Category Archives: Yleinen

Mitä yhteistä on Donald Trumpilla ja ”Dave”-elokuvan presidentillä Dave Kovicilla?

donkey-elephant-2016Yhdysvaltain politiikka ja Washington ovat ”rikki”. Olemassa olevat vallanpitäjät eivät voi tilannetta korjata, vaan korjaajaksi tarvitaan politiikan ulkopuolelta tuleva korruptoitumaton kansanmies tai -nainen, joka yksinään ratkaisee kansakunnan ongelmat ja muuttaa politiikan toimintatapoja. Kuulostaako tutulta? Kuvaus on vuonna 1993 ilmestyneestä elokuvasta Dave, mutta kenties monen mieleen tästä asetelmasta tulee myös vuoden 2016 Yhdysvaltain presidentinvaalit.

Liikemies Donald Trumpin ja senaattori Bernie Sandersin menestys tämän vuoden presidentinvaaleissa ja -esivaaleissa on tuntunut tulleen monelle niin sanotun establishmentin edustajalle täytenä yllätyksenä. Tällaisten politiikan tai valtaeliitin ulkopuolelta nousseiden, anti-establishment -arvoja kannattavien ehdokkaiden suosio ei kuitenkaan ole mikään uusi ilmiö Yhdysvaltain poliittisessa kulttuurissa. Teema on myös tuttu monista yhdysvaltalaisista elokuvista, kuten vuonna 1993 ilmestyneestä Ivan Reitmanin ohjauksesta Dave tai tämän inspiraationa toimineesta, Frank Capran vuonna 1939 ohjaamasta elokuvasta Mr Smith Goes to Washington.

Dave-elokuva esittelee tavallisen, hyvää tekevän kansalaisen ja pienyrittäjän, joka saa mahdollisuuden muuttaa Washingtonia aitiopaikalta – Yhdysvaltain presidenttinä. Dave Kovicilla ei ole minkäänlaista poliittista kokemusta,  hän tiedä miten liittovaltion hallinto on järjestetty tai esimerkiksi ketkä ovat ministereitä. Myös varapresidentin nimi tuppaa häneltä unohtumaan. Elokuva antaa ymmärtää, että voidakseen toimia menestyksekkäästi Yhdysvaltain presidenttinä, ihmisellä ei tarvitse olla kokemusta tai tietoa politiikasta – riittää kun on moraalisesti ”hyvä” ja korruptoitumaton. Presidentti voi tehdä päätöksiä perustuen omatuntoonsa ja yleiseen hyvään kompromissien, neuvottelujen ja puoluepolitiikan sijaan. Hänen ei myöskään tarvitse nojautua lainkaan neuvonantajiinsa tai ottaa erilaisten intressiryhmien vaatimuksia ja toiveita huomioon. Washingtonin korruptoituneista poliitikoistakin löytyy hyvyyttä, kunhan joku ulkopuolinen idealisti herättää sen.

dave-in-congressDave puhuu kongressin yhteisistunnossa. Kuvakaappaus elokuvasta Dave.

Vuonna 1988 käsikirjoitettu ja 1993 ilmestynyt Dave on paitsi osoitus yhdysvaltalaisen poliittisen elokuvan ajattomuudesta, myös erinomainen esimerkki siitä, miten poliittinen elokuva heijastaa, rakentaa ja uudelleen tuottaa yhdysvaltalaista poliittista kulttuuria. Elokuvan yksi huomiota herättävimmistä teemoista on ulkopuolisen ja yksittäisen toimijuuden korostaminen olemassa olevan poliittisen järjestelmän puitteissa. Elokuvissa luonnollisesti keskitytään yleensä kuvaamaan yksilöä, joka monissa poliittisissa elokuvissa on Yhdysvaltain presidentti. Yksilökeskeisyys ei kuitenkaan ole pelkkä elokuvan kerronnallinen efekti, vaan sillä on merkittävä rooli myös todellisessa maailmassa.

Yhdysvaltain poliittinen järjestelmä on aina vaikeuttanut hallinnon kykyä saada asioita aikaan. Francis Fukuyaman mukaan ennen 2000-lukua tämä ei ollut kuitenkaan erityinen ongelma, sillä puolueet olivat yleensä ideologisesti lähempänä toisiaan ja kykenivät siksi yhteistyöhön. Viime vuosia leimannut puoluepolitiikan ja yhteiskunnan polarisaatio sekä erilaisten intressiryhmien vallan kasvu ovat näyttäneet järjestelmän todellisen, kankean luonteen. Samalla kansalaiset ovat olleet yhä tyytymättömämpiä ja pettyneempiä politiikkaan. Pettymys ja suoranainen viha kohdistuvat kuitenkin ennen kaikkea poliitikkoihin, eikä niinkään valtion poliittiseen järjestelmään, vaikka se mahdollistaa monia ongelmallisia tilanteita, kuten esimerkiksi totaaliset pattitilanteet presidentin ja kongressin ollessa kyvyttömiä yhteistyöhön.

Davessa, kuten monissa poliittisissa elokuvissa, on nähtävissä usko siihen, että yksi politiikan ulkopuolelta tuleva ihminen voi muuttaa asioita, ja itse poliittiseen järjestelmään ei tarvitse tehdä muutoksia – se toimii niin kuin pitääkin. Presidentin uskotaan voivan yksin tehdä suuria päätöksiä ja myös toteuttaa ne. Yksittäinen sankarillisuus on siis mahdollista, vaikka politiikka yleisesti mielletään tehottomaksi, korruptoituneeksi tai suorastaan halveksittavaksi. Kun puhutaan ”Washingtonin muuttamisesta”, huomio ei ole poliittisen järjestelmän muuttamisessa vaan poliitikkojen vaihtamisessa. Oletuksena on, että jos vain valtaapitävät käyttäytyisivät järkevästi ja perustaisivat toimintansa yhteiseen hyvään, ongelmat suurin piirtein ratkaisisivat itse itsensä. Pohtimisen arvoista onkin, onko yhdysvaltalaisilla kenties ylisuuret odotukset presidenttiä kohtaan. Toisaalta yksilön muutoskyvyn korostaminen kuvastaa tietynlaista optimismia ja uskoa tulevaisuuteen.

