus kasvoi opiskelijoiden keskuudessa voimakkaasti vuodesta 1968 vuoteen 1974 (kuviot 11 ja 12). Vuonna 1968 vajaa neljännes opiskelijoista piti jotakin vasemmistopuoluetta parhaimpana, vuonna 1974 jo lähes joka toinen.

 

 

Vasemmiston kannatuksen lisääntyminen opiskelijoiden keskuudessa 1960- ja 1970-lukujen taitteessa on erinomainen esimerkki periodivaikutuksesta.

 

Asenteet tasa-arvoa ja demokratiaa kohtaan. Helsingin yliopiston opiskelijoita koskevissa kyselyissä esitettiin runsaasti poliittisia väittämiä. Faktorianalyysin avulla löytyi niiden joukosta kaksi faktoria, joita voidaan kutsua (I) tasa-arvon ja (II) demokratian vaatimuksiksi. Nämä ulottuvuudet kattavat 46 % yhdeksän asennemuuttujan vaihtelusta. Faktorianalyysissa käytetään pääkomponenttianalyysi ja rotaatio on Varimax. Tasa-arvofaktorilla latautuvat seuraavat muuttujat:

 

Faktori-

lataus

 0,73              Eri ammattien väliset tuloerot pitäisi poistaa.

0,72            Luokaton yhteiskunta on mahdoton maailmassa, jossa ihmiset eroavat lahjoiltaan ja pyrkimyksiltään.

0,67            Yksityinen omistusoikeus on ihmisen kallisarvoisin oikeus.

 0,66              Ihmisten on päästävä päättämään itseään koskevista asioista. Demokratia on toteutettava yrityksissä antamalla valta työntekijöille.

0,58            Sosiaaliturva rajoittaa ihmisten vapautta ja vähentää heidän yritteliäisyyttään.

 0,55            Ihmisen perusluonne on muuttumaton.

 

Demokratiaulottuvuudella korkeimmat lataukset saivat seuraavat väittämät:

 

Faktori-

lataus            

 0,73              Useimmat poliitikot ovat rehellisiä.

0,66            Vaaleilla ei ole merkitystä, koska niissä ei mikään muutu oleellisesti.

0,55            Yhteiskunnassa pitäisi päätösvalta olla eri alojen asiantuntijoilla eikä poliitikoilla.

 

Vastausvaihtoehdot ovat ’täysin samaa mieltä’, ’jokseenkin samaa mieltä’, ’jokseenkin eri mieltä’ ja täysin eri mieltä’.  Tasa-arvon ja demokratian ulottuvuuksist
a laadittiin summa-asteikot, joissa vaihteluväli on 1-4 eli summat jaettuina muuttujien lukumäärällä. Faktorilla negatiivisesti latautuneiden muuttujien arvot käännettiin vastakkaisiksi.

 

Tasa-arvon vaatimus lisääntyi tilastollisesti merkitsevästi vuodesta 1968 (keskiarvo 2,3) vuoteen 1974 (2,4). Demokratian kannatus kasvoi viidessä vuodessa 2,1:sta 2,2:en, mutta ero ei ole tilastollisesti merkitsevä. Tuloksia voidaan pitää lievinä periodivaikutuksina.  Kuudessa vuodessa yhteiskunnallinen ilmapiiri oli muuttunut tasa-arvoa ja demokratiaa suosivampaan suuntaan.

 

Tasa-arvon vaatimus oli molempina tutkimusvuosina vahvinta vasemmistolaisten ja heikointa oikeistolaisten opiskelijoiden parissa. Se väheni oikeistolaisopiskelijoiden keskuudessa tutkimusten välisenä aikana hivenen verran eli vuoden 1968 2,4:stä vuoden 1974 2,3:en, mutta kohosi keskustalaisilla 2,4:stä 2,6:en ja vasemmistolaisilla 2,6:sta 3,3:en.

 

Sen sijaan demokratian vaatimus oli vuonna 1968 voimakkainta oikeistopuolue kokoomusta kannattavien opiskelijoiden keskuudessa (2,7). Oikeistolaisilla demokratiavaatimus kuitenkin väheni vuoden 1974 tutkimukseen mennessä 2,5:en. Keskustalaisilla poliittiseen kansanvaltaan uskovien osuus pysyi ennallaan (2,5). Vasemmistolaisilla demokratian kannatuksen kasvu oli voimakkainta: keskiarvo kohosi 2,4:stä 2,8:an.

 

Opiskelijoiden keskuudessa vasemmiston kannatuksen nousuun 1960- ja -70-lukujen taitteessa liittyy siis sekä tasa-arvo- että demokratiavaatimuksen vahvistuminen. Taistolaisen opiskelijaliikkeen aikana vasemmistolaisopiskelijat eivät menettäneet uskoaan tasa-arvoon ja demokratiaan kuten oikeistolaisopiskelijoille kävi. Kyse on valikoivasta periodivaikutuksesta.

 

 

Vapaa-ajan elämäntyyli

Viimeksi tarkastelemme vielä lyhyesti kolmatta elämänpiiriä eli ihmisten vapaa-ajan viettoa. Suurilla ikäluokilla ja niitä nuoremmilla jotkin vapaa-ajan harrastukset ovat selvästi erilaisia kuin vanhemmilla sukupolvilla, mutta voiko tässä erottaa yhteiskunnan muuttumista sukupolvien mieltymyksistä?

 

Harrastukset. Vuoden 1995 elämäntyylitutkimuksessa kysyttiin: ”Kuinka tärkeitä seuraavat harrastukset ja elämänpiirit ovat teille?” Harrastukset olivat liikunta tai urheileminen, taide, matkustaminen, ostoksilla käyminen, kodin kunnostaminen, luonnossa oleminen, lukeminen, TV, video ja radio, tietokoneharrastus, ruuanlaitto ja käsityöt. Vastausvaihtoehdot ovat ’täysin yhdentekevä’, ’ei kovinkaan tärkeä’, ’jossain määrin tärkeä’, ’melko tärkeä’ ja ’erittäin tärkeä’.

 

Monet harrastukset kuten ruuanlaitto, kodin kunnostaminen, TV, video ja radio, ostoksilla käyminen, taide, lukeminen ja liikunta eivät juuri liittyneet syntymävuoteen. Seuraavassa tarkastellaankin vain neljää, yhtä kullekin em. ulottuvuudelle kuuluvaa harrastusta, jossa voisi olla kyse sukupolvivaikutuksesta eli jotka korreloivat merkitsevästi syntymävuoden kanssa. Kuviossa 13 esitetään luonnossa olemisen, matkustamisen, käsitöiden ja tietokoneharrastuksen tärkeys.

 

 

 

Varsinkin käsityöt mutta myös luonnossa oleminen ovat vanhemman polven harrastuksia, kun taas etenkin tietokoneharrastus ja matkustaminen kuuluvat nuoremman polven elämänpiiriin. Tulosta voidaan pitää periodi- ja sukupolvivaikutuksena, koska tietokoneita ei vanhimman polven nuoruudessa ollut ja matkustaminen oli kalliimpaa ja vaikeampaa. Tietokoneharrastus on melko yleistä jo 1940-luvun alussa syntyneiden keskuudessa, vaikka he eivät sitä voineet nuoruudessaan harrastaa.[5]

 

Luonnossa oleminen ja käsityöt vähentyvät jo 1940-luvun alussa syntyneistä kohorteista alkaen. Harrastusten periodimainen muuttuminen on todettu myös muissa suomalaisissa tutkimuksissa (Niemi & Pääkkönen, 1989; Melkas, 2003). Erityisesti käsitöiden merkitys on vähentynyt valmisvaatetuotteiden yleistyessä. Nykynuoret eivät ole nuoruudessaan oppineet tekemään käsitöitä yhtä paljon kuin 1920- ja 1930-luvulla syntyneet sodan ja pulan sukupolven jäsenet, joille käsitöiden teko oli lähes välttämätöntä. Käden taitojen käyttäminen käsitöissä on muuttunut tietokoneen näpäyttelyksi ainakin tämän artikkelin ensiksi mainitun kirjoittajan kohdalla. 

 

Harrastusten lisäksi elämäntyyli-aineisto tarjoaa mahdollisuuden tarkastella suomalaisten kulttuurista pääomaa (Alasuutari, 1997). Marko Valo Tampereen yliopiston sosiologian ja sosiaalipsykologian laitoksella muodosti Alasuutarin pyynnöstä elämäntyyliaineistosta kulttuurista pääomaa kuvaavan summamuuttujan seuraavista neljästä alkuperäisen aineiston muuttujasta: klassinen konserttimusiikki vastaa omia mieltymyksiä ja kuuntelutottumuksia, kiinalainen ruoka vastaa omaa makua, itsensä kehittäminen ja opiskelu ovat tärkeitä elämässä ja taide on tärkeä harrastus ja elämänpiiri. Kulttuuripääoma on sidoksissa koulutukseen: mitä enemmän koulutusta, sitä enemmän kulttuurista pääomaa. Sukupolvi vaikuttaa siihen hyvin vähän (taulukko 4).

 

Taulukko 4 tänne.

 

 

Nuorella sukupolvella on enemmän koulutusta kuin vanhemmalla. Niinpä vakioimme koulutuksen vaikutuksen lineaarisessa regressioanalyysissä (taulukko 4). Siitä huolimatta käsityöt, luonnossa oleminen ja kulttuurinen pääoma ovat vanhemman polven ja tietokoneharrastus nuoren polven hobbeja. Matkustaminen ei koulutuksen vakioinnin jälkeen enää liitytynyt sukupolveen.

 

Alkoholinkäyttö. Keskioluen myynnin salliminen muuallakin kuin Alkon myymälöissä vuodesta 1969 lähtien muutti radikaalisesti suomalaisten juomatottumuksia (Sulkunen, 1981). Tämä periodimuutoksen aikoihin, vuonna 1971, vain vajaa neljäsosa 18-54 -vuotiaista suomalaisista kertoi viimeksi käyttäneensä alkoholia (olutta tai muita alkoholijuomia) alle kuukausi sitten (kuvio 147). Kahdessa seuraavassa vuosikymmenessä alkoholinkäyttö lisääntyi voimakkaasti sekä seksitutkimusten että elämäntyylitutkimuksen mukaan.

 

Kuviot 14 ja 15

 

 

 

Vuonna 1971 kuukausittainen alkoholikäyttö oli paljon harvinaisempaa kuin 1999. Kaiken ikäiset joivat yhtä harvoin. Sen sijaan 1990-luvulla ’kaiken kaikkiaan alkoholia’ vähintään kerran kuukaudessa käyttävien osuus kasvoi siirryttäessä nuorempiin kohortteihin aina 1960-luvulla syntyneisiin saakka. Vastaajia pyydettiin ottamaan mukaan nekin kerrat, jolloin he olivat nauttineet hyvin pieniä määriä alkoholia, vaikkapa vain puoli pulloa keskiolutta tai tilkan viiniä. Juominen pysyi ennallaan vuodesta 1992 vuoteen 1999. Vuoden 1995 elämäntyylitutkimuksen mukaan alkoholin käyttö oli harvinaisempaa kuin 1999 seksitutkimuksen mukaan.

 

Humaltuminen ainakin kerran kuukaudessa oli 1990-luvulla kaikkein nuorimpiin kohortteihin saakka sitä yleisempää mitä nuoremmista vastaajista on kyse (kuvio 16). Humaltumisesta ei ole tietoa vuodelta 1971.

 

Periodin vaikutus alkoholinkäyttöön on suuri: keskioluen myynnin vapautuminen 1969 lisäsi alkoholin käyttöä. Myös sukupolven vaikutus on selkeä: suurista ikäluokista eteenpäin ihmiset ovat nuorena vastaanottavaisena ikäkautenaan tottuneet alkoholinkäyttöön.

 

 

Yhteenveto ja päätelmiä

 

Olemme edellä tarkastelleet vuosina 1917-1980 syntyneiden suomalaisten seksuaalisuuteen, politiikkaan ja harrastuksiin liittyvien asenteiden ja käyttäytymisen muutoksia 1970-luvulta 1990-luvun loppuun. Pyrkimyksemme oli Olemme kartoittaaneet sukupolven ja, periodin ja iän vaikutuksia elämäntyyliin eri syntymäkohorteissa. Erityistä huomiota olemme kiinnittäneet vuosina 1946-1950 syntyneisiin suuriin ikäluokkiin. Olemme yrittäneetpyrkineet saadamaan selville, ovatko juuri ne toimineet suomalaisen yhteiskunnan murroksen moottoreina, kuten tämän artikkelin otsikossa kysytään.

 

Tuloksemme osoittavat selvästi, että laajassa katsannossa suuret ikäluokat eivät varsinaisesti olleet muutoksen moottoreita siinä mielessä, että he olisivat panneet muutokset käyntiin. Sen sijaan suurten ikäluokkien kohdalla muutos näyttäytyy kaikkein voimakkaimpana. He olivat siis pikemmin toteuttajia ja levittäjiä kuin moottoreita.  Se taas, tuliko seksin muutos ennen poliittis-kulttuurista muutosta ei ole selkeästi osoitettavissa. Kuitenkin näyttäisi siltä, että seksielämän murroksilla on ollut tietty etulyöntiasema muihin muutoksiin verrattuna.ELINA ONKO NIIN.

 

 

 

Seksuaalisen, poliittisen ja elämäntyylimuutoksen käynnistäjinä ovat tulostemme mukaan monissa asioissa olleet suurten ikäluokkien lisäksi jo hieman vanhemmat eli 1940-luvun alussa syntyneet kohortit. Tämä tulee esille kaikista aineistoistamme: valtakunnallisista seksitutkimuksista 1971-1999, elämäntyylitutkimuksesta 1995, elämänkulkututkimuksesta 1998 ja Helsingin yliopiston opiskelijatutkimuksista 1968 ja 1974. Useista aineistoista saatujen tulosten yhtäläisyyttä voidaan pitää

osoituksena tulosten luotettavuudesta.

 

Kokoamme alla lyhyesti yhteen periodin ja sukupolven päävaikutukset (main effects) ja niiden vuorovaikutusta osoittavat vaikutukset (interaction) tässä tutkittuihin seksuaalisen, poliittisen ja vapaa-ajan elämäntyylin osoittimiin, sekä jossain kohdin ilmennyttä tutkimuksen ajankohdan vaikutusta.

 

Sukupolven ivaikutus

 

Sekä trendi- että poikkileikkausaineistoista näkyy, että suurin osa tässä tutkituista sosiaalisista ilmiöistä vaihtelee sukupolven (syntymävuoden) mukaan, vaikka vastaajien oma ikä vaihtelee. Murroksen moottoreina ovat useissa tapauksissa olleet suuret ikäluokat ja osittain jo heitä hieman vanhemmat 1940-luvun alussa syntyneet.

 

Nuorempaan sukupolveen kuuluminen vaikutti siten kaikkina tutkimusperiodeina seuraaviin seksuaalielämän ilmiöihin (lueteltu yhteyden vahvuusjärjestyksessä): luotettava ehkäisy ensi yhdynnässä, vaihtelevat yhdyntäasennot, seksuaalinen pääoma, naisten seksuaalioikeudet ja itsetyydytys, ei nainut ensi seksikumppania, pitää homoseksuaalisuutta yksityisasianahomomyönteisyys, pornon ja prostituution hyväksyminen sekä alkoholin käyttö ennen viimeisintä yhdyntää. Näissä asioissa 1940-luvulla syntyneet, joka oli vastaanottavaisessa iässä 60-luvulla, opiskelijaradikalismin aikoihin, olivat tienraivaajia. Heidän kohdalla asennoitumiset muuttuivat enemmistön käytännöiksi tai arvoiksi. tä nuoremmat joko eivät kovin paljon poikkea tästä sukupolvesta, tai vahvistavat edelleen samaa kehityssuuntaa. joka oli vastaanottavaisessa iässä 60-luvulla, opiskelijaradikalismin aikoihin.

 

Myös poliittiset kannat ja kiinnostukset vaihtelevat sukupolven mukaan. Elämäntyylitutkimus toi esiin vasemmiston kannatuksen dramaattisen vähenemisen siirryttäessä vanhemmasta, 1940-luvun alussa syntyneestä sukupolvesta nuorempaan, joka oli poliittisesti erittäin passiivista.

 

Tutkittaviksi oli valittu tässä luvussa ne vapaa-ajan harrastukset, jotka liittyivät tilastollisesti merkitsevästi sukupolveen. Koska monet harrastukset ovat sidoksissa myös koulutukseen (jota nuorilla on enemmän kuin vanhemmilla), vakioitiin koulutustasonsen vaikutus, jotta saataisiin esille syntymävuoden puhdas vaikutus harrastuksiin. Kulttuurinen pääoma, luonnossa oleminen ja käsityöt ovat ominaisia ikääntyneille ja tietokoneharrastus nuorille myös silloin kun koulutus on otettu huomioon.  Sukupolven vaikutus matkustamiseen kuitenkin häviää, kun koulutus vakioidaan. Koulutetut matkustavat enemmän kuin vähemmän koulutusta saaneet.

 

Sukupolvivaikutus ei välttämättä ole suoraviivainen vaan käyräviivainen. Niinpä eräät asenteet ja käyttäytymismuodot ovat yleisiä keski-ikäisissä mutta harvinaisia yhtäältä vanhoissa ja toisaalta nuorissa kohorteissa. Tällaisia ovat alkoholinkäyttö ennen viimeisintä yhdyntää sekä, pornon ja prostituution suvaitseminen ja poliittinen vasemmistolaisuus.

 

Sukupolvi vaikuttaa joihinkin seksuaalielämän piirteisiin eri lailla eri periodeina. Sukupolven ja periodin interaktio tuli esille seuraavissa asioissa: vastaaja ei mennyt naimisiin ensimmäisen kumppanin kanssa, seksuaalinen pääoma, alkolinkäyttö ennen viimeisintä yhdyntää, homomyönteisyys ja pornon ja prostituution hyväksyminen. Ristiintulosuhteiden erot eivät kuitenkaan ole kovin suuria (taulukot 2 ja 3), joten niitä ei tässä kommentoida.

 

 

Historiallisen pPeriodin ja tutkimusajankohdan vaikutus

 

Jotkut tämän tutkimuksen kohteena olevat käyttäytymistavat ja asenteet eivät muuttuneet

Kaksi Kolme tässä tutkituista seksuaaliasioista ei muuttunut historiallisesta aikakaudesta eli periodista toiseen kun syntymäkohortti olin vakioitu. Tällaisia ajan kuluessa samoina pysyneitä seksuaalielämän ilmiöitä Ne ovat luotettavan ehkäisyn käyttö ensimmäisessä yhdynnässä luotettavan ehkäisyn käyttö ensi yhdynnässä, vaihtelevat asennot viimeisimmässä yhdynnässä ja naisten seksuaalioikeuksien ja itsetyydytyksen hyväksyminen. Näissä suhteissa seksuaalivallankumous oli toteutunut jo 1970-luvun alussa.

 

Myös humaltuminen oli kolmena ajankohtana 1990-luvulla tehtyjen tutkimusten mukaan yhtä yleistä. Tämä osoittaa suomalaisen humalajuomisen vakiintumista vuoden 1992 tasolle  Vain suuret ikäluokat lisäsivät humalaan juomistaan vuoteen 1999 mennessä.

 

Näiden ajan kuluessa samoina pysyneiden ilmiöiden ohella tutkimuksemme toi esiin myös muutoksia.

Myös ilmoitettu alkoholinkäyttö ennen viimeisintä yhdyntää yleistyi tutkimusperiodista toiseen.

Seksuaalinen pääoma ja myönteinen suhtautuminen pornoon ja prostituutioon yleistyivät 1990-luvullan kuluessa, jolloin niitä tutkittiin. Myönteinen suhtautuminen homoseksuaalisuuteen kasvoi vuodesta 1971 vuoteen 1992 mutta väheni sittemmin.

 

Ilmoitettu alkoholinkäyttö ennen viimeisintä yhdyntää yleistyi tutkimusperiodista toiseen erityisesti suurissa ikäluokissa 1990-luvulla. Tämä on johdonmukaista sen kanssa, että alkoholinkäyttö yleensäkin yleistyi 1970-luvulta -90-luvulle. Tutkimuskontekstin vaikutusta heijastanee se, että elämäntyylitutkimuksen mukaan alkoholia käytettiin harvemmin kuin seksitutkimusten mukaan.

 

Alkoholikäyttö ainakin kerran kuukaudessa yleistyi 1970-luvulta 1990-luvulle. Tutkimuskontekstin vaikutusta heijastanee se, että elämäntyylitutkimuksen mukaan alkoholia käytettiin harvemmin kuin seksitutkimusten mukaan. Humaltuminen kerran kuukaudessa oli kaikkien kolmen 1990-luvun tutkimuksen mukaan yhtä yleistä.

 

Tutkimuksen ajankohdan ilmapiirin vaikutus näkyy seksiaineistoissa siinä, että vuonna 1971 suuret ikäluokat väittivät yleisemmin kuin samat kohortit 1990-luvulla, etteivät he menneet naimisiin ensimmäisen  seksikumppaninsa kanssa. He ehkä korostivat seksuaalista vapautuneisuuttaan. Myöhemmin samat kohortit saattoivat haluta unohtaa tilapäissuhteensa ennen avio/avoliittoaan.

 

Sukupolven ja periodinvuorovaikutus tuli esille seuraavissa asioissa: vastaaja meni naimisiin ensimmäisen sukupuolikumppaninsa kanssa, alkoholinkäyttö ennen viimeisintä yhdyntää,  itsearvioitu seksuaalinen pääoma, homomyönteisyys sekä pornon ja prostituution hyväksyminen. *ristitulo/vedonlyöntisuhteiden erot ovat melko vähäisiä ja sekavia, joten niitä tässä kommentoida.

 

Helsingin yliopiston opiskelijoiden poliittiset käsitykset muuttuivat 60-lukulaisuuden myötä. Kuusi vuotta lisää opiskeluaikaa vuodesta 1968 vuoteen 1974 vahvisti opiskelijoiden ilmoittamaa vasemmistolaisuutta ja myönteistä asennoitumista tasa-arvoon ja demokratiaan. Nämä mMyönteiset asenteet voimistuivat lähinnä vasemmistopuolueiden kannattajien parissa. Keskustalaisten asenteet eivät juuri muuttuneet, kun taas oikeistolaisten tasa-arvo- ja demokratia-asenteet heikkenivät tutkimusten v
älisenä aikana. Tämä kielii opiskelijaliikkeen luonteen muuttumisesta ja eri suuntausten etääntymisestä toisistaan.

 

Trendiaineistot – samojen syntymäkohorttien vastaukset eri vuosikymmenillä – osoittavat, että seksuaaliasenteet ja -käyttäytyminen vapautuivat 1970-luvulta 1990-luvulle, mutta suvaitsevaisuus ei lisääntynyt enää 1990-luvulla.

 

 

 

Tutkimuksen ajankohta

MUOTOILTAVA*Periodivaikutus näkyy seksiaineistoissa siinä, että 1971 suuret ikäluokat väittivät yleisemmin kuin samat kohortin 1990-luvulla, etteivät he naineet ensimmäistä seksikumppaniaan. He ehkä korostivat seksuaalista vapautuneisuuttaan. Myöhemmin samat kohortit saattoivat haluta unohtaa tilapäissuhteensa ennen avio/avoliittoaan.

