Nämä aarteet ovat peräisin Hanna Jokinen-Salmelalta ja Hyksin neuropsykologian yksiköltä sekä Lauralta ja Hilkalta.

Väitöstilaisuus v. 1991

Vantaan Sanomat 1996

 

 

 

”Jokseenkin kaikkea neuropsykologian tehtäväkenttää”. Hely Kalska Erja Poutiaisen haastateltavana teoksessa Nybo, T., Hokkanen, L., Akila, R., Kallio, E.-L., & Ketola, T. (toim.), Vahvoista versoista kukoistavaksi puuksi. Suomen Neuropsykologinen Yhdistys 30 vuotta. Helsinki: Suomen Neuropsykologinen Yhdistys ry. 2011

Miten alun perin päädyit neuropsykologian alalle ja mitä on jäänyt mieleesi työurasi alkuvaiheista?

HYKS:n neurologian klinikan psykologi Anna-Riitta Putkonen oli 1960-luvun lopulla saanut klinikan ylilääkäriltä Erkki Kivalolta tehtäväkseen hankkia perusteilla olevan Epilepsiasäätiön Pitäjämäen työklinikalle psykologian alan edustusta. Anna-Riitta kutsui tätä silmällä pitäen minut, 23-vuotiaan kolmannen vuoden psykologian opiskelijan työhönottohaastatteluun. Nimeni hän oli saanut harjoittelijaltaan Eeva-Liisa Drockilalta, joka oli tiedustellut minulta aiemmin olenko kiinnostunut multippeliskleroosista. Vastasin, että olen kiinnostunut, mitä se on? Tuohon aikaan useiden neurologisten potilasryhmien hoitoa ja kuntoutusta oli alettu kehittää ja myös potilasyhdistyksiä perustaa – eihän ollut kulunut montaakaan vuotta siitä, kun neurologia ja psykiatria olivat eriytyneet hermo- ja mielitaudeista omiksi erikoisaloikseen.

Luonnollisesti minun piti ensin saada kokemusta psykologin työstä neurologisten potilaiden parissa, ja aloitin psykologiharjoitteluni HYKS:n neurologian klinikassa keväällä 1970. Kesän loppuun kestäneen harjoitteluni jälkeen siirryin puolipäiväiseksi psykologiksi yhdessä kahden muun psykologian opiskelijan, Martti Tenkun ja Aulikki Tervon kanssa Pitäjänmäen työklinikalle. Työklinikka oli juuri aloittamassa toimintansa epilepsiapotilaiden avohoitoon ja kuntoutukseen erikoistuneena yksikkönä. Neuropsykologinen työ sisälsi jo harjoittelusta alkaen sekä potilaiden tutkimista että kuntoutusta, kuten seuraava ote harjoittelutodistuksestani kuvaa:

“Psykologiamanuenssin työtehtävät HYKS:n neurologian klinikalla käsittävät ohjauksen alaisena jokseenkin kaikkea kliinisen psykologin tehtäväkenttään kuuluvaa kuten potilaiden yksilödiagnostisia tutkimuksia, kuntoutuskannanottoja team-työskentelyn puitteissa, neuropsykologisten erityishäiriöiden yksilöllistä kuntouttamista ja tarvittaessa myös supportiivista terapiaa sairauteen sopeutumisen edistämiseksi. Työskentelyn painopiste on aivovaurioiden käyttäytymisessä aiheuttamien muutosten diagnosoinnissa ja raportoinnissa ottaen samalla huomioon niiden seuraukset työkyvyn ja henkilökohtaisen selviytymisen kannalta.”

