Joko-tai vai sekä-että. Miten johtajia valitaan Helsingin yliopistolla?

Helsingin yliopistossa käydään debattia – aiheena se, kuka saa valita tiedekunnan dekaanin tai laitoksen johtajan. Tähän asti tiedekunnan tai laitoksen edustajista koottu neuvosto on valinnut oman yksikkönsä johtajan – nyt yliopiston hallitus haluaa, että valittavan esimiehellä ja ylemmällä hallintotasolla on myös aktiivinen rooli johtajien rekrytoinnissa.

Tätä osa yliopistoyhteisöstä ei halua. Kielenkäyttö on osin kovaa, kun lukee uudistusta vastustavien kirjoituksia. Onko akateeminen vapaus uhattuna? Ollaanko tosiaan siirtymässä ‘vääpelijohtamiseen’? Vaikka yliopiston ulkopuolisille kiista voi näyttää huvittavalta, ei se yliopiston sisällä tunnu lainkaan siltä. Kenties kaavailtu uudistus koskettaa yliopiston ydintä perustavanlaatuisesti – samaan tapaan kuin viisi vuotta sitten toteutettu yliopistouudistus. Näin asia on päätynyt myös Helsingin Sanomien nettisivuille.

Jo alkuun on hyvä todeta, että yhtä ainoaa oikeaa mallia tuskin on olemassa. Selvitettyämme Euroopan johtavien tutkimusyliopistojen käytänteitä, saatoimme todeta niiden olevan hyvin vaihtelevia aina keskuudesta vaalilla valitsemisesta ulkopuolisen rekrytointiyhtiön suorittamaan suorahakuun asti. Kansallinen lainsäädäntö voi normittaa valintaprosessia kuten myös tehtävään kytkeytyvä toimivalta.

 

Yliopistouudistus

Uuden yliopistolain astuessa voimaan 1.1.2010 haluttiin yliopistojen johtamista ammattimaistaa. Yliopistot lakkasivat olevamasta valtion tilivirastoja ja siis opetus- ja kulttuuriministeriön vastuulla. Samalla yliopistot pääomitettiin – pääosin yliopistokiinteistöjen turvin. Yliopistojen hallituksiin tuli valita vähintään 40% ulkopuolisia, jotta yliopistojen ammattimainen taloudenpito ja yhteiskuntavastuu tulee varmistettua. Nykyisin rehtorin valitsee – ja myös irtisanoo – hallitus.

Helsingin yliopistossa dekaanien ja laitosjohtajien valintaa päätettiin jatkaa vanhalla tavalla vaalilla – kuitenkin siten, että rehtori voisi erityisen painavista syistä kieltäytyä hyväksymästä valittua dekaania, ja dekaani valittua laitosjohtajaa. Muissa Suomen yliopistoissa päädyttiin siihen, että dekaanin tai vastaavan johtajan valitsee joko hallitus (7 yliopistoa) tai rehtori (6 yliopistoa).

 

Mikä muuttuisi?

Nyt yliopiston hallitus ja johto ovat kuitenkin ehdottaneet johtajien vainnan uudistamista. Dekaanin osalta seuraavaa: tiedekuntaneuvoston kolme ryhmittymää (professorit, muu henkilöstö ja opiskelijat) valitsevat edustajansa rekrytointiryhmään. Rehtori täydentää ryhmää nimeämillään edustajilla. Rekrytointiryhmä vastaisi varsinaisesta johtajan rekrytointimenettelystä. Lopullisen valinnan tekisi hallitus rehtorin esityksestä. Laitosjohtajan osalta menettely olisi soveltuvin osin sama.

Hallituksen ehdottama malli rekrytointiryhmineen tarjoaa läpinäkyvän prosessin ja mahdollisuuden hakijapohjan laajentamiseen. Ehdotuksessa vastuutetaan pieni mutta julkisesti nimetty joukko huolehtimaan prosessista, arvioimaan johdettavan yksikön edessä olevia haasteita, määrittämään niin yksikön sisäisiä kuin esimieheltä tulevia tehtäviä, tunnustelemaan epävirallisesti potentiaalisia kandidaatteja, teettämään tarvittaessa soveltuvuustestejä sekä järjestämään yliopistoyhteisössä toivottuja laajempia keskustelutilaisuuksia vahvimpien kandidaattien kanssa.