 

On mielenkiintoista, että nykyuskomukset vaikuttavat erittäin voimakkaasti sen muistamiseen, kuinka itse on aikoinaan toiminut.  Olisi kuitenkin väärin tämän perusteella väittää, että kyse on vain eri aikakausiin liittyvistä, kilpailevista mutta totuuden kannalta samanarvoisista uskomuksista.  Päinvastoin, voimme olla iloisia siitä, että meillä on aineistoja, joiden avulla voimme osoittaa omat harhaluulomme vääriksi.

 

Kaiken  kaikkiaan voimme  kuinkin arvioida, että seksi on  ollut erittäin merkittävä tekijä siinä sukupolvimurroksessa joka johti ilmiöön mitä nykyään kutsumme 60- ja 70-lukulaisuuseksi. Ilman seksuaalisten asenteiden melko räjähdyksenomaista muutosta  60-lukua ei olisi  ainakaan sellaisena kuin nyt sen tunnemme.

 

 

Kirjallisuus

 

Alasuutari, Pertti, Kulttuuripääoma summamuuttujan valossa. Sosiologia 34, 1, 1997, 3-14.

 

Bourdieu, Pierre, Distinction. A Social Critique of the Judgement of Taste. Cambridge, Massachusetts, Harvard University Press 1984.

 

Eskola, Antti, Ikä, koulunkäynti ja lukeminen – eli miten problematisoida itsestään selvyyksiä. Sosiologia 16, 2, 1979, 105-116.

 

Haavio-Mannila, Elina & Osmo Kontula, Seksin trendit meillä ja naapureissa. Helsinki, WSOY 2001.

 

Haavio-Mannila, Elina & Anna Rotkirch, Gender Liberalisation and Polarisation: Comparing Sexuality in St. Petersburg and Finland. Idäntutkimus 3-4, 2000, 4-25.

 

Haavio-Mannila, Elina & Anna Rotkirch, Generational and Gender Differences in Sexual Life in St. Petersburg and Urban Finland. Yearbook of Population Research in Finland 34, 1997, 133-160.

 

Haavio-Mannila, Elina & Osmo Kontula, Single and Double Sexual Standards in Finland, Estonia, and St. Petersburg, The Journal of Sex Research 40, 2, 2003, 36-49

 

Hoikkala, Tommi & Petri Paju, Nuorisopolitiikka ja sukupolvien ehdot. Teoksessa Silvennoinen, Heikki (toim.), Nuorisopolitiikka Suomessa 1960-luvulta 2000-luvulle. Helsinki: Nuorisotutkimusseura, Julkaisuja 29, 2002.

 

Hoikkala, Tommi & J.P. Roos, De la vie en commun à l'atomisation de la vie. Le Monde de l'éducation, Juillet-août 2002, 104-106.

 

Kontula, Osmo & Elina Haavio-Mannila, Masturbation in a Generational Perspective. Journal of Psychology & Human Sexuality 14, 2-3, 2002, 49-83.

 

Kontula, Osmo & Elina Haavio-Mannila, Renaissance of Romanticism in the Era of Increasing Individualism. In Duncombe et al.: The State of Affairs, 2004 (painossa).

 

Koskelainen, Osmo, Kai Sievers & Kimmo Leppo, Suomalaisten sukupuolielämä. Helsinki, WSOY 1974.

 

Kupper, Lawrence L., Joseph M. Janis, Azza Karmous & Bernard G. Greenberg,  Statistical Age-Period-Cohort Analysis: A Review and Critique. Journal of Chronical Diseases 38, 10, 1985, 811-830.

 

Mannheim, Karl, Das Problem der Generationen (1928). Teoksessa Martin Kohli (hrsg),  Soziologie des Lebenslaufs. Darmstadt, Luchterhand 1978, 38-53.

 

Melkas, Tuula, Sosiaalisesta muodosta toiseen: suomalaisten yksityiselämän sosiaalisuuden tarkastelua vuosilta 1986 ja 1994. Helsinki: Tilastokeskus, Tutkimuksia 237,  2003.

 

Niemi, Iiris & Hannu Pääkkönen, Ajankäytön muutokset. Helsinki, Tilastokeskus1989.

 

Purhonen, Semi, Sukupolvikokemukset, sukupolvitietoisuus ja eliitti: Sukupolvien ”ongelma” suurten ikäluokkien elämäntarinoissa. Käsikirjoitus 2004a.

 

Purhonen, Semi, Onko Attac sukupolviliike? (Ja mikä sukupolviliike oikein on?). sikirjoitus,2004b.

 

Rentola, Kimmo, Kevään 1968 isänmaan toivot. Väki voimakas 16. Työväenliikkeen vuosikirja 2004 (ilmestyy).

 

Roos, J.P., Suomalainen elämä. Tutkimus tavallisten suomalaisten elämäkerroista. Helsinki, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1987.

 

Roos, J.P: Life's Turning Points and Ggenerational Consciousness, teoksessa Gunter Burkart & Jurgen Wolf (eds),  Lebenszeiten. Erkundungen zur Soziologie der Generationen, Leske und Budrich  2002, 119-134.

 

Schmidt, Gunter, Sexuality and Late Modernity. Teoksessa Rosen, R.C. et al. (Eds), Annual Review of Sex Research. Volume 9. Iowa, The Society for the Scientific Study of Sexuality 1998, 224-241.

 

Sulkunen, Pekka: Märkä sukupolvi, alkoholin kulutus ja alkoholipolitiikka 1980-luvulla. Alkoholipolitiikka 46, 5, 1981, 240-246.

 

Teräväinen, Tuula, Opiskelijat ja politiikka 1960- ja 1970-luvun taitteessa.  Aineisto. Käsikirjoitus 2004.

 

Toivonen, Timo, Empiirinen sosiaalitutkimus. Filosofia ja metodologia. Helsinki, WSOY 1999.

 

Toivonen, Timo, Sukupolvi yhteiskunnallisen muutoksen selittäjänä. Teoksessa Melin, Harri &Jouko Nikula (toim.), Yhteiskunnallinen muutos, Tampere, Vastapaino 2003.

 

Tuominen, Marja, Me kaikki ollaan sotilaitten lapsia – Sukupolvihegemonian kriisi 1960-luvun suomalaisessa kulttuurissa. Helsinki, Otava 1991.

 

Virtanen, Matti, Fennomanian perilliset. Poliittiset traditiot ja sukupolvien dynamiikka.  Helsinki, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2002.

 

 

 

Taulukko 1.Tutkimusaineistot

 

Aineisto

Syntymävuosi

Vastaajia

Vastausprosentti

Seksi 1971

1917-53

2 188

92,9

Seksi 1992

1917-73

2 250

75,9

Seksi 1999

1917-80

1 496

45,8

Opiskelijat 1968

1935-49

   546

78,0

Opiskelijat 1974

1930-55

   561

62,3

Elämäntyyli 1995

1920-76

2 622

52,4

Elämänkulku 1998

1935-70

2 628

59,3

 

 

Taulukko 2. Tutkimuksen ajankohdan ja sukupolven vaikutuksia seksuaalisuuteen ja alkoholinkäyttöön 1971, 1992, 1995 ja 1999. *Ristitulo/vedonlyöntisuhteet (odds ratios) logistisen regressioanalyysin mukaan.

 

 

Selitettävä muuttuja

Tutkimuksen ajankohta (1999=1)

Sukupolven (syntymävuoden) vaikutus (korkea arvo=nuori)

Sukupolven vaikutus eri tutkimusvuosina

 

1971

1992

1995

 

1971

1995

1992

1999

Ehkäisy ensi yhdynnässä

..

1,077***

..

Ei nainut ensi kumppania

2,947***[6]

1,206

..

1,049***

1,031

..

1,011

0,049

Vaihteleva asento viime yhdynnässä

..

1,057***

..

Homomyönteisyys

0,611

1,773*

..

1,031***

1,040

..

1,024

1,031

Alkoholia ennen viime yhdyntää

0,305*

0,941

..

1,009*

1,028

..

1,005

1,009

Alkoholia kuukauden aikana

0,161***

1,129***

0,617***

1,024***

 

 

 

Taulukko 3. Tutkimuksen ajankohdan ja sukupolven vaikutuksia seksuaaliseen pääomaan ja asenteisiin 1992 ja 1999. *Ristitulo/vedonlyöntisuhteet (odds ratios) logistisen regressioanalyysin mukaan.

 

 

Selitettävä seikka

Tutkimuksen ajankohta (1999=1)

Sukupolven (syntymävuoden) vaikutus (korkea arvo=nuori)

Sukupolven vaikutus eri tutkimusvuosina

 

1992

 

1992

1999

Seksuaalinen pääoma

0,000*

1,057***

0,046***

0,057***

Hyväksyy naisten seksiaktiivisuuden ja itsetyydytyksen

1,049***

Hyväksyy pornon ja prostituution

0,000***

0,011***

0,011***

Humaltuminen kuukaudessa

1,040***

 

 

 

 

Taulukko 4. Sukupolven ja koulutuksen vaikutus eräiden harrastusten tärkeyteen.

Elämäntyylitutkimus 1995. Beta-kertoimet lineaarisen regressioanalyysin mukaan.

 

Selitettävä harrastus

Nuori sukupolvi

Korkea koulutus

Käsityöt

0,15***

0,09***

Luonnossa oleminen

0,14***

0,04 ei merk

Kulttuurinen pääoma

0,06**

0,46***

Matkustaminen

0,00 ei merk

0,13***

Tietokoneharrastus

0,10***


0,15***

 

 

 

 


[1] Tekijät kiittävät lämpimästi VTM Semi Purhosta, Timo Kauppista ja kirjan toimittajia asiantuntevista ja hyödyllisistä kommenteista.

[2] Esimerkiksi tällä hetkellä erilaisia määreitä ja ajoituksia 2000-luvun vaihteen nuorimmalle sukupolvelle on lähes loputtomasti. Hoikkala ja Paju (2002) ovat koonneet näistä listaan, johon olemme lisänneet joitakin muitakin nuoren sukupolven nimityksiä: nollasukupolvi, tuntematon sukupolvi, tv-sukupolvi, city(radio)sukupolvi, x-sukupolvi, ekosukupolvi, pullamössösukupolvi, nokiasukupolvi, digitaalinen sukupolvi, kännykkäsukupolvi, pätkätyösukupolvi, jne. Nämä keskenään kilpailevat määritteet ovat suurimmaksi osaksi päiväperhosia jotka tulevat katoamaan käytöstä, mutta joku niistä ehkä jää kuvaamaan tämän päivän nuorison sukupolvitietoisuutta (tematiikasta tarkemmin, ks. Purhonen 2004b).

[3] Ensimmäinen yhdyntä näissä ikäluokissa miehillä 19 ja naisilla 21 vuoden  iässä, Haavio-Mannila & Kontula 2001, 76-77.

[4] Lomakkeen väite kuului: ”Homoseksuaalinen käyttäytyminen aikuisten kesken on ihmisten yksityisasia, johon viranomaisten ja lainsäädännön ei tulisi mitenkään puuttua.”

[5] Myös jo kauan olemassa ollut harrastuksen muoto voi elämänvaiheen myötä tulla ’uusiksi’, kuten Antti Eskola on lukemisesta todennut: ”Monille tämän päivän vanhoille ihmisille, jotka eläkeikään päästyään ovat ehkä saaneet aikaa – ja käyttävät sitä – lukemiseen, tämä on jossakin määrin uusi harrastus, koska heidän nuoruudessaan ei paljon luettu. (Eskola, 1979, 115.)

 

[6] Erojen merkitsevyys: *** P<.0,001, ** P<0,01, *P<0.05.

Luku 7: Missä he ovat nyt?

(Elina Haavio-Mannila ja Sofia Laine ovat keränneet tämän artikkelin aineiston ja auttaneet sen koodauksessa ja analysoinnissa.)
(Ilmestyy teoksessa Tommi Hoikkala-Jyrki Laine (toim): Mitä on tehtävä? Like-kustannus)
Luonnos, ei lopullinen

History has many 'cunning passages', but none more Eliotesque than the spectacle of hollow men—who praised reactionary revolutions, polluted progress, and the decrepit locomotive of history—conceding with bitter reluctance (if at all) that they have been wrong and that a few lonely voices over the decades since 1917 had been right after all. (Melvin Lasky)

Enpä tiedä vieläkään, kadunko vai enkö kadu, ja missä mielessä 70-luvun ja kommunismin touhujani. Mutta sitä taatusti kadun, että annoin niistä Hyväriselle haastattelun.  (Juhani Ruotsalo, Matti Hyvärisen kirjassa Viimeiset taistot 1994)

Sen takia onkin kiva elää, että nyt (1998) puhutaan samanlaisista asioista kuin sillon. Siis tästä tämmösestä niinkun, niinkun tämmösestä institutionaalisuudesta irtaantumisesta taas ja jostakin tälläsestä hierarkioitten murentamisesta ja tästä yhteiskunnallisesta vastuusta ja niinkun maailmanlaajusista kysymyksistä ja rauhasta ja. … Että tämmöset on niinkun olemassa, elikkä eihän ne oo minnekään kadonnu, mut että täs oli, et kun ne kaikki tälläset hyvät asiat jotka 60–luvulla niinkun jotenkin niinkun omaksu, et nää on niinkun oikeita asioita. Niin vaikka ne on itsellä ollu sisällä, niin eihän ne yhteiskunnassa oo sit edenny yhtään. Enkä mä tiedä eteneekö ne nytkään, mut nyt on taas semmonen tilanne, et ne on niinkun nostettu esille ja jos haluaa, voi tehdä edes jotakin. Et se on niinkun taas oikeenlaista, et se on niinkun, se oikeudenmukasuus mihinkä ite on ensiks lapsuudesta ja sitte 60–luvulla niinkun yhteiskunnallisesti kasvanu, niin se oikeudenmukaisuus on taas niinkun kurssissa… (Haastattelu SD, nimikirjaimet muutettu, 1998)

Viime aikoina on 60– ja 70–lukulaisuuden perinnöstä käyty yhä kriittisempää keskustelua. On vaadittu, että ajankohdan tapahtumat tulisi perusteellisesti selvittää ja kaikki erehdykset pitäisi tunnustaa.  On puhuttu totuuskomissioista Etelä-Afrikan tapaan. Vuoden 2004 alussa julkistettiin hanke ”taistolaisuuden mustan kirjan” toteuttamiseksi, ja entinen innokas taistolainen, sittemmin kiinteistösijoittaja, nykyään toimittaja Ilkka Kylävaara kokosi muistot ”aikalaisdokumentiksi sekä taistolaisvuosista että tästä ajasta” (Kylävaara <$IKylävaara, Ilkka> 2004,: kirja ei valitettavasti vastaa nimeään). Myös mm. vihreiden Heidi Hautala<$IHautala, Heidi> on puhunut totuuskomission tai muun selvitystyön tarpeesta.  Sanomalehdissä on jatkuvasti pienimuotoista taistolaisuuden arvostelua. Alpo Rusi,<$IRusi, Alpo> jota Supo epäili ilman riittävää näyttöä stasiagentiksi, on itse vaatinut, että ajankohdan todella epäisänmaalliset voimat tulisi perusteellisesti paljastaa ja samalla selvittää mm. kotiryssäinstituution tai laittoman rahoituksen laajuus. Tällaisesta näkökulmasta 1970– ja 80–lukujen historia on Suomen historian häpeällisimpiä vaiheita, jossa paitsi nöyristeltiin, myös harjoitettiin suoranaista maanpetturuutta ja oltiin valmiit viemään koko maa neuvosto-orjuuteen, mitä esim. Ben Zyskowicz<$IZyskowicz, Ben> on 50-vuotiskirjoitteluissaan korostanut Ylioppilaslehdessä (toukokuu 2004). Seikko Eskola<$IEskola, Seikko> on taas intoutunut vertaamaan taistolaisuutta jopa Al Qaidaan ja islamilaiseen äärifundamentalismiin (HS 30.5. 2004).

Tällainen liioittelu on enemmän osoitus 2000–luvun alun uudesta EU- ja NATO-innostuksen ilmapiiristä (jossa on kiva maksella 1970–luvulla kertyneitä ja runsaasti korkoa kasvaneita kalavelkoja) kuin todellisen tilanteen rationaalisesta analyysista.  Ne jotka nyt ovat innostuneita uudesta markkinavetoisesta globalisaatiosta ja ajattelevat, että Suomen pitää päästä mukaan kaikkiin mahdollisiin ”ytimiin” (siis päästä kaikkien mahdollisten, myös poliittisten markkinoiden pyöritykseen; mielenkiintoista että nuo ytimet ovat nyt yhtäkkiä hajonneet), ovat kokeneet kiusalliseksi ja häpeälliseksi tuon ajan, jolloin taisteltiin Suomen EEC-vapaakauppasopimusta<$IEEC-vapaakauppasopimus> vastaan ja pidettiin puolueettomuutta tärkeänä.  Esimerkiksi toimittaja Martti Valkonen<$IValkonen, Martti> pilkkaa nettikirjoissaan erityisellä innolla niitä toimittajia tai yliopistoihmisiä, jotka nyt häpeilevät ja salailevat osallistumistaan tuon ajan listoille (ks. Valkonen 2003). Samanaikaisesti kuitenkin ilmestyi tätä kirjoitettaessa Jarkko Vesikansan<$IVesikansa, Jarkko> väitöskirja (2004), joka paljastaa miten suomalainen oikeisto ja suurteollisuus yhdessä mm. suuren professoriaktivistien joukon kanssa harjoittivat laajaa maanalaista vastatoimintaa (”myyräntyötä”). Sen osatekijöitä olivat mm. soluttautuminen, provokaatiot, laiton rahoitus, salaiset strategiakokoukset, joihin osallistui keskeisiä toimijoita, antelias ulkomainen tuki, tehokas mediastrategia, sanalla sanoen kaikki sellainen toiminta, josta vastapuoli oikeastaan vain uneksi tai toteutti hiekkalaatikkopuitteissa. Kaikkein järkyttävintä oli tässä ehkä yliopistotutkijan kannalta se havainto, että ne professorit joiden propagandistisesti väitettiin myyneensä sielunsa kapitalisteille (Osmo Wiio, kasvatustieteen professori Matti Peltonen, Seikko Eskola, Kullervo Rainio & kumpp.) todella olivat tehneet niin. He osallistuivat maanalaiseen toimintaan täysin voimin ja eräistä heistä saattoi tulla professoreita enimmäkseen ei-tieteellisten ansioiden takia. Ehkä yllättävin nimi näiden porvarillisen Suomen likaisen työn tekijöiden joukossa oli Erik Allardt<$IAllardt, Erik>, jota tuon ajan opiskelija-aktivistit pitivät ja pitävät edelleen suuressa arvossa. Jos he olisivat tuolloin tienneet kuinka lähellä Allardt oli kommunismin vastaisen ”salaliiton” ydintä, niin suhtautuminen olisi takuulla ollut toinen (tosin hän oman kertomuksensa mukaan erosi ryhmästä varsin pian, silti edes se, että hän oli mukana Osmo A Wiion ja Klaus Wariksen kanssa teoksessa Valinnan yhteiskunta, ei herättänyt suurempia protesteja) . Samalla taas Paavo Seppänen<$ISeppänen, Paavo>, jonka nimeä ei löydy maanalaisten aktivistien joukosta, joutui huomattavan ankarien hyökkäysten kohteeksi ja sai siis itse asiassa toimia sijaiskärsijänä. Sama koskee nykytilannetta. Samaan aikaan kun taistolaisiin kohdistuu aikamoinen mediasyyllistys, Vesikansan teos ei ole ainakaan vielä herättänyt mitään itsesyytösten tai tunnustusten vaatimusten vyöryä, päinvastoin, tuon ajan maanalaiset aktivistit näyttävät olevan varsin ylpeitä toiminnastaan ja jotkut heistä esiintyvät yhä edelleen voimakkaasti sen puolesta että 60-lukulaisten pitäisi katua ja hävetä tekojaan ja tunnustaa kaikki. Vesikansan kirja osoittaa myös vääräksi sen Kaj Chydeniuksen 40–vuo
tistaitelijajuhlahaastattelussaan esittämän väitteen, että 60– ja 70–lukujen erään levyn otsikko ”Porvari nukkuu huonosti” ei lainkaan pitänyt paikkaansa.

Anna Kontula<$IKontula, Anna>  (Kontula 2002) on kirjoittanut erinomaisen pienen tutkimuksen tamperelaisista opiskelijataistolaisista ja myös heidän nykyasemastaan. Aineisto on vino, sillä hän on pyrkinyt löytämään yhden osaston kaikki jäsenet mutta vastaajia on näistä vain alle puolet.  Tulokset ovat kuitenkin suuntaa-antavia: entisten taistolaisten asema nykyään on varsin hyvä ja harvat heistä ovat kääntäneet kelkkaansa poliittisesti. Heidän ei voi missään mielessä sanoa katuvan osallistumistaan 70-luvun tapahtumiin, joskin Kontulan tulos että enemmistö heistä on joko vihreitä, vasemmistoliittolaisia tai SKP:n jäseniä voi johtua vastaajien jakautuman vinoudesta. Vinous on kahdenlaatuista; ei-takinkääntäjävastaajien voi olettaa suhtautuvan myönteisesti tutkimukseen ja vastaajien voi olettaa menestyneen keskimääräistä paremmin. Tämä on siis selvästi poikkeava käsitys siitä, mitä jotkut erityisesti kulttuurityöntekijöiden parissa toimineet edustavat: että liike oli kollektiivista hulluutta ja syyllistyi kaikenlaiseen kamaluuteen ja oli valmis vielä pahempaan mutta onneksi ei pystynyt.

Kimmo Rentola<$IRentola, Kimmo>(2003) on analysoinut helsinkiläisiä Akateemisen Sosialistiseuran eli ASS:n<$IASS> jäseniä ja heidän myrskyisintä aktiivisuuskauttaan. Hän on näyttänyt hienosti kuinka helsinkiläiset aktivistit tulivat pääasiassa muutamasta koulusta sekä pohjoiseen suuntautuvan radan varrelta (Hämeenlinna, Kerava, Järvenpää, vähän kauempana radasta, Karkkila). Tarvittiin siis tiettyä ryhmädynamiikkaa, joka vasta synnytti laajemman joukkoliikkeen. Keskeiset helsinkiläiset koulut olivat Rentolan mukaan Ressu ja Laru eli Helsingin lyseo (poikakoulu tuolloin) ja Lauttasaaren yhteiskoulu.  Yksittäisiä johtonimiä tuli sitten hyvin erilaisista kouluista. Johtokohorttien ylioppilaaksitulovuodet olivat 67–69; tästä porukasta rekrytoitui se ryhmä, joka toimi aktiivisimmin vuosien 70–74 välisenä aikana. Rentola ei kirjoituksessaan käsittele tuon porukan nykyistä asemaa, mutta mainitsee joukon nimiä, joita yhdistää se, että he olivat tuolloin keskeisiä aktiiveja ja tällä hetkellä merkittävissä asemissa eri puolilla yhteiskuntaa.