Kun poliittisen järjestelmän rakenteellisiin ongelmiin ei kiinnitetä huomiota, eikä niitä pyritä ratkaisemaan, vaarana on politiikan, ja etenkin presidentti-instituution, ylipersonalisaatio. Yhdysvaltalaisessa presidenttijohtoisessa järjestelmässä on sisäänrakennettuna kaipuu vahvaa johtajaa kohtaan, joka voi ottaa huonosti toimivan hallinnon hallintaansa omien näkemystensä mukaisesti. Poliittinen järjestelmä asettaa huomion keskipisteeksi yksittäisen yksilön, presidentin, jota joko kiitetään tai syytetään koko hallinnon saavutuksista tai epäonnistumisista.

Yksilön korostaminen on ongelmallista demokratian kannalta: tällöin yksittäisen ihmisen oikeustaju on ensisijaista enemmistön mielipiteeseen nähden. Tämänkaltaiset oletukset mahdollistavat myös ulkopuolisten, vallankumouksellisten vaaliehdokkaiden suuren kannatuksen. Kun tähän yhdistetään vielä yhdysvaltalainen valtiovastaisuus, viha poliitikkoja kohtaan ja usko olemassaolevaan poliittiseen järjestelmään, on ehkä hieman helpompi ymmärtää esimerkiksi Trumpin kaltaisen presidenttiehdokkaan suosiota.

clinton-sanders-donkey-hoteytrump-cartoonPilapiirrokset demokraattien ja republikaanien esivaaliehdokkaista, Donkey Hotey 2016.

Analysoidessaan Donald Trumpin yllättävää kannatusta, politiikan tutkija Norm Ornstein arvioi, että republikaaninen puolue on itse viime vuosien toiminnallaan aiheuttanut politiikan ulkopuolelta tulevien ehdokkaiden suosion olemalla haluton tekemään kompromisseja, tavoittelemalla omia intressejään yhteisen hyvä kustannuksella ja pettämällä lupauksiaan. Yhdysvaltalaiset ovat vihaisia tällä tavoin käyttäytyville poliitikoille ja ajattelevat lähes kenen tahansa ulkopuolisen olevan parempi vaihtoehto kuin nykyinen hallinto. Tämä onkin varmasti osa totuutta, mutta usko ulkopuolisuuden ja yksilön muutoskykyyn on sisäänrakennettu Yhdysvaltain poliittiseen kulttuuriin paljon perustavanlaatuisemmalla tavalla.

Yksilön korostamisella ja poliittisen järjestelmän ongelmien huomiotta jättämisellä on myös toisenlainen puoli. Kun järjestelmän itsensä kuvataan olevan ongelmaton ja yksilöiden pystyvän muuttamaan korruptoituneiden poliitikkojen aiheuttamia ongelmia, rakentuu yleisölle usko oman valtion poliittiseen järjestelmään, sen selviämiseen kriisitilanteista ja kykyyn ratkaista yhteiskunnallisia ongelmia. Nämä olettamukset takaavat tai palauttavat uskon politiikkaan, valtioon ja yhteisten asioiden hoitamiseen kriisien keskellä.

Poliittisen järjestelmän ongelmattomuuden ja yksilöiden toimintakyvyn korostaminen luo yleisössä jatkuvuuden, turvallisuuden ja oikeutuksen tunteita, mikä parantaa kansakunnan kykyä kohdata ja käsitellä erilaisia kriisitilanteita ja selvitä niistä. Jotta Yhdysvallat kollektiivisena yhteisönä selviää esimerkiksi vuoden 2016 presidentinvaalien aiheuttamasta poliittisesta kriisistä ja poliittisten ideologioiden ääripäiden kärjistymisestä, täytyy yhteisöllä olla usko järjestelmän toimivuuteen ja jatkuvuuteen. Poliittisissa elokuvissa toistuvilla teemoilla voi siis olla myös ”kriisinhallinnallinen” rooli yhteiskunnassa. Dave saattaa päällisin puolin tuntua kevyeltä viihde-elokuvalta, mutta sen kaltaisten elokuvien vaikutusta yhdysvaltalaisten mielikuviin politiikasta ei voi vähätellä.

Maiju Kivinen

Science fiction: valheita ja unelmia

Science fiction, tuo nörttien lempigenre ja hipsterien printtipaitojen tekstien lähde.Scifistä on viimeisten parin vuosikymmenen aikana tullut hyvin suosittua ja etenkin genren elokuvia tuotetaan kiihtyvällä tahdilla. Mistä tämä johtuu? Miksi etenkin Yhdysvalloissa tieteisfiktio jaksaa kiinnostaa?

Thomas M. Disch esittää kirjassaan The Dreams Our Stuff is Made Of: How Science Fiction Conquered the World syitä sille, miksi scifi on kirjallisuutena suosittua. Hänen argumenttinsa sopivat mielestäni myös genren elokuviin, onhan niistä todella moni tehty nimenomaan kirjallisuuden pohjalta. Dischin mukaan yhdysvaltalaiset arvostavat valehtelua enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Scifi on hänen mukaansa paras taidemuoto valheiden kertomiseen, perustuuhan koko genre mielikuvitukselle. Scifissä on kuitenkin aina jokin linkki todellisuuteen, jolloin nämä ”valheet” eivät tunnu täysin epärealistisilta, vaan uskottavilta.
Suhteellisen kärjekäs väite, eikö?

Mietitäänpä tätä siis vähän lisää. Scifi, kuten muutkin kuvitteellisille elementeille perustuvat genret, tarjoaa mahdollisuuden etäistää itsensä todellisuudesta ja sen ongelmista ja ehkä jopa käsitellä näitä toisesta perspektiivistä. Scifi luo kuvaa siitä, millainen tulevaisuutemme voisi olla. Tuo kuva voi olla positiivinen, tai ahdistaa koko kansakunnan koska vuonna X kaikki on yhtä synkkää dystopiaa. Kuvitteellisen voi luokitella valheeksi, koska se ei ole täyttä totta, jolloin scifin tarjoamat mahdolliset tulevaisuudenkuvat ovat eräänlaisia valheita.