 

Miksi valintaa halutaan muuttaa?

Dekaanin (ja myös laitosjohtajan) tehtävä on nykyään kovin erilainen kuin se oli ennen yliopistouudistusta. Vaikka valintatapaa ei Helsingissä yliopistouudistuksen yhteydessä muutettu, koottiin toimintaa suurempiin yksiköihin yhdistämällä 64 ainelaitosta 24 suurlaitokseksi. Johtamistehtävän ammattimaisuutta kuvastaa se, että yliopiston suurimmassa tiedekunnassa on töissä 900 työntekijää ja budjetti on 80 miljoonaa euroa. Laitoksistakin vain kolmessa on alle 100 työntekijää ja budjetti on alle 8 miljoonaa euroa.

Myös johtajien toimivaltaa laajennettiin yliopistouudistuksessa. Strateginen toiminnan suunnittelu sekä talousvastuu siirtyi neuvostoilta dekaanille ja laitosjohtajalle. Rehtori on delegoinut henkilöstöä koskevan esimies- ja nimittämisvallan dekaaneille ja laitosjohtajille. Johtajatehtävään sisältyy myös aiempaa suuremmassa määrin tiedekunnan (laitoksen) ja koko yliopiston edustamista niin yhteiskuntasuhteissa ja varainhankinnassa. Nykyisin dekaanit keskustelevat rehtorin kanssa yliopiston haasteista, monet heistä toimivat rehtorin mandaatilla tiedekuntien ulkopuolisten toimielinten puheenjohtajina ja hallituksen alaisten erillisten laitosten johtajien esimiehinä.

Yliopistolla on nyt kaksi kertaa haettu dekaaneja ja laitosjohtajia. Viime kierroksella 2013 kaikkiaan 11 dekaanin tehtävään ja 24 laitosjohtajan tehtävään haki vain 60 henkilöä. Hakijoiden joukossa oli vain yksi yliopistoyhteisön ulkopuolinen. Peräti 17 tehtävää haki vain yksi henkilö.

Koska vaali ei sisällä dokumentoitua prosessia, on vaikea sanoa, millä perusteella varsinaiset valinnat on tehty. Hallitus haluaisi nähdä prosessin, joka rohkaisee niin yliopiston sisällä kuin myös ulkoupolella potentiaalisia tiede- ja koulutusyksikön johtamisesta kiinnostuneita meritoituneita tutkijoita osallistumaan prosessiin. Julkinen vaali ei ilmeisesti rohkaise kiinnostuneita. Soputilanteiden suuren määrän vuoksi voinee vetää sen johtopäätöksen, että useimmiten varsinainen päätös on tehty jo muualla kuin neuvostossa.

Nykyisessä menettelyssä valinnan tekee uusi tiedekunta- tai laitosneuvosto. Valinta tehdään järjestäytymiskokouksessa – tilanteessa jossa yleensä kaikki opiskelijajäsenet mutta myös usein merkittävä osa professorien ja muun henkilökunnan edustajista on uusia. Siis valinnan suorittavat henkilöt, joista monella on hyvin vähän käsitystä dekaanin tai laitoksen johtajan tehtävistä tai siitä, mitä muita tehtäviä tämän odotetaan kautensa aikana hoitavan.

 

Odotukset johtajia kohtaan ovat suuret

Asiantuntijayhteisön on viisasta katsoa johtajien valintaa monelta kantilta – niin johdettavan yhteisön kuin suuremman kokonaisuuden kannalta. Yliopistossa pääosa tutkimuksesta tehdään täydentävän rahoituksen turvin, jonka professorit ja dosenttitasoiset tutkijat hankkivat itse omilla suunnitelmillaan. Myös koulutuksen ja kurssien sisällöt määrittyvät opettajien, opetussuunnitteluun osallistuvien kuin myös päätökset tekevien neuvostojen toiminnassa.

