Istuin eilen Kappelin terassilla mukavassa seurassa kuunnellen Espan Lavan tämän kesän viimeisiä esiintyjiä. Vähän väliä editsemme matkasi fuksiryhmiä tutustumassa uuteen opiskelukaupunkiinsa sekä tietysti toisiinsa. Tunsin suurta helpotusta! On ihanaa olla toisen vuoden opiskelija, kun pystyy luovimaan yliopistomaailmassa jo mielensä mukaan. Paljon voimia siis teille ykkösille. Vuosi tulee olemaan yhtä hullun myllyä!

Aloitin tämän syksyn samalla tavalla kuin kaikki aikaisemmatkin syksyt, eli sairastelemalla. Keuhkokuume ei ole leikin asia, vaikka kuinka siitä yrittäisi vitsiä vääntää. Yritän siis parantua ensi viikkoon mennessä, sillä kalenterini on erittäin täynnä jo alusta alkaen. Tiivis tahtinen vuosi siis tulossa, mutta on niin ihanaa päästä oppimaan uutta! Toivon tämän saman tunteen valtaavan jokaisen, uuden sekä vanhemman, yliopistolaisen mielen.

 Koitan parantaa tapani viikon sisään ja kirjoittaa ensimmäisestä opiskelijavapustani. Ulkona on niin kaunis ilma, että kotona koneella istuminen ei oikein houkuttele, valitettavasti!

 Tsemppiä niille, jotka lukevat pääsykokeisiin. Annan vain yhden neuvon luku-urakkaan: opettele KAIKKI ulkoa. Kirjallisessa kokeessa ei ole soveltamisen varaa. Aikasi tulee todennäköisesti loppumaan kesken kokeessa ja jos kuvittelet, että ehdit tarkastamaan mitä olet vastannut, olet väärässä. Tee koe alusta asti niin, että jätät tyhjäksi ne, joista olet epävarma ja palaa näihin myöhemmin. Eväitä et ehdi syömään, joten unohda ne. Joudut myös istumaan erittäin ahtaasti, älä kanna mukanasi siis kasaa kyniä ja kumeja. Tarkkaile kelloa tasaisin väliajoin! Muista myös, että vääristä vastauksista saa miinuksia ja että yleensä ensimmäiseksi valitsemasi vaihtoehto on oikein. Älä missään nimessä kanna pääsykoekirjaa mukanasi paikalle. Kun itse hain, ne tytöt, jotka paniikissa kertasivat viime hetken tärppejä kokeeseen vieressäni, eivät päässeet sisään. Pidä pää kylmänä, sillä hermoiluun ei ole varaa kun saat paperin eteesi!

 Nyt jatkan tuntisuunnitelmien tekoa, ja illalla vaihdan jo viidettä iltaa vapaalle

 Nauttikaa auringosta!!

 Yliopistolla alkoi seesteinen ajanjakso, lukuvuoden viimeinen periodi. Hiukan se kyllä pistää vihaksi, että syksyllä sai olla suuna päänä koko ajan ja joka paikassa, kun taas keväämmällä kursseja on minimaalisen vähän. Ehtii kyllä tehdä töitä enemmän, mikä on tällä hetkellä elin tärkeää minulle, joka muutin kivaan pikku yksiöön jossa on kiva, ei niin pikku vuokra.

 Ja jotenkin tämä kevään viimeiset kuukaudet on sellaista kertauksen aikaa. On ihana paneutua samoihin kirjoihin uudestaan, ajan kanssa, joita kiireellä luki tentteihin viime syksynä.