Yhdysvaltojen historiassa, etenkin politiikan saralla on tunnetusti kerrottu paljon valheita. Kansalaiset eivät oikeastaan luota hallitukseensa lainkaan, eikä ihme. Ei tarvitse kuin avata ensimmäinen eteen sattuva historiankirja tai illan tv-lähetys ja pääsee todistamaan millaisia valheita mikäkin poliitikko on tällä kertaa suoltanut. Teapot Dome –skandaalista Hillaryn sähköposteihin, Yhdysvallat näyttäisi harrastavan valehtelua. Se, arvostetaanko tätä valehtelua oikeasti on tietysti toinen kysymys. Rehellisyys on usein nähty yhtenä perinteisenä yhdysvaltalaisena arvona, joten Dischin väitettä ei kannata ottaa kovin vakavasti. Koska valehtelu näyttäisi kuitenkin olevan niin perustavanlaatuinen osa koko yhteiskuntaa, ei ole ihme että kuvitteellisella hölynpölyllä voi saavuttaa suosiota.

Dischin mukaan yhdysvaltalaiset kasvatetaan unelmilla (make-believe). ”Amerikkalainen erityislaatuisuus” ja se kuuluisa ”American dream” ovat olleet kansakunnan perusta jo sen alkuajoista saakka. Kirjallisuus, elokuvat ja televisio-ohjelmat luovat kuvaa siitä, että unelmista voi tulla totta. Ja kukapa ei haluaisi uskoa unelmiinsa? Disch väittää, että scifi on paras keino kertoa sellaisia valheita, joita yhdysvaltalaiset haluavat kuulla ja joihin he nimenomaan haluavat uskoa. Scifi tarjoaa mahdollisuuksia, luo kuvaa tulevaisuudesta ja kaikesta siitä, mitä ihminen voi saavuttaa. Kyllä minäkin haluan uskoa siihen, että vielä joskus minulla voi olla sarkastinen robottiystävä tai että voin lentää Marsiin iltakahville. Vielä on toivoa, vielä on mahdollisuus tehdä ihan mitä vain.

Dischin väitteet ovat hyvin mielenkiintoisia ja herättävät ainakin keskustelua, jos eivät muuta. Jokaisella meistä on oikeus uskoa juuri siihen, mihin haluamme. Scifi tuntuu tarjoavan sisältöä näihin unelmiin, olivat ne sitten valheita tai eivät. Se, mihin tieteisfiktio tulevaisuudessa kehittyy, on mielenkiintoinen ajatus. Ja se, kuinka kauan ihmisiä jaksaa kiinnostaa taas yksi uusi supersankarielokuva…

”Live long and prosper!”
Outi Immonen

Tekstin lähteenä on Thomas M. Dischin kirja The Dreams Our Stuff is Made Of: How Science Fiction Conquered the World, vuodelta 1998 (Touchstone, New York).

Herrat pitävät vaaleaveriköistä – naisen roolit 1950-luvun amerikkalaisessa musikaalissa

Marilyn Monroen ja Jane Russellin tähdittämä Herrat pitävät vaaleaveriköistä -musikaalielokuva heijastaa 1950-luvun amerikkalaista yhteiskuntaa ja naisen asemaa yhteiskunnassa. Lisäksi musikaali noudattelee hyvin perinteistä juonen kaavaa, ja teoksesta on löydettävissä lähes kaikki klassiset henkilöhahmot.

Elokuvan naispäähenkilöt kuvataan elokuvan alusta alkaen hieman yksinkertaisina ja kevytkenkäisinä henkilöinä. Marilyn Monroen näyttelemä Lorelei Lee on nimetty saksalaisen Lorelei-myytin mukaan, ja henkilöhahmo esitetään musikaalissa seireenin kaltaisena epäilyttävänä henkilönä, joka johdattelee ihastuneet miehet turmioon. Lorelei on menossa naimisiin varakkaan miehen kanssa (Tommy Noonanin näyttelemä Gus Esmond Jr.), mutta miehen isä epäilee naisen tarkoitusperiä, joten hän lähettää yksityisetsivän (Elliott Reidin näyttelemä Ernie Malone) seuraamaan tätä matkalla Ranskaan. Lorelein ystävä Dorothy Shaw puolestaan ei pyri sosiaalisen luokkansa yläpuolelle, mutta hän korostaa hauskanpidon merkitystä, ja on ihastuksissaan matkaseuraksi osuneesta nuorten ammattiurheilijoiden ryhmästä.

Jane Russell ja Marilyn Monroe musikaalin avauskappaleessa.

Jane Russell ja Marilyn Monroe musikaalin avauskappaleessa. Lähde: kuvakaappaus elokuvasta Herrat pitävät vaaleaveriköistä.

Elokuvan alkumetreiltä lähtien korostetaan siis sukupuolten välisiä eroja ja naisten luontaista halua avioitua mahdollisimman sopivan miehen kanssa. Juonen edetessä Lorelei Leen henkilöhahmon epäilyttävyys vahvistuu, sillä hän ajautuu läheisiin tekemisiin timanttikaivoksen omistajan Sir Francis Beekmanin (Charles Coburn) kanssa. Tilanteiden kehittymisen voi tulkita kahdella tavalla – joko Lorelei todella aktiivisesti aikoo pettää sulhastaan, tai sitten hän ajautuu tilanteisiin aidosti tyhmyyttään ja kenties sen vuoksi, ettei ymmärrä, millaista käytöstä kihlatulta odotetaan. Molemmissa tapauksissa hänen roolinsa värittyy negatiivisesti, mikä lienee tavanomainen tapa kuvata alempiin sosiaaliluokkiin kuuluvia henkilöhahmoja.

