Tuhoutumattomuuden tiellä: henkinen kriisinkestävyys

Tuhoutumattomuuden tiellä -juttusarjassa tarkastellaan keinoja shokeista selviytymiseen.

Varoitus: mikäli a) olet luonteeltasi huoleton ja sinun on helppo sopeutua äärimmäisiin tilanteenmuutoksiin, ja/tai b) pääasiallinen tapasi selviytyä elämästä on olla ajattelematta ikäviä asioita, tämä kirjoitus tuskin palvelee hyvinvointiasi.

Turvallisuuskomitea järjesti 18.5.2015 kutsuvierasseminaarin aiheella henkinen kriisinkestävyys (tiivistelmää seminaarista ja Martti Ahtisaaren puhe kokonaisuudessaan täällä). Pääsin tilaisuudessa osallistumaan mielenkiintoiseen keskusteluun kriiseistä selviytymisestä ja niihin varautumisesta.

Psykologi, avustustyöntekijä Ferdinand Garoff kertoo kriisin vaiheista. Missä kohdassa uskot yksilöllä olevan eniten vaikutusmahdollisuuksia?

Kansallisella tasolla Puolustusvoimat määrittelee henkisen kriisinkestävyyden näin: “Henkisellä kriisinkestävyydellä tarkoitetaan kansakunnan kykyä kestää turvallisuustilanteiden aiheuttamat henkiset paineet, selviytyä niiden vaikutuksilta ja nopeuttaa kriiseistä toipumista”. Yhteiskunnan turvallisuusstrategian kolme tehtävää ovat opetustoimen ylläpito, kulttuuri-identiteetin vaaliminen (mm. muinaismuistoja suojelemalla) ja hengellisten palveluiden turvaaminen (mm. kansankirkon toiminnan ylläpito).

Tässä kohtaa mieleni tekee älähtää, sillä maallistuneelle yksilölle ei viimeisistä tunnu paljoakaan iloa koituvan. Ymmärrän kuitenkin, että kriisin iskiessä kansallisella tasolla, yhteenkuuluvuuden tunne ja uskonto auttavat monia. Silti kysymys herää siitä, millainen voisi olla sekulaarisen yksilön oma turvallisuusstrategia, ja kuinka henkiseen iskunkestävyyteen voisi vaikuttaa silloin, kun asiat ovat vielä hyvin (lue: hallittavissa)? Kysymys ei ole uusi:

“Onnekkaimmatkin meistä taajaan kohtaavat kurjuutta ja vakavia vastoinkäymisiä elämän taipaleella; mielen vahvistamisen tällaisia epäonnen iskuja vastaan tulisi olla  elämämme ensisijaisista tutkimuskohteita ja pyrkimyksiä.”

Thomas Jefferson, 1763

Olen eräässä aiemmassa kirjoituksessa esitellyt adaptiivisen maaston käsitteen, perustellen monipuolistumisen ja jatkuvan uudistumisen lisäksi varautumisen olevan välttämätöntä selviytymiselle. Mutta kuinka varautua odottamattomaan?

2000-luvun länsimaissa esimerkiksi Jeffersonin aikaa riivanneet taudit ovat entistä harvinaisempia, mutta omassakin perhe- ja ystäväpiirissäni menetyksiä ovat jo aiheuttaneet mm. auto-onnettomuudet, syöpäkasvaimet, sydän- ja verisuonitaudit, katuväkivalta, työuupumus ja masennus. Lisäksi keskimääräiselle ihmiselle käy lukemattomia läheltä piti -tilanteita, joista suurimmasta osasta hän ei edes ole tietoinen; syöpäsolu lakkaakin jakautumasta, humalainen kuski kaasuttaa punaisia päin viisi minuuttia sen jälkeen, kun olet ylittänyt suojatien, työpaikan konkurssi estyy, orastava kansainvälinen konflikti ratkaistaan neuvotteluin.

Sivuhuomio: ei muuten ole syytä uskoa, että väkivaltaisten konfliktien määrä olisi laskussa, päin vastoin: on arvioitu, että yli 10 000 kuolonuhria vaativa sota on globaalisti kolmisen kertaa todennäköisempi, kuin miltä se edellisen 70:n vuoden perusteella tuntuu.