 Ajatella, eka vuosi kohta takana. Kyllä sitä pientä ylpeyttä itsestään jo tuntee

 Myös sinisorsat, muutama telkkä pariskunta ja kyhmyjoutsenet ihastuttivat kovasti. Mustarastaskin hyppelehti lenkkipolun viertä. Ja pikkulinnut visersivät! Siinä hetkessä tuli armoton tarve viedä rakas rullailuvälineeni eli joponi huoltoon, sillä se on odottanut jo jonkin aikaa sopivaa hetkeä, kun minulta löytyisi ylimääräistä rahaa. Noh, opiskelija saa odottaa aika kauan, että löytyisi todellakin ylimääräistä rahaa. Mutta sain syntymäpäivälahjaksi kummisedältä avustuksen kampaajaakäyntiin niin päätin nyt käyttää sen jopooni! Innolla odotan sitä kun pääsen ensi kertaa polkemaan täältä Herttoniemestä yliopistokampukselle

 Pakko avautua viime viikolla Helsingin Sanomissa julkaistun uutisen johdosta. Otsikko “Onnettomuus viivästytti yli 10 000 ihmisen metromatkaa perjantaina” antoi olettaa jotain muuta kuin sen mitä uutinen sisälsi. Viivästys johtui nimittäin ihmisen yliajosta Kampin metroasemalla, jonka uhri kuoli. Ja otsikkona oli päivittely siitä, että kymmenen tuhatta ihmistä myöhästyi töistä. En voinut käsittää sitä, enkä käsitä vieläkään.

Näinkö arvoton on yhden ihmisen elämä? Onko oikeasti niin, että kymmenen tuhannen ihmisen töistä myöhästymisestä on tärkeämpää mainita uutisen otsikossa, kuin siitä että joku menetti henkensä. Ei ole vaikea arvata, ettei ihmisen yliajo ollut tavallinen onnettomuus. Sekin pistää miettimään. Kuinka paljon uhrista välitettiin edes hänen elinaikanaan? Eikö juuri tämä tuo esille sen, että avuntarvitsijoita on paljon, mutta kukaan ei julkisella tasolla loppujen lopuksi välitä, viitaten tässä tapauksessa riittämättömiin varoihin mielenterveyspalveluissa, eivät edes toimittajat kirjoittaessaan tällaisen otsikon. Ja vielä, miltä tuntuisi lukea oman ystävän, sukulaisen, lapsen tai vanhemman kuolemasta selkeästi rivien välistä syyllistävä uutinen?

Sitten vielä surullinen eläinhavainto. Eilen kun olin astelemassa alas portaita junalaiturille huomasin rappusilla kyyhöttävän, pörröisen ja hytisevän pulun. Se näytti sairaalta ja surkealta. Kylmä viima oli puhaltanut koko päivän, ja tipu vaikutti väsyneeltä. Ei se pelännyt minua ollenkaan. Taisin ihan ääneen kysyä, että “Voi, mikä sulla on? Ootsä kipee?”, joka aiheutti ohikulkijoissa varmasti hämmästystä. Sitten juna jo tulikin ja tuntui pahalta jättää pulu makaamaan sinne kylmään. Mietin sitä koko päivän ja kun illemmalla olin lähdössä kotiin yliopistolta päätin käydä ostamassa sille maapähkinöitä, niistä se saisi hyvin energiaa. Menin tarkoituksella junalla takaisin, vaikka bussi olisi vienyt lähemmäs kotia. Mutta tipu ei enää ollut siellä. Pälyilin vielä ympärilleni, varmasti varsin tyhmän näköisenä, mutta en löytänyt sitä. Toivottavasti sille ei ole käynyt hassusti!

 Kävin muuten katsastamassa viime lauantaina Ateneumissa 7.3 avatun Pekka Halosen tuotantoa esittelevän näyttelyn. Tutustuin samalla työpajatyöskentelyyn, jossa sai peiteväreillä maalata Pekka Halos-tyylistä lumimaisemaan tai itse valita aiheen. Ilokseni huomasin, että vanhempikin väki oli löytänyt tiensä työpajalle vaikka pääasiassa se on suunnattu lapsille ja heidän vanhemmilleen. Arviolta kahdeksankymppinen pariskunta istui muitta mutkitta muiden joukkoon ja mies maalasi vaimonsa muotokuvan. Se oli herkkä ja ihana näky.