Valmistuttuani psykologiksi vuonna 1973 jatkoin työklinikalla ainoana kokopäiväisenä psykologina 80-luvun alkupuolelle asti. Työnkuva muokkautui uuden aloittavan toimipisteen tarpeiden ja Anna-Riitta Putkoselta saadun työnohjauksen opastamana. Kiinteä yhteys neurologian klinikkaan merkitsi sitä, että sain lähes alusta asti olla mukana aktiivisessa yhteisössä, jossa uuden tiedon hankinta ja kouluttautumisen tarve oli suuri. Anna-Riitta organisoi yhdessä mm. Ritva Laaksosen kanssa pitkin vuosikymmentä seminaareja, joihin osallistui neuropsykologiasta kiinnostuneita psykologeja pääkaupunkiseudulta. Suomenkielisen oppimateriaalin kysyntää kuvasti se, että vuonna 1980 julkaistiin pari vuotta aiemmin pidetyn Lapsi- ja aikuisneuropsykologian kurssin pohjalta kirja Kalska, H., Laaksonen, R. & Putkonen, A-R. (Toim.)(1980). Käytännön neuropsykologiaa. Psykologien Kustannus Oy, josta tuli pari vuotta myöhemmin vielä uudistettu painos. Tämä taisi olla laatuaan ensimmäinen kliinisen neuropsykologian kirja maassamme.

Edellä kuvattu epävirallinen toiminta laajeni ja järjestäytyi johtaen Suomen Neuropsykologisen yhdistyksen perustamiseen vuonna 1979, jossa olin mukana aluksi talouden toimihenkilönä ja vuodesta 1985 lähtien johtokunnan jäsenenä. Vuodet 1991–99 olin yhdistyksen varapuheenjohtajana. Tulin mukaan rakentumassa olevaan neuropsykologiyhteisöön hyvin kiinnostavassa vaiheessa. Olin tuntenut epävarmuutta perustaessani tutkimuksista tehtävät päätelmäni vallitsevaan psykometriseen lähestymistapaan, jonka ytimen muodostivat Wechslerin älykkyys- ja muistitestistöt täydennettynä mm. sinänsä kiinnostavalla Johan Weckrothin faktoripohjaisella aivovammatestistöllä. Klassisista erityishäiriöistä kuten afasioista ja agnosioista oli toki tietoa, mutta jälkikäteen ajatellen kognitiivisten prosessien analysointiin minulla ei oikein ollut eväitä. Kuten monelle kollegalleni perehtyminen lurialaiseen tutkimusotteeseen muodostui työssäni käänteentekeväksi. Luulenpa, että käytännön psykologityössä saa harvoin kokea yhtä selvää paradigman siirtymää kuin mitä tuolloin tapahtui.

Ensimmäisen kerran uusi lähestymistapa alkoi avautua minulle, kun A.R. Lurian oppilas puolalainen Mariusz Maruszewski vieraili Suomessa kouluttamassa neuropsykologeja 1970-luvun alussa. Teorialähtöinen, prosessiorientoitunut ja kvalitatiivinen tutkimusote rikastutti myös tutkimusvälineistöämme. Monet muistavat Maruszewskin tehtävämapit ja tietenkin Anne-Lise Christensenin kokoaman tehtäväsarjan Lurian neuropsykologinen tutkimus, joka saatiin nopeasti käyttöömme Psykologien Kustannuksen julkaisemana. Mieleeni on jäänyt tapahtuma työurani alkuvuosilta, jolloin Maruszewskin Marec-niminen oppilas (jonka sukunimen olen jo unohtanut) demonstroi työpaikkani potilaalla, miten teoriapohjainen hypoteesiajattelu eteni käytännön tutkimustilanteessa. Olin erityisen vaikuttunut tavasta, jolla hän jäsensi idiografisesti yksinkertaisilla laadullisilla tehtävillä potilaan oirekuvaa, jonka keskeiseksi piirteeksi nousi konduktioafasia.

Pitäjänmäen työklinikalla tein neuropsykologisesti painottuneita tutkimuksia kuntoutusarvioissa ja työkokeilussa oleville kuntoutujille ja osallistuin moniammatillisen työryhmän työskentelyyn. Lisäksi tein polikliinisia neuropsykologisia tutkimuksia potilaille, jotka edustivat varsin laajaa kirjoa erilaisia neurologisia ja erotusdiagnostisia potilasryhmiä monenlaisilla kysymyksenasetteluilla. Polikliinisista tutkimuksista on mieleeni jäänyt erityisesti dramaattiset potilastapaukset, joissa neuropsykologisissa tutkimuksissa tuli esiin vahvoja merkkejä etenevistä aivosairauksista.