Juonen loppuratkaisun kannalta olennainen hahmo on pieni poika (George Winslow’n näyttelemä Henry Spofford III), joka jo matkan aikana varoittaa Loreleitä timanttikeisarin tarkoitusperistä. Dorothy esitetään ongelmien ilmaannuttua aktiivisena ja järkevänä päähenkilön apurina, joka ei kuitenkaan voi estää tapahtumien etenemistä pisteeseen, jossa Lorelein sulhanen evää tältä taloudellisen tuen, ja naiset joutuvat Ranskassa elättämään itsensä tanssityttöinä. Lisäksi Lorelein Francis Beekmanilta saama tiara ilmoitetaan varastetuksi, ja Dorothy joutuu jälleen pelastamaan tilanteen sillä aikaa, kun Lorelei ja Gus selvittelevät välejään. Lopuksi Lorelei onnistuu hurmaamaan sulhasen isänkin puolelleen, ja näin musikaalin onnellinen loppuratkaisu on sinetöity.

Vaikka Herrat pitävät vaaleaveriköistä kuvaa henkilöhahmot perinteisten sukupuoliroolien ja stereotypioiden kautta, musikaalista on löydettävissä runsaasti aineksia, jotka ovat ristiriidassa tämän hallitsevan ideologian kanssa. Kun musikaalielokuvaa katsotaan kokonaisuutena, naisten aktiivinen rooli ja miesten heikkous naiskauneuden edessä korostuvat. Syy miesten heikoista hetkistä on helppoa vierittää naisten kataluuden tiliin. Tästä erittäin hyvä esimerkki on kohtaus, jossa naiset houkuttelevat yksityisetsivän drinkille hyttiinsä, mutta heidän perimmäinen tarkoituksensa on etsiä filmi, jolla on raskauttavia valokuvia Loreleistä. Tilanne päättyy siihen, että naiset varastavat etsivän takin ja housut. Naisia myös rangaistaan tästä kataluudesta, sillä Ranskaan saavuttuaan he jäävät omilleen.

Jane Russell ja Marilyn Monroe Herrat pitävät vaaleaveriköistä -musikaalissa. Kappale When Love Goes Wrong (Nothing Goes Right).

Lorelei Lee ja Dorothy Shaw oman onnensa nojassa Pariisissa. Lähde: kuvakaappaus elokuvasta Herrat pitävät vaaleaveriköistä.

Musikaalia voi toisaalta yrittää lukea myös sukupuolivähemmistöjen näkökulmasta. Lorelei Lee ja Dorothy Shaw voidaan tulkita lesbopariskunnaksi, ja myös Gus Esmond Jr. käyttäytyy muutamassa elokuvan kohtauksessa ikään kuin olisi kiinnostunut miehistä. Selkein esimerkki tästä lienee taksikuskille lähetetty lentosuukko Pariisissa. Tämän blogikirjoituksen laajuudessa en kuitenkaan voi syvällisemmin analysoida musikaalin vastaluentaa.

Musikaalin laulut ja tanssinumerot vahvistavat elokuvan teemoja ja hallitsevaa ideologiaa. Dorothy Shaw’n soolonumero korostaa rakkauden merkitystä, kun taas Lorelei Leen soolonumero käsittelee taloudellisen aseman turvaamista. Elokuvan aloittava ja päättävä kappale käsittelee niin ikään sosiaalista kiertoa ja naisen asettumista tuon ajan yhteiskunnan hänelle tarjoamaan rooliin. Kappale heijastaa myös amerikkalaista unelmaa ja ajatusta, että vaatimattomistakin lähtökohdista aloittanut voi päätyä hyvään asemaan. Tanssinumerot korostavat naisten (ja miesten) fyysistä olemusta, tilan hallintaa ja ulkonäön sekä varsinkin naisten kohdalla viehkeän lavakarisman merkitystä matkalla maineeseen.

Musikaalit, teatteri ja elokuvat sekä ylipäänsä kaikenlaiset esitykset, joissa tuotetaan mielikuvia identiteeteistä, kulttuurista, henkilöhahmojen suhteesta ja toimijuusalueista, ovat hyödyllisiä katsojien oman identiteettityön välineitä. Lisäksi ne kuvaavat vallitsevia normeja ja ideologioita tiettynä aikakautena. Vaikka Herrat pitävät vaaleaveriköistä -musikaalia voidaan katsoa aikansa tuotteena, siitä voidaan löytää myös ajattomia teemoja ja rooliasetelmia, jotka ovat relevantteja vielä tänäkin päivänä.

Jane Russell ja Marilyn Monroe Herrat pitävät vaaleaveriköistä -musikaalin päätöskappaleessa.

Tarinan onnellinen loppu. Päähenkilöt ovat kehittyneet riittävästi astuakseen aviosäätyyn. Lähde: kuvakaappaus elokuvasta Herrat pitävät vaaleaveriköistä.

Musikaaleista ja niiden tulkinnasta kiinnostuneille suosittelen seuraavia teoksia:
Raymond Knapp, Mitchell Morris ja Stacy Wolf, toim.
The Oxford Handbook of the American Musical. New York: Oxford University Press, 2011.
Millie Taylor ja Dominic Symonds:
Studying Musical Theatre – Theory and Practice. London: Palgrave, 2014.

COWBOY – kansallissankari vai markkinoinnin taidonnäyte?

Lännenelokuvan sankari, hevosellaan tasankojen yli kiitävä omankäden oikeuden esikuva cowboy, eli karjapaimen, on saappaillaan jättänyt syvään uurretut jäljet Pohjois-Amerikan kulttuuriin, ja on turvallista todeta tämän hahmon olevan helposti tunnistettava myös maailmanlaajuisesti. Cowboy on saavuttanut perustavanlaatuisen kansallissymbolin roolin Yhdysvalloissa, minkä ansiosta hahmoa on tutkittu niin sen historiallisessa kuin myyttisessäkin merkityksessä hyvin laajamittaisesti. Tutkimusten kirjo vaihtelee karjapaimenten pukukoodista ja ruokavaliosta aina hahmon valkokankaalla kokemaan kehitykseen asti. Valtavasta kiinnostuksesta ja tutkimuksesta huolimatta, mielenkiintoista on, että siinä missä jokainen tietää mikä cowboy-hahmo on, harva tietää kuka hän todella oli.