Näyttely oli kokonaisuudessaan onnistunut. Se toi selkeästi esille Halosen kehittymisen taiteilijana eri vuosikymmenien saatossa. Itse tykästyin eniten interiööreihin sekä puutarhaa kuvaaviin teoksiin, jotka olivat selkeästi saaneet vaikutteita impressionismista. Varoituksen sana kuitenkin niille jotka haluavat tutustua rauhassa taideteoksiin: älä tee niin kuin minä ja saavu paikalle pahimpaan ruuhka-aikaan juuri kun näyttely on avattu, sillä meteli oli aika kova ja itse teoksiin syventyminen jäi vähäiseksi tungoksen vuoksi!

 Juoksemassa olen myös käynyt, viimeisin aika välillä Pitsku-Sanomatalo (10 km) on 01:07:58 ja tavoitteeni on alittaa tunti. Saa nähdä milloin ehdin uudestaan pidemmälle juoksulenkille! Jonkinlaiset venyttelytunnit kiinnostaisivat minua myös. Ilokseni sain ilmaiskäynnin kuntosalille samaa englanninkurssia käyneeltä opiskelijalta, Minkalta (suurkiitokset hänelle vielä kerran!), sen aion käyttää lähiaikoina. Menen kokeilemaan core nimistä lajia, jossa keskitytään keskivartaloon ja liikutaan rauhassa musiikin tahdissa, ja josta Minka jo pitikin presentaation kurssillamme.

 Nyt menen viettämään laatuaikaa tipusten kanssa, rairuohokin pitäisi kasvattaa. Joskin tässä perheessä kasvatetaan vehnänoraita sillä rairuoho on myrkyllistä eläimille. Vielä kun nuo kaksi pyöräyttäisivät pari tipusta ruohon sekaan niin olisin erityisen onnellinen

Aamulla varhain näpyttelin innoissani tiliavaimeni salasanoja sampopankin verkkosivuilla. Luulin, että tuet tulevat tänään. No. Eivät tulleet. Huomennahan ne vasta tulee. Argh, luulin jo että pääsisin ruokakauppaan!

Lähdin sitten keskustaan ja suuntasin yliopistolle vain tajutakseni ettei kuvataiteen tenttiin tarvittavaa kirjaa ole saatavilla ennen tenttipäivää mistään. Soitto opiskelutoverille kuitenkin pelasti minut: saan kirjan lainaksi niin, että voin yön yli sitä lukea ja koittaa kirjoittaa edes jonkinlaiset muistiinpanot. Tästä ilahtuneena lähdin takaisin kotia kohti aikomuksenani kirjoittaa kirjallisia töitä, jotka loman jälkeen pitäisi palauttaa.

Rautatieasemalla istahdin A-junaan, ikkunapaikalle, ja huomasin jotain vilahtavan ulkona. Luulin ensin sen olevan kuivunut lehti jota tuuli kuljettaa mutta nopeasti tajusin että se oli pikkuruinen PÄÄSTÄINEN! Taisin hihkaista ihan ääneen sillä ne kuuluvat ehdottomasti eläinsuosikkeihini! Siellä se vipelsi asemalaiturilla, ensin vasempaan ja sitten taas oikeaan. Välillä se pysähtyi katselemaan ympärilleen ja jatkoi taas vipellystään. Juna oli juuri lähdössä. Päästäisen onni, sillä olisin muuten syöksynyt ulos ja pelastanut pikkuisen lähimpään metsään (tai kotiin asumaan kanssani). Piirsin havaintoni kuvateksteineen kirjeeseen jonka aioin myöhemmin päivällä postittaa äidilleni.