Työni työkokeilun psykologina antoi ainutlaatuisen mahdollisuuden vertailla psykologintutkimuksien tuloksia havaintoihin käytännön työtilanteissa. Saatoin siis arvioida testien ja päätelmieni ekologista validiteettia, kuten nyt sanoisimme. Yleisesti ottaen kognitiivinen suoriutuvuus ennusti verraten hyvin käytännön toimintakykyä, mutta mikäli toimintakyvyssä ilmeni rajoitteita, neuropsykologisen tutkimuksen avulla niiden syitä oli mahdollista analysoida ja löytää niille selitysmalleja. Esimerkiksi aloittamisen vaikeus tai yrittämisen vähäisyys työtehtävissä saattoi kuvastaa eri yksilöiden kohdalla eri asioita: yhden kohdalla esimerkiksi masennusta, toisen kohdalla neuropsykologisia erityisvaikeuksia. Kuntoutuksen ja interventioiden oikean kohdentamisen kannalta oli olennaista selvittää, mistä milloinkin on kyse. Lisäksi neuropsykologinen tutkimus toi esiin työkokeilussa huomiotta jääneitä kuntoutujien vahvuuksia, joita oli olennaista hyödyntää kuntoutussuunnitelmassa.

Koska olin ainoa ammattiryhmäni edustaja klinikalla, kontaktit kollegoihin ja jatkuva lisäkoulutus olivat välttämättömiä edellytyksiä, jotta saatoin kehittyä ammatissani. Jotenkin myös tutkimus- ja kirjoitustyö näyttivät olleen jo työurani alusta alkaen mukana toiminnassani. Huomaan kirjoittaneeni esimerkiksi muistin neuropsykologiasta joitain kotimaisia artikkeleita jo 70-luvun alkupuolella. Pro graduni aihe oli liittynyt epilepsiapotilaiden muistiin: vertailin muistisuorituksia mm. potilailla, joilla osalla oli oikean, osalla vasemman ohimolohkon epilepsia. Yllättäen – näin jälkikäteen arvioituna – minun ei tarvitse kovin paljoa nolostella opinnäytetyötäni, vaikka se laajuudeltaan ja tyyliltään poikkeaakin melko tavalla nykyisistä.

Sittemmin aloin tutkia työpaikkani epilepsiapotilaita tiettyä menetelmäkokonaisuutta käyttäen kerryttääkseni systemaattista tietoa epilepsian neuropsykologiasta. Ensimmäisen kansainvälisen esitykseni aiheesta The effect of some antiepileptic drugs on cognitive performance pidin epilepsiakongressissa Berliinissä vuonna 1975. Samana vuonna osallistuin professori R.O. Viitamäen lisensiaattiseminaariin. Olin tuolloin siis kohtuullisen vakavasti aloittelemassa jatko-opintoja. Vuonna 1975 minulla oli 100 epilepsiapotilaan tutkimusaineisto ja 1980-luvun puolen välin tienoilla aloin kutsua potilaita kymmenvuotisseurantaan, josta tein lisensiaatintyöni, ja vuonna 1991 väitöskirjatyöni Cognitive changes in epilepsy. A ten-year follow-up ohjaajani professori Johan von Wrightin kannustavalla opastuksella.