Tiedän henkilökohtaisesti hyvin mitkä olivat ne lähtökohdat, jotka saivat aikaan 60–lukulaisuuden: 1950– ja 60–lukujen suomalaisen yhteiskunnan kulttuurinen jälkeenjääneisyys, poliittiset vastakkainasettelut ja sodan jälkeisen käänteen synnyttämät jännitteet, kun politiikka irrottautui muun yhteiskunnan kehityksestä. Eli yksinkertaistaen: uusi, Urho Kekkoseen<$IKekkonen, Urho> henkilöitynyt sisä- ja ulkopoliittinen linja oli ristiriidassa vallitsevan oikeistoporvarillisen ajattelutavan kanssa, joka hallitsi kulttuurielämää, kouluja, yliopistoa, julkisuutta.  Oli väistämätöntä että erilaisten patojen oli murruttava ja suomalaisen yhteiskunnan pahimpien tabujen oli kadottava. 60–luvulla, itse asiassa 50– ja 60–lukujen taitteessa, sai alkunsa moni sellainen muutos josta saamme vieläkin olla ylpeitä. Hyvinvointivaltio alkoi varsinaisesti kehittyä, vankilalaitos modernisoitui ja vankimäärä laski dramaattisesti, moraalikäsitykset muodostuivat melko luonteviksi, sukupuolten tasa-arvo nykymuodossa sai perustansa, patriarkaalinen perhekäsitys murtui, monet järjettömät käsitykset ja käyttäytymisvaatimukset menettivät perustansa. Yliopistolaitos alkoi kehittyä nopeaa vauhtia uuden puitelain turvin ja tutkimusrahoitus modernisoitui ja kasvoi huomattavasti. Saimme peruskoulun  (jota nyt retostellaan maailman parhaaksi, kun muistan hyvin sen ajan jolloin sitä haukuttiin DDR:n lahjaksi Suomelle …), sairausvakuutuksen, terveyskeskukset, työttömyys- ja eläketurvan ja monta muuta tärkeää asiaa. Ammattiyhdistysliike yhdistyi, sosiaalidemokraatit saivat rivinsä järjestykseen ja kommunistit pääsivät hallitukseen. 50–luvun pikkupolitikointi, jossa keskeisenä tekijänä oli toisten kamppaaminen – ja Kekkosen ja aseveliakselin välinen taistelu – alkoi jäädä taka-alalle. Alkoholin saatavuudessa siirryttiin holhouksesta kohtuullisten rajoitusten linjalle.  On siis iso ero siinä, puhummeko 60-luvusta vaiko 70-luvusta. 60-lukulaisuus sai aikaan käytännöllisesti katsoen kaiken sen positiivisen jonka hedelmistä nyt saamme nauttia hyvinvointivaltion, suvaitsevaisuuden, laajemman demokratian ja tasa-arvon muodossa. Harvoin näkee 60-lukulaisia tästä kiitettävän.

1960-luku muodosti myös kasvualustan sen jälkikuohulle, 1970–luvulle. Nykykriittisissä näkemyksissä 60–luku oli 70–luvun isä ja vastuussa kaikesta mitä 70–luvulla tapahtui. Päinvastaisen näkemyksen mukaan taas 60–luvulla oltiin viattomia ja harmittomia tai tehtiin vain hyviä asioita.  Tätä kirjoittaessani kuulin Josper Knutasin sunnuntai-aamun iskelmäradio-ohjelmasta, että ”aamu-teemasta” ei koskaan tehty niin paljon iskelmiä kuin vuonna 1966! Tämä ei minusta voi olla pelkkää sattumaa. Jos siis puhutaan 60– ja 70–lukulaisuudesta vasemmistolaisena liikkeenä, niin on tärkeää huomata, että vasemmistolaisuus 70–luvulla oli jotain aivan erilaista kuin 60–luvulla. 60–luvun liikettä voidaan melkeinpä yhtä hyvin perustein kutsua (porvarilliseksi) kulttuuriradikalismiksi, yleisedistyksellisyydeksi, tai ainakin puhua vasemmistolaisista ja edistyksellisistä erillisinä ryhminä. 70–luvulla kaikki tällaiset löysäilyt karisivat pois ja erilaiseen sitoutumattomuuteen suhtauduttiin varsin ylenkatsovasti. Muistan kuinka Westermarck Societyn<$IWestermarck Society> vuosikokouksessa 1970–luvulla Tampereella hallituksen jäsenehdokkaiden piti kertoa poliittinen kantansa ja Riitta Jallinoja<$IJallinoja, Riitta> kuvasi oman tilanteensa ilmauksella ”sitoutumaton SOL:n (Sosialistisen Opiskelijaliiton) kannattaja” tai suurin piirtein näin. Silloin tuota kuvausta pidettiin hieman outona, mutta nyt itse asiassa näyttää siltä, että se oli aika osuva, yleisemminkin.

1970–luvun aikana tapahtui toki erilaisia ylilyöntejä, jotka näkyivät ennen kaikkea taiteen ja korkeakoulujen piirissä. Mutta taloudellisesti ja poliittisesti 70–luku oli ennen kaikkea melko voimakasta Neuvostoliiton<$INeuvostoliitto> painostuksen aikaa, josta ei yleisesti ottaen oltu tietoisia. Kekkosen päiväkirjat (Suomi 2003) havainnollistavat jatkuvaa painostusta, jonka alla Suomen johtavat poliitikot olivat, mikä ei tuon ajan tilanteessa mukana olleelle suinkaan tullut selväksi. Suomi oli aidosti suurvaltojen välisen kädenväännön välikappale ja Suomen puolueettomuudesta käyty henkien taistelu on melko traagista, kun ajattelee sitä, miten kevyesti vastaavaan kysymykseen tällä hetkellä suhtaudutaan. Se mitä Ahti Karjalaiselle<$IKarjala
inen, Ahti> laskettiin veriruskeaksi synniksi (puolueettomuus-sanasta luopuminen jossain kommunikeassa) on nyt esimerkiksi Liisa Jaakonsaaren<$IJaakonsaari, Liisa> (eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtajan) mielestä ainoa oikea moderni linja Suomelle. Puolueettomuus ja jopa liittoutumattomuus ovat vanhentuneita ja Natoon<$NATO>liittyminen on monien mielestä vain ajan kysymys.

Mutta 1970–luku oli myös jonkinmoisen hyväksytyn poliittisen korruption aikaa.  Yleisesti pidettiin aivan hyväksyttävänä, että puolueilla oli suorat yhteydet teollisuuden suuryrityksiin ja erityisesti asuntorakentamiseen. Sosiaalidemokraateilla, kokoomuksella ja keskustapuolueella oli ”omat” rakennusyhtiöt, kun taas kommunistit saivat rahansa suoraan Neuvostoliittoa lähellä olevilta firmoilta. Tällä hetkellä on muodikasta korostaa vain jälkimmäistä rahoituskanavaa, samalla kun vaikkapa tuoreissa (vuoden 2004) kunnallisvaaleissa saattoi selvästi nähdä, että kokoomuslaisilla ehdokkailla oli hyvin runsaasti rahaa käytössään, eikä se tullut kaikki omista taskuista.  Vesikansan teos paljastaa, että samat menettelytavat olivat käytössä varsin laajalti, eikä kyse ollut ainoastaan laittomasta rahoituksesta ja veronkierrosta vaan myös laittomasta vakoilusta ja kaikenlaisesta muusta rikollisesta puuhailusta.

Tässä suuressa kuvassa ei 70–lukulainen poliittinen nuoriso- ja opiskelijatoiminta ollut kovinkaan merkittävä asia, paitsi vastareaktioita liikkeellepanevana voimana.  Suuret uudistukset vietiin läpi ennen ja ilman sitä. Jos ajatellaan tuon ajan kokonaistilannetta, niin on melko varmaa, että taistolaisliikkeellä oli vain vähäinen suora vaikutus siihen mitä tuolloin tapahtui. Kekkosen<$IKekkonen, Urho> päiväkirjoista käy ilmi, että tämä ainakin jossain määrin saattoi käyttää vähemmistöä jopa hyväkseen taktikoidessaan neuvostopainostuksen edessä.  Jarkko Vesikansan<$IVesikansa, Jarkko> väitöskirjassa ”Kommunismi uhkaa maatamme” (2004, 282) korostetaan sitä, että edes opiskelijoiden piirissä taistolaiset eivät koskaan päässeet 20 prosentin kannatukseen ja itse asiassa koko 70–luku oli tasaista oikeiston kannatuksen nousua ja koululaisten piirissä kokoomuksen kannatus heilui 50 prosentin tienoilla. Verrattuna siihen demonisointiin, jota 70–lukuun nykyään kohdistetaan, todellisuus oli kovasti erilainen. Tommi Hoikkala esimerkiksi muistelee, että ”Tipaton tammikuu” olisi epäsuorasti taistolaisen liikkeen keskeisiä saavutuksia. SOL:n<$ISOL> käsissä ollut Akateeminen Raittiusliitto<$IAkateeminen Raittiusliitto> järjesti seminaarin, jossa Klaus Mäkelä<$IMäkelä, Klaus> teki ehdotuksen tammikuun rauhoittamisesta alkoholin käytöltä. Muita varsinaisia pysyviä taistolaisuuden poliittisia saavutuksia on 1970–luvulta kovin hankala keksiä (Tampereen Lenin-museo yhdistetään nykyisin taistolaisuuteen, vaikka sekin oli paljon vanhempaa perua (1946)). Kulttuurin alalla tilanne on hiukan toinen, mutta nykyklassikoiden määrällä ei kirjallisuudessa, teatterissa yms. voida juuri ylpeillä. 60– ja 70–luvun taistolaisuutta suoraan koskeva muistelukirjallisuuskaan ei ole kovin runsasta eikä tasokasta, ellei sitten mukaan lueta Hannu Salaman<$ISalama, Hannu> tai Pirkko Saision<$ISaisio, Pirkko> teoksia. Kirjallisuudessa odotetaan siis edelleen niitä ”lopullisia”, klassisiksi muodostuvia 70–luvun kuvauksia.

Toisaalta on selvää, että tietyissä yhteisöissä tilanne saattoi olla hyvinkin toisenlainen. Itselläni on kokemusta kahdesta yliopistosta (Helsinki ja Joensuu) ja muistan parhaiten tilanteita, joissa Joensuussa keskusteltiin esimerkiksi paikallisen tutkijaliiton <$ITutkijaliitto> osaston jäsenten osallistumisesta yliopiston valtuuston vaaleihin. Jos oikein muistan, niin osallistuminen voitti, tiukasta vastustuksesta huolimatta. Itse olen aina vastustanut osallistumista turhiin päätöksentekoyhteisöihin; ainoan poikkeuksen tein vuoden 1994 EU-kansanäänestyksessä ja sitä olenkin katunut. Tämäntapaisista ongelmista keskusteleminen vei ison osan kokouksista, jotka eivät olleet alkuvaihetta lukuun ottamatta erityisen innostavia. Itselläni on käsitys, että suurin syy liikkeen hiipumiseen hyvin nopeassa tahdissa oli juuri käytännön toiminnan täydellisessä erottumisessa niistä aatteellisista (ja kulttuurisista, vrt. laululiike) lähtökohdista, jotka vetivät ihmisiä mukaan liikkeeseen.

On sanottu, että 70–luvulla oli kaksi ulottuvuutta: laululiike ja tiukka marxilaisuus. Edellinen sisälsi ideaalit ja paatoksen, jälkimmäinen edellytti aluksi uuden oppimista ja lukemista, mutta sittemmin vain melko puhdasta dogmien omaksumista ja taitoa käyttää argumentteja lyömäaseina. Idealismi karisi melko nopeasti, paitsi niiltä, jotka ottivat marxismi-leninismin perusteet tosissaan. Jos siis asiaan innostuttiin laululiikkeen kautta ja sen avulla, niin siitä vieraannuttiin kokouksissa ja teoreettisissa argumentoinneissa. Kolmas elementti oli osallistuminen ns. joukkotoimintaan, mikä pääasiallisesti tarkoitti lehtien myymistä ja vastaavaa agitaatiota, eikä sekään ollut omiaan helpottamaan jäsenenä pysymistä. Lehtien myynti oli myös keskeinen kriteeri luotettavuudelle. Ne, jotka tästä kieltäytyivät, olivat ”pikkuporvarillisia ja kapakkavallankumouksellisia” (Hoikkala, haastattelu).  Neljäs elementti oli sitten omaehtoinen Marxin opiskelu: tämä oli jo jonkinlaista liikkeestä irrottautumista ja eurooppalaisen marxismin löytämistä. Minulle on huomautettu, että tämän lisäksi oli vielä piilossa oleva, salainen elementti: tiukka yhteys Moskovaan, monoliittinen keskusjohtoisuus, jossa kaikki poikkeamat merkittiin heti mustaan kirjaan. Tähän liittyi myös suoranainen järjestögangsterismi: vallattiin järjestöjä, peloteltiin ja hyökättiin vastustajia vastaan. Minulle on puhuttu jopa aidosta väkivaltaisuudesta. Itselläni ei tästä ollut kokemuksia eikä havaintoja.  Tuonnempana esitettävä Tommi Hoikkalan tarina ei myöskään tässä suhteessa tuo mitään kovin vakavaa esiin. Kyse oli siis lyhyestä ajankohdasta ja erittäin pienestä piiristä (Juhani Ruotsalo (Kylävaara 2004) selittää tätä sillä, että SOL oli hyvin avoin organisaatio, siihen otettiin kaikki myönteisesti suhtautuneet, mutta heiltä ei kovin paljoa vaadittu. Toisin sanottuna SOL:llissa ei paljoa demokratiaa harrastettu.)
.

70– luvulla pyrittiin vaikuttamaan myös esimerkiksi opetuksen sisältöön ja arvosteltiin ”vääriä” näkemyksiä kuten esimerkiksi sitä, että palkankorotukset saattoivat aiheuttaa inflaatiota. On aivan ilmeistä, että juuri yhteiskuntatieteissä sisältömuutokset olivat merkittäviä. Kuten vaikkapa Kai Häggman<$IHäggman, Kai> (2003) toteaa, niin 70–luvun alussa esitetyt vaatimukset koulujen ja yliopistojen oppikirjojen muuttamisesta otettiin vakavasti, koska taustalla oli Neuvostoliiton<$INeuvostoliitto> mahdollinen tarttuminen asiaan.

Tämän artikkelin  varsinaisena tarkoituksena ei ole kuitenkaan pohtia 60– ja
70–lukulaisuuden merkitystä; edellä on vain pyritty asettamaan oma tehtäväni kontekstiin. Sen sijaan olen esittänyt seuraavan kysymyksen: Ketkä kuuluivat 60– ja 70–lukulaisen liikkeen aktiivisiin toimijoihin ja aloitteentekijöihin ja missä he ovat nyt? Mitä heille on sittemmin tapahtunut?

Tätä kysymystä on selvitetty Sofia Laineen ja Elina Haavio-Mannilan avulla keräämällä ensin suhteellisen kattava, mutta ei suinkaan täydellinen lista henkilöistä, jotka olivat jollain tavoin aktiivisia 60– ja 70–lukujen vasemmistolaisessa ja radikaalissa liikehdinnässä (ks. aineiston tarkempi esittely edempänä). Kyse on siis 60– ja 70–lukulaisista.  Samoista henkilöistä on sitten selvitetty, mikä on heidän nykyinen asemansa ja jossain määrin arvioitu millaisia näkemyksiä he edustavat. Seuraavassa pohditaan myös jossain määrin yksilöllisiä kehityskulkuja.

Äärimmäisiä vaihtoehtoja edustavat tietenkin vaikkapa keskeisen johtohenkilön alkoholisoituminen ja/tai täydellinen syrjään vetäytyminen tai sitten nousu suomalaisen kapitalismin keskeiseksi johtohenkilöksi ja upporikkaaksi (Björn Wahlroos). Tässä tarkastellaan kuitenkin ”normaalimpia” kehityskulkuja.

On ollut mielenkiintoista havaita, kuinka paljon uteliaisuutta tämä kysymyksenasettelu on nostattanut. En aio julkaista mitään nimilistoja Martti Valkosen tapaan, mutta en aio myöskään välttää nimien mainitsemista.

Tarkoitukseni on myös vertailla 60– ja 70–lukulaisia. Näissä kahdessa laajassa ryhmässä on selvä ero, jo iänkin suhteen. Sukupolvia ei yleensä voida pitää kovin laajoina, vaan jälkeenpäin sukupolveen ikään kuin liitetään sekä ennen että jälkeen varsinaisen sukupolven uusia ikäryhmiä. Näin on käynyt 60–lukulaisille, jotka ovat saaneet riesakseen tiukimmatkin 70–lukulaiset ja toisaalta niille, joille on viime aikoina voitu osoittaa myös 50–lukulaisia edeltäjiä, muutoksen airuita (ks. Haavio-Mannila, Roos & Rotkirch 2004). Myös nyt käytetyssä listassa on joukko 1930–luvulla syntyneitä, jotka oikeastaan eivät kuulu 60–lukulaisiin mannheimilaisessa mielessä, koska heidän varsinaiset sukupolvikokemuksensa ovat aivan erilaisia. Tämä on nähdäkseni myös osoitus siitä, että mannheimilainen sukupolvikäsite ei loppujen lopuksi ole kovinkaan realistinen, vaikka se nauttiikin lähes jakamatonta suosiota. Matti Virtasen<$IVirtanen, Matti> esittämä mestari- oppipoikateoria soveltuu tämän tilanteen analysoimiseen varsin hyvin. Mestarit ja oppipojat seurasivat toisiaan melko tiheään tahtiin ja esimerkiksi monen 80–lukulaisen vihreän mestari löytyy 70–luvulta (ks. Virtanen 2001). Itse olen käyttänyt tässä sukupolvifraktion tai -osaryhmän käsitettä tarkoittamaan laajan sukupolviryhmän eri osia. Oikeampaa olisi ehkä puhua eri sukupolvista, mutta silloin joutuisin liikaa poikkeamaan normaalista kielenkäytöstä, mitä en pidä hyvänä (ks. tästä Roos, ilmestyy). Minulle sukupolvet ovat melko laajoja kokonaisuuksia joissa sekä oppi-isät että oppipojat voivat olla mukana. Olennaista on se, pysytäänkö mukana sukupolven muutosprosessissa vai jättäydytäänkö siitä syrjään. Tai oppi-isien suhteen sama kysymys on muodossa: tempautuuko oppi-isä itse mukaan sukupolven valtavirtaan vai ei? On iso ero sillä jos oppi-isä ”kieltää” tai kiroaa seuraajansa (esim. kuten Tobin kieltää kannattajansa) tai jos hän menee mukaan liikkeeseen.

Olemme (Haavio-Mannila, Roos) myös vertailleet listaa eräisiin muulla tavoin kerättyihin listoihin, kuten vaikkapa Martti Valkosen nettikirjoissaan mainitsemiin EEC-vapaakauppasopimuksen<$IEEC-vapaakauppasopimus> vastustajiin tai Toimittajaliiton jäseniin.  Edellinen lista sisälsi tietyllä tavoin mahdollisimman laajan otoksen 60– ja 70–lukulaisista, siinä olivat mukana kaikenlaiset myötäjuoksijat ja yleisvasemmistolaiset kun taas jälkimmäinen edusti paitsi vasemmistolaisia toimittajia myös sellaisia liikkeen aktivisteja jotka käyttivät hyväkseen jäsenyyden mukanaan tuomia huomattavia alennuksia (mm. Tommi Hoikkala oli tällainen ”toimittaja”). Se oli myös melko spesifisesti juuri 70–lukulaisten lista, paitsi kuten sanottu toimittajien ydinjoukon kohdalta.

Muita tällaisia kiinnostavia listoja olivat vaikkapa Schüller-listat<$ISchüller-lista>, kun Erik Schülleria<$ISchüller, Erik> vastaan oli nostettu syyte asevelvollisuuslain yllytyspykälän rikkomisesta. Vaikka aseistakieltäytyminen oli sallittua, siihen ei saanut yllyttää. Tämän jälkeen alkoivat kiertää listat joissa ihmiset ilmoittivat yllyttävänsä kieltäytymään aseista. Tälle listalle osallistui kaiken kaikkiaan paljon enemmän henkilöitä kuin käyttämässämme aineistossa. Jos haluttaisiin tarkastella koko tuon ajan tiedostavaa sukupolvea, niin nuo nimenkirjoittajat olivat ehkä jo varsin lähellä koko sukupolvea siinä mielessä, että he olivat mukana jonkunlaisessa todellisessa tai virtuaalisessa verkostossa ja tekivät jonkinlaisen aktiivisen (ja tietyn riskin sisältävän) teon.

Mutta 60– ja 70–lukulaisuus on kuin sipuli jolla on hyvin erilaisia kerroksia. Seuraavassa kuoritaan sipulia melko pitkälle ja päädytään lopulta siihen mitä pidetään sipulin maukkaimpana sisusosana.

Todettakoon että itse olin mukana Valkosen<$IValkonen, Matti> ensimmäisessä listassa EEC- vapaakauppasopimuksen vastustajana. Tunnustan, että enemmän minua kaduttaa se, että äänestin EU:in<$IEU> liittymisen puolesta kuin se, että allekirjoitin 1970–luvulla EY-vapaakauppasopimusta vastustavan adressin (ks. myös Roos 2002).

@Ots2 = Kulttuuriradikaaleista byrokraatteihin

@Ots3 = 60– ja 70–lukulaissukupolven jakautuminen eri osiin

Tutkimusprojektissa ”Suuret ikäluokat sukupolvena” olemme (Purhonen, Hoikkala, Roos) tehneet erottelun neljään 60– ja 70–luvuilla suomalaisessa yhteiskunnassa kulttuurisesti ja poliittisesti vaikuttaneiden henkilöiden ryhmään, joista usein käytetään yhteistä nimeä 60 –lukulaiset: Ensinnä ovat ne tavalliset ihmiset eli ”tavikset”, joille 60–luku ei merkinnyt mitään muuta kuin tärkeitä tapahtumia omassa elämässä: koulun päättämistä, perheen perustamista, työuraa. He ovat syntyneet vuosien 1940 ja 1950 välisenä aikana ja osa heistä kuuluu suuriin ikäluokkiin. Toinen ryhmä ovat ne samanikäiset, jotka tällä hetkellä sijoittuvat yhteiskunnan eliittiin, mutta joilla ei ole mitään 60–lukulaistaustaa. Kolmantena tulee se suhteellisen pieni ryhmä, joka suhtautui ja suhtautuu 60&nd
ash;lukulaisuuteen hyvin kielteisesti. Neljäs ryhmä koostuu varsinaisista 60–lukulaisista, jotka olivat tuolloin aktiivisia ja jotka ovat jättäneet jälkensä historiaan.

Keskityn tässä 60– ja 70–lukulaisiin kulttuurisena ja poliittisena sukupolvena, siis henkilöinä, jotka vaikuttivat aktiivisesti 60–luvulla kehkeytyneen edistyksellisen radikaalisukupolven syntymiseen ja kuuluivat siihen jäseninä. Tämä ryhmä on iällisesti paljon laajempi kuin pelkästään suuret ikäluokat. Ainoastaan 60– ja 70–lukulaisten ydinryhmä kuului suuriin ikäluokkiin, kun taas sekä näitä edeltävät että sen jälkeen syntyneet kuuluvat laajassa mielessä 60–lukulaisuuteen.

Ensimmäiset 60–lukulaiset olivat syntyneet 1930–luvulla ja he olivatkin määrätyssä mielessä Matti Virtasen kuvaamia oppimestareita. Viimeisimmät 70–lukulaiset olivat taas syntyneet joskus vuoden 1960 tienoilla ja aktivoituivat vasta 1970–luvun loppuvuosina. Kimmo Rentolan (2004) analyysin mukaan vuoden 1968 ylioppilaat olivat se ryhmä, joka purkautui vyörynä Akateemisen Sosialistiseuran ja Sosialistisen Opiskelijaliiton jäseniksi ja muodosti näin 70–lukulaisuuden ydinjoukon. Hänen laskujensa mukaan ASS:ssa jäsenmäärä oli pysynyt melko vakiona ja uusien jäsenten määrä muutamana kymmenenä siihen saakka kun se lisääntyi räjähdysmäisesti vuosina 1969–74 alkaakseen sen jälkeen selvästi laskea. Ensimmäinen suuri aalto olivat noin vuosina 1949–51 syntyneet ja viimeinen taas 1954–55 syntyneet, jos ajatellaan että liittyminen ei tapahtunut välittömästi yliopistoon tulon myötä. Yliopistoon pääsyssäkin saattoi olla viivettä, joskaan ei niin suurta kuin nykyisin.