Kun pääsin kotiin sain kirjoitettua ja koottua kuvataiteen kurssikansion. Kirjoitin myös koneella hiukan mietteitä ja palautetta kurssista, vaahtosin jopa puhelimessa äidilleni ettei selluvillan ja savimössön sekoittaminen ja sitten siihen kierrätyskeskuksesta raijattujen tavaroiden käyttäminen koriste-esineen tekoon ole ekologista. Aikomukseni oli liittää paatoksellinen tuotokseni kansiooni, mutta harmikseni tulostin ei toiminut vieläkään. Kaksi tuntia taistelin sen kanssa kunnes luovutin. Kun oli tehnyt kaiken tämän: ajureiden poisto ja uudelleen asennus neljä kertaa, virhemääritykset muutamaan kertaan, kaapeli vaihdettu ja prkl-huudettu, eikä se vieläkään toiminut, alkoi mennä hermo. Orastavasta flunssasta huolimatta päätin lähteä lenkille. Kokeilemaan olisiko viikon takainen juoksukunto vielä tallella.

Olihan se ja voi sitä ihanuutta! Juoksin pisimmän matkani pitkään aikaan, Pitskusta Sanomatalolle ja tuntui kuin olisin voinut jatkaa vielä toisen samanmoisen matkan. Tein lenkin aikana kaikenlaisia vauhtiharjoituksia ja vielä lopussakin jaksoin kiihdytellä ihan tosissaan. Oli niin voittaja fiilis kun lähdin kaupan kautta junalla kotiin. Kuuma suihku kruunasi kaiken. Näiden lenkkien vuoksi minä juoksen!

Sitten vielä kotiin päästyäni huomasin että pieni kanaseni oli muninut. Kovastihan ne pesää rakensivat kun lenkille lähdin, Untsi ja Tiiti yhdessä. Odotinkin että Tiiti taas munisi, sillä kun on ollut munanjohtimentulehdus ja antibioottikuuri nyt jo toista viikkoa. Muna oli kelvollinen vaikka siinä näkyikin vielä sairauden jälkiä. Edellämainitut stööbyni ovat siis siniviiriäisiä, maailman pienimpiä kanalintuja, Untsi on kukko ja Tiiti on kana.

Nyt tätä kirjoitellessa ajattelen jo huomista. Tiput nukkuvat jo, minunkin täytyisi kohta mennä tutimaan. Menen heti aamusta töihin ja illalla tapaan vielä ystäväni. Niin ja ne tuetkin tulee. Tuntuu siltä, että huomisestakin tulee mukava päivä

Viime syksynä menimme miltei aina tentin jälkeen läheiseen pubiin, joka oli aina keskellä päivääkin enemmän tai vähemmän täynnä jos jonkinmoista juoppoa. Sovimme aina ennen tenttiä, että jokainen suunnista sinne kun on valmis. Tänä keväänä tapa on hieman jäänyt, se on sääli. Ei sillä, että kapakka olisi miellyttävä paikka, mutta on tärkeää päästä purkamaan pettymykset tai onnistumisen tunteet tentin jälkeen, heti tuoreeltaan.

Minulla oli keskiviikkona kaksi tenttiä peräjälkeen, kasvatustieteellisen tutkimuksen perusteiden ja oppilaantuntemuksen tentit. Jälkimmäinen sujui ihan mukavasti, mutta tuo kasvatustieteen tentti jäi minua vaivaamaan. Se oli sen verran simppeli, että jos olisin lukenut vähän enemmän olisin helposti saanut vitosen. Sain aikamoisen naurun remakan vastaani, kun sanoin viime mainitun ääneen. Pointti nyt oli kuitenkin se, että jos tentti on vaikea ja tunnen ylittäväni itseni, olen tyytyväinen. Jos tentti on helppo enkä siltikään osaa koska itse en valmistautunut siihen tarpeeksi hyvin, ei minulle myöskään jää hyvä mieli.

Keskiviikkona tein siis elämäni ensimmäisen ryhmätentin. Jännitin sitä ennalta ihan eri tavalla kuin yksilötenttiä, olin lähinnä huolissani siitä toimisiko ryhmä hyvin ja pääsisimmekö yhteisymmärrykseen siitä mitä vastauspaperiin kirjoitetaan. Tavallisesta jännityksestä ei ollut tietoakaan ja tuntui kuin olisin mennyt tavalliselle ryhmäkerralle opiskelemaan, mikä ei sinänsä ollut hyvä asia. Tentti sujui ihan hyvin, mutta huomasin, että neljä samassa ryhmässä oli kyllä liian paljon.