Työnkuvan laajentuminen

Sain tilaisuuden siirtyä 1980-luvun alussa asteittain Helsingin yliopiston psykologian laitokselle, aluksi neuropsykologian assistentiksi, mikä mahdollisti mm. keskittymisen jatko-opintoihin. Tämän tieteellisen ympäristön lisäksi pääsin samalla vuosikymmenellä tutustumaan neuropsykologin työhön psykiatrian kentässä. Toimin nimittäin tuolloin useita kertoja HYKS:n psykiatrian klinikan neuropsykologin Anna-Riitta Putkosen sijaisena. Lapinlahden sairaalan neuropsykologina toimiminen avarsi monella tavalla ammatillista osaamistani ja identiteettiäni. Muistan ajatelleeni, että tämä on juuri sitä työtä mitä haluan tehdä loppuelämäni. Havaitsin, että neuropsykologisella orientaatiolla oli paljon annettavaa psykiatriassa. Tämä edellytti kuitenkin sitä, että omaa osaamista tuli laajentaa monella tavalla. Olin jo aloittanut – kiitos Ritva Laaksosen kannustuksen ja esimerkin – psykoterapeuttikoulutuksen, josta saatoin ammentaa uusia työvälineitä ja avartaa näkökulmaani. Tältä ajalta on peräisin kiinnostukseni integroida erilaisia näkökulmia psykologityössäni, esimerkiksi neuropsykologista näkökulmaa psykiatrisiin ongelmiin. Tutkimuksellisesti tämä on tarkoittanut mielenkiinnon kohdentamista mm. masennuksen ja psykoosisairauksien neuropsykologiaan.

Psykiatriassa kysyntä neuropsykologin asiantuntijuudesta on lisääntynyt viime vuosina merkittävästi, joten koulutustarvekin on tällä alueella kasvussa. Voisi jopa sanoa, että kulunut fraasi bio-psyko-sosiaalisen lähestymistavan merkityksestä kliinisessä työssä alkaa tulla todeksi. Vaara voi olla siinä, että tässä biologisen psykiatrian alkuinnostuksessa vaaka kallistuu liiaksi ”bio”-puolelle. Luotan kuitenkin siihen, että tasapaino on löydettävissä. Nythän esimerkiksi kehityspsykologia ja neurotieteet ovat löytäneet toisensa. Lapsuudella on oikeasti väliä: tiedämme, että varhaiset vuorovaikutussuhteet muovaavat hermoverkkoja ja tätä kautta tunteiden säätelyjärjestelmiä, muistia ja muuta aivotoimintaa. Psyykkisille häiriöille altistavia haavoittuvuustekijöitä on pystytty selvittämään monitieteellisen tutkimuksen avulla.

Jos neurologian ja psykiatrian eriytyminen aikanaan hermo- ja mielitaudeista omiksi erikoisaloikseen oli monessa suhteessa tärkeää eri potilasryhmien hoidon ja kuntoutuksen kehittämiseksi, nyt ollaan ehkä palaamassa lähtöruutuun, mutta huomattavasti paremmilla eväillä. Nyt voidaan nähdä, että ihmistä ei voi kohdella yksioikoisesti neurologisena tai psykiatrisena potilaana. Tarvitsemme laaja-alaista osaamista sekä diagnostiikassa että potilaan yksilöllisessä kohtaamisessa. Neuropsykiatrian uusi tuleminen ei toivottavasti menetä tätä mahdollisuutta avartaa kokonaisvaltaista näkökulmaa.

Neuropsykologina ja opettajana yliopiston psykologian laitoksella

Yliopistoympäristö on vaikuttanut minuun ammatillisesti monilla eri tavoilla, joita en edes pysty tässä analysoimaan. Aivan aluksi muistan olleeni kuin ”Liisa ihmemaassa” – en ymmärtänyt mistä tieteellisissä kokouksissamme puhuttiin, kysymyksenasettelut tuntuivat kovin erilaisilta verrattuna kliinisen työn ongelmanasetteluihin. Minulle muodostui kuitenkin tärkeäksi mahdollisuus keskusteluihin neuropsykologian perustutkijoiden kanssa. Varsinkin professori Veijo Virsu tuli vähitellen merkittäväksi tiennäyttäjäksi tinkimättömyydellään ja ajattelunsa laaja-alaisuudella, mikä tulee hyvin esiin hänen kirjassaan Aivojen muotoutuvuus ja kuntoutuminen vuodelta 1991.