Merkittävä on myös Rentolan tieto, että naisten osuus liittyneistä kasvoi jatkuvasti ja muuttui jo 1970 enemmistöksi kun vuonna 1969 ASS:an liittyneistä vain 29 oli ollut naisia. Ammattitaustassa kiinnittää huomiota se, että jakauma vastasi hyvin yliopistoon kirjoittautuneita paitsi maanviljelijätaustan osalta, joka ASS:ssa oli paljon alhaisempi. Ruotsinkielisillä sen sijaan oli yliedustus ja naiset olivat yläluokkaisempia kuin miehet. ASS:n sisällä voidaan myös puhua tutkijalinjasta ja proletaarisesta linjasta, joista jälkimmäinen veti ehkä enemmän naisia puoleensa eksoottisuutensa vuoksi.

Koko sukupolven kattava, vuosina 1930-60 syntynyt perusjoukko (so. kaikki ne, jotka ovat olleet jossain mielessä aktiivisia osallistujia em. Purhosen, Hoikkalan ja Roosin sukupolviprojektissa) jaettiin lukuisten välivaiheiden jälkeen käsillä olevaa artikkelia varten neljään sukupolvifraktioon (sukupolven osaan):
Edelläkävijät (syntyneet ennen vuotta 1940)
60 -lukulaiset (syntyneet 1940–44)
60/70 -lukulaiset (syntyneet 1945–48) ja
70 -lukulaiset (syntyneet 1949–56).

Näillä sukupolven osilla on ollut selvästi toisistaan eroavia vaikutuksia 60–lukulaisuuden (laajassa mielessä) muodostumisessa.

@Ots3 = 60 – ja 70–lukulaisaineisto

Tässä käytetty laaja aineisto 1960– ja 70–lukujen edistyksellisistä, radikaaleista, usein vasemmistosuuntautuneista toimijoista on epätäydellinen ja vain suuntaa-antava. Siihen on kerätty erilaisista lähteistä 1960– ja 70–luvuilla toimineita politiikan ja kulttuurin aktivisteja. Osasta henkilöitä tiedot ovat puutteellisia ja epävarmoja. Henkilötietoja on etsitty myös nykytietolähteistä, mm. Kuka kukin on -teoksista ja Internetin avulla. Olemme käyttäneet apuna myös hyviä tiedonantajia, jotka ovat paikallistaneet vähemmän tunnettuja nimiä. Aineistosta puuttuu monia erityisalojen vaikuttajia, ja mukana on epäilemättä myös joitakin henkilöitä, jotka eivät oikeastaan listalle kuuluisikaan. Karkeasti ottaen käyttämämme aineiston peruskriteerinä on ollut se, että henkilö on jollain tavoin ollut aktiivinen tai vaikuttanut 1960– ja 70–lukujen tapahtumiin politiikassa tai kulttuurissa. Kyse on siis tuon ajan edistyksellisistä, radikaaleista, useimmiten vasemmistosuuntautuneista aktivisteista, joita nimitämme tässä 60– ja 70–lukulaisten sukupolveksi.

Sen sijaan sellaiset 1960– ja 70–luvuilla vaikuttaneet, jotka syystä tai toisesta asettuivat tämän sukupolven ulkopuolelle, eivät kuulu aineistoomme. Ben Zyskowicz on hyvä esimerkki siitä, miten henkilöllä on selvä sukupolven habitus, vaikka hänen mielipiteensä ovat ristiriidassa sukupolven yleissuuntauksen kanssa. Hän onkin määrätietoisesti jättäytynyt 70–lukulaisuuden ulkopuolelle. Toisaalta monet 60–lukulaiset eivät enää 70–luvulla olleet mukana siinä liikkeessä, jota kutsumme 70–lukulaisuudeksi.  Siinä missä 60–luvulla oltiin antiautoritäärisiä, yleisvasemmistolaisia ja järjestelmänvastaisia, 70–luvulla tarvitaan sukupolven määrittelyyn muuta sisältöä.  Näin esimerkiksi ne 60–lukulaiset, jotka sittemmin siirtyivät normaaliin (puolue)poliittiseen toimintaan sosiaalidemokraatteina, eivät enää tällä perusteella olleet sukupolviaktiiveja 70–luvulla. Sen sijaan erilaiset ”myötäjuoksijat”, jotka eivät liittyneet mihinkään mutta olivat silti tavalla tai toisella mukana, pääsevät 60–70–lukujen sukupolven piiriin. Tässä esimerkiksi Ilkka Kanerva on kiintoisa rajatapaus: häntä ei lueta 60–lukulaiseksi, vaikka hänen väitetäänkin olleen melkeinpä taistolainen kokoomuspuolueen sisällä – leima josta hän ei kaiketi koskaan pääse eroon, vaikka se ei olisi tottakaan. (Kylävaaran teoksen suurin ”paljastus” on juuri Kanervan lista vuodelta 1979, mutta sillä ei ole mitään tekemistä taistolaisuuden tai 60-lukulaisuuden kanssa, vaan se liittyi kyllä suomalaisen hallituspolitiikan ja kokoomuksen hallituskelpoisuuden kuvioihin).

Olemme siis keränneet eri lähteistä listan 60– ja 70–luvun edistyksellisten, radikaalien, vasemmistolaissuuntautuneiden sosiaalisten liikkeiden aktivisteista ja heidän toiminnastaan. Sen jälkeen olemme etsineet tietoja heidän nykytilanteestaan. Lopputuloksena on melko laaja tietopaketti, josta tässä raapaistaan vain pintaa. Kun lista oli moneen kertaan korjattu ja tarkistettu, se koodattiin seuraavien neljän seikan perusteella: 1. sukupolvifraktio, 2. liikkeissä toimimisen aktiivisuus, 3. nykyinen toimiala ja 4. nykyinen sosioekonominen asema.

Kuolleiksi on aineistossa merkitty 34 henkilöä, siis varsin vähän koko toimijamäärästä. Naisia koko joukosta on vain 136. Naisten osuus oli suurin varsinaisten 60 -lukulaisten keskuudessa (taulukko 1).

Taulukko 1. Syntymävuosi, aineistoon kuuluvien henkilöiden lukumäärä ja naisten osuus  (%) sukupolven osan mukaan
Sukupolven osa    Syntymävuosi    Lukumäärä    Naisten osuus (%)
Edell&aum
l;kävijät    1930–39    87    22
60–lukulaiset    1940–44    159    30
60/70–lukulaiset    1945–48    206    22
70–lukulaiset    1949–56    56    24
Ei tietoa        61    18
Yhteensä        569    24

Aineiston edustavuutta arvioitaessa huomio kiinnittyy siihen, että koko 569 hengen ryhmästä vain 31 olisi ollut mukana Vanhan valtauksessa 25.11.1968. Jos näin olisi, niin aineisto olisi todella laadultaan kehnoa. Selitys on kuitenkin melko yksinkertainen: vain 31 henkilön kohdalla on käyttämissämme lähteissä mainittu osallistuminen Vanhan valtaukseen. Melko varmaa on, että paljon useammat aineistoon kuuluvat ovat todellisuudessa olleet mukana.  Luotettavimpana vertailukohtana alkuperäisiin 60–lukulaisiin lienee ns. Schüllerin lista (Saaritsa & Teräs 1970). Tämän Erik Schüllerin asevelvollisuudesta kieltäytymiseen yllyttämistä tukevan vetoomuksen allekirjoitti 93 aineistoomme kuuluvista (kaikkiaan allekirjoittajia oli yli 1 200). Eniten schülleriläisiä oli edelläkävijöiden joukossa, 22 prosenttia. Varsinaisista 60–lukulaisista heitä oli vain 18 prosenttia.  Aineistomme nimiluettelo ei siis ole kattava, mutta se on suuntaa antava niiden tutkimuskysymysten osalta, joita tässä esitetään.

@Ots3 = Toiminta eri liikkeissä

Aineistoon kuuluvat koodattiin myös sen mukaan, osallistuivatko he seuraavassa lueteltujen yhden asian liikkeiden ja/tai kulttuuri- ja poliittisten järjestöjen tai lehtien toimintaan. Schülleriläisten jälkeen suurin erikseen koodattu ryhmä on Akateeminen Sosialistiseura (70 henkilöä), ja sen jälkeen tulevat Teiniliitto (63), Spartakiadiyhdistys (58, kommunistien tukijärjestö), Yhdistys 9 ja Sexpo (55), Ylioppilaslehti (52), Kulttuurityöntekijäin Liitto (51), Sosialistisen Opiskelijaliiton hallitus (51), Ylioppilasteatteri (40), Sadankomitea (33), Suomen Kommunistinen puolue (30), Suomen Kansan Demokraattinen Liitto (29), Helsingin Yliopiston Ylioppilaskunnan edustajisto (20), Uudenmaan Sosialistinen Nuorisoliitto (13), Maolaiset (13), Tricont (12), Marraskuun Liike (12), Suomen Naisten Demokraattinen Liitto (10), Rauhanliitto ja Rauhanpuolustajat (10), Opiskelijoiden YK-liitto (7) ja Sosialidemokraattinen Opiskelijaliitto (7). Vuoden 1968 ylioppilaita on aineistossa 43. Liikkeissä vahvasti mukana olleen Sosialidemokraattisen Puolueen jäsenyyttä ei valitettavasti koodattu. On syytä voimakkaasti tähdentää, että aineisto ei keruutapansa vuoksi heijasta tasapuolisesti eri liikkeiden laajuutta.

60– ja 70–lukujen sukupolven eri fraktioihin kuuluvat toimivat osittain erilaisissa liikkeissä. Esimerkiksi schülleriläisiä ja yhden asian liikkeissä kuten Yhdistys 9:ssä ja Sadankomiteassa mukana olleita oli eniten edelläkävijöiden ja 60–lukulaisten joukossa (taulukko 2). Kulttuurityöntekijäin Liiton aktivisteja oli runsaimmin 60–lukulaisten ja 60/70–lukulaisten parissa. Nuoremmissa 60– ja 70–lukujen sukupolven osissa oli huomattavasti enemmän kuin vanhemmissa Akateemisen Sosialistiseuran jäseniä tai Sosialistisen Opiskelijaliiton hallitukseen kuuluneita. Edelläkävijöistä ja 60–lukulaisista vain muutama prosentti kuului ASS:an tai SOL:on, 60/70–lukulaisista 27 prosenttia mutta 70–lukulaisista kokonaista 47 prosenttia.

Taulukko 2. Mukanaolo eräissä liikkeissä syntymävuoden ja sukupolven osan mukaan (%)

Liike
    Syntymävuosi ja sukupolven osa
    1919–39: Edelläkävijä     1940–44:
60– lukulainen    1945– 48:
 60/70–lukulainen    1949–56:
70–lukulainen    Ei tietoa    Kaikki

Schüllerin lista    22     18     17     15     3     16
Yhdistys 9, Sexpo    20     19     3     0     0     9
Sadankomitea    7    9    3    0    0    6
Kulttuurityöntekijäin Liitto    7     9     10     4     12     9
ASS ja SOL                      1     6     27     47     20     18
N    87    159    206    56    61    569

 Edellä mainittujen liikkeiden ja ryhmien lisäksi aineistoon sisältyy esimerkiksi seuraaviin yhteisöihin kuuluneita (aakkosjärjestyksessä): Aamurusko-lehti, Agit Pop, Anarkistiklubi Kruunuhaassa, Asukasliike, Faros-seura, FBT-lehti, FNL-ryhmät , Helsingin kirjailijat, Hihapuukko-lehti, Huutomerkki-sarja, Hufvudstadsbladet, Jyväskylän kesä, Koiton laulu, Komsomol-koulu, Love-Records, Nalle Puh Orgiastic Cultivators, Nuoren Voiman liitto, Nuorliberaali 1965, Pioneerit, Rakennusliitto, Ryhmäteatteri, Salaisuuden varjo -sarjakuva, Suomen Nuorison Keskusliitto, Socialdemokratiska studentföreningen, Soihtu, Suomen Opiskelevan Nuorison Keskusliitto, Sosialidemokraattinen Työläisnuorison liitto, Teatterikorkeakoulu, The Orgiastic Nalle Puh Big Band, The Sperm, Tilanne-lehti, Työväen Urheiluliitto, Tutkain-lehti, Ultra-anarkistit, Ultra-lehti, Vietnamin ystävyyden komitea ja Yleisradio.

@Ots3 = Aktiivisuus 60– ja 70–luvuilla

Jatkoimme 60– ja 70– lukujen sukupolven tutkimista arvioimalla asiantuntija-apua käyttäen aineistoon kuuluvien aktiivisuutta erikseen 60– ja 70–luvuilla. Aktiivisuus jaettiin viiteen luokkaan: johtoryhmään kuuluva, (muuten) aktiivinen, rivijäsen, passiivinen ja ei mukana ollut.  Koko tutkitussa joukossa aktiivisuus oli suurempaa 70–kuin 60–luvulla (taulukot 3 ja 4). Kun 1960–luvulla johtoryhmään kuuluvien ja muuten aktiivisten osuus oli 46 prosenttia, oli se 70–luvulla kokonaista 59 prosenttia. Naisten ja miesten eroista selvin on se, että miehet kuuluivat yleisemmin johtoryhmiin ja naiset olivat muuten aktiivisia.
 

Taulukko 3. Asiantuntija-arvio aktiivisuudesta tutkituissa liikkeissä 1960–luvulla sukupuolen mukaan (%)
 
Aktiivisuus
60–luvulla    Mies    Nainen    Kaikki
Johtoryhmää    18     10     16
Muuten aktiivinen    29    33    30
Rivijäsen    5     8     6
Passiivinen    16     15     16
Ei mukana    22     23     22
Ei tietoa    10 &n
bsp;   10     10
Yhteensä
N    100
433    100
136    100
569

Taulukko 4. Asiantuntija-arvio aktiivisuudesta tutkituissa liikkeissä 1970–luvulla sukupuolen mukaan (%)

Aktiivisuus
70–luvulla    Mies    Nainen    Kaikki
Johtoryhmää    30     21     28
Muuten aktiivinen    28     43     31
Rivijäsen    9     7     8
Passiivinen    16     15     16
Ei mukana    9     7     8
Ei tietoa    9     7     8
Yhteensä
N    100
433     100
136     100
569
 

60– ja 70–lukujen aktiivisuus oli melko päällekkäistä. Tämä johtuu osaksi siitä, että 70–lukulaisista suurempi osa kuin 60–lukulaisista kuului (luokiteltiin) johtoryhmään, aktiivisiin ja rivijäseniin tai passiivisiin. Näihin aktiivisuusluokkiin 60–luvulla kuuluneista lähes kaksi kolmasosaa kuului samaan aktiivisuusluokkaan vielä 70–luvulla (kuvio 1; rivijäset ja passiiviset on yhdistetty).  Niistä, jotka eivät 60–luvulla olleet olleet mukana liikkeissä, lähes puolet toimi johtotehtävissä 70–luvulla ja yli kolmannes oli muulla lailla aktiivisia. 

 
Tämän jälkeen luokittelimme aineistoon kuuluvat vielä sen mukaan, olivatko he asiantuntijoidemme mukaan olleet aktiivisempia 1960– vai 70–luvulla. Niistä 525:stä aineistoon kuuluvasta henkilöstä, joiden aktiivisuus voitiin arvioida, 98 oli ollut aktiivisempi 60–luvulla kun taas 245 oli ollut aktiivisempi 70–luvulla. Arvioitsijoidemme mukaan 182 henkeä oli ollut yhtä aktiivinen molemmilla vuosikymmenillä.

Syntymävuosi vaikuttaa luonnollisesti siihen, millä vuosikymmenellä aineistoon kuuluvat henkilöt ovat voineet olla aktiivisia tutkituissa liikkeissä. Johtoryhmään kuuluviksi tai muuten aktiivisiksi 60 -luvulla luokittui edelläkävijöistä ja 60–lukulaisista noin 70 prosenttia, 60/70–lukulaisista 38 prosenttia, mutta 70–lukulaisista vain 5 prosenttia (kuvio 2). Viimeksi mainituista suurin osa oli 60–luvulla liian nuoria toimiakseen silloin aktiivisesti tässä käsitellyissä liikkeissä.

 
Monen kohdalla 60–luvulla alkanut aktiivisuus jatkui vielä seuraavallakin vuosikymmenellä. Kun edelläkävijöistä 71 prosenttia toimi aktiivisesti tutkituissa liikkeissä 60–luvulla, oli tämä osuus heidän keskuudessaan 70–luvulla yhä varsin korkea eli 54 prosenttia (kuvio 3). Yleisesti ottaen aktivistien osuus 70–luvulla oli kuitenkin sitä suurempi, mitä nuorempaa sukupolviosaryhmää silmäillään.

 

@Ots3 = Minne 60– ja 70–lukujen aktivistit ovat sijoittuneet?

Tässä artikkelin yhtenä tavoitteena on selvittää, minne tutkimamme tunnetut 60– ja 70–lukujen edistykselliset radikaalit ovat sijoittuneet työelämässä. Tätä varten luokittelimme aineistoon kuuluvat nykyisen tai viimeisimmän toimialan ja sosioekonomisen aseman mukaan. Toimialaluokitus oli seuraava: kulttuuri, valtio ja kunta, korkeakoulut, media, politiikka ja talous. Sosioekonomisen aseman luokittelu oli melko tavanomainen, mutta sovellettu kontekstiin: johtava toimihenkilö, ylempi toimihenkilö, vapaan ammatin harjoittaja, yrittäjä, alempi toimihenkilö ja työntekijä. Koko aineistossa noin joka kymmenennen henkilön toimiala ja sosioekonominen asema jäivät selvittämättä.

Toimialoista suurin ryhmä ovat kulttuurin alan ihmiset, 29 prosenttia ja toiseksi suurin valtion tai kunnan hallinnossa työskentelevät, 20 prosenttia. Kolmanneksi suurin ryhmä koostuu korkeakouluissa toimivista, joita on 17 prosenttia, ja neljänneksi tulevat tiedotusvälineissä eli mediassa työskentelevät (11 prosenttia). Politiikan ja talouden piirissä toimijoita on vähän, 6 prosenttia, ja tällöinkin talous on ymmärretty melko laajasti. Muilla aloilla toimii 7 prosenttia ja tieto puuttuu 9 prosentilta. Naisista suurempi osa toimii kulttuurin tai valtion tehtävissä, miehistä taas korkeakouluissa, taloudessa tai politiikassa.

Mitä vanhemmasta sukupolven osasta on kyse, sitä yleisempää on kulttuurin parissa toimiminen lähinnä taiteilijana, mutta myös esimerkiksi taidejärjestöissä, kriitikkona, kustantamoissa tai kääntäjänä (kuvio 4). Kulttuurin toimialalle luokiteltujen henkilöiden ammatteja on monenlaisia  ja useilla kulttuurityöntekijöillä on useita ammatteja.

Nuoremmat, etenkin 70–lukulaiset ovat sijoittuneet valtion, kunnan ja korkeakoulujen palvelukseen . Nuorten sijoittuminen valtion ja kunnan työpaikkoihin liittyy julkisen sektorin ja erityisesti korkeakoululaitoksen laajenemiseen juuri silloin, kun 70–lukulaiset astuivat työmarkkinoille. 60–lukulaiset olivat aikoinaan kulttuuriradikaaleja ja ovat nyt työssä kulttuurin piirissä. 70–lukulaiset vasemmistoradikaalit suuntautuivat valtiollisen politiikan ja instituutioiden kehittämiseen ja toimivat nyt julkisella sektorilla.

Mainittakoon että sosiologian ja sosiaalipolitiikan nykyisistä professoreista 17 prosenttia on 60– ja 70–luvun aktivistien listallamme. Sosiologeista osuus on 18 prosenttia ja sosiaalipoliitikoista 13 prosenttia. Verrattuna Kimmo Rentolan esittämään lukuun (sosiaalitieteiden opiskelijoista 25 prosenttia oli ASS:laisia) tämä luku on siis yllättävän alhainen.

 

Sosioekonomiselta asemaltaan aineistoomme kuuluvat ovat sijoittuneet enimmäkseen ylempiin sosiaaliryhmiin. He ovat joko johtavia (29 prosenttia) ja ylempiä toimihenkilöitä (30 prosenttia) tai vapaan ammatin harjoittajia ja yrittäjiä (30 prosenttia) Alempia toimihenkilöitä tai työntekijöitä on vain 3 prosenttia. Loput 8 prosenttia ovat muussa asemassa tai tieto heidän ammatistaan puuttuu. Miehet ovat useammin johtavia, naiset taas ylempiä toimihenkilöitä. Muuten sukupuolten välillä ei ole eroa.

Edelläkävijöistä ja 60 -lukulaisista lähes 40 prosenttia on vapaan ammatin harjoittajia tai yrittäjiä, 70–lukulaisista vain 15 prosenttia (kuvio 5). Jälkimmäisistä 81 prosenttia on johtavia tai ylempiä toimihenkilöitä. Nuorten vasemmistoradikaalien virkamiehistyminen viittaa siihen, että aktiivinen poliittinen osallistuminen nuorena on auttanut heitä sijoittumaan julkisen sektorin johtoasemiin.

 

Tarkastellaksemme toimialaa ja sosioekonomista asemaa yhdessä jaoimme nämä molemmat taustamuuttujat kahteen ryhmään. Erotimme kulttuurin ja median muista aloista, joita ovat valtio ja kunta, korkeakoulut, talous, politiikka ja muu. Sosioekono
misen aseman mukaan eroteltiin toimihenkilöt ja työntekijät vapaan ammatin harjoittajista ja yrittäjistä. 

Kulttuurin ja median palveluksessa olevien vapaan ammatin harjoittajien ja yrittäjien osuus on sitä suurempi, mitä vanhemmasta sukupolviosaryhmästä on kysymys (kuvio 6). Vapaissa kulttuuriammateissa toimivien osuus vähenee miltei suoraviivaisesti edelläkävijäin 39 prosentista 70–lukulaisten 15 prosenttiin. Myös kulttuurin ja median toimihenkilöiden osuus vähenee vanhimmasta (15 prosenttia) nuorimpaan (11 prosenttia). sukupolven osaan.

Vanhenevien kulttuuriradikaalien tilalle ovat nuoremmassa radikaalipolvessa tulleet valtion toimihenkilöt, byrokraatit. Valtion ja talouden toimihenkilöiden osuus kasvaa edelläkävijöiden ja 60–lukulaisten noin 45 prosentista 60/70–lukulaisten 56 prosenttiin ja edelleen 70–lukulaisten 74 prosenttiin.  Talouden alan yrittäjiä ja vapaan ammatin harjoittajia on hyvin vähän: keskimmäisissä sukupolviosaryhmissä muutama prosentti, nuorimmissa ja vanhimmissa ei lainkaan. Valtion palveluksessa ei tietenkään ole yrittäjiä eikä vapaan ammatin harjoittajia!

 

@Ots3 = Miten suhteellinen aktiivisuus 60– ja 70–lukujen liikkeissä näkyy toimialassa ja asemassa?

Käsittelemme seuraavaksi edistyksellisissä radikaaliliikkeissä toimineiden toimialoja ja sosioekonomista asemaa sen mukaan, kuinka aktiivisia he olivat näissä liikkeissä 1960– ja 70–luvuilla. Jaoimme aineiston kolmeen ryhmään: 60–luvulla aktiivisemmat, 60– ja 70–luvuilla yhtä aktiiviset ja 70–luvulla aktiivisemmat.