Tieteellinen tieto siitä, mikä ihmisen saa selviytymään ja jopa kasvamaan trauman seurauksena, on laajaa mutta yllättävän heikkolaatuista [1], ja tutkijoita onkin kehotettu korvaamaan määrää laadulla [2] (maksumuuriton johdanto traumanjälkeisestä kasvusta tehtyyn tutkimukseen täällä).

Esittelen siis länsimaisen psykologian pohdintojen sijaan alla kolme itselleni mieluista, itämaisesta filosofiasta peräisin olevaa ehdotusta kriisinkestävyyden kehittämiseen. Jaottelen ne kolmeen eri “riskitasoon” sen mukaan, kuinka mahdollisena pidän niiden soveltamisesta juontuvia ei-haluttuja sivuvaikutuksia.

Riskitaso 1: Harjoita suhtautumistapaasi

Buddhalaisessa mielenfilosofiassa puhutaan “kahdesta kohteensa läpäisevästä nuolesta”. Mieltä järkyttävä tapahtuma on ensimmäinen nuoli; tämä on usein hallitsemattomissa. Toinen nuoli iskee meihin, kun jäämme miettimään, millä kaikilla tavoin tapahtuma olikaan harmillinen. Vaikka voisimmekin väistää jälkimmäisen nuolen, usein jäämme typerinä kiroamaan kohtaloamme.

Toisenlaista näkökulmaa kuvastaa tämä (klassista kiinalaista tarinaa mukaileva) kertomus:

Olipa kerran Martti Maanviljelijä. Eräänä aurinkoisena päivänä Martin kyntöhevonen päättää vaihtaa alaa ja karata aitauksestaan. Martin naapurit tästä kuultuaan tulevat esittämään surunvalituksiaan; “kuinka harmillinen tapahtuma!”. Martti tähän toteaa tyynesti “niin, suottaapi olla”. Seuraavana päivänä kyntöhevonen palaa, tuoden mukanaan kolme villihevosta (kyllä, vielä oli villihevosia). Naapurit ihmettelevät äimän käkenä, “onpas upea tuuri!”, mihin Martti taas toteaa “niin, suottaapi olla”.

Kuinkas käykään, seuraavana päivänä Martin poika – juuri ennen yliopiston humanistisen tiedekunnan pääsykokeita – katkaisee kirjoituskätensä pudottuaan kesytyshommissa hevosen selästä. “Kävipäs kurjasti!”, naapurit päivittelevät taas, mihin Martti jälleen “niih, suottaapi olla”. Sairaalassa Martin poika tapaa kauniin lääkäriopiskelijan, rakastuu ja päättää itsekin opiskella lääkäriksi. Arvannet naapurien ja Martin välisen keskustelun.

Tarinan opetus? On ylimielistä kuvitella tietävänsä, ovatko jonkin tapahtuman seuraukset hyviä vai huonoja. Henkilökohtaista tragediaa yhtään vähättelemättä, jopa tieto siitä, että sairastat kuolemaan johtavaa tautia, saattaa aiheuttaa paljon hyvää ympärilläsi (kun ystäväsi alkavat ajattelemaan elämän rajallisuutta ja sitä, kuinka he oikeastaan haluavat omansa viettää, ties millainen dominovaikutus siitä voi syntyä).

Tämä ei siis tarkoita, että asioihin pitäisi suhtautua etääntyneesti tai väliinpitämättömästi: jos emme kerran voi tietää, mitä jostain seuraa, kannattaisiko odottaa siitä seuraavan aina jotain hyvää? Hyvien seurausten arvuuttelu toimii myös kätevänä luovuusharjoitteena, mutta kannattaa miettiä, kuinka suuren osan elämästään haluaa käyttää tuntemattoman tulevaisuuden spekulointiin (esim. käsillä olevan hetken kokemisen sijaan, ks. seuraava osio).

