Kansankynttilä valaisee

Mietin eilen kuumeisesti mistä aiheesta kirjoittaisin blogiini ensimmäiseksi. Ajattelin, että jotakin hienoa sen täytyisi olla. Sitten päähäni pälkähti niinkin yksinkertainen ajatus kuin se, että kirjoittaisin siitä, miten päädyin tähän pisteeseen elämässäni, opiskelemaan unelma-ammattiini, luokanopettajaksi.

Ammatinvalinta ei ollut helppoa kohdallani. Ala-asteella olin varma, että minusta tulee teekutsujen-pitäjä, biologi,jonkin sortin lääkäri, eläintenhoitaja, taiteilija, posteljooni, opettaja tai konserttipianisti. Näitä kaikkia en halunnut olla samaa aikaa, vaan vaihdoin aina ammatista toiseen sopivin väliajoin. 

Harrastukseni tukivat vahvasti kulloistakin urasuuntautumistani. Keväisin keräsin sammakonkutua, kesäisin ongin haukia kylpyhuoneen ammeeseen ja vietin suurimman osan ajasta järvessä leikkien krokotiilia. Järven asukeista hankajalkaiset ja vesikirput olivat suurin intohimoni, keräsin niitä ja katselin pienellä mikroskoopillani.  Mikroskoopin mukana tuli myös katkaravunmunia, joista yritin kasvattaa ihka oikeita katkarapuja. Mutta jostain syystä niiden kehitys tyssäsi aina alkuunsa. Harmitti, sillä tiesin kuinka äitini rakasti katkarapuja. Ruotsinlaivalla hän kun ei mitään muuta seisovasta pöydästä syökään! Talvella taasen tein saunassa ”aivoleikkauksia” Herra Huulle (joka oli siis jääkimpale, jonka sain aikaan jäädyttämällä vettä sangossa saunan pihassa). Muutamat hieman revenneet kastemadot ja jalkansa satuttaneet heinäsirkatkin tuli hoivattua kuntoon, päästäiset ja linnunpoikaset eivät yleensä selviytyneet, poikkeuksen teki kalatiira nimeltään Tirppa.

Lääkärin/biologin hommat jäivät, kun innostuin opettamisesta. Määräsin muut perheenjäsenet oppilaikseni, annoin kotiläksyt ja pidin kunnon oppitunnit, kaitafilmikameraa käyttäen. Heijastin sillä siis tietysti kalvoja valkealle seinälle. Ensin opeteltiin kirjoittamaan: jaoin kaikille omat vihkot, joihin olin jo valmiiksi tehnyt harjoituksia. Kun kukaan ei tehnyt läksyjään, perustin postin. Tein itse postimerkit ja myin niitä. Postia täytyi jokaisen tietysti lähettää ja mitä enemmän sen parempi. Siinä hommassa se kirjeiden leimaaminen oli kyllä parasta!

Jossain vaiheessa lapsuuttani tajusin jättää ihmisperheenjäsenet rauhaan ja siirtyä hoivaamaan omaa kanaani, Elinaa. Aamuisin juoksin saunalle, jossa kanahäkki oli ja herätin sekä omani, että veljeni Vinonokka-kanan. “Keitin” kanoille joka aamu puuroa hiutaleista ja vedestä, ne rakastivat sitä ja söivät aina ahmien. Silloin kun grillattiin, keitin salaa nuotion  jälkilämmöllä saunarakennuksen hiirille makaroonia, ne tykkäsivät. Äiti ei niinkään. Lopulta ajattelin opiskelevani eläintenhoitajaksi ja perustavani pieneläintilan. Aloitin myös ratsastustunnit naapurin hevostallilla. Se sitten jäi siihen, että minulla todettiin voimakas siitepöly- ja eläinallergia.

Kasvoin siihen, että taiteilijaksi ei ainakaan saa ruveta, se on niin köyhää. Äiti kyllä kokemuksesta tiesi. Minun täytyisi hankkia ”kunnon” ammatti. Seuraavaksi vuoroon tulivatkin pianotunnit yhdessä äitini kanssa. Nopeasti opinkin soittamaan, aika hyvinkin, ja seuraavassa hetkessä minusta oltiinkin tekemässä konserttipianistia. Itse en tykästynyt ajatukseen lopulta niin paljon kuin lähipiirini. Mieltymykseni virsien soittamiseen on silti säilynyt näihin päiviin saakka. 