Niistä, jotka olivat aktiivisempia 60– kuin 70–luvulla samoin kuin molemmilla
vuosikymmenillä yhtä aktiivisesti liikkeisiin osallistuneista noin kolmasosa on toimialaltaan kulttuurityötä taiteilijoina
tai taidetta tukevissa laitoksissa tekeviä (kuvio 7). Pääasiassa 70–luvulla aktiivisesti liikkeissä toimivista
vain neljäsosa on kulttuurityöntekijöitä. Tiedotusvälineissä toimivia on eniten
60–luvulla aktiivisempien joukossa.

 

Toisin kuin 60–luvulla aktiivisemmat, molemmilla vuosikymmenillä yhtä aktiiviset ja enimmäkseen 70–luvulla liikkeissä toimineet ovat nykyisin yleisesti valtion tai kunnan palveluksessa. 60–luvulla aktiivisemmista vain kuudesosa, mutta molemmilla vuosikymmenillä yhtä aktiivisista neljäsosa ja pääasiassa 70–luvulla aktiivisista viidesosa toimii tätä nykyä valtion tai kunnan palveluksessa. 70–luvulla aktiivisemmista melko moni, 24 prosenttia, on sijoittunut korkeakouluihin, muista aineistoon kuuluvista vain noin15 prosenttia.
.
Sosioekonomiselta asemaltaan monet (37 prosenttia) niistä, jotka olivat yhtä aktiivisia 60– ja 70–luvulla, ovat nykyään johtavia toimihenkilöitä (kuvio 8). Vain jommallakummalla vuosikymmenellä aktiivisista on usein kehkeytynyt ylempi toimihenkilö: 60–luvulla aktiivisemmista 33 prosenttia ja 70–luvulla aktiivisemmista 36 prosenttia kuuluu tähän ryhmään, molempien vuosikymmenten aktivisteista vain 24 prosenttia. Vapaan ammatin harjoittajien tai yrittäjien osuus vähenee siirryttäessä 60–luvulla aktiivisemmista 70–luvulla aktiivisempiin 41 prosentista 28 prosenttiin.

 

Lopuksi selvitetään yhtä aikaa toimialaa ja sosioekonomista asemaa sen mukaan, mille vuosikymmenelle aktivismi tässä tutkituissa liikkeissä painottui (kuvio 9). Kulttuurin ja median vapaissa ammateissa tai yrittäjinä toimii nykyään 60–luvulla aktiivisemmista 39 prosenttia, molemmilla vuosikymmenillä yhtä aktiivisista 31 prosenttia ja 70–luvulla aktiivisemmista vain 25 prosenttia. Kulttuurin ja median toimihenkilöiden ja työntekijöiden osuus on miltei sama, noin 15 prosenttia kaikissa aktivismin ajoittumisryhmissä.

 

Valtion ja talouden toimihenkilöitä tai työntekijöitä on 60–luvulla aktiivisemmista vain 43 prosenttia, molemmilla vuosikymmenillä yhtä aktiivisista 52 prosenttia ja 70–luvulla aktiivisemmista 57 prosenttia. Valtion ja talouden vapaan ammatin harjoittajia tai toimihenkilöitä on 2 – 4 prosenttia kaikissa ryhmissä.

60 – ja 70 -luvun edistyksellisen sukupolven aktivismin painopistevuosikymmen ennustaa vahvasti heidän sijoittumistaan työelämään. 60–luvulla aktiivisemmat toimivat nykyään usein kulttuurin ja median parissa vapaan ammatin harjoittajina tai yrittäjinä kun taas etupäässä 70–luvulla aktiiviset ovat johtavia tai ylempiä toimihenkilöitä valtion, kunnan tai korkeakoulujen palveluksessa. 60–luvun edistykselliset kulttuuriradikaalit kuuluvat siis edelleen vapaaseen älymystöön kun taas 70–luvun vasemmistoradikaalit ylläpitävät nykyään julkista sektoria byrokraatteina.

@Ots3 = Missä he ovat nyt verrattuina muihin saman sukupolven suomalaisiin?

On mahdotonta kunnolla verrata radikaaliaineistoon kuuluvien sijoittumista työelämään edes jollain lailla heitä vastaavien muiden suomalaisten sijoittumiseen. Tämä johtuu osaksi siitä, että tässä tutkimuksessa toimialaa ja sosioekonomista asemaa koskevat tiedot ja luokittelut ovat jonkin verran erilaisia kuin virallisessa tilastossa ja muissa tutkimuksissa.  Ongelma on myös se, että radikaaliaineistoon kuuluvien koulutuksesta ei kerätty järjestelmällisesti tietoja. Heidän ammatistaan ja muusta toiminnastaan voi kuitenkin päätellä, että suuri osa heistä on akateemisesti koulutettuja. Niinpä vertailuaineistona käytetään seuraavassa paria Arja Haapakorven tekemää selvitystä ylemmän korkeakoulututkinnon suorittaneista suomalaisista.

Ensimmäinen vertailututkimus on Tilastokeskuksen vuoden 1985 väestönlaskenta-aineistoon pohjautuva selvitys ylemmän korkeakoulututkinnon suorittaneista koko Suomessa (Haapakorpi 1989). Toisena vertailukohteena ovat Helsingin yliopistossa, Helsingin Kauppakorkeakoulussa ja Teknillisessä Korkeakoulussa ylemmän korkeakoulututkinnon lukuvuonna 1985–86 suorittaneiden sijoittumista vuonna 1992 koskeva tutkimus (Haapakorpi 1994).  Aineistoomme kuuluvat henkilöt ovat hieman vanhempia kuin vertailuaineistoihin kuuluvat. Tämä vaikuttaa jonkin verran vertailuun, koska johtotason tehtäviin edetään yleensä vasta vanhemmassa iässä.

Ylemmän korkeakoulututkinnon suorittaneista suomalaisista 7 prosenttia (N= 115 707) oli sijoittunut Haapakorven termiä käyttäen ”epätarkoituksenmukaisesti” eli alempiin toimihenkilö- ja  työntekijäammatteihin (Haapakorpi 1989, 41). Helsingissä ylemmän korkeakoulututkinnon suorittaneista vain 2 prosenttia (N=563) oli alempia toimihenkilöitä ja työntekijöitä (Haapakorpi 1994, 28). Aineistoomme kuuluvista 3 prosenttia toimii näissä kahdessa ammattiryhmässä. Tutkimuksen kohteena olevan ja vertailuryhmän väliset erot eivät siis ole
suuria.

Myös ylempiin sosiaaliryhmiin sijoittuneiden osuudet aineistoissa muistuttavat toisiaan. Koko maassa ylemmän korkeakoulututkinnon suorittaneista 6 prosenttia oli vuonna 1985 yrittäjiä tai ammatinharjoittajia, meidän aineistossamme 3 prosenttia. Helsingin kolmesta korkeakoulusta valmistuneista 22 prosenttia toimi vuonna 1992 johtotason ammateissa. Aktivistiaineistoomme kuuluvista on johtavia toimihenkilöitä 29 prosenttia.

Työnantajan mukaan luokiteltuna valtion tai kunnan palveluksessa oli 54 prosenttia ylemmän korkeakoulututkinnon suorittaneista, Helsingin kolmesta korkeakoulusta valmistuneista 47 prosenttia ja meidän aineistossamme 44 prosenttia.  Osuuteen on laskettu mukaan yleisradiolaiset, jotka toimialataulukoissa ja -kuvioissa on luettu median piiriin. 

Aineistoon kuuluvat 60– ja 70–lukulaiset eli edistykselliset, radikaalit, vasemmistosuuntautuneet aktivistit ovat siis sijoittuneet varsin samalla lailla työelämään kuin Suomen akateeminen väestö. Valtion ja kunnan palveluksessa olevia on hieman vähemmän ja johtoasemissa olevia hieman enemmän kuin vertailuryhmissä. 

@Ots2 = Sukupolviryhmien esimerkkitapaukset: Donner<$IDonner, Jörn>, Roos<$IRoos, J.P.>, ja Hoikkala<$IHoikkala, Tommi><$Isukupolvi>

Seuraavassa tarkastelen sukupolvifraktiokohtaisia eroja ottamalla esimerkiksi kolme selkeästi eri sukupolviryhmän edustajaa. He edustavat kaikki 60– ja 70–lukuun enemmän tai vähemmän positiivisesti tai neutraalisti suhtautuvia (olen ajatellut että jätän tosi ”katujat” Ilkka Kylävaaran huoleksi).  Tarkkaavainen lukija huomaa heti, että joukossa ei ole yhtään naista! Tämä on tuottanut minulle tiettyä ahdistusta: mahdollisista omalla nimellään esiintyneistä naisista ei olisi ollut puutetta. Tässäkin kirjassa on aivan erinomainen Eeva Peltosen artikkeli, joka täydentää hienosti näitä tapauskertomuksia. Viime vaiheessa pyysin eräitä tunnettuja julkisuuden naisia haastatteluun, mutta he valitettavasti kieltäytyivät.  Sen sijaan, kuten edellisestä jaksosta käy ilmi, niin keräämässämme aineistossa miehet ovat erittäin selvänä enemmistön sekä 60– että 70–luvuilla, toisin sanoen, 60– ja 70–lukulaisten ydinjoukko oli hyvin miehinen.  Näin pelkästään miesten tarkastelulla on tietyt perusteet. Kuitenkin tiedetään myös (Rentola, Kontula) että rivi70–lukulaisista enemmistö oli naisia ja 60–luvulla naiset olivat varsin tärkeitä erilaisissa ryhmissä, erityisesti tietenkin Yhdistys 9:ssä<$IYhdistys 9>, joka sekin muistetaan ehkä parhaiten siitä, että siinä oli niin paljon miehiä mukana.  Tärkeä huomio on toisaalta se, että naiset ovat pääosassa kun ajatellaan 70–lukua koskevaa tunnustuksellista kirjallisuutta: Pirkko Saisio, Riitta Vartti, Anja Snellman, Laura Honkasalo, Raija Oranen, Aulikki Oksanen. Miesten kuvauksia on paljon vähemmän ja ne ovat paljon huonompia (Staffan Bruun, Tapani Suominen, Jari Tervo, siis jos jätetään oikeat kirjailijat kuten Salama sivuun). Tämän artikkelin analyysien keskeinen avustaja, Elina Haavio-Mannila<$IHaavio-Mannila, Elina> on hyvä esimerkkitapaus 50–lukulaisesta/esi-60-lukulaisesta naisesta, joka on ollut mukana kaikissa eri vaiheissa. Hän ei tietenkään koskaan sitoutunut mihinkään äärivasemmistolaisuuteen vaan pysyi turvallisesti sosiaalidemokraattina sikäli kuin yleensä otti poliittisesti kantaa. Oman tarinani olennainen taustahenkilö on taas sisareni Jertta Roos (nyt Blomstedt<$IBlomstedt, Jertta>), merkittävä 60–lukulainen, joka oli mukana melkein kaikessa siinä mitä 60–luvulla tapahtui. ”Tietenkään” en ole haastatellut häntä (hän kieltäytyi mm. haastattelusta Pekka Tarkan Saarikoski-kirjaan, joten ehkä hän olisi kieltäytynyt nytkin).

Naisia löytyy siis paljon, niin kuin edellinen tarkastelu osoittaa, ja jäsenkunta (niissä tapauksissa joista on tietoja) oli heti alkuvaiheen jälkeen naisenemmistöinen. Silti varsinkin 70–lukulaisuuden yleisimago on aika miehinen. Kannattaa myös katsoa vaikka sitä, kuinka paljon miehiä ja naisia ”Suuret ikäluokat sukupolvena” –tutkimuksen haastateltavat mainitsevat.  Seuratessani 60–lukulaisaktivistien tarinoita kävi selvästi ilmi, että naisten ja miesten tarinoissa oli ainakin yksi olennainen ero: siinä missä miehillä ei ollut ”mitään” esteitä osallistua koko ajan, naiset saivat jossain vaiheessa lapsen tai lapsia ja heidän elämänsä muuttui melko kotipitoiseksi ja he kertovat kuinka he eivät osallistuneet siihen taikka tähän juttuun kun olivat kotona. Tämä oli myös yhtenä keskeisenä syynä siihen miksi suhteet jossain vaiheessa väljähtyivät. Miehet myös löysivät uusia suhteita uusien lapsettomien aktivistien joukosta kun edellinen nainen hoiteli lapsia.

@Ots2 = Suomenruotsalainen tuuliviiri<$IDonner, Jörn><$IEdelläkävijä>

Ensimmäisen 60–70–lukujen radikaalisukupolven osaryhmän eli edelläkävijöiden jonkinlaisena äärityyppinä pitäisin Jörn Donneria (syntynyt vuonna 1933). Hän muodostaa samalla sillan myös sotasukupolveen. Yksi hänen oppi-isistään (Matti Virtasen mielestä, siis puhtaasti mieskonstruktiona) oli Atos Wirtanen<$IWirtanen, Atos>, oppiäitinä oli taas Hagar Olsson<$IOlsson, Hagar>. Tietenkin Donner oli monella tavalla uniikki, suomenruotsalaisen sivistyneistön poikkeava jäsen, mutta silti hän on aika hyvä edelläkävijöiden ääriedustaja. Donner oli pasifisti, kulttuuriradikaali, monitoimimies, ensimmäinen julkkis, kirjailija, esseisti, kaikkea mahdollista, mutta hankala luokitella. Hänen taustansa oli köyhtynyttä sivistyneistöyläluokkaa, hän oli äärimmäisen poikkeava ns. tavallisesta kansasta kaikin mahdollisin tavoin, kielitaitoinen, itsevarma, röyhkeä, sivistynyt kosmopoliitti, seksuaalisesti vapautunut naisten mies. Donner onnistui murtamaan monta muuria ja hän oli monille esikuvana siitä miten voi toimia. Hän oli siis aidosti 60–lukulaisuuden edelläkävijä. Hän on itse kirjoittanut paljon itsestään, mutta hänestä ovat myös kirjoittaneet mielenkiintoisia analyyseja mm. Esa Saarinen ja Matti Hyvärinen.

On myös kiinnostavaa todeta miten hänelle kävi: hän on ehtinyt olla SKDL:n<$ISKDL>, SDP:n, RKP:n ja vasemmistoliiton poliittisena edustajana ja ehtinyt myös tukea Keskustan Esko Ahon presidenttiehdokkuutta! Kun keväällä 2004 julkaistiin uutinen hänen uusimmasta ”paluustaan” SDP:seen<$ISDP> niin se kuulosti jo suorastaan huvittavalta (ei kuitenkaan äänestäjien mielestä, jotka valitsivat hänet taas kerran).  Vihreä hän ei kaiketi koskaan ole ollut (?). Hän on menestynyt kirjailijana, kriitikkona, elokuvaohjaajana ja – tuottajana, poliitikkona, hän on toiminut diplomaattina (ei kovin menestyksellisesti), EU-parlamentaarikkona (ei kovin ansiokkaasti, jos sanotaan asia lievästi), tv-o
hjelmien tekijänä (viimeisin vahvasti omaelämäkerrallinen) ja hän on edelleen tunnettu ja melko aktiivinen. Hänen toiseksi viimeisin teoksensa (Livsbilder 2004) on taas kerran jonkinlainen omaelämäkerta ja antiomaelämäkerta samanaikaisesti. Merkittävä osa Donnerin tuotannosta on omaelämäkerrallista, vaikka hän sen silloin tällöin jyrkästi kiistääkin (tosin kyllä myös joskus myöntää). Tuossa kirjassa kerrotaan esipuheessa, että  ”tillfrågad om han skulle skriva en självbiografi svarade Günter Grass att han inte visste i vilken form man skulle ljuga på bästa sätt. Han föredrog det självbiografiska som fiktion, som romaner och lyrik. Sanning blandas med inbillning i det som följer”. 

Donner oli myös helsinkiläinen (Pohjoisrannassa oli kokonainen sukutalo, josta Donnerit omistavat vieläkin kai ison osan), suomenruotsalainen joka kuitenkin oppi varsin hyvää suomea (tosin aina lievällä korostuksella). Vaikka hän torjuikin oman kieliryhmänsä niin, että liikkui pääasiassa suomenkielisten keskuudessa, puolisonsa hän kuitenkin aina valitsi suomenruotsalaisten ja ruotsalaisten keskuudesta. Minulla on Donnerista pari henkilökohtaista muistoa jotka kuvaavat melko hyvin hänen (vähäisempiä) huonompia puoliaan. Lahden kirjailijakokouksessa hän vei mukanaan kutsuvieraille tarkoitetut olutlasit, joten niitä ei voitu jakaa. Tämä herätti tiettyä suuttumusta. Itse käyttäydyin tuossa kirjailijakokouksessa todella huonosti, joskaan en muista paljoakaan olutlasien viemisen jälkeisistä tapahtumista.  Kerran Kosmoksessa taas joku pöydässä istujista (Pekka Haukinen?) pyysi Donnerilta pientä vippiä. Tämä kaivoi rintataskustaan esiin pinon satasia, heitti halveksivasti yhden pyytäjälle ja pisti loput rintataskuunsa. Nuorelle 18–19-vuotiaalle pojalle, jolle satanen oli todella iso raha (sillä pärjäsi pahimmassa tapauksessa pari viikkoa), tapaus jätti pysyvän muiston. Vieläkin värisyttää kun ajattelen sitä. Donnerilta en pyytänyt koskaan vippiä. Tosin on sanottava, että Donnerilta vipattiin varmaan paljon, koska tiedettiin että hänellä oli rahaa ja kenelläkään muulla ei sitä juuri ollut, paitsi hetkittäin.

Kun siis Donner myöhemmin toimi suoranaisena mesenaattina erilaisille järjestöille ja tuki näin niiden toimintaa, en mennyt mukaan. En tiedä mikä oli tarkka vuokralaissuhde, mutta Donner ainakin kehuskeli julkisesti vuokraavansa tiloja vallankumousjärjestöille (tosin nyt hän vain mainitsee toimineensa samoissa tiloissa, 2004, 86). Erilaiset kolmannen maailman ym. vihreitä ennakoivat liikkeet toimivat Pohjoisrannan/Kirkkokadun kellareissa ja valmistivat tietä laajalle ylioppilasliikkeelle tai toimivat sen rinnalla, Attac-tyyppisenä liikkeenä.

Tämän analyysin kannalta tärkeä on se, että edelläkävijäsukupolvi poikkesi merkittävästi seuraajista, avasi suuren määrän erilaisia suljettuja ovia ja inspiroi hyvin monenlaisia ihmisiä, samalla kun saattoi myös konkreettisesti vaikuttaa siihen että jotkut toimintatavat tulivat mahdolliseksi. Vaikka hän siis persoonana saattoi olla kuinka epämiellyttävä ja inhottu (ehkä se suorastaan kuului asiaan) niin epäsuorasti hän vaikutti valtavaan määrään ihmisiä. Tämä sukupolvi näkyi ja kuului, se oli selvästi Matti Virtasen<$IVirtanen, Matti> analysoima oppimestariryhmä, jonka kisällit olivat levittäytyneet erittäin laajalle. Edelläkävijät eivät myöskään kunnolla sitoutuneet. Vaikka Donner on käynyt läpi lähes koko puoluekirjon keskustaa ja kokoomusta lukuun ottamatta (molemmat vasemmistopuolueet sekä porvarillisen liberalismin) niin ei hän ollut missään puolueessa lojaali kunnon joukkuepelaaja, vaan yksinäinen susi. Tässä mielessä ehkä ”oikean” 60-lukulaisen erottaa 60- ja 70-lukulaissekoituksesta juuri siinä, että edellinen ei koskaan sitoutunut kovin pysyvästi tai lopullisesti, vaan oli pikemminkin aina oma itsensä, mihin nyt tilapäisesti sattui liittymään. Tässä tunnustaudun donnerilaiseksi.

@Ots2 = Liian nuori 60–lukulaiseksi ja liian vanha 70–lukulaiseksi<$IRoos, J.P.>

Toisen ryhmän, 60–lukulaisten edustajaksi olen valinnut paljon vähemmän tunnetun nimen, nimittäin itseni, vaikken ehkä olekaan aivan edustava esimerkki. Silti tässä on se etu, etten joudu pohtimaan tutkimuseettistä ongelmaa, mitä oikein voi ja saa kertoa (paitsi jos mainitsisin muita nimiä ikävissä yhteyksissä, mitä en tee).

Olen syntynyt Helsingissä vuonna 1945 ja kuulun sukupolvimielessä 60– ja 70–lukujen taitekohtaan: olin hiukan liian nuori 60–lukulaiseksi ja liian vanha 70–lukulaiseksi. Antti Karistolta saamani suullisen tiedon mukaan synnyin juuri sinä vuoden 1945 kuukautena – huhtikuussa, jolloin Suomessa syntyi vähiten lapsia pitkiin aikoihin, alle 5000. Seuraavan kerran niin alas mentiin vasta 1970–luvulla. Olin siis sananmukaisesti baby boomerien lähtökuopassa. Koska sisareni Jertta<$IBlomstedt, Jertta> oli syntynyt kolme vuotta aikaisemmin ja kuului näin oikeisiin 60–lukulaisiin ja oli aktiivinen mm. Yhdistys 9:ssä, myöhemmin Schüllerin listalla ja lukuisissa muissa yhteyksissä, osallistuin sekä 60– että 70–lukujen toimintaan. Sisareni ansiosta tutustuin ajan johtaviin nuoriin kulttuuripersooniin ja onnistuin käymään (useita kertoja) mm. Hotelli Kämpin baarissa ennen kuin Kämp purettiin (mitä kalliimpi ravintola, sen vähemmän ikäkontrollia!). Huippuhetkenä muistan Aksel Sandemosen haastattelutilaisuuden kesällä 1964 Kämpin toisen kerroksen edustustiloissa. Ratkaisevan murrosvaiheen vietin kuitenkin Yhdysvalloissa (1968–69). Muutos oli todella kouriintuntuva: kun lähdin Amerikkaan, elettiin vielä edistyksellisen kulttuuriradikalismin aikaa, kun palasin, niin ilmapiiriä kuvaa hyvin se, että mieleeni jäi erään tuon ajan johtavan aktivistin huomautus: ”Ei kukaan enää ole sitoutumaton”.  60–luvulla seurasin toimintaa koululaisena ja Teiniliiton<$ITeiniliitto> (myöhemmin HYY:n) aktivistina, kun taas 70–luvulla olin yliopiston opettajana ja Tutkijaliiton<$ITutkijaliitto> jäsenenä. SOL:on<$ISOL> ehdin kuulua vain melko lyhyen aikaa, vuodesta 69 vuoteen 73–74. Missään vaiheessa en kuulunut minkään järjestön johtoon, mutta olin sekä ASS:n<$IASS> että myöhemmin SKP:n<$ISKP> jäsen. Minut valittiin HYY:n edustajistoon ASS:n listoilta vuonna 1967 melko suurella äänimäärällä ja olin toimittamassa Taloudellinen valta Suomessa -kirjaa. Sen viralliset toimittajat olivat Antti Eskola ja Kettil Bruun ja taustapiruna toimi Hannu Taanila. Minun nimeäni ei kirjassa mainita, se oli tuon ajan tapa, mutta kirjasta tulleet tekijänkorvaukset sain minä!