Äkkiseltään voi tuntua vaikealta löytää toimivaa selitystä sille, miksi juuri cowboy päätyi Lännen sankariksi. Karjapaimenen työ oli rutiininomaista ja huonopalkkaista puurtamista, ja tehtävä jäikin monelle nuorelle miehelle heidän työuransa ensimmäiseksi ja lyhytkestoiseksi työksi. Karjapaimenet eivät myöskään koskaan olleet ammattiryhmänä kovinkaan tuttu kuin vain suhteellisen pienelle ryhmälle yhdysvaltalaisia. Kuitenkin mielikuva siitä, että cowboy kuului osaksi lännenmaisemaa oli vakiintunut jo elokuvaa edeltäneen kirjallisuusperinteen myötä, ja lännenelokuvasta nauttivien suurten yleisöjen oli helppo hyväksyä tämä hahmo, jossa yhdistyivät monet tärkeät pohjois-amerikkalaiset hyveet: vankka moraalisuus, individualismi, maalaisjärki sekä kyky toimia oman onnensa seppänä. Siispä elokuvan päätyttyä, cowboy ei ainoastaan ratsastanut auringonlaskuun, vaan jatkoi matkaansa kauas yli valkokankaan rajojen, Yhdysvaltain populaarikulttuurin keskiöön.

kendrick

Rivi kaikkien tunnistamia, mutta nimettömiä karjapaimenia.

Cowboyn symbolistatuksen salaisuus piilee hahmon täydellisessä nimettömyydessä. Kuten toki monen muunkin Lännen kuvastoon kuuluvan henkilöhahmon kohdalla, aiheeseen tarkemmin perehtymättömän on hankala nimetä yhtäkään historiallista karjapaimenta. Sotilaista laajalti tunnettu on esimerkiksi Komentaja George Armstrong Custer ja alkuperäisväestön edustajistakin moni varmasti muistaa esimerkiksi apassijohtaja Geronimon. Karjapaimenet eivät kuitenkaan todellisuudessa koskaan osallistuneet sellaiseen toimintaan, jossa heidän nimensä olisivat jääneet historian kirjoihin, ja yleisesti tunnetut mielikuvat karjapaimenista liittyvätkin usein heitä näytelleisiin henkilöihin, kuten John Wayneen ja Clint Eastwoodiin. Tästä nimenomaisesta syystä johtuen kansan onkin niin helppo uskoa cowboy-myyttiin, sillä sille kun ei löydy yleisesti tunnettua historiallista vertailukohtaa.

Tarunomaisuus ei ole kuitenkaan ainoa cowboy-hahmoa leimaava piirre. Mielikuvan tunnistettavuus ja levinneisyys on velkaa myös rajaseutu ikonografiasta poikkeavalle yhdysvaltalaiselle piirteelle: kaupallisuudelle. Karjapaimenen symbolistatus on ruokkinut hahmon käyttöä mainonnassa, mikä puolestaan on vahvistanut sen asemaa symbolina johtaen tiukasti yhteenkietoutuneeseen vyyhtiin, jonka päätä on vaikea erottaa sen hännästä. Cowboy-mielikuvaa hyödyntäneet yrittäjät, kuten elokuvatuottajat, onnistuivat katkaisemaan karjapaimenen yhteydet historiaan luomalla hahmosta sellaisen, mitä se ei koskaan ollut – kiinnostavan – liimaamalla sen päälle myynnin kannalta toimivaksi todetun sekoituksen seksiä ja väkivaltaa. Cowboy-mielikuva onkin oiva esimerkki kulttuurin ja rahan suhteesta: mielikuvat myyvät silloinkin kun kauppatavarana on kansallismyytti, ja cowboysankarin kohdalla voidaan puhua todellisesta markkinoinnin taidonnäytteestä.

Loppuen lopuksi, jos tarkastelemme tilannetta sen elementtitasolla ja vertaamme historiallisesti paikkaansapitävää kuvaa ylityöllistetystä ja harvan tuntemasta karjapaimenesta siihen mielikuvaan, johon tupakan, autojen, pyykinpesuaineiden, kellojen, erilaisten ruokien sekä lukemattomien muiden tuotteiden valmistajat ihmisten mielissä vetoavat, ei voi kuin todeta, että cowboy on onnistunut toteuttamaan amerikkalaisen unelman: noussut täysin tyhjästä koko kansan tunnistamaksi yhdysvaltalaisuuden perikuvaksi ja Lännen sankariksi.

Happy trails!

Anni Öberg

Blogikirjoitus pohjautuu ja siinä lainataan William W. Savage Jr:n vuoden 1979 teosta The Cowboy Hero: His Image in American History & Culture (University of Oklahoma Press), jota suosittelen kaikille aiheesta kiinnostuneille luettavaksi.

Valkoisen enemmistön draama?

Draamaelokuvissa käsitellään usein vastoinkäymisiä ja sosiaalisia ongelmia kuten esimerkiksi köyhyyttä, epätasa-arvoa, päihde- ja mielenterveysongelmia, avioeroa jne. Yleensä näitä ongelmia kuvataan kuitenkin valkoisen enemmistön näkökulmasta ja vähemmistöt jäävät korkeintaan sivuosaan. Silloinkin, kun vähemmistön ongelmat pääsevät elokuvassa esille, olennaisena osana ongelman ratkaisussa toimii yleensä valkoinen roolihahmo. Usein hän on jopa elokuvan pääosassa, kuten esimerkiksi elokuvassa Freedom Writers (2007). Monessa tositapahtumiin tai kirjaan perustuvassa elokuvassa myös valitaan valkoinen näyttelijä esittämään henkilöä, joka ei kirjassa tai todellisessa elämässä ole ollut valkoinen.

2000-luvulla kuitenkin tummaihoiset ohjaajat ja näyttelijät vaikuttavat tehneen aiempaa enemmän elokuvia, joissa myös heidän äänensä pääsee kuuluviin. Usein tällaiset elokuvat ovat olleet historiallisia tai elämäkerrallisia draamoja. Näistä esimerkkeinä ovat Oscar-ehdokkaanakin olleet 12 Years a Slave (2013) ja Selma (2014) sekä Yhdysvalloissa tänä vuonna ilmestyvät Fences ja Hidden Figures. Elokuvilla on tärkeä tehtävä nostaa esiin mustien kohtaamaa epäoikeudenmukaisuutta ja sortoa, mutta historiallisten ja elämäkerrallisten draamojen lisäksi näkisin mustia mielelläni myös ”tavallisen” amerikkalaisen roolissa, jotka yleensä annetaan valkoisille.