Sivuhuomio: joillekin ihmisille on helpottavaa ajatella kaikilla tapahtumilla olevan tarkoituksensa. Itse en tällaisesta ajattelutavasta välitä (suhtautumiseni ns. teodikea-ongelmaankin tiivistyy tässä sarjakuvassa); mutta jos se jollekulle toimii, niin mikäs siinä.

Riskeistä

Tässä kuvailtuun suhtautumistavan harjoittamiseen ei juurikaan liity riskejä, kunhan muistaa, että tulevien (ei menneiden) tapahtumien todennäköisyyksiin voi usein vaikuttaa.

Ensimmäinen nuoli: työpaikan kahvinkeitin ilmoittaa eräänä perjantai-iltapäivänä kriisin alkaneen. Toinen nuoli: itku ja hammasten kiristys?

Riskitaso II: Opettele kohtaamaan elämä kokonaisuudessaan

Bhikkhu Sumedhan [3] mukaan buddhalainen näkökulma kipuun, stressiin ja sairauteen tiivistyy siihen, että toimitaan moraalisesti ja opitaan ymmärtämään omaa mieltä. Ymmärrys taas rakentuu sellaisen tarkkailun avulla, jossa mielen toimintaa seurataan sivustakatsojana ja opitaan päästämään ajatuksista irti (esimerkiksi hengitykseen keskittyen).

Teoriana on, ettei kipu (ensimmäinen nuoli) aiheuta mielen häiriintymistä, vaan halu päästä kivusta eroon (toinen nuoli). Shinzen Youngia mukaillen; “kärsimys = kipu x ketutus”. Kun kipu opitaan tuntemaan mahdollisimman hyvin ja lopetetaan vastaan pyristeleminen, se ei enää tuota samanlaista kärsimystä, kuin mitä se aikaisemmin aiheutti. Itse olen pärjännyt työmatkat takitta viimeiset kolme talvea tätä tekniikkaa soveltaen (mikä nyt lähinnä tarkoittaa vain sitä, ettei se ole mahdotonta, eli tuskin on kovin yllättävää).

Teoriaan kuuluu siis, ettei elämästä tule valikoida osia niin, että on läsnä miellyttävien asioiden kanssa, epämiellyttäviä vältellen. Sen sijaan sekä miellyttävät, että epämiellyttävät asiat tulisi kohdata mahdollisimman kokonaisvaltaisesti. Pääasiallinen keino tähän on meditaatiolla saavutettava hyväksyvä läsnäolo – ideana on kokemusten salliminen sekä sen ymmärtäminen, etteivät asiat muutu toivomalla tai haluamalla (sen sijaan, muutos havaittavassa maailmassa vaatii toimintaa).

Riskeistä

Itsetuntemuksen lisäämisestä (tai kyvystä rauhoittaa itsensä) meditaation avulla tuskin on haittaa. Kuitenkin kaksi asiaa kannattaa huomioida:

1) Kivunhallinnan saavuttaminen saattaa viedä vuosikymmeniä, eikä ole takeita (no, milloin niitä koskaan olisi) siitä, että lumevaikutuksen lisäksi tuloksia edes tulee. Itse en voi vielä vuosikausien harjoituksen jälkeenkään sanoa selkeästi hyötyneeni meditaatiosta, tai edes jollain tapaa edistyneeni harjoituksessa. Ei sillä, että se olisi saanut minut lopettamaan.

2) Eräässä aiemmassa kirjoituksessa mainitsemani “pimeän yön” kokemukset voivat olla hyvinkin rankkoja harjoituksen edetessä (jos tiedät, mitä tarkoitan, Facebookista löytyy nykyään “Dark Night Support Group“-niminen ryhmä, josta saattaa olla hyötyä).

Jos meditaatiota haluaa kokeilla, alkuun pääsee maksutta esimerkiksi calm.com:n harjoitteilla tai (erit. kipu- ja stressikontekstissa) lataamalla tämän lyhyen kirjasen.