Liityin kuitenkin ensin Socialdemokratiska studentföreningenin <$ISocialdemokratiska studentförening> jäseneksi sen perustavassa kokouksessa 1965 (josta kuulin sattumalta lukiessani tentti
in Eduskunnan kirjastossa) ja minut valittiin hallitukseen outona lintuna, kaksikielisenä ja selvästi nuorempana kuin muut. Onnekas sattuma liitti minut myös legendaarisen FBT:n (Finlands Bästa Tidskrift) toimituskuntaan, kun asuin Claes Anderssonin alivuokralaisena Tammisaaressa juuri silloin kun hän innostui perustamaan lehtensä. Ruotsinkielen taitoni oli tuolloin kyllä lähes olematon – joskin minulla oli suomenruotsalaisia sukujuuria. Sain mainetta arvoituksellisena ja todellisuutta viisaampana, kun olin pääasiallisesti aivan hiljaa kokouksissa. Merkittävin tehtäväni Socialdemokratiska Studentföreningenissä oli ruotsinkielisen SDP:n piirijärjestön vuosikokouksessa esittää yhdistyksemme vaatimus homoja koskevan lainsäädännön korjaamisesta. Vanhat sos.dem. toverit katsoivat minua aika kummissaan, mutta muistelen, että esitys meni läpi.  FBT:hen kirjoitin taas jutun Carter Browneista, jota kustantaja sittemmin käytti mainonnassaan hyväksi.

Vanhempani olivat melko konservatiivisia, Viipurin evakkoja, isä oli lisäksi istunut Pietarissa vankilassa jouduttuaan kiinni jääkärivärväyksestä. Hän kuului siis ns. kalterijääkäreihin (jääkärit jotka oli saatu kiinni heidän yrittäessään lähteä koulutukseen ja tuomittu vankeuteen, josta he vapautuivat maaliskuun vallankumouksessa 1917) ja oli heidän puheenjohtajansa 1950–luvulla. Isälle kommunistit olivat myrkkyä, mutta isänmaalliset sosialidemokraatit (kuten Väinö Tanner) kelpasivat kyllä. Kekkonen oli hänen mielestään tyypillinen vallanhimoinen poliitikko joka oli valmis mihin tahansa likaisiin konsteihin päämääriensä toteuttamiseksi  Isän suuret ihanteet olivat Winston Churchill ja John Foster Dulles (jälkimmäinen juuri kommunismin ja Neuvostoliiton tiukkana vastustajana). Hän ei onnekseen koskaan tullut näkemään esiintymistäni ASS:n<$IASS> listoilla ylioppilasvaaleissa tai liittymistäni kommunistiseen puolueeseen, sillä hän kuoli kesällä 1964, juuri minun päästyäni ylioppilaaksi. Ehdin kuitenkin riidellä hänen kanssaan politiikasta muutaman kerran aika railakkaasti. On siis selvää, että minä kuuluin porvarillisiin käännynnäisiin, joiden yhtenä motiivina oli isäkapina, tosin sillä erolla että juuri isäni sai minut oivaltamaan porvarillis-kristillisen kulttuurin tekopyhyyden ja sisällyksettömyyden ja alun perin suhtautumaan kriittisesti omaan kouluuni, Munkkiniemen yhteiskouluun, jonka rehtori Jussi Saukkonen oli samalla kokoomuspuolueen puheenjohtaja, ja jossa vasemmistolaisuus ei missään vaiheessa jyllännyt, päinvastoin. Munkkiniemessä asuin lapsuuteni ja muutin Etelä-Haagaan 1950–luvun lopulla. Muutto oli konkreettinen esimerkki perheeni köyhtymisestä: vuokrasäännöstely päättyi suurin piirtein samaan aikaan kun isäni siirtyi eläkkeelle, joten vanhempani joutuivat ostamaan asunnon, jota sitten maksettiin niin kauan kuin asuin kotona.

Voin sanoa että osallistuin lähes kaikkiin 60– ja 70–luvun toimintoihin, mutta enemmänkin jonkinlaisena rivijäsenenä, puolittain ulkopuolisena, en koskaan keskeisenä toimijana.  Tästä kaikesta sain kiittää sisartani, joka tunsi tuon ajan keskeiset kulttuurihenkilöt Pentti Saarikoskesta alkaen (jonka lastenvahtina hän oli useasti ollut). Sisareni oli siis monessa mukana, Teinilehden päätoimittajana, Ylioppilaslehdessä, radiossa, Yhdistys 9:ssä, Schüller-listojen aloitteentekijöiden joukossa jne. Hänkin jäi muuten vähän syrjään saatuaan lapsen vuona 1970.  Itse asiassa siirryin yliopiston kuppilan miljööseen jo vuotta ennen ylioppilaaksi tuloani ja tutustuin siellä aikakauden johtaviin henkilöihin: Pentti Saarikoski, Lande Lindfors, Pekka Haukinen, Pekka Tarkka, Paavo Lipponen, Pekka Korvenheimo, Pentti Saaritsa, Kai Linnilä, Jukka Sipilä (ja naisia ei taaskaan tullut yhtään mieleen, ei senkään jälkeen kun tarkoituksella yritin!). Varmaan siinä joukossa OLI myös naisia, ainakin sisareni ja Kaisa Korhonen  … Oletan että he olivat hiljaisempia eivätkä osallistuneet keskusteluun (tämä saattaa olla ihan virheellinen olettamus!). Juuri yliopiston kuppilassa sain Kyösti Suoniolta (kuuluisan Aikalainen-lehden huippulahjakas toimitussihteeri, tilastotieteilijä, joka siirtyi sitten puoluebyrokraatiksi) kullanarvoisen vinkin, että pääaineen tenttiin kannattaa mennä heti elokuussa, jolloin pääsee proseminaariin jo syyskuussa. Tämän takia valintani osui sosiaalipolitiikkaan, jossa tentti oli helpohko, selvästi helpompi kuin sosiologiassa. Tästä taas seurasi se, että aloin opiskella täysillä heti ylioppilaaksi tuloni jälkeisenä syksynä ja jätin näin nopeasti lupaavat (?) toimittajan, elokuva- ja kirjallisuuskriitikon tai poliitikon urat, joista jälkimmäiselle kaverini I-C Björklund ja Erkki Tuomioja täysillä heittäytyivät. Ehdin valmistua jo vuonna 1966, joten kun ylioppilasliike käynnistyi todella, olin jo siihenkin nähden jonkinlainen ulkopuolinen, yliopistolla töissä tutkimusapulaisena ja Rautatieläisten liiton historian kirjoittajana. Vietin siis lukuvuoden 1968–69 Yhdys valloissa ja seurasin sikäläisiä hallintorakennusten miehityksiä ja Vietnamin vastaisia mielenosoituksia lähes ulkopuolisena (olin mm. liian siististi pukeutunut, joten herätin aina epäilyksiä kun ilmaannuin paikalle!). Ainoa järjestö, jota todella muistan olleeni perustamassa, on Tutkijaliitto<$ITutkijaliitto>, jonka jäsen kauan olin. Tosin olen nyt eronnut siitä, koska Tutkijaliiton tieteellinen suuntaus on menossa puhtaaksi freudilais-lacanilaiseksi hömpäksi Tuomas Nevanlinnan ja erilaisten nuorempien filosofien johdolla.

Minut nimitettiin Joensuun korkeakoulun apulaisprofessoriksi vuonna 1974. Olin sitä ennen hoitanut Helsingissä apulaisprofessuuria vuodesta 1971 ja väitellyt 1973. minkä jälkeen opetin kaksi lukukautta Los Angelesissa UCLA:ssa (ilman että kukaan kyseli puoluekannan perään). Joensuussa olin vielä aktiivisesti Tutkijaliitossa mukana, samoin kuin SKP:n<$ISKP> rivijäsenenä paikallisosastossa, mutta en tuolloinkaan enää millään tavoin keskeisesti. Tutustuin kuitenkin oikeisiin joensuulaisiin kommunisteihin, jotka asuivat omakotitaloissa ja ajelivat uusilla Ladoilla. Itse asiassa vaimoni oli puolueosaston taloudenhoitaja, kun taas minulla ei ollut (muistaakseni) mitään erityisasemaa.

Kuulun näin ryhmään, jolla ei juuri ole henkilökohtaisesti kaduttavaa. Tai jolla ei ainakaan ole omakohtaista käsitystä siitä: tapasin äskettäin erään tuon ajan tutun, joka kertoi minulle kuinka olin pannut hänen nimensä Tiedonantajan joulutervehdykseen häneltä kysymättä ja aiheuttanut hänelle sellaisen järkytyksen, että se vieläkin kaiveli hänen mieltään. Tämän tyyppisiä muistoja on varmaan paljon. Tietysti kannatin myös monia tyhmiä asioita (tai en pannut vastaan, vaikka olisi pitänyt, ja olin vastaan, kun ei olisi pitänyt) ja vaikenin monista tietämistäni ikävistä asioista. Neuvostoliitossa<$INeuvostoliitto> kä
vin ensi kertaa 60–luvulla ja lukuisia kertoja 70–luvun puolella, enkä sentään istunut yksinomaan mustissa Volgissa, vaan asuin majoituksissa, joista Sheila Fitzpatrick (2004) kirjoittaa että ne olivat tosi alkeellisia. Itse pidin niitä kohtuullisen mukavina ja ruplamääräinen stipendihän oli aivan ruhtinaallinen silloisessa turvallisessa ja vakaiden ja alhaisten hintojen Neuvostoliitossa. Aina kun kuubalaiset isot sikarit tulivat asuntolan kioskiin, ostin niitä lukuisia. Nykyään ei sellainen luxus kävisi päinsä, puhumattakaan nyt puolen kilon kaviaaripurkkien syömisestä aamiaiseksi. Ah niitä aikoja …

Sen sijaan en sulkenut silmiäni ikäviltä tosiasioilta. Lueskelin kiinnostuneena Stalin-oikeudenkäynneistä jo 70–luvun alussa ja isänihän oli hyvin perillä kaikista kauheuksista mitä Neuvostoliitossa tapahtui. Entisen SS-miehen Unto Parvilahden Berijan tarhat (uusintapainos ilmestyi vuonna 2004) luettiin meillä kotona heti sen ilmestymisen jälkeen. Olenkin jälkeenpäin ihmetellyt, miten saatoin toisaalta harrastaa Stalinin kauheuksien tutkimista ja toisaalta kannattaa innolla ”reaalisesti olemassa olevaa sosialismia”. Loistava kiertoilmaus, joka selkokielellä tarkoitti silloin: sosialismia kaikkine rupineen ja puutteineen, joita oli paljon. Menin jopa niin pitkälle että hyväksyin myös Tshekkoslovakian miehityksen<$ITshekkoslovakian miehitys>, valitettavana, mutta kansainvälispoliittisena välttämättömyytenä. Asiat olivat ikään kuin eri osastoissa ja tietysti oli niin, että aivan väärään joukkoon sitä olisi joutunut, jos olisi avoimesti Neuvostoliittoa arvostellut. Toki enemmän tai vähemmän neuvostokriittisiä oli myös vasemmistossa (Ele Alenius, häntä ennen Tilanteen ryhmä jne.), mutta myös heihin lukeutuminen olisi ollut melko ongelmallista 70–luvun yliopistomaailmassa.  Tällä asialla oli tuohon aikaan iso merkitys (tästä on runsaasti kirjallisuutta, jonka teemana on se, että pahin uhka oli joutua joukon pois sulkemaksi, boikotoimaksi), toisin kuin nyt, jolloin kaverien kanssa voidaan olla eri mieltä hyvinkin suurista asioista ilman, että tämä aiheuttaa mitään ongelmia. Pääselitykseni on siis klassinen: oli parempi olla väärässä oikeassa porukassa kuin oikeassa väärässä porukassa.

Edelleenkin olen sitä mieltä, niin kuin monet saman sukupolven kaverini, että perusarvoni olivat (ovat) oikeat eikä niistä tarvitse antaa periksi: antiautoritäärisyys, taloudellisen globalisaation kokeminen ongelmalliseksi (siis silloin kapitalismin maailmanlaajuinen leviäminen), tasa-arvon, sosiaalisen turvallisuuden ja solidaarisuuden tärkeys, sukupuolten välinen tasa-arvo (ainakin periaatteessa …), perusoikeuksien ja sosiaalisten oikeuksien kunnioittaminen, villin sääntelemättömän kapitalismin vastustus, yksityisten globaalien monopoliyritysten inho (tyyppiä Microsoft), ydinaseiden vastustaminen ja aseistariisumisen tavoittelu, ympäristön suojelu jne. Vääriä arvioita tuli tehtyä, mutta tiekartta on edelleen voimassa. Joissakin kohdin on ollut pakko kääntyä takaisin ja ottaa edellisestä tienhaarasta toinen suunta. Mutta antiautoritäärisyys on edelleen minulle se tärkein juttu (on toki myönnettävä, että kaikille jotka muistavat 70–luvun hulluimpia aikoja, antiautoritäärisyys on enemmänkin vitsi). Ja se on myös tuottanut hedelmää. Toisaalta mikään ei saa minua vieläkään niin suuttumaan kuin se, kun törmään sokeaan auktoriteettiuskoon tai vastaavasti viranomaisen yritykseen edellyttää jonkun typerän päätöksen ehdotonta noudattamista. Joissakin kohdin on täytynyt vähän lieventää kantaansa (henkilökohtaisen omaisuuden hankkiminen, osakkeiden pienomistus) mutta kaikenlainen yhteiskunnallinen ja poliittinen periaatteettomuus tai korruptio, on edelleen minulle hyvin vastenmielistä. Tämän vuoksi inhoan erityisesti johtavia sosiaalidemokraatteja ja kokoomuslaisia, jotka ovat siis joko pettäneet ihanteensa tai suoraan ostettuja, politiikkahuoria (mitä muuta edustavatkaan Stubbin tai Vapaavuoren vaalikampanjat!). En siis ole takinkääntäjä: en edelleenkään pidä Neuvostoliittoa yhtä pahana kuin natsi-Saksaa (tosin Stalinin pahimpana kautena tultiin kyllä aika lähelle), enkä kadu 60– ja 70–lukulaisuuttani.

Tulin muuten eronneeksi SKP:stä vasta 80–luvun puolella, Helsinkiin palattuani. Eroaminen tapahtui jättämällä jäsenmaksut maksamatta ja jättäytymällä pois kaikesta toiminnasta. Tärkeä eroamissysäys oli ns. kolmaslinjalaisuuden epäonnistuminen ja tappio. Jos kolmas linja olisi voittanut, niin olisin luultavasti vielä roikkunut mukana jonkin aikaa.

Samaan aikaan ”urani” yliopistolla oli kelpo vauhdissa. Minut nimitettiin Helsingin yliopiston apulaisprofessoriksi 1978, olin siis vierailevana professorina Kaliforniassa 1970– ja 90–luvuilla,.. Toimin yliopistolla täysin normaalisti, enkä koskaan harjoittanut puoluepropagandaa kateederista (vaikka totta kai oli jonkinlaista propagandaa kun kurssikirjana oli vaikkapa Afanasjevin The Scientific Management of Society!). 1970–luvun Helsingissä oli joitakin tiukkoja hetkiä, kun taistelu professoritaantumusta vastaan oli kovimmillaan. Toisin sanoen, sain näiden professorien silmissä luopion leiman, kun pidin opiskelijoiden puolta, mutta Joensuusta paluuni jälkeen tilanne oli rauhoittunut. Joensuussa yliopisto oli kautta linjan niin politisoitunut, että mistään professorisolidaarisuudesta ei ollut puhettakaan. Professori oli joko väärällä tai oikealla puolella, sillä siisti. 1970– ja 80–luvulla vedin joukkoa isoja tutkimushankkeita, tunnetuimpana Elämäntavan muutoksen tutkimusprojekti, jonka puitteissa ilmestyi Matti Kortteisen kuuluisa Lähiö-kirja. Projektin tutkijoista käytännöllisesti katsoen kaikki ovat nyt professoreja, paitsi silloinen vaimoni, joka siirtyi oman sukuyrityksen johtoon. Todettakoon tässä sivumennen että jos olisin pysynyt hänen kanssaan naimisissa, niin kirjoittaisin tätä tekstiä ymmärtääkseni aivan toisesta näkökulmasta, jos ylipäänsä kirjoittaisin tästä aiheesta. Takinkääntö oli siis hilkulla.

En voi väittää että missään olisin törmännyt poliittisen menneisyyteni aiheuttamaan syrjintään, mutta selvää on, että jotkin uravalinnat olivat käytännössä poissuljettuja. Kukaan ei ole kysynyt EU-virkoihin vaikka olen ainoita suomalaisia ranskankielentaitoisia sosiaalipoliitikkoja, ja jopa tiedänkin jotain EU:n sosiaalipolitiikasta… Arvioisin keränneeni myös joukon sellaisia vihamiehiä, jotka aina voidessaan tehdä niin pistävät kapuloita rattaisiin.  Mutta ainakaan tähän mennessä heistä ei ole ollut suurempaa haittaa, ei ainakaan enempää kuin joistakin entisistä ystävistä, jotka toisaalta tutkimusteoreettisista, toisaalta henkilökohtaisista syistä ovat tulleet vieraiksi. Jos voin puhua jostain yksittäisestä poliittisesta takinkäännöksestä, ni
in se oli äänestäminen Suomen EY:öön liittymisen puolesta. Tämä kannanotto onkin minua jälkeenpäin harmittanut, kuten edellä on jo sanottu, eli olen siis kääntänyt takkini taas alkuperäiseen asentoon.

Käytännöllisesti katsoen kaikki ystäväni ovat 60– ja 70–lukulaisia tai vanhempia (Elina Haavio-Mannila ja Erik Allardt vanhimman ryhmän ja Tommi Hoikkala nuorimman ryhmän edustajana), paitsi nykyinen vaimoni. Hän on syntynyt 60–luvulla, oikeiden 60–lukulaisten lapsena ja kasvatettu tässä ilmapiirissä niin hyvin, että harvoin joudumme tilanteeseen, jossa meillä ei ole yhteistä (hän pitää eri musiikista kuin minä  … ). Toisin sanoen, 60– ja 70–lukulaisuus on minulle henkilökohtainen ja yhteiskunnallinen resurssi. Ja täytyy sanoa, että olen edelleenkin pitkälti 60–lukulaisuuden kontekstissa. Ainoa selvä tästä erottuva osa ovat lapseni, joille 60–lukulaisuus on täysin vieras asia lukuun ottamatta sitä että nuoremmat ovat olleet Pakilan Lastenpaikassa, joka on edelleenkin jollain tavoin summerhilliläinen, 60-luvun henkinen aivan fantastinen päiväkoti. Paradoksi on se, että Lastenpaikka edustaa myös kunnallisten palvelujen ulkoistamista. Jos se olisikin tällaista kautta linjan, niin ulkoistamisessa ei olisi mitään vastustettavaa.

@Ots2 = Huikea Hoikkala<$IHoikkala, Tommi>

Neljännen sukupolven osaryhmän, 70–lukulaisten edustaja on Tommi Hoikkala, jota olen keväällä 2004 haastatellut aiheesta, mutta joka on toki aiemminkin antanut haastatteluja ja kirjoittanut omakohtaisia tunnustustekstejä. Hän on myös läheinen ystäväni. Hänen tarinansa on tosi huikea (otsikko ei tosin johdu tästä ): voidaan sanoa, että hän on pannut 70–luvulla kehittämänsä organisaatiotaidot mahdollisimman hyvään käyttöön Nuorisotutkimusverkoston<$INuorisotutkimusverkosto> vetäjänä ja siinä työssään laajojen tutkimushankkeiden rahoituksen hankkijana.  Tällä hetkellä uhkana on, että Hoikkalan ansiosta nuorisotutkimus valtaa kohtuuttoman ison kakun yhteiskuntatutkimuksesta (vähän niin kuin alkoholitutkimus 1970–luvulla  …). Hän on surffaillut kaiken aikaa liikkeen pinnalla, nauttien joka hetkestä, ottaen kaikesta parhaat puolet, mutta silti aina suhtautuen erittäin vakavasti itse asiaan. Hän on opiskellut vuoden Moskovassa Komsomol -koulussa, hän on toiminut SOL:n<$ISOL> järjestösihteerinä, hän on pitänyt omalta osaltaan SOL:a pinnalla kun sen talouden olisi pitänyt jo olla täysin kuralla ja toiminnan jo oikeastaan päättynyt. Hänen kaltaisena vakaumukselliset toimijat, joille taistolaisessa opiskelijaliikkeessä ei ollut mitään mätää ja joka ei liannut käsiään mihinkään väärään, pidensivät taistolaisliikkeen elämää parilla vuodella, kun vanha johto oli jo alkanut sortua kyynisyyteen, liialliseen alkoholinkäyttöön ja yleiseen loppuun palamiseen.

Tommi joka oli syntynyt vuonna 1953, aloitti poliittisen aktiviteettinsa 15-vuotiaana kokoomuksen nuorissa ja seurakuntanuorissa (motiivina lähinnä tilat ja tarjoilu, joskaan Tommin kotiseutu, Mankkaa ja Tapiola eivät paljon muita poliittisia vaihtoehtoja tarjonneet). Tommin isä oli sodan käynyt Karjalan evakko, liberaalisti oikeistolainen ja jotenkin kommunismin vastainen mies, jonka kanssa Tommi riiteli vain äidin kohtelusta. Kuvaava esimerkki on että samaan aikaan kun isä tilasi kotiin Karjala-lehteä niin Tommi tilasi Neuvosto-Karjalaa!

Yliopistoon päästessään 1972 Tommilla oli jo jonkinlainen vasemmistolainen vakaumus, hän oli lukenut siskonsa kirjahyllystä poimittuja Antti Eskolan<$IEskola, Antti> teoksia ja siskolle tulleita Ylioppilaslehden abinumeroita. Lukiossa oli vetäviä anarkisti-marxistityttöjä, joiden terävyys ja aktiivisuus Teiniliiton taksvärkkikampanjoissa viehättivät Tommia. Yliopistolla hän tempautui heti mukaan opintopiireihin ja mielenosoituksiin, mutta ei liittynyt järjestöihin ”tutkimatta ensin teoriaa”. Hän kertoo saaneensa ”käännynnäisen herätyksen” Lauttasaaren sillalla Marxilais-leniniläisen filosofian perusteita bussissa lukiessaan. Vuoden opintopiiriopiskelun jälkeen Tommi lähti täysillä mukaan ASS:n<$IASS> toimintaan. Hänen kykynsä huomattiin ja hänet otettiin heti johtotehtäviin, joista hän aluksi kieltäytyi, kun ei kokenut olevansa kypsä. Aluksi hän toimi aktiivisesti ASS:n sosiologian osaston tehtävissä, ”perusosaston kaaderina”. Hän erosi kirkosta ja liittyi SKP:seen<$ISKP> vuonna 1974. Vuonna 1975 hän sai ”komennuksen” Moskovaan<$IMoskova>. Hän piti valintaansa silloin suurena luottamuksen- ja kunnianosoituksena ja ”ainutlaatuisena mahdollisuutena palvella liikettä”. Hän oli otettu siitä että ”kokeneemmat toverit näkivät hänessä kykyjä ja kaaderiainesta”.

Jos Tommi oli sitä ennen suhtautunut järjestötehtäviinsä suurella vakavuudella, opiskellut ahkerasti ja hoitanut järjestövelvollisuutensa huolella, niin Moskovassa hän oli todellinen mallioppilas. Istui aina kahden muun suomalaisryhmän toverin kera kirjastossa (rukkaset kädessä talvella) eikä kiinnittänyt kielteistä huomiota mihinkään ympärillään olevaan. Neuvostotodellisuus ei häntä häirinnyt, koska se oli hänestä ”ideologisen kamppailun areena". Hän oli omin sanoin eräänlainen Nikolai Ostrovskin Kuinka teräs karaistui  – romaanista 70-luvun länsimaiseen elämään karannut Pavel Kortshagin –hahmo tai versio siitä, siis mitä kirkasotsaisin puolueelle elämänsä valmis uhraamaan oleva nuorkommunisti. Tänään hän miettii, olisiko Lenin sanonut: olit hyväntahtoinen ja käyttökelpoinen hölmö.