Pystyn helposti nimeämään muutamia mustia elokuvanäyttelijöitä, mutta muiden vähemmistöjen kohdalla se ei olekaan niin helppoa ja mieleen tulevat nimet ovat lähinnä tv-ohjelmista tuttuja näyttelijöitä. Latinojen, aasialaisamerikkalaisia tai alkuperäisväestön asema amerikkalaisessa elokuvassa on vielä mustiakin huonompi. Historiallisia ja elämäkerrallisia draamoja tehdään paljon, mutta en muista nähneeni niitä juurikaan latinojen, aasialaisamerikkalaisten tai alkuperäisväestön näkökulmasta. Ne kuitenkin antaisivat monipuolisemman kuvan Yhdysvalloista ja sen historiasta. LA Timesin artikkelin mukaan nämä vähemmistöt ovatkin elokuvissa huonosti edustettuina ja roolit ovat usein stereotyyppisiä. Sekään ei ole elokuvantekijöihin vaikuttanut, että neljäsosa yhdysvaltalaisista elokuvissakävijöistä on latinoja.

Tv-sarjoissa näkyy jo enemmän muitakin kuin valkoisia näyttelijöitä ilman, että heidän roolinsa olisivat tyypillisiä vähemmistöille aiemmin annettuja rooleja ja sairaaladraama Greyn anatomia (2005-) on tästä hyvä esimerkki. Toivottavasti sama ilmiö tulee pian myös elokuvien puolelle ja saadaan nähdä hyviä draamaelokuvia, joissa näyttelijän ihoväri ei enää määrää hänelle annettavaa roolia. Monet draamoissa käsiteltävät sosiaaliset ongelmat ja vaikeudet kuitenkin koskettavat kaikkia ihmisiä.

Noora Juhannusvuori

Likainen kaupunki – kaupunki toiminnan näyttämönä elokuvassa Dirty Harry

Elokuvan Dirty Harry (1971) tapahtumat sijoittuvat San Franciscoon. Kaupunki on elokuvassa epämukava paikka. Heti alussa nähdään marmoritaulu, johon on kaiverrettu virantoimituksessa kuolleiden poliisien nimiä sekä aseen piippu, joka osoittaa viereisen talon katolla olevassa uima-altaassa uivaa naista. Elokuvassa väkivallan uhka kaupungissa on jatkuva. Kaupunki esitetään paikkana, joka on kaaoksen tilassa ja jossa Harryn on käytettävä kovia otteita ikään kuin suojellakseen kaupunkilaisia heiltä itseltään. Konkreettisesti tämä tapahtuu Harryn noutaessa juuri hyppäämässä olevan itsemurhakandidaatin kerrostalon katolta.

scorpio
Scorpio tähtää aseella kerrostalon katolla (lähde: kuvakaappaus elokuvasta Dirty Harry).

Kaupunkiympäristö on Dirty Harryssä film noir -tyyppinenharmaa, synkkä, terävän ja keskeneräisen näköinen. Clint Eastwoodin näyttelemä Harry assosioituu karjapaimenhahmoon. Asfalttiviidakon sijaan hänen ”oikea ympäristönsä” olisi avoin preeria tai jylhä kanjoni, mutta viran velvoittamana hänen on jäätävä hoitamaan työnsä. Elokuvan lopun takaa-ajokohtaus sijoittuu paikkaan, joka henkii villin lännen estetiikkaa. Harry, nyt ikään kuin omassa ympäristössään, onnistuu saamaan murhaajan kiinni luoden siten kaupunkiin hetkellisen rauhantilan.

San Franciscoon liittyy mielikuva vapaamielisyydestä. Kaupunki on tunnettu muun muassa hippien ja seksuaalivähemmistöjen turvapaikkana. Dirty Harryssa vapaamielisyys vaikuttaa muuttuvan uhkaksi. Ihmisiä sattumanvaraisesti ammuskelevalla murhaajalla nähdään heti alussa olevan pitkä tukka ja hieman myöhemmin rauhanmerkki vyönsoljessa. Toisaalta elokuvassa myös suojellaan vapaamielisyyttä. Violettiin viittaan pukeutunut feminiinisesti liikehtivä mies onnistutaan pelastamaan ampumiselta, ei  tosin Harryn toimesta.

kaupungintalon-portaikko
Harry menee kaupungintalolle tapaamaan pormestaria (lähde: kuvakaappaus elokuvasta Dirty Harry).

Kaupungin voidaan katsoa ilmaisevan elokuvassa myös vieraantuneisuutta ja eksistentiaalista tilaa. Harryn vaimo on kuollut jouduttuaan rattijuopon takia auto-onnettomuuteen. Harry hoitaa suruaan taistelemalla rikollisia vastaan kaupungin sokkeloisilla kaduilla. Elokuvassa nähdään useita viittauksia uskontoon, kuten Jesus saves -neonvaloteksti ja suurikokoinen risti puistossa, jonne Harryn on määrä viedä lunnasrahat. Uskontoviittaukset tuovat mieleen Kierkegaardin ajatuksen uskonnosta eksistentiaalisesta ahdistuksesta vapauttajana ja merkitysten luojana. Tämän vaihtoehdon sijaan Harry valitsee eräänlaisen Nietzschen filosofian mukaisen yli-ihmisen roolin ja toisenlaisen suhtautumisen eksistentiaalisiin ongelmiin. Oikeuslaitokseen, jota elokuvassa edustaa muun muassa kaupungintalo, luottamisen sijasta hän haluaa itse toimia ja käyttää väkivaltaa sekä katsoo siten oikeuden toteutuvan.

loppukohtaus
Loppukohtauksen tapahtumapaikan takana kulkee tie (lähde: kuvakaappaus elokuvasta Dirty Harry).