Tämänpäiväisestä liikunnan didaktiikan ryhmätentistä yllätyin positiivisesti. Huomasin, että kolme henkeä ryhmässä on juuri sopiva määrä ja jotenkin tuntui, että kaikkien meidän tietämyksemme ja erilaiset tiedonkäsittelytaitomme tuli hyödynnettyä. Tänään tein siis viimeisen tentin ennen hiihtolomaa, jonka aikana aion käydä töissä ja kirjoittaa esseitä sekä oppimispäiväkirjoja ja lukea loman jälkeiseen kuvataiteen tenttiin. Se siitä lomasta siis!

Ryhmätentin etuna on kyllä se, että minä ainakin muista vieläkin mitä vastauspaperiin tuli kirjoitettua. Opin uusia asioita ja pääsin keskustelemaan minua kiinnostavista aiheista. Ainoa miinus puoli on se, että ryhmätenttiin pitäisi varata paljon enemmän aikaa kuin kaksi tuntia. Meillä kun keskusteltavaa riittäisi. Ryhmätenttejä saisi olla kyllä enemmänkin!

 Toivottavasti mieleni ei muutu kun tenttitulokset tulevat

 Ensimmäinen tapaus oli maanantaina. Meillä oli viimeinen ryhmäkerta “Kirjallisuus koulussa”-opintokokonaisuudessa. Puolessa välissä puolet opiskelijoista alkoi kerätä tavaroitaan ja lähteä jonnekkin. Kysyin hämilläni minne kaikki ovat menossa. Selvisi, että meillä oli ensi periodissa järjestettäviä taito-ja taideaineiden valinnaisia kursseja koskeva erittäin tärkeä luento alkamassa. Olin häkeltynyt. Siellähän minunkin sitten pitäisi olla, sillä olen valinnut sekä kuvataiteen että käsityöt! Järkyttyneenä siirryin muiden mukana luentosaliin.

Tiistaina olin juuri istuutunut paikalleni englannin kurssin ryhmäkerralla, kun repusta tavaroita nostellessani vierustoverini ihmetteli “Oppilaantuntemus”-kurssin tenttiä varten lainaamaani kirjaa. Se on väärä kirja, hän sanoi. Silmissä sumeni. Tajusin lukeneeni väärää kirjaa kahden viikon ajan ja sen lisäksi ottaneeni siitä myöhästymissakkoa! Onneksi kirja sisälsi samoja asioita joita tenttiinkin tulisi, muuten olisin ollut aika pulassa. Kaiken lisäksi tentti oli seuraavana päivänä. Seitsemän aikaan illalla kävin hakemassa oikean kirjan kirjastosta ja palautin väärän. Ilta ja osa yöstä kului lukiessa.

 Viimeisin kerta oli tänään. Liikunnantuntien jälkeen voivottelin sitä, etten pysty lukemaan huomiseen liikunnantenttiin, kun minulla ei ole kirjaa. Ystävä vinkkasi, että muistaa juuri katsoneensa että tenttikirjaa olisi vielä yksi kappale jäljellä lyhyt lainoissa meidän oman kampuksemme kirjastossa. Ja niin siellä olikin!

On erittäin tärkeää verkottoitua monien opiskelutovereiden kanssa heti opintojen alkaessa. Sen lisäksi, että ryhmä pitää aina huolen niistäkin jotka ovat pallo hukassa kurssien, tenttien, kirjojen ja palautettavien tehtävien kanssa, saa monta hyvää ja aitoa ystävää, jotka auttavat muissakin kuin opintoihin liittyvissä asioissa.

Minäkin olen saanut ihania ystäviä, enkä voisi kiitollisempi heistä olla!