@Lainaus = K: eikö neuvostoliiton kausi vaikuttanut mitenkään sun suhtautumiseen?
@Lainaus = ei horjuttanut, koska mä olin siinä kansainvälisessä koulussa (internaatti) yli 60 muuta kansallisuutta ja meidät pidettiin veke NL-todellisuudesta ja arjesta (esinomenklaturaa – matkoja, teatterilippuja ym. hyysäystä ja paljon parempi stipendi kuin tavallisilla yliopisto-opiskelijoilla), varsinkin koulun kansainvälisyys teki minuun vaikutuksen, koin olevani osa isoa muuvmenttia, 22-vuotias …

Palatessaan Suomeen kesällä 1976 hän meni oitis naimisiin (vaimo oli löytynyt sosiologian ASS-osastosta ja kihloihin oli menty juuri ennen Moskovaan lähtöä) ja otti vastaan tehtävän SOL:n<$ISOL> Uudenmaan piirijärjestön kuntoon panemisesta. Jollain tavoin alkoi hiljalleen valjeta, että tilanne ei kentällä enää ollutkaan niin ruusuinen kuin mitä se ennen Moskovaa oli ollut. Järjestötyö olikin loputonta organisointia. Uudenmaan piirisihteerihomman jälkeen Tommi valittiin SOL:n järjestösihteeriksi syksystä 1977. Se tuntui jälleen suurelta kunnialta ja luottamuksen osoitukselta. Mutta koska SOL:n talous oli ti
ukoilla, järjestösihteerin palkkaus oli ongelma. Tommi laitettiin SOL:n vuonna 1971 valtaaman Akateemisen raittiusliiton<$IAkateeminen raittiusliitto> toimistosihteeriksi ja myöhemmin sen toiminnanjohtajaksi. Hän oli nyreissään järjestelystä, koska pääsi työskentelemään SOL:n toimistoon vain illoin. Hän hoiti molempien järjestöjen tehtävät vakavasti, millä hän itse selittää sen, että siirtyminen liikkeestä pois oli kivutonta.

Akateemisen raittiusliiton kautta hän tuli kosketuksiin tunnettujen alkoholitutkijoiden ja tutkimusmaailman kanssa. Tommin järjestötyö oli paitsi loputonta organisointia myös päättymätöntä kokouksissa istumista. Kuvaavaa on että järjestösihteerinä Tommi kävi vielä panemassa pystyyn uusia järjestöjä, mm. Imatralla, jossa tultiin vähän jälkijunassa. Ylipäätään hän katsoo olleensa kaaderina nimenomaan ”järjestöväsääjä”, ei ideologi, ei linjanvetäjä. Ja myöntää auliisti entisen dogmaattisuutensa. Hänen vaimonsa mukaan sitä on edelleen paljon tallella, mitä Tommi ei itse myönnä. Vaikein musta piste Tommille tuolta ajalta on Neuvostoliitto, mutta hän koettaa silti integroida myös NL -kokemuksensa osaksi minäänsä.

Ensimmäisen lapsen syntyminen heinäkuussa 1978 muutti perheen arkea, nuorta isää olisi tarvittu kotona. Nuori isä olisi mieluummin itsekin ollut enemmän kotona kuin mihin kaiken ottava ja Tommin sanoin ”paradoksaalinen järjestö(raittius)sihteerin työmaa velvoitti”. Hoikkalan Pavel Kortshagin -eetos alkoi jo hiipua ja rispaantua. Nuori vaimo vetosi – poika tarvitsee isää ja vaimo itse tukea ja kumppanuutta myös arjessa. SOL:n<$ISOL> imu oli sekin alkanut ryytyä. Uusia jäseniä ei saatu, vanhat alkoivat jäädä pois toiminnasta, lehdet eivät menneet kaupaksi. Syntyi kiistoja SOL:n politiikan onttoudesta ja triviaaliudesta. Vain uskollisimmat jaksoivat raataa. Yliopistomarxismi (Arto Noro!) ja pääomalogiikka alkoi haastaa marxismi-leninismiä myös SOL:n sisällä. Tommi muistaa Jussi Vähämäen ja Matti Sintosen epäortodoksit puheet ja kirjoitukset, joita etenkin SOL:n johdon Yrjö Hakanen<$IHakanen, Yrjö> vähätteli.  Jyväskyläläisten virittämä sivistysyliopistokamppailu syksyltä 1977 nakersi SOL:n Taisteluohjelman (1974) viitoittamaa kvasi-DDR:läistä linjaa demokraattisten ammattikäytäntöjen puolesta. Tuon linjan kummallinen ja väsynyt huipentuma oli 1977 SOL:n liittokokouksen tunnus, Kriittisen ja tunnollisen opiskelun puolesta.  Myös SOL:n johtama opintotukiliike kriisiytyi ryhmäkuntalaisiin valtaus -tempauksiinsa. Epäortodoksi ja kriittinen Suomen Kansan Teatterin Pete Q<$IPete Q> – produktio 1978  jakoi myös SOL:n johtoa. Pete Q oli shokki myös Tommille. Hän ei tiennyt miten ja mitä ajatella tuosta anarkistisesta ja avantgardistisesta kappaleesta. Hän vastasi SOL:n työvaliokunnassa SOL:n työstä taideoppilaitoksissa, hän aisti uutta, mutta käsitti myös produktion ideologisen irtioton. Hän ei äitynyt niiden joukkoon jotka vain jankkasivat, että ”marxismi-leninismin opiskelua on tehostettava”. Häntä innosti poliittisen laululiikkeen kiertyminen orastavasti elmu – liikkeeksi ja rockin uuden aallon poliittisuus. Hän odotti että liikkeen uusi nousu lähtee tuosta. Hän ällisteli sitä miten Yrjö Engeström ja Kari Toikka oli kaivettu jostain naftaliinista esiin SOL:n keskushallituksen seminaariin kesällä 1979 puolustamaan Taisteluohjelmaa ja moukaroimaan sivistysyliopistoliikettä – ja erityisesti Sihvosen Jussia, joka tuolloin istui SOL:n mandaatilla SYL:n koulutuspoliittisena sihteerinä.

Tommin stoorissa osa aktiiveista alkoi tuosta kuri- ja ryhtiliikkeestä huolimatta etsiä intellektuaalista avaruutta ja radikaalia kulttuurista sisältöä toimintaan toistopakkoisen mielenosoittamisen sijaan. Tommi identifioitui tähän virtaukseen, jonka arkkitehtejä SOL:n työvaliokunnassa ennen muuta Matti Hyvärinen<$IHyvärinen, Matti> ja Pertti Rovamo<$IRovamo, Pertti> olivat. Myös SOL alkoi järjestää seminaareja, joiden arvo oli itseisarvoisesti niiden tarjoamissa keskusteluissa ja debateissa. Hauska ja tulevan historian kannalta ironinen esimerkki – etenkin nimeltään – näistä seminaaritapahtumista oli Jyväskylässä syksyllä 1978 järjestetty Muurit rikki -tapahtuma. Hande Nurmion bändi esitti siellä setissään mm. Valo yössä  –kappaleen, joka taisi silloin liikkua nimellä Juopon Laulu. Soihdunkantaja ja Soihtu uudistettiin.

Tommi alkoi liukua syrjään. Järjestötyö oli hänelle työtä ja velvollisuudentuntoista puurtamista. Huikeus haaleni. Vaimo patisti entistäkin pontevammin tekemään gradua ja saattamaan opinnot loppuun. Järjestökäynnillä Jyväskylässä huhtikuussa 1979, JOS:n kokoukseen tuli viisi henkeä. Tommi tajusi että enää ei ollut ketään jota organisoida.  Tommi palasi yliopisto-opintoihinsa syksyllä 1979. Hän alkoi opiskella nopeasti käyttäen hyväkseen Moskovassa opittuja opiskelumenetelmiä. Hän sai kuitenkin vielä mieluisan järjestötehtävän, matkan Ateenaan KNE:n, siis Kreikan kommunistisen nuorisoliiton festivaaleille edustamaan SOL:lia<$ISOL> (ja hänet valittiin SOL:n tarkastuskomiteaan, joka myöhemmin lakkautti itsensä – vrt. NKP:n keskuskomitean tarkastuskomitea joka oli hyvin merkittävä elin!). Tommin matkasta edustamaan suomalaisia kommunistisia opiskelijoita Ateenaan tuli kuitenkin klassinen suomalainen juopporeissustoori. Saavuttuaan junalla Moskovaan Tommi juhli paikallisten järjestökonkareiden kanssa – Tommin sanoin: ”isännät tarjos” – niin perusteellisesti että häntä ei ehditty kyyditä ajoissa Ateenan koneeseen. Kone oli vielä kentällä, mutta lastiruuma suljettu ja valtava banderollipakaasi liian iso matkustajatilaan tungettavaksi. Eikä häntä olisi päästetty koneeseen liiallisen humalan vuoksi. Hän palasi seuraavana päivänä maitojunalla Suomeen. Tuohon sattumukseen antaa sävynsä tietysti Tommin aiempi kirkasotsaisuus ja hänen työnsä Suomen Akateemisen Raittiusliiton toiminnanjohtajana, tosin maitojuna -episodin aikaan hän ei ollut enää SARL:ssa töissä. Raitis hän ei ollut kuin kuukauden kesällä 1974 innostuttuaan eräästä SKP:n ex-puheenjohtaja Aimo Aaltosen tekstistä aikakauskirja Kommunistissa noihin aikoihin. Rock- selibaatti kesti pidempään, kaksi vuotta 1974–76. Se ei koskenut kuuntelua, vain levyjen ostoa (poisluettuna Hector, Wigwam, Tasavallan Presidentti ja Pekka Pohjola, jotka olisivat taiteellisesti tarpeeksi kunnianhimoista länsimaista jazzahtavaa kamaa).

Järjestötyö jäi Tommilta siis syksyllä 1979. Vuonna 1982, kun Tommi oli jo perheineen muuttanut Käpylään, hän kieltäytyi vaimoineen pistämästä nimeään Tiedonantajan uuden vuoden tervehdyksiin. Hän erosi SKP:stä<$ISKP> vuonna 1984. Tommin kiemuroihin mahtu
u myös sellainen detalji, että hän ehti toimia kuusi kuukautta (1976–77) Pukinmäessä aravataloyhtiön talonmiehenä; yhtiön isännöitsijänä oli Erik Schüller<$ISchüller, Erik>. Schüller järjesti Tommille lumitraktorin, joka oli niin kallis että sen maksamiseksi piti korottaa yhtiövastiketta. Yhtiössä syntyi kapina, Schüller erotettiin mutta Tommi ehti erota tehtävästä ennen asukaskokousta, joka erotti liian hövelin isännöitsijän. Tommi sai kuitenkin jäädä asumaan talonmiehen asuntoon. Voi siis sanoa että Tommin poliittisessa urassa oli myös koomisia ulottuvuuksia. Taistolaisuuden mustaan kirjaan se ei oikein soveltuisi, puhumattakaan Raija Orasen vainoharhojen ja katumuksen täyttämästä Marinadista. Kari Hotakainen tai Jari Tervo saattaisivat innostua, eri syistä.

@Ots2 = Johtopäätökset

Kaiken kaikkiaan näiden kolmen ei kovinkaan sattumanvaraisesti valitun tarinan johtopäätöksenä voidaan sanoa, että 60–lukulaisuus ja 70–lukulaisuus olivat hyvin eri asioita. 60–lukulaisuudesta ei jäänyt juuri mitään ikäviä jälkiä (aika isoa alkoholisoitumisriskiä lukuun ottamatta, mutta siinä ero 70–lukuun oli pieni), kun taas 70–lukulaisuudessa oli yhtä ja toista hävettävää ja huvittavaa, mutta minään kovin hirveänä ajanjaksona sitä ei voi pitää. Sosiaalisesti se tuskin on vaikuttanut kenenkään elämään kovin jyrkästi: sekä pahat romahdukset että huimat nousut johtuivat pikemminkin muista syistä. Sukupuoli tietysti näkyy hyvässä ja pahassa. Esimerkiksi Tommi on poikkeuksellinen (onnekas, niin kuin hän itse sanoo) siinä, että hänen avioliittonsa on kestänyt, mutta tämän ryhmän miehet ovat normaalisti ainakin kahden pitkän suhteen miehiä (naisilla taas yksi pitkä suhde ja sen jälkeen vaihtelevia suhteita). Lapset ja yksityiselämä eivät kuitenkaan suoranaisesti kuulu 60– ja 70–lukujen sukupolven kuvaan (ne suurten ikäluokkien edustajat, joille 60–luku ei merkinnyt mitään, korostavat tietysti juuri ja vain yksityiselämässään tapahtuneita muutoksia). Näin tuon sukupolven miesten ja naisten elämä on ihmissuhteiden osalta ollut melko rikkinäistä ja ongelmallista.

Mitä tästä kaikesta voi siis yleisesti sanoa? Määrällisesti tulos on ilmeinen: suuri osa 60– ja 70–lukulaisista on pärjännyt elämässään varsin hyvin, eikä heidän ole tarvinnut paljoa muuttaa näkemyksiään. 60– ja 70–lukulaiset ovat vahvoissa asemissa erityisesti valtionhallinnossa sekä akateemisessa ja kulttuurimaailmassa. Sen sijaan talouselämässä ja yksityissektorilla heitä on vähän, muutamia hyvin näkyviä poikkeuksia lukuun ottamatta. Sama koskee politiikkaa, jossa muutamia 60– ja 70–lukulaisia aktivisteja on korkeilla paikoilla (Satu Hassi<$IHassi, Satu>, Erkki Tuomioja<$ITuomioja, Erkki>, Paavo Lipponen<$ILipponen, Paavo>), mutta ei mitenkään joukoittain. Varsinkaan taistolaisliikkeen johtoporras ei ole päässyt politiikassa kovin korkeisiin asemiin, ainakaan uusissa poliittisissa vaatteissa: Jaakko Laakso<$ILaakso, Jaakko> on pitkälle samalla kannalla kuin 70–luvulla, samoin Esko Seppänen<$ISeppänen, Esko> (joka ei ollut mikään taistolainen!) ja Esko-Juhani Tennilä<$ITennilä, Esko-Juhani>.

Mielenkiintoinen esimerkki siitä, miten tiukasti 70–lukulainen ajattelu voi jäädä päälle, on ajankohtainen keskustelu sosiobiologiasta ja evoluutiopsykologiasta. Tunnetustihan juuri 70–luvulla käytiin kiivas keskustelu ns. sosiobiologiasta eli yhteiskunnallisten ilmiöiden selittämisestä biologian avulla. Tuolloin syntyivät jyrkät rintamalinjat niiden välillä, jotka katsoivat että geeneillä ei ole mitään tekemistä yhteiskunnan lainalaisuuksien kanssa ja niiden välillä jotka esittivät että monet yhteiskunnalliset ilmiöt selittyvät viime kädessä evoluution tuottamien adaptaatioiden kautta (esim. sosiaalinen eriarvoisuus, sukupuolten väliset suhteet, lasten ja vanhempien väliset suhteet, väkivallan käyttö). Nämä rintamalinjat ovat edelleen säilyneet, niin että kun sosiobiologiaa ja evoluutioteoriaa koskeva keskustelu yhteiskunnassa on aktualisoitunut, niin kiivaimmat vastustajat löytyvät 70–lukulaisten sosiobiologialle allergisoituneiden keskuudesta (Portin, Haapala, Noro & kumpp.).  Tämä on sikäli aika yllättävää, koska Marxin suhde Darwiniin oli hyvin arvostava ja kunnioittava. 60–luvun marxilaisille Darwin oli ja on kirosana (vuoden 2004 Tutkijaliiton<$ITutkijaliitto> kesäkoulun ohjelman esittelyssä kysytään mm.”Millaisen vaihtoehdon sosiaalidarwinismia takataskussaan kuljettavalle geneettiselle determinismille tarjoaa autopoiesiksen käsite?” Tämä on myös sikäli vitsikästä että autopoiesis on aitoa huuhaata, joka rinnastuu intelligent designiin). Tosin on kyllä myös huomattava, että eräät keskeiset evoluutiososiologian tämänhetkiset kehittäjät (Heikki Sarmaja, J P Takala) kuuluivat samaan marxilaiseen taistolaisporukkaan. He vain onnistuivat jostain syystä immunisoitumaan sosiobiologiakammolle. Omalta kohdaltani taas minulla on kokemuksia sekä sosiobiologiakammosta että siitä toipumisesta, mistä suuri kiitos nykyiselle vaimolleni!

Toinen 60– ja 70–lukulaisuuden olennainen ero on antiautoritäärisyydessä. Siinä, missä 60-luvulla liikkeeseen lähdettiin auktoriteettien kaatamiseksi ja 70–luvulla kaduttiin ja kaivattiin juuri antiautoritäärisyyden häviämistä, niin ”oikeat” 70–lukulaiset eivät oikein osanneet edes kaivata tätä vaihetta. He tulivat suoraan puhdasoppiseen marxilaisuuteen ja lähtivät siitä sitten muualle tai omaksuivat antiautoritäärisyyden ikään kuin katumusharjoituksena, vrt. Pete Q. Luulisin että jälkiä jäi enemmän, jos käytiin läpi aluksi tuo antiautoritäärinen vaihe.  Seuraavan vaiheen sokea dogmien toistelu tuntuu sitä nolommalta ja tekee mahdottomaksi omaksua uutta dogmaattisuutta, liittyi se sitten EU:in<$IEU> tai vaikkapa sosiaaliseen konstruktionismiin joka on vallannut koko yhteiskuntatieteen.

Tietysti on tapahtunut myös se, että entinen kiivas ja äärimmäinen yhteiskunnallispoliittinen näkemys on liudentunut ja toiminta on kadonnut tai kanavoitunut lähinnä hallintoon ja tutkimukseen, jossa entiset 60– ja 70–lukulaiset aktivistit ovat vähin erin edenneet kohti melko korkeita asemia. Heitä on (ollut) yliopistojen rehtoreina, kanslereina, professoreina, erilaisina johtajina ja korkeina virkamiehinä. Jotkut ovat jättäytyneet pienyrittäjiksi. Tämä on ollut luontevaa vaikkapa laululiikkeen veteraaneille.  Ja suoranaisia katujia ja tunnustajia on todella vähän: tunnustuskirjallisuutta ei ole tähän mennessä paljoakaan ilmestynyt ja katujien joukko on harvalukuinen eikä ainakaan vielä kovin äänekäs. An
ssi Sinnemäki<$ISinnemäki, Anssi> (Villa 1999) on yksi tällainen ns. hiljainen katuja:

@Lainaus =  ”- Taistolaisuus oli kollektiivinen mielisairaus. Jos katsoo mitä silloin sanottiin ja tehtiin, ei voi sanoa muuta kuin että se oli absurdia ja järjenvastaista.
@Lainaus =  – Kollektiivisuudesta ja solidaarisuudesta puhumalla äärivasemmistossa oikeutettiin yksilön alistaminen ja polkeminen.
@Lainaus =  – Vaikka se oli kollektiivista hulluutta, jokainen ihminen on itsestään vastuussa. Vasemmiston itsekritiikkiin on tärkeää tuoda se moraalinen näkökohta, että taistolaisuus oli Neuvostoliitosta kurinalaisesti ja sotilaallisesti johdettua toimintaa. Kaikki huomasivat sen.
@Lainaus =  – Valmistauduimme siihen, että olisimme tottelevaisia, kun tulee tiukka paikka. Annoimme itsemme käytettäväksi sellaiselle politiikalle, jonka tiesimme tekevän silloin paljon väärää. Tiesimme myös, mitä se olisi voinut tehdä.
@Lainaus =  – Monet kysyvät nyt, mitä pahaa me muka tehtiin, kun kannatettiin rauhaa, solidaarisuutta ja muita hienoja asioita. Minä sanon: tätä pahaa me tehtiin. Vaikkei me ehditty tehdä käytännössä paljon pahaa, olimme potentiaalisesti valmiita tekemään paljon enemmän.
@Lainaus =  – Kun huomaa suostuneensa tällaiseen, pitää katua ja myöntää, että me teimme väärin.”

Sinnemäki näkee siis asian toisin kuin minä sekä faktojen suhteen (liikettä ei uskoakseni johdettu sotilaallisesti Neuvostoliitosta tai se ei ollut kollektiivinen mielisairaus, ei ainakaan molempia samaan aikaan) että potentiaalisten seurausten suhteen: jos vallankumous olisi tullut, niin johdon olisivat hyvin pian vieneet aivan toiset henkilöt.

Tilanne voi toki vielä tästä muuttua, jos vaikka Taistolaisuuden musta kirja herättää laajan keskustelun ja saa aikaan totuuskomissioita. Varmaa on, että näin ei tule käymään, varsinkaan Vesikansan teoksen ja sen Sotavahinkosäätiötä koskevan rinnakkaisteoksen ilmestymisen jälkeen. Kylävaaran teos on lisäksi melkoinen floppi: siinä on vain kaksi varsinaista katujan tarinaa, sen kritiikki on kauttaaltaan hampaatonta tai asiantuntematonta ja sen paras teksti on peräisin Juhani Ruotsalolta ja taatusti katumatonta tavaraa (Ruotsalo pahoittelee vain kielenkäyttönsä koukeroisuutta ja sitä että mukaan vedettiin myös sellaisia jotka olisivat halunneet pysyä puolueettomina).

Se mitä tähän mennessä esitetyissä katumustarinoissa erityisesti kadutaan, on henkilökohtainen vastuu konkreettisista pahoista teoista (ja juuri siinä Kylävaaran omat tunnustukset osoittavat että hän ei oikeastaan kadu mitään, vaan on lähinnä katkera ja kostonhimoinen).Varsinkin kulttuuritaistolaisuudessa (ja Tampereella, vrt. Hyvärinen ja Kontula) mentiin ylilyönteihin, järjestettiin toverituomioistuimia ja saatettiin aiheuttaa pysyviä vahinkoja itsestään epävarmoille tai mielenterveydeltään herkille ihmisille. Yliopistoissa kokemukseni mukaan tällaista esiintyi paljon vähemmän ja viholliset olivat yleensä niitä jotka ehkä jopa ”ansaitsivatkin” tulla huonosti kohdelluiksi (kelvottomat ”sammuneet”, muka epäpoliittiset professorit, poliittiset juonittelijat jotka käyttivät yliopistoa astinlautanaan, vrt. Vesikansan väitöskirja). Emme siis ole oikein osanneet katua, vaikka ehkä syytä olisikin, sitä että tuon ajan toiminta aiheutti monissa ihmisissä pelkoa, ahdistusta ja unettomuutta. Harvat lienevät olleet liikkeessä mukana valtapoliittisista syistä ajatellen käyttävänsä ideologiaa omaksi edukseen. Missään vaiheessa tätä mahdollisuutta ei ollut näkyvillä. Tilanne on tietenkin toinen jos ajatellaan että taistolaisliike olisi todella saanut yhteiskunnan muutettua mielensä mukaiseksi. Sellaista ei ollut missään vaiheessa näköpiirissä, joskin monet meistä vitsailivat sillä miten meidän sitten kävisi. Jotkut ovat ottaneet siitä jopa trauman että heitä on uhkailtu vankileireillä ja teloituksilla jos ”me” pääsemme valtaan. Itselleni se oli puolivakava huuli, joka perustui vaikkapa Isaac Deutscherin Stalin- ja Trotski-elämäkertoihin, jotka tuolloin luin. Pahin oli tilanne siis niillä, jotka katsoivat että jokin korkeampi hyvä, liikkeen voitto tms. oikeuttivat tässä ja nyt kaikki mahdolliset henkilökohtaiset rikkomukset ja väärinteot. Tässäkään suhteessa vaikkapa poliittisia juonitteluja, Moskovan ohjausta ja junttausta ei pidetty (enkä itse pidä) ollenkaan niin pahoina kuin yllä mainittuja toverioikeudenkäyntejä ja poissulkemisia.