Samanaikaisesti eduskunta, maan hallitus ja opetus- ja kulttuuriministeriö katsovat yhteiskunnan edun nimissä sitä, miten ja mihin yliopistot käyttävät saamansa julkisen rahoituksen. Yliopisto määrittää niin julkisista vaateista kuin ihan yliopistoyhteisön omista toiveista kaikille yhteisiä tavoitteita. Strategiaa ei laadita ylhäältä alas, vaan Helsingin yliopistossa se on hyvin osallistava prosessia. Edellinen kierros kesti yli vuoden ja siihen osallistui yli 7.000 henkilöä. Yliopiston strategia – Huipulle ja yhteiskuntaan – kertoo yhteisön yhteisen halun – mihin suuntaan toimintaa kehitetään siten että samalla luodaan myös tulevaisuuden toimintaedellytykset. Vaikka tämä yhteisten tavoitteiden velvoite koskettaa yliopistolaisia kollektiivisesti, erityisesti tämä koskettaa niitä, joilla on muita suurempaa valtaa käytettävissään.

Yliopisto on yhteisö, jossa johtajilta vaaditaan erityisen paljon. Toisaalta johtajan on oltava oman yhteisön – oman yhteisön jäsenten, ja erityisesti tiedeyhteisön – arvostama henkilö. Yhteisön erityislaatuisuus on myös hyvä tuntea, kun edustaa omaa yksikköön niin yliopistolla kuin ulkopuolella. Toisaalta on myös kyettävä tekemään päätöksiä, jotka eivät aina ole helppoja. Resurssien käyttöä joudutaan priorisoimaan, toimijoiden edut voivat mennä ristiin ja työyhteisössäkin hyvinviointi edistäminen ja ristiriitojen selvittäminen on arkipäivää. Johtajan on samalla kuitenkin seurattava sitä, mitä vaateita muu yhteiskunta yliopistolle asettaa ja arvioitava, miten niitä voidaan toteuttaa.

 

Vastakkainasettelun sijaan yhteistyötä

Tiedekunnat ja ainelaitokset ovat korkean asiantuntemuksen yhteisöjä. Jokaisella yhteisön jäsenellä onkin perusteltu vaade saada osallistua oman yhteisönsä johtajan valintaan. Toisaalta yliopistolla on yhteisiä tavoitteita ja johtajilla oman yksikön yli meneviä tehtäviä. Johtajan esimiehen ja seuraavan organisatiotason osallistuminen tuntuu niinikään perustellulta.

Asiantuntijaorganisaatiossa tuntuisikin luontevalta, että niinkin merkittävien vallankäyttäjien kuin rehtori, dekaani ja laitosjohtaja valinnassa otetaan huomioon sekä tehtävien moniulotteisuus myös se lisäarvo, jonka eri osapuolet voivat prosessiin tuoda.

Johtajien valinnan tulisi olla organisaatiossa kaikkien asianosaisten yhteinen asia. Joko-tai-keskustelun sijaan meidän tulisi katsoa tätä asiaa sekä-että-vinkkelistä.

Tuottoa vai turvaa yliopistojen kiinteistöillä?

Pääministeri Stubbin hallituksen ohjelmassa lukee: Hallitus käynnistää keskustelut Senaatti-kiinteistöjen osittain omistamien yliopistokiinteistöjen myymisestä yliopistoille tai muille mahdollisille ostajille vuonna 2015. Mistä tässä on kyse?

Eduskunnan tarkastusvaliokunta arvioi tänä keväänä valtionhallinnon toimitilojen vuokrausta Senaatti-kiinteistöiltä. Yliopistojen osalta valiokunta suositti, että valtion tulee selvittää miten ja millä edellytyksillä Senaatti-kiinteistöjen omistuksista yliopistokiinteistöyhtiöissä voidaan luopua. Voi hyvin sanoa, että poliitikot ja tarkastusvaliokunnan jäsenet ovat tässä todella osuneet oikeaan: kiitokset heille työstään.