Ammatinvalinta ei ollut helppoa kohdallani. Ala-asteella olin varma, että minusta tulee teekutsujen-pitäjä, biologi,jonkin sortin lääkäri, eläintenhoitaja, taiteilija, posteljooni, opettaja tai konserttipianisti. Näitä kaikkia en halunnut olla samaa aikaa, vaan vaihdoin aina ammatista toiseen sopivin väliajoin. 

Harrastukseni tukivat vahvasti kulloistakin urasuuntautumistani. Keväisin keräsin sammakonkutua, kesäisin ongin haukia kylpyhuoneen ammeeseen ja vietin suurimman osan ajasta järvessä leikkien krokotiilia. Järven asukeista hankajalkaiset ja vesikirput olivat suurin intohimoni, keräsin niitä ja katselin pienellä mikroskoopillani.  Mikroskoopin mukana tuli myös katkaravunmunia, joista yritin kasvattaa ihka oikeita katkarapuja. Mutta jostain syystä niiden kehitys tyssäsi aina alkuunsa. Harmitti, sillä tiesin kuinka äitini rakasti katkarapuja. Ruotsinlaivalla hän kun ei mitään muuta seisovasta pöydästä syökään! Talvella taasen tein saunassa ”aivoleikkauksia” Herra Huulle (joka oli siis jääkimpale, jonka sain aikaan jäädyttämällä vettä sangossa saunan pihassa). Muutamat hieman revenneet kastemadot ja jalkansa satuttaneet heinäsirkatkin tuli hoivattua kuntoon, päästäiset ja linnunpoikaset eivät yleensä selviytyneet, poikkeuksen teki kalatiira nimeltään Tirppa.

Lääkärin/biologin hommat jäivät, kun innostuin opettamisesta. Määräsin muut perheenjäsenet oppilaikseni, annoin kotiläksyt ja pidin kunnon oppitunnit, kaitafilmikameraa käyttäen. Heijastin sillä siis tietysti kalvoja valkealle seinälle. Ensin opeteltiin kirjoittamaan: jaoin kaikille omat vihkot, joihin olin jo valmiiksi tehnyt harjoituksia. Kun kukaan ei tehnyt läksyjään, perustin postin. Tein itse postimerkit ja myin niitä. Postia täytyi jokaisen tietysti lähettää ja mitä enemmän sen parempi. Siinä hommassa se kirjeiden leimaaminen oli kyllä parasta!

Jossain vaiheessa lapsuuttani tajusin jättää ihmisperheenjäsenet rauhaan ja siirtyä hoivaamaan omaa kanaani, Elinaa. Aamuisin juoksin saunalle, jossa kanahäkki oli ja herätin sekä omani, että veljeni Vinonokka-kanan. “Keitin” kanoille joka aamu puuroa hiutaleista ja vedestä, ne rakastivat sitä ja söivät aina ahmien. Silloin kun grillattiin, keitin salaa nuotion  jälkilämmöllä saunarakennuksen hiirille makaroonia, ne tykkäsivät. Äiti ei niinkään. Lopulta ajattelin opiskelevani eläintenhoitajaksi ja perustavani pieneläintilan. Aloitin myös ratsastustunnit naapurin hevostallilla. Se sitten jäi siihen, että minulla todettiin voimakas siitepöly- ja eläinallergia.

Kasvoin siihen, että taiteilijaksi ei ainakaan saa ruveta, se on niin köyhää. Äiti kyllä kokemuksesta tiesi. Minun täytyisi hankkia ”kunnon” ammatti. Seuraavaksi vuoroon tulivatkin pianotunnit yhdessä äitini kanssa. Nopeasti opinkin soittamaan, aika hyvinkin, ja seuraavassa hetkessä minusta oltiinkin tekemässä konserttipianistia. Itse en tykästynyt ajatukseen lopulta niin paljon kuin lähipiirini. Mieltymykseni virsien soittamiseen on silti säilynyt näihin päiviin saakka. 