Taisin pitää opetustyötä omana alueenani jo alusta alkaen, ja itse asiassa tieteellinen toimintakin on tullut osaltani pitkälti opinnäytetöiden ohjauksen kautta. Ohjaamani parisenkymmentä pro gradutyötä ovat neuropsykologian alaan liittyviä, samoin lähes kymmenkunta lisensiaatin- ja väitöskirjatyötä. Kansainvälisiä julkaisuja näistä on tullut kolmisenkymmentä teemojen liikkuessa mm. masennuksen, psykoosialttiuden ja aivoverenkiertohäiriöiden neuropsykologiassa. Erityisenä painopisteenä olen kuitenkin pitänyt psykologian perustutkintoon kuuluvan ammatillisen opetuksen kehittämistä. Jotta tuntuma opetusalaani pysyisi elävänä, olen pyrkinyt pitämään yllä omakohtaista kosketusta kliiniseen työhön. Eihän tieteellisiä tutkimustaitojakaan voida kuvitella opetettavan ilman että itse tietää mistä puhuu eli ilman, että tekee tutkimusta.

Tieteellisen ajattelun ja teorioiden ohjaava merkitys psykologityössä on tärkeää avata konkreettisesti jo perusopintojen vaiheessa. Tämä tapahtuu parhaiten tuomalla opetukseen aitoja ammatillisia tilanteita. Käynnistin laitoksella vuonna 1987 toistakymmentä vuotta jatkuneen opetusklinikkatyyppisen toiminnan, jossa opiskelijat pääsivät osallistumaan ohjauksessani muistihäiriöpotilaiden tutkimiseen ja kuntoutukseen. Kuntoutujat olivat kliinisiltä yhteistyötahoilta ohjattuja henkilöitä, joilla oli neuropsykologin toteama, ei-etenevästä neurologisesta syystä johtuva muistihäiriö. Ohjelmaan otettiin lukukausittain viisi kuntoutujaa kerrallaan. Tein kuntoutujalle ensin neuropsykologisia lisätutkimuksia opiskelijan seuratessa ja hankkiessa tutkimusprosessin aikana kirjallisuudesta lisätietoa esiin tulleista kysymyksistä. Kuntoutujan kanssa sovittiin ja kirjattiin kuntoutuksen tavoitteet ja työtavat, joilla niihin pyrittiin. Tutkimusprosessin jälkeen tutkimusta havainnoinut opiskelija kuntoutti potilasta tiiviissä ohjauksessani. Yksilökuntoutuksen lisäksi kuntoutujat osallistuivat vetämääni viikoittaiseen ryhmäkuntoutukseen, jossa yksi opiskelijoista toimi kerrallaan apuohjaajana. Kuntoutuksen tuloksellisuutta arvioitiin loppu- ja seurantatutkimuksilla.

Opetusklinikkatoiminta oli hyvin aikaa vievää, mutta monella tavalla hyödyllistä ja palkitsevaa. Psykologian opiskelija sai mahdollisuuden osallistua aitoihin kliinisiin tilanteisiin, mikä taisi ohjata useita opiskelijoita myöhemmin neuropsykologian alalle. Toiminta tuotti lukuisia dokumentoituja ja videoituja opetustapauksia, joita olen voinut hyödyntää myöhemmin. Koska kuntoutujat kävivät laitoksella puolen vuoden ajan, perusteelliset tutkimukset, erilaisten hypoteesien testaaminen ja kuntoutuvuuden arviointi mahdollistui paremmin kuin mihin tavanomaisessa kliinisessä työssä on aikaa. Tämän toiminnan kuluessa kehittelinkin kuntoutusmenetelmien lisäksi useita muistin arviointivälineitä, joista osa on levinnyt neuropsykologien käyttöön kentällä, esimerkiksi Henkilömuisti (MPD), Kolmen sanan sarjat ja Muistikysely. Näitä kokemuksia olen voinut hyödyntää myös kirjoituksissani kuten kirjassa Kalska, H., Laaksonen, R., Putkonen, A-R., Olsson, K. (Toim.) (1990). Neuropsykologinen kuntoutus. Helsinki: Kuntoutussäätiö.