Olemme yliopistolla vuosia seuranneet valtion ja Senaatti-kiinteistöjen ristiriitaista politiikkaa kiinteistöasioissa. Vasemmalla kädellä valtio leikkaa yliopistoilta kustannustason nousua turvaavan indeksin ja tekee muitakin rahoitusleikkauksia. Toisella kädellä valtio vaatii vähemmistöomistajan oikeuksin yliopistokiinteistöyhtiöiltä tuottoa itselleen sekä estää vuokrien kohtuullistamisen. Puristusotteessa yliopistot ovatkin joutuneet vähentämään henkilöstöään – toimitiloista luopuminen kun on erityistilojen ja pitkien vuokrasopimusten vuoksi lyhyellä aikavälillä mahdotonta.

Helsingin yliopistokiinteistöissä vuokralaisina toimivat Hanken, Helsingin yliopisto ja Taideyliopisto. Vuokralla on niin erityisvarusteltuja tutkimuslaboratorioita kuin suojeltuja arvorakennuksia. Oppilaitoksille ja muille erityisrakennuksille onkin vaikea kuvitella muita vuokralaisia – ajatellaan vaikka maanalaista kiihdytinlaboratoriota, eläinsairaalaa tai Norssin koulurakennusta.

Yliopistojen kiinteistötoiminnassa on erittäin vähän kilpailluille markkinoille tyypillisiä piirteitä: 100% vuokrausaste, vaikeasti muunneltavat erityistilat, pitkät vuokrasopimukset. Kun yliopistot vielä omistavat kiinteistöyhtiöistä itse 2/3, on päivänselvää, että vuokralainen on sitoutuneempi kuin ns. normaaleilla kiinteistömarkkinoilla. Silti yhtiöiden vuokrausperiaatteet ja investointien tuottovaateet on laskettu siten, että valtio turvaa itselleen osinkotuoton. Todellisen taloudellisen riskin kantavat vuokralaiset, ei vuokranantaja.

Helsingin yliopisto on vuosisatoja omistanut kiinteistöjä mutta myös vastannut kaikkien toimitilojensa hoidosta ja uudisrakentamisesta. Kokemuksemme kertoo, että tilat ovat ovat keskeinen osa toiminnan pitkäjänteistä suunnittelua. Niillä luodaan toiminnan puitteet mutta myös identiteetti,. Kaisa-kirjasto, viimeisin uudisrakennuksemme, osoittaa tämän kahden miljoonan kävijän voimin. Yliopiston tilat eivät ole toimistorakennuksia, joita hankintaan ja joista muutetaan pois kevein perustein.

Kesällä 2014 odotan malttamattomana sitä, että maan hallitus käynnistää lupaamansa keskustelut Senaatti-kiinteistöjen omistuksen myymisestä. Samalla olen huolestunut siitä, mitä myymisellä tarkoitetaan. Yliopistojen taloudelliset näkymät eivät ole kurjistumiskauden jälkeen merkittävästi paranamessa. Eivätkä yliopistokiinteistöt ole kultakaivos – omisti ne sitten valtio, yksityinen kiinteistösijoittaja tai yliopisto. Toivon, että käytävissä keskusteluissa ensisijaisena tavoitteena on parantaa yliopistojen toimintaedellytyksiä. Omistusoikeuden siirto ei voi tapahtua sellaisilla ehdoilla, jotka heikentävät yliopistojen taloustilannetta. Sen sijaan omaisuusjärjestelyllä voidaan tukea kansakunnan sivistystä ja osaamista. Ansaitsemme puitteet, joissa opetusta ja tutkimusta voidaan harjoittaa pitkäjänteisesti.

Syksyllä hallituksen aika tulee käymään vähiin, sillä valtion omaisuudesta luovutaan tai sitä myydään eduskunnan päätöksellä. Työnsä päättävän eduskunnan käsiteltäväksi tarkoitetut lakiesitykset jätetään ennen vuoden vaihdetta.  Nyt on syytä kääriä hihat ja ryhtyä toimiin.