Taistolaiskirjallisuudessa kuvataan paljon sitä, kuinka mukana olijat luulivat toisten tietävän ja ymmärtävän enemmän teoriasta ja politiikasta ja olevan paljon varmempia kuin olivatkaan. Näin kaikki ikään kuin pettivät itseään ja toisiaan, mutta tämä ei estä sitä, ettei itse asiaan uskottu lujasti.  Epävarmuuksista ja ihmettelyistä oltiin vain hiljaa, niin kuin suomalaiseen luonteeseen kuuluu. Tällöin siis myöhempi katumus liittyy ennen kaikkea siihen, miten ei kehdannut sanoa jotain suoraan tai kieltäytyä jostain, mutta kyse oli siis omasta itsestä, ei muille tehdyistä pahuuksista.

Kyse oli jonkinlaisen universaalin moraalin rikkomuksista, joita aina joudutaan katumaan, ellei sitten ole kokonaan luovuttu sen vaatimuksista. Yleensä pahimmatkin poliittiset rikolliset (he ovat rationaalisia ihmisiä ja tietävät suurin piirtein mikä on ihmiselle normaalia toimintaa) tietävät hyvin toimivansa väärin ja pyrkivät esim. peittämään jälkensä mahdollisuuksien mukaan, kuten vaikkapa Berija teki Stalinin kuoltua. Tällaisia rikkomuksia tapahtui melko vähän, sikäli kuin itse tunnen tilannetta. Tyhmyyksiä ja tietämättömyyttä ja ylilyöntejä kannanotoissa oli enemmän, mutta niiden katuminen jälkikäteen olisi tyhmää. Tietysti voidaan myös sanoa, niin kuin Anssi Sinnemäki<$ISinnemäki, Anssi>tekee, että katuminen on ulotettava siihen mitä olisi voinut tapahtua, jos vallankumousliike olisi päässyt valtaan. Tämä olisi kuitenkin liioittelua ja sen voi jättää zysckowiczeille ja seikkoeskoloille. Sen sijaan niistä voi ottaa oppia, kuten ilmeisesti useimmat 60– ja 70–lukulaiset ovatkin ottaneet. He tuskin lähtevät mukaan samalla tavoin organisoituun liikkeeseen ja he ymmärtävät miten tärkeä on kehittää sellaisia liikkeitä, joissa joukkopainetta omien käsitysten vastaiseen toimimiseen ei pääse syntymään. Siksi vaikkapa ATTAC<$IATTAC> on sellainen liike, johon oman sukupolveni edustajat ovat olleet valmiita osallistumaan (itsekin kuulun siihen, ks. Semi Purhosen artikkeli tässä kirjassa josta käy ilmi että 60– ja 70–lukulaiset ovat enemmistönä!). Se on puoluepoliittisesti riippumaton, ei edellytä minkäänlaista joukkositoutumista, on tavoitteiltaan aika epämääräinen, mutta silti 60–lukulai
suuteen nähden ”oikeansuuntainen” (globalisaatio- ja kapitalismikriittinen) jne.

Muutenkin ehkä keskeinen opetus on juuri se, ettei 60– ja 70–luvun sukupolvi enää hyväksy joukkositoutumista, velvoittavuutta olla jotain mieltä, enemmistökuria ja poissulkemista mielipiteiden takia. Tässä suhteessa kyse oli aidosta joukkohysteriasta, josta tietenkin on monia muita esimerkkejä ja ilmenemismuotoja. Yleensä sama sukupolvi ei retkahda kahta kertaa samantyyppiseen virheeseen. Itse väittäisin tulleeni hyvin tehokkaasti rokotetuksi tietyn tyyppistä joukkoinnostusta ja yksimielisyysvaatimuksia vastaan, tulivat ne mistä suunnasta tahansa. Sen sijaan puolustan innolla ihmisiä, jotka minusta ovat tulleet huonosti kohdelluiksi. Voi olla että liiankin suurella innolla, millä varmaan on tekemistä 70–luvun vaikutusten kanssa.

Kirjallisuus

von Bonsdorff, Johan (1986) Kun Vanha vallattiin. Helsinki: Tammi.

Donner, Jörn (2004) Livsbilder. Helsingfors: Söderström.
Fitzpatrick, Sheila (2004) The Rise and Fall of the Baggy-Trousered Barbarians. London Review of Books 19August.

Haapakorpi, Arja (1989) Ylemmän korkeakoulututkinnon suorittaneiden sijoittuminen työmarkkinoille. Korkeakoulu- ja tiedeosaston julkaisusarja 69. Helsinki: Opetusministeriö,.

Haapakorpi, Arja (1994) Akateemisten työurat. Opintoasiain julkaisuja 7. Helsinki: Helsingin yliopisto,.

Haavio-Mannila, Elina, Roos, J.P. & Rotkirch, Anna (2004) Olivatko suuret ikäluokat murroksen moottoreita? Teoksessa Jani Erola & Terhi-Anna Wilska (toim.) Yhteiskunnan moottori vai kivireki? Suuret ikäluokat ja 1960-lukulaisuus. Jyväskylä: Minerva/SoPhi 92, 215-238.

Halonen, Ilpo & Mykkänen, Matti (toim.) (1970) Tapaus Schüller. Helsinki: Tammi.

Hyvärinen, Matti (1994) Viimeiset taistot. Tampere: Vastapaino.

Häggman, Kai (2003) Avarammille aloille, väljemmille vesille. Werner Söderström Osakeyhtiö 2, 1940—2003. Porvoo: WSOY.

Kontula, Anna (2002) Kuollut muttei kuopattu: taistolaisuus ja miten sitä muistetaan. Pro gradu tutkielma: Tampereen yliopisto, sosiologian ja sosiaalipsykologian laitos.

Kylävaara, Ilkka (2004) Ei kai taistolaisuuden mustaa kirjaa? Kanava 3: 175-177.

Kylävaara, Ilkka (toim.) (2004) Taistolaisuuden musta kirja. Muistoja. Helsinki: Tammi.

Rentola, Kimmo (2003) Kevään 1968 isänmaan toivot. Teoksessa Sakari Saaritsa & Kari Teräs (toim.): Työväen verkostot. Väki voimakas 16. Helsinki: Työväen historian ja perinteen seura, 96-132

Rantanen, Miska (2002) Toverit herätkää. 1970-luvun poliittisen laululiikkeen matka nuorisomuodiksi. Työväentutkimus 2000-sivusto: Työväenperinne. (Artikkeli luettavissa Internetistä: http://www.tsl.fi/~perinne/tyovaentutkimus/2000/index.html )

Roos, J.P. (2002) EU:n nousu ja tuho teoksessa Thomas Wallgren (toim) EU vaakalaudalla -Kirjoituksia Suomen ja Euroopan tulevaisuudesta. Helsinki: Like, 287-298.

SOL (1973) SOL:n taisteluohjelma Suomen opiskelijoille. Sosialistinen opiskelijaliitto.

Suomi, Juhani (toim.) (2003) Urho Kekkosen päiväkirjat 3: 1969-74.
Helsinki: Otava.

Tuominen, Marja (1991) Me kaikki ollaan sotilaitten lapsia. Sukupolvihegemonian kriisi 1960-luvun suomalaisessa kulttuurissa. Keuruu: Otava.

Valkonen, Martti (2003) Sananvapaus kauppatavarana. Journalismi.info (Internet-kirja, saatesanat luettavissa Internetistä: www.journalismi.info/fi )

Vesikansa, Jarkko (2004) Kommunismi uhkaa meidän maatamme. Väitöskirja, Helsingin yliopisto, Yhteiskuntahistorian laitos.

Villa, Janne (1999) Sinnemäen kapinasukupolven sovinto. Hengellinen kuukausilehti 7. Luettavissa Internetistä: http://www.kaapeli.fi/~herattay/hk/hk1999/sinnem.html )

Virtanen Matti (2001) Fennomanian perilliset: poliittiset tradition ja sukupolvien dynamiikka. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Toimituksia 831.

Muut lähteet:

Asiantuntijat

Kimmo Aaltonen
Jukka Gronow
Tommi Hoikkala
Semi Purhonen
Aino Sinnemäki
Anssi Sinnemäki

Sanomalehdet

Helsingin Sanomat 30.5.2004. ”Miksi taistolaisia pelättiin?” (kirj. Seikko Eskola)

Henkilötiedot kerätty seuraavista lähteistä:

Internet

http://www.helsinki.fi/ylioppilaslehti/historia/  [Ylioppilaslehden kotisivut ja historiaa mm. ylioppilaslehden toimittajat vuosina 1913-1999]

Henkilötietoja sisältävä kirjallisuus

Ahopalo, Jaakko ym. (toim.) (1998) Suomen taitelijat – Finlands konstnärer r.y. 30 vuotta : martikkeli 1998. Karkkila: Suomen taitelijat.

Jallinoja, Riitta (1983) Suomalaisen naisasialiikkeen taistelukaudet. Porvoo, Helsinki, Juva: WSOY.

Klinge, Matti ym. (toim.) (2003) Suomen valtiokalenteri 2003. Helsinki: Lakimiesten Kustannusliitto.

Kosonen, Lasse (toim.) (1993) Suomen lääkärit 1992. Helsinki: Suomen Lääkäriliitto.

Olsson, Claes & Juha Virkkunen (toim.) (1973) Kulttuurivihkot 2. Helsinki: Kulttuurityöntekijäin Liitto.

Rantala, Risto & Pajala, Lasse (toim.) (2000) Kuka kukin on. Henkilötietoja nykypolven suomalaisista 2001. Helsinki: Otava.

Rantala, Risto & Pajala, Lasse (toim.) (2002) Kuka kukin on. Henkilötietoja nykypolven suomalaisista  2003. Helsinki: Otava.

Seppälä, Riitta & Tainio, Ilona (toim.) (1993) Suomen teatterit ja teatterintekijät 1993. Helsinki: Tammi/Suomen Teatterijärjestöjen Keskusliitto.

Tarkka, Leena ym. (toim.) (1990) Kuka Kukin On. Henkilötietoja nykypolven suomalaisista 1990. Helsinki: Otava.

Virkkunen, Juha (toim.) (1973) Kulttuurivihkot 1. Helsinki: Kulttuurityöntekijäin Liitto.

Luku 6: Laajat ja suppeat sukupolvet

 

 

 

 

      Laajat ja suppeat sukupolvet; esimerkkinä suuret ikäluokat ja niiden ympärille kertyneet sukupolviliikkeet

 

 

      J P Roos

 

 

 

 

  Tunnetusti sukupolvella on kaksi perusmerkitystä: "biologinen" ja sosiaalinen. Edellisellä tarkoitetaan melko yksikäsitteisesti sitä että minä ja lapseni ovat eri sukupolvia. Sukupolvea erottaa siis vähintään noin 20 vuotta, nykyään aika usein 30 vuotta ja ylikin. On myös muistettava, että kun perheessä oli paljon lapsia, niin sukupolviväli saattoi olla jopa alle 20 vuotta tai lähes 50 vuotta. Toisaalta tässä mielessä sukupolvi on aina perhekäsite: sukupolvien erottelu edellyttää perhemuodostumaa, ja biologista tapahtumaa, lasten saamista. (adoptoidut lapset ovat tällöin hiukan kyseenalaisia: muodostavatko he aidon lenkin sukupolvien ketjussa?). Sosiaalinen sukupolvi on taas melko eri asia, mutta ei kuitenkaan  riippumaton biologisesta. Sosiaalisen sukupolven käsitettä käytetään myös melko löysästi: pienistä toisiaan välittömästi seuraavista ikäryhmistä, kohorteista, hyvinkin laajoista, useita kymmeniä vuosia kattavista ajanjaksoista (amerikkalaiset babyboomerit on vähintään kymmenen, jopa 15 vuoden levyinen nauha). Sukupolvia keksitään, rakennetaan ja myös puretaan..

 

    Teoreettinen (mannheimilainen) sukupolvikäsite on hyvin kapea: avainkokemus rajaa sen enintään muutaman vuoden ikäkohorttiin joka sitten kantaa tätä kokemusta läpi elämänsä. Sukupolvia oli tässä mielessä myös suhteellisen harvassa: riippuen avainkokemuksista väliin jäi  ”junk generationeita” joilla ei ollut yhteistä sukupolvikokemusta.  Samoin samanikäisistäkin vain pienehkölle ryhmälle muodostui yhdistävä sukupolvikokemus: toisin sanoen kokemus yhdistyi asemaan ja toimintaan.   Mannheimin alkuperäinen terminologia yhdisti kolme käsitettä: Generationslagerung, generationszusammenhang ja Generationseinheit (ks Mannheim/Kohli). Matti Virtanen (2001) suomentaa nämä seuraavasti: samanikäisten ikäpolvi, kokemuksellinen sukupolvi ja mobilisoitunut sukupolvi(fraktio). Suomennokset ovat melko vapaita. Virtanen johtaa lukijaa ehkä hieman harhaan puhumalla ensimmäisen sukupolvitason kohdalla vain samanikäisten ikäpolvesta, kun kyse on ehkä jostain vähän enemmästä. Samoin sukupolviyhteys on ehkä hiukan enemmän kuin kokemuksellinen sukupolvi. Joka tapauksessa tarkoitus lienee se, että kaikki ne joita kokemus yhdistää kuuluvat sukupolviyhteyteen. Sukupolviyksikkö on sitten kaikkein hankalin. Sukupolviyksiköt ovat ryhmiä, jotka ovat kokeneet asian samalla tavoin ja tehneet siitä samat johtopäätökset. Sukupolvessa voi olla (Mitä Virtanen vahvasti korostaa, enemmän kuin Mannheim, ks myös hänen kirjoituksensa tässä kirjassa) keskenään taistelevia ryhmiä, fraktioita (tätä sanaa Mannheim ei muuten missään käytä). Mannheimilaisittain siis sellaiset keskenään taistelevat ryhmät kuin nuorotaistolaiset teinit ja kokoomusteinit kuuluivat samaan sukupolviyhteyteen mutta eri sukupolviyksikköön. Jos olen Ben Zyskowiczia oikein ymmärtänyt, niin hän pitäisi hyvin loukkaavana itsensä kuvaamista 70-lukulaiseen sukupolveen kuuluvaksi.

On selvää, että sukupolvi ei ole yhtä kuin liike: sukupolveen kuuluvat eivät, vaikka olisivatkin tietoisia sukupolvi-identiteetistään, ole saman liikkeen jäseniä. Mutta toisaalta on kyseenalaista sanoa, että sukupolvet voisivat koostua aivan täysin erilaisista ja erimielisistä henkilöistä. Mielenkiintoinen esimerkki olisi vaikkapa se, kun samaan sukupolveen kuuluvat jakautuvat vastakkaisille puolille esimerkiksi kansalaissodan tyyppisessä konfliktissa. Näinhän tapahtui kun vaikkapa opiskelu- ja puoluetoverit olivat myöhemmin vihollisia: toiset Venäjällä, toiset valkoisen Suomen poliittisia toimijoita.  Toisaalta kaikki samanikäiset ja samaa kokeneet eivät silti välttämättä muodosta sukupolvea, vaan monille heistä kokemus jää merkityksettömäksi. Lisäksi sukupolvella aivan kuin millä tahansa muullakin sosiologian käsitteellä, on myös ajallinen ulottuvuus. Sukupolvi elää, siihen tulee lisää ja siitä irrottautuu jäseniä (ehkä enemmänkin viimeksi mainittuja).  Tässä mielessä voidaan ehkä puhua kuitenkin sukupolviliikkeestä, joka voi muodostua lukuisista eri järjestöistä ym. Nähdäkseni kun Virtanen puhuu mobilisoituneesta sukupolvesta, niin hän ei ota huomioon sitä, että sukupolvi voi myös demobilisoitua. Tässä artikkelissa pyrin esittämään myös tämän mahdollisuuden.

 

Hyvä esimerkki tämän kaltaisesta kapeasta sukupolvesta olisivat vaikkapa ne jotka osallistuivat ylioppilasliikehdintään Suomessa syksyllä 1968: he olivat pääasiassa 19-21 vuotiaita yliopisto-opiskelijoita, useimmat vasemmistolaisia ja vahvasti yhteiskuntakriittisiä (ks Rentola 2003). Hetki oli koittanut ja he ottivat sen haltuunsa. Tärkeitä sukupolvitapahtumia olivat Vanhan valtaus, osallistuminen aseistakieltäytyjä-listoille, kolmanteen maailmaan liittyvä aktivismi, lapualaisooppera, seksuaalinen vapautuminen … Kuten Pekka Tarkka totesi 70-vuotis lehtihaastattelussaan:

 "kuusikymmenluvun radikalismin aikana me olimme jossain määrin 'samassa leirissä' siitä huolimatta että oli suuria mielipide-eroavaisuuksia. 1960-luvulla oli merkillinen tunnelma, että koko ikäluokka tuntui olevan puoluekantaan katsomatta yhtä. Vastustajina olivat väistyvän ajan ihmi
set ja heidän kehittämänsä yhteiskunta." (HS 4.12.04, ks myös Risto Alapuro 1997, joka kuvaa hauskasti Allardtin merkitystä tämän ”yhdenmukaisuuden paineen murtamisessa)). Mielenkiintoista on, että Pekka Tarkka ei siis missään mannheimilaisessa mielessä ollut 60-lukulainen: hän oli syntynyt 1934. Silti hän tuossa laskee itsensä selvästi ”ikäluokkaan” kuuluvaksi (ja niin hän olikin: en osannut häntä tuolloin arvata itseäni yli kymmenen vuotta vanhemmaksi!).  Sukupolveen kuuluminen ei siis ole iästä kiinni. Toisaalta sitten ”Vanhan valtaajista” osa ei missään mielessä kuulunut sukupolveen: paikalla oli esim. kaikkien poliittisten puolueiden politrukkeja, erilaisia sabotöörejä joilla ei ollut mitään kiinnostusta itse tapahtumaan. Ja toisaalta kun Tarkka puhuu tilanteesta niin hän korostaa juuri sitä, että koko (laaja) ikäluokka oli yhtä, toisin kuin Mannheim ajattelee.

 

Käytännössäkään sukupolven käsitettä ei koskaan käytetä näin kapeasti. Sukupolvi on hyvinkin laaja yleisnimi, esimerkiksi juuri baby-boomerit joka Suomessa rajautuu suhteellisen lyhytaikaiseksi ilmiöksi, mutta jossain Yhdysvalloissa on katsottu paljon pitemmälle ajankohdalle ulottuvaksi ilmiöksi. Samoin meillä Suomessa on 60-lukulaisuus edellä mainitussa vanhan valtaajien sukupolven mielessä laajentunut merkittävästi sekä eteen että taaksepäin.  Itse olen käyttänyt tällaista laajaa (kokemuksellisen) sukupolven käsitettä luokitellessani suomalaiset 1900-luvun loppupuolella eläneet ihmiset neljään-viiteen sukupolveen jotka ovat varsinkin vanhempien ryhmien osalta olleet hyvinkin laajoja. Korostettakoon, että kyse ei ole siis liikkeestä: sukupolveen kuuluvat sekä ne jotka olivat aktiivisesti mukana erilaisissa järjestöissä, mutta myös ne jotka eivät olleet mitään järjestöihmisiä. Toisaalta sukupolveen kuuluminen oli myös itsevalinta: sukupolvesta saattoi irrottautua, luopua. Sukupolvijäsenyytensä saattoi kieltää. On mielenkiintoinen kysymys kumpi kansalaissodan sukupolven osapuolista, kommunisteiksi siirtyneet Gylling ja Kuusinen vaiko Tanner ja Wuolijoki. Vastaus ei ole ilmeinen. Matti Virtasen mukaan kumpikin kuului loppuun asti samaan sukupolveen. Itse sanoisin että molemmat irrottautuivat siitä …

 

60-lukulaisuus ja suuret ikäluokat on näin mielenkiintoinen ilmiö joka antaa mahdollisuuden analysoida laajaa sukupolven käsitettä tarkemmin.

 

 

 

 

1.      Sukupolvirysä:

ELI miten saman ajankohdan ikäkohortista tulee sukupolvi /ja mahdollisesti vastasukupolvi

 

 

 

Olemme yhdessä Tommi Hoikkalan ja Semi Purhosen kanssa käyttäneet seuraavaa jaottelua koko baby boomer-kohortista:

 

kaikki 1945-50(55) syntyneet

ne jotka ovat syntyneet 1945-1950 mutta joilla ei ole yhteyttä sukupolviliikehdintään

sukupolviliikehdintään kielteisesti suhtautuneet (tai siitä selkeästi irrottautuneet)

ei 60-lukulainen eliittiryhmä (siis jonkinlainen ikäluokan mutta ei sukupolven eliittiryhmä)

aktiivinen 60-lukulaiseliitti

70-lukulaiseliitti

viimeiset 70-lukulaiset

 

Idea on siis että ensimmäinen ryhmä on kaikkein laajin (kattaa koko ikäluokan) ja seuraavat ovat sitten tästä ryhmästä eri tavoin valikoituneita/jakautuneita pienempiä ryhmiä.

Tämä voidaan esittää eräänlaisen sukupolvirysän tai kapenevien siivilöiden muodossa. Lähtökohtana on tällöin koko laaja ikäryhmä, tässä tapauksessa siis 45-55 syntyneet. Näistä osalla ei ollut mitään kosketusta sukupolveen eli he jäävät ensimmäiseen siivilään. Toiseen siivilään taas jäävät ne joille sukupolvesta syntyi traumaattinen negatiivinen kokemus. Kolmanteen siivilään jäivät ne, jotka olivat tuon ikäryhmän eliittiä, mutta joille sukupolvikokemus ei ollut niinkään merkittävä. Seuraavaan siivilään jäivät 60-lukulaisten eliitti, siis ne jotka "jäivät" 60 luvulle. Sitten tulevat 70- luvulle toimintaansa jatkaneet ja aivan lopuksi häntänä ”puhtaat” 70-lukulaiset joita oli kovin vähän. (Toisin sanoen, tietyt rysän portit eivät enää olleet aktiiveja kun 70-lukulaiset ”uivat” sinne)

 

Tämä rysä/siivilä ei ole pelkästään vain kuva, vaan se on toimiva metafora. Ikäluokka valikoituu aidosti ja kaikilla on periaatteessa mahdollisuus tulla sukupolven jäseniksi (mutta myös erota siitä, kuten edellä todettiin!). Valikoituminen tapahtuu pisteittäin: tulee tapahtuma tai vaihe, johon reagoidaan tai lähdetään mukaan. Siihen liittyy kuitenkin eräs ongelma johon palataan lopussa: jos ohittaa yhden siivilän, niin voiko enää palata takaisin? Oikeassa rysässä ei voi, mutta oma näkemykseni on, että tämä rysä on auki kumpaankin suuntaan. Mutta palaan tähän vielä