Kliinisen neuropsykologin perusopetus laitoksellamme siirtyi minulta hyviin käsiin yliopistonlehtori Laura Hokkasen tultua opetushenkilöstömme joukkoon reilu kymmenkunta vuotta sitten. Olen kuitenkin ilokseni huomannut, että muussakin kliinisessä opetuksessa kuten mielenterveyspsykologian ammattikäytäntökursseilla olen voinut käyttää neuropsykologista osaamistani osana tapauksista muodostettavaa kokonaiskuvaa.

Neuropsykologian koulutusohjelmien kehittäminen

 Neuropsykologisen yhdistyksen perustamisen jälkeinen vilkas koulutustoiminta johti vähitellen tarpeeseen systematisoida koulutustarjontaa. Vuonna 1983 aloitettiin ensimmäinen, ja vuonna 1988 toinen neuropsykologian alan pitkä jatko- ja täydennyskoulutuskokonaisuus, joissa toimin alusta asti kouluttajana ja työnohjaajana. Kolmas neuropsykologian alan koulutusohjelma toteutettiin vuosina 1992–95, ja toimin tämän koulutuksen johtoryhmän puheenjohtajana. Koulutus suunniteltiin edelleen teoreettis-ammatilliselle perustalle, mutta nyt opiskelijoita kannustettiin myös omaan erikoisalaan liittyvän lisensiaatintyön tekemiseen osana koulutusta. Tuolloin psykologien yliopistollinen erikoispsykologikoulutus viidellä eri erikoisalalla oli vielä suunnitteluvaiheessa.

Meillä oli siis jo paljon kokemusta neuropsykologian alan täydennyskoulutuksen suunnittelusta, organisoinnista ja toteutuksesta siinä vaiheessa, kun asetus psykologian alan ammatillisista lisensiaatintutkinnoista tuli voimaan, ja psykologian laitosten yhteistyöverkoston, psykonetin koulutukset kaikilla viidellä erikoisalalla käynnistyivät vuonna 1997. Myös muut erikoisalat saattoivat hyödyntää kokemuksiamme. Toimin neuropsykologian erikoistumiskoulutuksen johtoryhmän puheenjohtajana koulutuksen alusta vuoteen 2000, jolloin johtoryhmän vetovastuu siirtyi virkaan valituille professori Juhani Vilkille ja yliopistonlehtori Erja Poutiaiselle.

Minulle toiminta psykonet-yhteistyössä tällaisessa innovatiivisessa vaiheessa oli etuoikeus siksikin, että neuropsykologian erikoisalan johtoryhmässä vallitsi erittäin hyvä yhteishenki, jonka avulla pääsimme hyvin alkuun tavoitteessamme kehittää neuropsykologian ammatillis-tieteellistä koulutusta korkeatasoiseksi ja toimivaksi kokonaisuudeksi. Tähän koulutukseen hakijoita oli alusta asti enemmän kuin mitä mahtui mukaan, ja jouduimme johtoryhmässä punnitsemaan tarkkaan valintakriteerien sopivaa tasapainoa ammatillisten ansioiden ja tieteellisen työn valmiuksien välillä.

Lopuksi

Näinä neljänä vuosikymmenenä olen olut näkemässä, miten neuropsykologia on erikoisalana syntynyt, kasvanut ja vakiinnuttanut asemansa maassamme. Minulle on vahvistunut näkemys, että mitään ei tapahdu, ellei joku ala tehdä jotain. Onneksemme 1960-luvulla Helsingin ja Turun neurologian klinikoitten ensimmäiset psykologit olivat tällaisia tekijöitä ja näkijöitä. He vetivät mukaansa laajenevan joukon muuta väkeä, ja näin kenttäpsykologien aktiviteetista syntynyt ja laajentunut koulutustoiminta on Suomen neuropsykologisen yhdistyksen kautta siirtynyt osaksi yliopistollista jatkokoulutusta. Nähtäväksi jää, mihin suuntaan uudet neuropsykologipolvet kehittävät alamme asiantuntijuutta. Pohja on rakennettu.