Dirty Harry sisältää hienoja, ”paljonpuhuvia” kamera-ajoja kokokuvasta ja laajasta kokokuvasta yleiskuvaan. Kohtauksen, jossa Harry ja Scorpio kohtaavat urheilustadionilla, lopussa ilmeisesti helikopterilla toteutettu kamera-ajo nostaa ja laajentaa kuvaa, jolloin Scorpion huuto, tuska ja ahdistus vaikuttavat jäävän kiirimään kaupungin ylle. Kohtaamisen pelikentällä voidaan nähdä myös merkitsevän, että Harry on voittanut pelin ensimmäisen erän. Elokuvan lopussa Harry heittää virkamerkkinsä veteen ja kävelee poispäin, jolloin hän vaikuttaa haluavan lopettaa poliisin uransa. Kuvan vaihtuessa kamera-ajon myötä yleiskuvaksi nähdään taustalla mahdollisesti takaisin kaupunkiin johtava tie. Tulkitsen näin ilmaistavan, että vaikka Harry on valmis lopettamaan uransa poliisina, hänen on kuitenkin palattava kaupunkiin ja jatkettava taistelua.

 

Iina Schwanck

Kauhun uudet tuulet

Siitä lähtien, kun Kauna (The Grudge, 2004) traumatisoi minut peruuttamattomasti reilu kymmenen vuotta sitten, kauhu on elokuvagenrenä ollut hyvin lähellä sydäntäni. Tiedän mitä mielessänne liikkuu, “voisiko olla yhtään paradoksaalisempaa”, mutta näin se vain on. Joillekin kauhuelokuvat aiheuttavat voimakasta ahdistusta tai piinaavia painajaisia, mutta eivät minulle. Minut ne saavat tuntemaan, että olen todella elossa. Nämä tunnereaktiot ovatkin yksi kriteerini arvioidessani kyseisen genren tuotoksia; kauhuelokuva on hyvä, mikäli en ehdi syömään popcornejani, koska pidän kynsin hampain kiinni penkistäni ja kiroan valkokankaalle/ruudulle kuin mikäkin piraatti. Valitettavasti näin kuitenkin käy yhä harvemmin ja harvemmin sitä mukaa, kun “toleranssini” eli kykyni tunnistaa ennalta genren perinteisiä narratiivisia konventioita kasvaa. Otetaan muutama havainnollistava esimerkki:

“Perhe muuttaa vanhaan taloon” – Noniin, residenssin entinen, edesmennyt asukas ilmestyy pian jostain kummittelemaan.

“Hahmo pesee huolettomasti hampaitaan peilikaapin edessä” – BOOM hirviö on hänen takanaan, mutta ehtii kadota sillä aikaa, kun hän pyörähtää kiljuen ympäri. Liian hidasta toimintaa.

“Mysteerinen ääni kellarista/ullakolta” – Onhan se parasta mennä katsomaan, mikä äänen aiheutti. Turha ottaa mitään kättä pidempää turvaksi. Mitä jos tappaja vain loukkasi itsensä ja tarvitsee apua?

Useampi kuin joka toinen kauhuelokuva nojaa vastaavanlaisiin taktiikoihin luodessaan jännityksen ilmapiiriä ja viedessään juontaan eteenpäin. Eivätkä nämä toki itsessään ole välttämättä huonoja keinoja tai konventioita. Niitä täytyy vain jalostaa hieman pidemmälle aika ajoin, jotta laajemman yleisön mielenkiinto pysyy yllä ja odotukset täyttyvät.

Hetki ennen luennon käynnistymistä (26.9.2016)

Hetki ennen “Horror” luennon käynnistymistä (26.9.2016)

Miten tämän jalostuksen voi sitten toteuttaa käytännössä? Esimerkiksi minimalistiseen kuvaustyyliin pohjaavalla ja suuren suosion saavuttaneella Paranormal Activity -sarjalla (2009-2015) oli tuore ote perinteiseen kummitustalo-skenaarioon. Sarjan elokuvat hyödyntävät valvonta- ja käsivarakameroita tallentaakseen ja esittääkseen tapahtumapaikan yöllisiä, yliluonnollisia tapahtumia. Useimmiten näillä nauhoilla näkyy vain jotain suhteellisen vähäistä, kuten oven avautuminen itsekseen asukkaiden nukkuessa tietämättöminä sängyssään. Mutta VOI APUA kuinka taustalla suriseva bassoääni (= demoni liikekannalla) voikaan tehdä näistä kohtauksista ahdistavia! Ystävieni kanssa istuimme käytännössä koko elokuvan toistemme syleissä vaikeroiden ahdistuksesta alusta loppuun, sillä vastaava ääniefektin ja kameratekniikan käyttö oli meille melkeinpä totaalisen uusi kokemus.

Myös Kirottu 2 (The Conjuring 2, 2016) onnistui tekemään vaikutuksen. Kauhuelokuvien katsojat ovat epäilemättä nähneet pelottavan nunna-hahmon muissakin genren tuotoksissa, mutta ovatko he nähneet yhtä totaalisen karmivaa ja häiritsevän hirveää representaatiota kuin tässä kyseisessä elokuvassa? Uskallan epäillä hyvin vahvasti. Esimerkiksi kohtaus, jossa toinen elokuvan päähenkilöistä, paranormaalien ilmiöiden asiantuntija *Lorraine Warren, näkee nunna-hahmoisen demonin kotinsa peilissä, vaikka huone hänen takanaan näyttää tyhjältä, saa katsojan vakavasti harkitsemaan teatterista poistumista suorinta tietä. Toisin sanoen, pelkästään päivittämällä perinteisen hirviön tai antagonistin ulkoista olemusta voidaan siis myös tuoda lajityyppiin uudenlaista potkua, vaikka kuvausteknisissä konventioissa ei tehtäisikään kovin suurta muutosta.

Valak-demoni nunnan hahmossa (Kirottu 2, 2016)

Valak-demoni nunnan hahmossa (Kirottu 2)

Voimme siis yhteenvetona todeta, että kauhu aiheuttaa voimakkaita fyysisiä ja psyykkisiä (subjektiivisia) reaktioita. Sillä on myös omat standardoidut konventionsa hahmojen ja juonikuvioiden esittämiseen, kuten millä tahansa muullakin elokuvagenrellä. Mutta hippusella kieroutunutta ja sadistista mielikuvitusta elokuvantekijät voivat onnistua saamaan kauhun karaistuneimmatkin ystävät – allekirjoittanut mukaan lukien – huutamaan “Et hei ole oikeasti tosissasi ok minäpä lähden NYT palataan asiaan ei ikinä”. Ja juuri tähän, arvon lukijat, kiteytyykin kauhuelokuvien kauneus; kaikesta tuosta huudosta huolimatta ei salista kuitenkaan oikeasti tulla poistumaan.