Riskitaso III: Rakastu pysymättömyyteen

Kerron toisen tarinan, josta pidän:

Yhdysvaltalainen psykoterapeutti Mark Epstein matkusti 70-luvulla thaimaalaiseen metsäluostariin tavatakseen nimekkään meditaatio-opettaja Ajahn Chahn. Kysyttyään tältä tämän opetuksen ytimestä, tuimakasvoinen munkki hymyili ottaen vesilasin käteensä. “Näetkö tämän maljan? Minulle se on jo rikki. Pidän siitä kovin; se pitää vettä ihailtavasti ja joskus heijastaa auringonvalossa kauniita kuvioita. Jos napautan sitä, siitä lähtee heleä ääni. Mutta kun laitan tämän lasin pöydälle ja tuuli tai oma kyynärpääni pudottaa sen pirstaleiksi lattialle, sanon ‘Tietenkin’. Kun ymmärrän, että lasi on jo rikki, jokainen hetki sen kanssa on arvokas.”

Ei ole mitään, mikä ei helpottuisi tottumuksen voimasta. Siispä tutustuessani pieniin harmeihin, minun pitäisi oppia kärsivällisesti hyväksymään suuremmatkin harmit. (Shantideva)

Onko tällainen näkökulma masentava, negatiivinen, toivoton? On, jos joko luulemme asioiden ympärillämme olevan ikuisia, tai pyrimme välttämään pysymättömyyden ajattelemista… Missä tapauksessa minulla on huonoja uutisia; jokainen ihminen vanhenee, sairastuu ja lopulta kuolee.

Väittäisin, ettei (varsinkaan länsimaissa) suuri osa ihmisistä edes huomaa olevansa terve, nuori ja hyvinvoiva ennen kuin nuo asiat hänen elämästään häviävät. Mutta kuvittele hetki; puhuisitko eri tavalla jos tietäisit, että ystävyys- tai parisuhteesi on juomalasin tavoin jo sirpaleina? Tai jos olisit vain vakuuttunut, että kauniit muistoesineesi rikkoutuvat tai jonain päivänä et enää saa lämmintä vettä suihkussa – täyttäisikö se sinut kiitollisuudella ja arvostuksella, vai murehtimisella ja epätoivolla? Jälkimmäisessä tapauksessa annos kypsää hyväksyntää saattaa auttaa.

Riskeistä

Tällainen ajattelu saattaa aiheuttaa toivottomuutta, masennusta, tai halua vieraannuttaa itsensä kaikesta, jonka saattaa joskus menettää. Eksistentiaalinen ahdistus ei koskaan tunnu kovin mukavalta, ellei siihen löydä oikeaa suhtautumistapaa (edelliset osiot saattavat auttaa). Teoriassa kuitenkin elämän väliaikaisuuden tiedostamalla pääsemme tilanteeseen, jossa mikään shokki ei ole menetys, ja jokainen hetki on arvokas.

Nihil perditi – en ole menettänyt mitään, kaikki omistamani on mukanani – kerrotaan eräässä stoalaisessa tekstissä valtakuntansa, perheensä ja vapautensa menettäneen kuninkaan lausuneen. Jokainen voinee valita, haluaako mennä ihan näin pitkälle.

Dosentti, psykiatrian erikoislääkäri Markus Henriksson kertoo mielenterveydestä poikkeusoloissa. Huomaa toiseksi viimeinen kohta.

Yhteenveto

Jokainen tulee ennemmin tai myöhemmin kohtaamaan kriisejä elämässään, ja kun hankaluuksia ilmenee, on hyvä olla valmistautunut niihin.

Vaikea kysymys on, kuinka paljon tulisi elämästään käyttää kriisitilanteisiin valmistautumiseen sen sijaan, että keskittyisi “nauttimaan hetkestä”. Sama kysymys tietenkin koskee kaikkia elämän alueita, joilla hyöty tulee vasta jälkijunassa jos koskaan (säästäminen tai koulujen käynti esimerkkeinä).

Itseäni kolme esittelemääni näkökulmaa – odotusten pudottaminen, vaikeiden asioiden kohtaaminen ja väliaikaisuuden hyväksyminen – ovat toistaiseksi palvelleet hyvin.