Yläaste kuluikin jonkinlaisen sekasorron vallassa. Lukio tuntui siinä vaiheessa itsestäänselvyydeltä, ajattelin voivani päättää kolmen vuoden aikana mihin ammattiin kouluttautuisin. Aika kului ja abivuonna iski paniikki. Itsetuntoni oli maissa, enkä uskonut pääseväni lukemaan esimerkiksi biologiaa vaikka yrittäisin. Pelasin varman päälle ja päätin hakea sellaiseen yliopistoon jonne olisi suhteellisen helppo päästä sisään: Joensuun yliopistoon. Olen aina ollut viehättynyt vanhoista Suomi-filmeistä, arkeologiasta sekä perinteistä. Ajattelin, että innostuisin vielä enemmän ja tekisin koko hommasta ammatin itselleni. Valitsin pääaineekseni perinteentutkimuksen ja tähtäsin kulttuurintutkimuksen koulutusohjelmaan.

Noh, pääsin sisään. Vierähti vuosi ja tajusin, että ei tästä leipä tulevaisuudessa irtoaisi. Palasin takaisin Etelä-Suomeen ja aivan sattumalta aloitin opettajansijaisuuksien tekemisen. En enää muista missä koulussa ja mikä oli ensimmäinen tuntini jonka pidin, mutta sen muistan, että minä jotenkin tiesin, tiesin että minusta tulee vielä opettaja. En tiennyt minkä aineen opettaja vai tulisiko luokanopettaja, mutta opettaja minusta tulisi. Muistan kuinka äitini vei minut koulupäivän jälkeen kahville ja pullalle. Olin aivan tohkeissani. Sitten alkoikin kolmen vuoden etsikkoaika. Opetin kaikkia aineita paitsi teknistä työtä, kaikilla luokka-asteilla. Erityisluokatkin tuli koettua. Kesät tein puutarhalla hommia ja syksyn tullen palasin aina kouluihin. Vasta kun sain yhä enemmän sijaisuuksia ala-asteilta, tajusin että tässä se nyt on; minusta tulee luokanopettaja!

Kun pääsykoekirja kolahti postiluukusta, olin tekemässä kolmen kuukauden englannin opettajan sijaisuutta silloisen asuinpaikkani suurimmalla ala-asteella. Töitä riitti, mutta koin sen hyvänä vastapainona pääsykokeisiin lukemiselle. Enpähän ollut koko ajan nenä kiinni kirjassa. Kirjallista koetta seuraavana päivänä tyrmistyin luettuani lehdestä, että liki 1400 muutakin haki luokanopettajakoulutukseen Helsinkiin. Mielessäni laskin, että noin yksi neljästätoista pääsee loppujen lopuksi sisään. Iski pieni pelko. Kun kutsu soveltavuuskokeisiin tuli, tunsin pelkästään helpotusta. Vielä olisi suurempi koitos edessä. Itse soveltavuuskoepäivänä pidin mielessäni mitä eräs yläasteen rehtori oli minulle edellisenä syksynä sanonut. Hän kertoi minulle näkevänsä minussa erityistä potentiaalia opettajaksi ja että hän toivoi sydämestään, että hakisin opettajankoulutukseen, oli se sitten luokanopettajaksi tai aineenopettajaksi, sillä hänestä minulla olisi paljon annettavaa oppilaille. Se oli yksi hienoimmista hetkistä elämässäni.

Soveltavuuskokeet menivät huonosti, itkin kotiin lähtiessäni. En uskonut pääseväni sisään. Mutta voi sitä päivää, kun sain tietää koulutukseen hyväksymisestäni! Iloitsen siitä salaa vieläkin, aina vaikeina hetkinä, kun tuntuu että on liikaa esseiden kirjoittamista, kirjatenttejä ja oppimispäiväkirjoja. Silloin ajattelen, että olen onnekas, kun olen juuri siellä missä haluan olla: Helsingin yliopistossa, opiskelemassa luokanopettajaksi!