XOXO, Horror Girl

*Lorraine Warren on oikea paranormaaleihin ilmiöihin perehtynyt tutkija, jolla on myös kyky nähdä yliluonnollisia ilmiöitä. Miehensä Edin (1926-2006) kanssa hän on auttanut erinäisten demonien/henkien yms. riivaamia perheitä ja henkilöitä Pohjois-Amerikassa ja Euroopassa pääasiassa 1970- ja 80-luvuilla. Heidän kuuluisimpia tutkimustapauksiaan ovat olleet esimerkiksi Amityvillen ja Connecticutin talot sekä Annabelle-nukke, jotka ovat kaikki inspiroineet useampia elokuvatuotoksia (The Amityville Horror, 2005/The Haunting in Connecticut, 2009/The Conjuring, 2013/Annabelle, 2014).

(Ira Hurskainen)

 

Disney-sukupolven merkityksestä teatterikulttuuriin

Sain kunnian olla ensimmäinen opiskelija luennoitsija luentoseminaarissamme, joka käsittelee elokuvien lajityyppejä, niiden ideologiaa ja myyttejä. Oma aiheeni oli, jo kesällä varaamani (miten niin yli-innokas opiskelija?!), Disney. Tokikaan Disney- elokuvat eivät varsinaisesti ole oma lajityyppinsä, mutta niillä on Hollywoodissa, ja elokuvamaailmassa yleensäkin, kiistatta oma erityisasemansa ja näin ollen sain luvan luennoida Disney- elokuvista. Pääpaino oli klassikoissa, mutta vähän sivuttiin myös esimerkiksi Pixarin tuotantoa. Tässä blogi-tekstissä haluaisin tuoda esille sitä, miten yllättävänkin laaja vaikutus Disney-elokuvilla on kulttuuriin laajemmin.

IMG_4467

Selfie minusta juuri ennen luennon alkua, mukana kavalkaadi Disney-hahmoja

Inspiroiduin kirjoittamaan Disneyn merkityksestä suomalaiseen musiikkiteatteriin, kun kävin luennon jo pidettyäni katsomassa Samuel Harjanteen Suurta musikaali talk show’ta Kapsäkki- teatterissa (23.09.2016). Harjanne on musikaali- ohjaaja/näyttelijä ja Disney- fani, hän on ohjannut muun muassa Disneyn Aladdinista kertovan musikaalin ja ääninäytellyt Disney- elokuvien suomi- dubbauksissa. Talk show’n vieraina tällä erää olivat musikaaleissa paljon näytelleet Anna-Victoria Eriksson, Jennie von Storbacka ja Riku Nieminen. Tapahtumaan, niin kuin kunnon talk show’hun kuuluukin, sisältyi lauluja, pelejä ja leikkejä, mutta myös musikaalitähtien haastattelua.

IMG_4506

©Riikka Kiviaho Kuvassa: vasemmalta Samuel Harjanne, Jennie von Storbacka, Anna-Victoria Eriksson ja Riku Nieminen.

Illan aikana Disneyn elokuvat tulivat esille useaan otteeseen, mutta erityisesti silloin kun Harjanne kysyi vierailtaan millaisena he näkevät musikaalien aseman Suomessa nyt ja tulevaisuudessa. Yksi illan vieraista, Riku Nieminen, mainitsi Disney- sukupolven tekemän muutoksen ja kertoi kuinka suuren vaikutuksen häneen itseensä oli lapsena tehnyt Disneyn Hercules, ja miten hän oli 12-vuotiaana katsonut sitä suunnilleen joka päivä. Nieminen uskookin, että musikaalien kysyntä Suomessa tulee kasvamaan juurikin Disney- sukupolven ansiosta. Me 1980- ja 1990-luvun lapset olemme kasvaneet Disneyn musikaalimaisia teoksia katsellen ja tottuneet siihen, että musiikin ja laulujen avulla tarinaa viedään eteenpäin, emmekä näin ollen oudoksu musikaaleja ja pidä niitä vähempi arvoisena teatterina kuin perinteisiä näytelmiä. Ymmärrämme, että laulujen kautta hahmot voivat ilmaista itseään tunteellisemmin kuin repliikeillä ja laulujen avulla on helppoa astua hahmon pään sisään ja pysäyttää muut tapahtumat. Toisaalta taas ehkä vieroksumme niin sanottua perinteistä teatteria ja ylipäätään teatteria taidemuotona, siksi olisikin tärkeää saada houkuteltua Disney- sukupolvi teatteriin sille helposti lähestyttävillä teoksilla, kuten musikaaleilla.

Uskon itse talk show’n vieraiden tavoin, että musiikkiteatterin tulevaisuus Suomessa on kokoajan parempi ja parempi. Haasteena näen kuitenkin sen, miten katsomoon saadaan houkuteltua sellaisia ihmisiä, jotka suhtautuvat kyynisesti teatteriin ja joilla on vanhanaikainen ja kuiva käsitys teatterista. Moni, joka on kasvanut Disney-elokuvia katsellen ei ehkä ymmärrä, että vastaavan tyylistä viihdettä olisi saatavilla musikaalien muodossa Suomessakin useimmissa teattereissa. Epäilen, että ilmiöinä Disney- sukupolvi  ja sen aiheuttama muutos teatteri kulttuuriin on tuttu myös muissa maissa kuin Suomessa. Vaikutus todennäköisesti tulee kasvamaan seuraavien 10 ja 20 vuoden aikana kun Disney- sukupolvi alkaa keski-ikäistyä. Keski-ikäiset kun perinteisesti ovat teatterin suurin kävijäryhmä.

Samuel Harjanteen Suuri Musikaali Talk Show vielä kaksi kertaa Kapsäkki-teatterissa

20.10.2016 klo19 ja 26.11.2016 klo19

 

<3:lla Meri Tuuli Taskinen