Yläaste kuluikin jonkinlaisen sekasorron vallassa. Lukio tuntui siinä vaiheessa itsestäänselvyydeltä, ajattelin voivani päättää kolmen vuoden aikana mihin ammattiin kouluttautuisin. Aika kului ja abivuonna iski paniikki. Itsetuntoni oli maissa, enkä uskonut pääseväni lukemaan esimerkiksi biologiaa vaikka yrittäisin. Pelasin varman päälle ja päätin hakea sellaiseen yliopistoon jonne olisi suhteellisen helppo päästä sisään: Joensuun yliopistoon. Olen aina ollut viehättynyt vanhoista Suomi-filmeistä, arkeologiasta sekä perinteistä. Ajattelin, että innostuisin vielä enemmän ja tekisin koko hommasta ammatin itselleni. Valitsin pääaineekseni perinteentutkimuksen ja tähtäsin kulttuurintutkimuksen koulutusohjelmaan.

Noh, pääsin sisään. Vierähti vuosi ja tajusin, että ei tästä leipä tulevaisuudessa irtoaisi. Palasin takaisin Etelä-Suomeen ja aivan sattumalta aloitin opettajansijaisuuksien tekemisen. En enää muista missä koulussa ja mikä oli ensimmäinen tuntini jonka pidin, mutta sen muistan, että minä jotenkin tiesin, tiesin että minusta tulee vielä opettaja. En tiennyt minkä aineen opettaja vai tulisiko luokanopettaja, mutta opettaja minusta tulisi. Muistan kuinka äitini vei minut koulupäivän jälkeen kahville ja pullalle. Olin aivan tohkeissani. Sitten alkoikin kolmen vuoden etsikkoaika. Opetin kaikkia aineita paitsi teknistä työtä, kaikilla luokka-asteilla. Erityisluokatkin tuli koettua. Kesät tein puutarhalla hommia ja syksyn tullen palasin aina kouluihin. Vasta kun sain yhä enemmän sijaisuuksia ala-asteilta, tajusin että tässä se nyt on; minusta tulee luokanopettaja!

Kun pääsykoekirja kolahti postiluukusta, olin tekemässä kolmen kuukauden englannin opettajan sijaisuutta silloisen asuinpaikkani suurimmalla ala-asteella. Töitä riitti, mutta koin sen hyvänä vastapainona pääsykokeisiin lukemiselle. Enpähän ollut koko ajan nenä kiinni kirjassa. Kirjallista koetta seuraavana päivänä tyrmistyin luettuani lehdestä, että liki 1400 muutakin haki luokanopettajakoulutukseen Helsinkiin. Mielessäni laskin, että noin yksi neljästätoista pääsee loppujen lopuksi sisään. Iski pieni pelko. Kun kutsu soveltavuuskokeisiin tuli, tunsin pelkästään helpotusta. Vielä olisi suurempi koitos edessä. Itse soveltavuuskoepäivänä pidin mielessäni mitä eräs yläasteen rehtori oli minulle edellisenä syksynä sanonut. Hän kertoi minulle näkevänsä minussa erityistä potentiaalia opettajaksi ja että hän toivoi sydämestään, että hakisin opettajankoulutukseen, oli se sitten luokanopettajaksi tai aineenopettajaksi, sillä hänestä minulla olisi paljon annettavaa oppilaille. Se oli yksi hienoimmista hetkistä elämässäni.

Soveltavuuskokeet menivät huonosti, itkin kotiin lähtiessäni. En uskonut pääseväni sisään. Mutta voi sitä päivää, kun sain tietää koulutukseen hyväksymisestäni! Iloitsen siitä salaa vieläkin, aina vaikeina hetkinä, kun tuntuu että on liikaa esseiden kirjoittamista, kirjatenttejä ja oppimispäiväkirjoja. Silloin ajattelen, että olen onnekas, kun olen juuri siellä missä haluan olla: Helsingin yliopistossa, opiskelemassa luokanopettajaksi!