Marilyn Monroen ja Jane Russellin tähdittämä Herrat pitävät vaaleaveriköistä -musikaalielokuva heijastaa 1950-luvun amerikkalaista yhteiskuntaa ja naisen asemaa yhteiskunnassa. Lisäksi musikaali noudattelee hyvin perinteistä juonen kaavaa, ja teoksesta on löydettävissä lähes kaikki klassiset henkilöhahmot.
Elokuvan naispäähenkilöt kuvataan elokuvan alusta alkaen hieman yksinkertaisina ja kevytkenkäisinä henkilöinä. Marilyn Monroen näyttelemä Lorelei Lee on nimetty saksalaisen Lorelei-myytin mukaan, ja henkilöhahmo esitetään musikaalissa seireenin kaltaisena epäilyttävänä henkilönä, joka johdattelee ihastuneet miehet turmioon. Lorelei on menossa naimisiin varakkaan miehen kanssa (Tommy Noonanin näyttelemä Gus Esmond Jr.), mutta miehen isä epäilee naisen tarkoitusperiä, joten hän lähettää yksityisetsivän (Elliott Reidin näyttelemä Ernie Malone) seuraamaan tätä matkalla Ranskaan. Lorelein ystävä Dorothy Shaw puolestaan ei pyri sosiaalisen luokkansa yläpuolelle, mutta hän korostaa hauskanpidon merkitystä, ja on ihastuksissaan matkaseuraksi osuneesta nuorten ammattiurheilijoiden ryhmästä.
Jane Russell ja Marilyn Monroe musikaalin avauskappaleessa. Lähde: kuvakaappaus elokuvasta Herrat pitävät vaaleaveriköistä.
Elokuvan alkumetreiltä lähtien korostetaan siis sukupuolten välisiä eroja ja naisten luontaista halua avioitua mahdollisimman sopivan miehen kanssa. Juonen edetessä Lorelei Leen henkilöhahmon epäilyttävyys vahvistuu, sillä hän ajautuu läheisiin tekemisiin timanttikaivoksen omistajan Sir Francis Beekmanin (Charles Coburn) kanssa. Tilanteiden kehittymisen voi tulkita kahdella tavalla – joko Lorelei todella aktiivisesti aikoo pettää sulhastaan, tai sitten hän ajautuu tilanteisiin aidosti tyhmyyttään ja kenties sen vuoksi, ettei ymmärrä, millaista käytöstä kihlatulta odotetaan. Molemmissa tapauksissa hänen roolinsa värittyy negatiivisesti, mikä lienee tavanomainen tapa kuvata alempiin sosiaaliluokkiin kuuluvia henkilöhahmoja.
Juonen loppuratkaisun kannalta olennainen hahmo on pieni poika (George Winslow’n näyttelemä Henry Spofford III), joka jo matkan aikana varoittaa Loreleitä timanttikeisarin tarkoitusperistä. Dorothy esitetään ongelmien ilmaannuttua aktiivisena ja järkevänä päähenkilön apurina, joka ei kuitenkaan voi estää tapahtumien etenemistä pisteeseen, jossa Lorelein sulhanen evää tältä taloudellisen tuen, ja naiset joutuvat Ranskassa elättämään itsensä tanssityttöinä. Lisäksi Lorelein Francis Beekmanilta saama tiara ilmoitetaan varastetuksi, ja Dorothy joutuu jälleen pelastamaan tilanteen sillä aikaa, kun Lorelei ja Gus selvittelevät välejään. Lopuksi Lorelei onnistuu hurmaamaan sulhasen isänkin puolelleen, ja näin musikaalin onnellinen loppuratkaisu on sinetöity.
Vaikka Herrat pitävät vaaleaveriköistä kuvaa henkilöhahmot perinteisten sukupuoliroolien ja stereotypioiden kautta, musikaalista on löydettävissä runsaasti aineksia, jotka ovat ristiriidassa tämän hallitsevan ideologian kanssa. Kun musikaalielokuvaa katsotaan kokonaisuutena, naisten aktiivinen rooli ja miesten heikkous naiskauneuden edessä korostuvat. Syy miesten heikoista hetkistä on helppoa vierittää naisten kataluuden tiliin. Tästä erittäin hyvä esimerkki on kohtaus, jossa naiset houkuttelevat yksityisetsivän drinkille hyttiinsä, mutta heidän perimmäinen tarkoituksensa on etsiä filmi, jolla on raskauttavia valokuvia Loreleistä. Tilanne päättyy siihen, että naiset varastavat etsivän takin ja housut. Naisia myös rangaistaan tästä kataluudesta, sillä Ranskaan saavuttuaan he jäävät omilleen.
Lorelei Lee ja Dorothy Shaw oman onnensa nojassa Pariisissa. Lähde: kuvakaappaus elokuvasta Herrat pitävät vaaleaveriköistä.
Musikaalia voi toisaalta yrittää lukea myös sukupuolivähemmistöjen näkökulmasta. Lorelei Lee ja Dorothy Shaw voidaan tulkita lesbopariskunnaksi, ja myös Gus Esmond Jr. käyttäytyy muutamassa elokuvan kohtauksessa ikään kuin olisi kiinnostunut miehistä. Selkein esimerkki tästä lienee taksikuskille lähetetty lentosuukko Pariisissa. Tämän blogikirjoituksen laajuudessa en kuitenkaan voi syvällisemmin analysoida musikaalin vastaluentaa.
Musikaalin laulut ja tanssinumerot vahvistavat elokuvan teemoja ja hallitsevaa ideologiaa. Dorothy Shaw’n soolonumero korostaa rakkauden merkitystä, kun taas Lorelei Leen soolonumero käsittelee taloudellisen aseman turvaamista. Elokuvan aloittava ja päättävä kappale käsittelee niin ikään sosiaalista kiertoa ja naisen asettumista tuon ajan yhteiskunnan hänelle tarjoamaan rooliin. Kappale heijastaa myös amerikkalaista unelmaa ja ajatusta, että vaatimattomistakin lähtökohdista aloittanut voi päätyä hyvään asemaan. Tanssinumerot korostavat naisten (ja miesten) fyysistä olemusta, tilan hallintaa ja ulkonäön sekä varsinkin naisten kohdalla viehkeän lavakarisman merkitystä matkalla maineeseen.
Musikaalit, teatteri ja elokuvat sekä ylipäänsä kaikenlaiset esitykset, joissa tuotetaan mielikuvia identiteeteistä, kulttuurista, henkilöhahmojen suhteesta ja toimijuusalueista, ovat hyödyllisiä katsojien oman identiteettityön välineitä. Lisäksi ne kuvaavat vallitsevia normeja ja ideologioita tiettynä aikakautena. Vaikka Herrat pitävät vaaleaveriköistä -musikaalia voidaan katsoa aikansa tuotteena, siitä voidaan löytää myös ajattomia teemoja ja rooliasetelmia, jotka ovat relevantteja vielä tänäkin päivänä.
Tarinan onnellinen loppu. Päähenkilöt ovat kehittyneet riittävästi astuakseen aviosäätyyn. Lähde: kuvakaappaus elokuvasta Herrat pitävät vaaleaveriköistä.
Musikaaleista ja niiden tulkinnasta kiinnostuneille suosittelen seuraavia teoksia:
Raymond Knapp, Mitchell Morris ja Stacy Wolf, toim.
The Oxford Handbook of the American Musical. New York: Oxford University Press, 2011.
Millie Taylor ja Dominic Symonds:
Studying Musical Theatre – Theory and Practice. London: Palgrave, 2014.