 

Lähteitä:

[1] Jayawickreme, E., & Blackie, L. E. R. (2014). Post-traumatic Growth as Positive Personality Change: Evidence, Controversies and Future Directions. European Journal of Personality, 28(4), 312–331. http://doi.org/10.1002/per.1963
[2] Frazier, P., Coyne, J., & Tennen, H. (2014). Post-Traumatic Growth: A Call for Less, but Better, Research. European Journal of Personality, 28(4), 337–338. http://doi.org/10.1002/per.1970
[3] Schmidlin, A. I. (2011). A Buddhist Perspective on Pain, Stress and Illness. Ladattavissa: http://records.photodharma.net/texts/files-of-pain-stress-and-illness-by-bhikkhu-sumedha

Onnellisuus, nautinto ja merkitys

Kiinnostuin psykologiasta alun perin, koska halusin tietää, mikä ihmisen tekee onnelliseksi. Minua kiinnosti myös, miksi jotkut ulkopuolisen silmin yltäkylläistä elämää viettävät ihmiset voivat olla hyvin onnettomia, vaikka onnellisuuden luulisi olevan kaikkien äärimmäinen päämäärä. Pohdin alla, mitä onnellisuudesta ajattelen tällä hetkellä.

Mitä ensinnäkään on onnellisuus ja miten se nivoutuu hyvinvointiin? Koska onnellisuudelle tai hyvinvoinnille ei ole olemassa yleisesti hyväksyttyä määritelmää, hieman mutkia suoristaen voi ajatella onnellisuuden olevan “hyvää hyvinvointia”, jotakin pelkkää asioista tyydyttävästi suoriutumista mukavampaa (onnellisuuden määritelmästä voi lukea tarkemmin Frank Martelan kirjoituksesta).

Näkökulmia nautintoon.

Tavallisiin onnellisuuden komponentteihin liitetään myönteiset tunteet, merkityksellisyyden kokemukset ja yleinen tyytyväisyys elämään. Tutkijat yleensä edelleen palaavat jollain tasolla antiikin ajatteluun, jossa onni jaettiin hedoniseen (mielihyvän tunteet) ja eudaimoniseen (merkityksellisen elämän eläminen). Aloitetaan siis niistä.

Nautinnon kokeminen

Nautinnon eli hedonian tavoittelu näkyy äärimmillään rock-muusikoiden elämänkertoja lukiessa. Otetaan esimerkeiksi Mötley Crüen basistista kertova Heroine Diaries, Red Hot Chili Peppersin laulajan elämää kuvaava Scar Tissue ja Ozzy Osbournen tarina I am Ozzy; kaikissa toistuu sama teema, jossa muusikot pyrkivät optimoimaan päihteidenkäyttöään ottamalla eri aineita eri syklillä. Ei liene tarpeen mainita, että homma ei useinkaan sujunut niin kuin piti.

[…] when I put it in a syringe with some coke… man, that’s the fast track to heaven.

– Muusikko Nikki Sixx, Heroin Diaries

Nauramme ja kauhistelemme tarinoita, mutta eroaako toiminnan syy lopulta niinkään paljon siitä, mikä saa meidät railakkaan illan jälkeisenä päivänä virittämään itsellemme elokuvan, ostamaan lähikaupasta karkkipussin ja kruunaamaan kokemuksen pitsatilauksella? Erottaako näitä hedonisen hurmoksen hakutaktiikoita lopulta muu, kuin että ruokaa (toisin kuin huumeita) on kuitenkin pakko syödä ja aineiden käytöllä saattaa olla vakavampia negatiivisia (henkilökohtaisia ja yhteiskunnallisia) sivuvaikutuksia?

[…] jälkiruoka, joka lennättää aterian päätteeksi syöjän 7. taivaaseen, ihan kuten jälkiruuan kuuluukin.

– Ruokabloggari Nanna

Sosiaalisen elementin lisääminen hedoniaan – ruoan, seksin tai alkoholin jakaminen toisten kanssa – kenties luo tietyllä tapaa jatkuvuutta; mielihyvän tuottamisen sivutuotteena syntyy vahvempia sosiaalisia yhteyksiä. Näistä yhteyksistä taas voi olla monia hyötyjä pidemmällä tähtäimellä. Nautinto on kuitenkin melko lyhytjänteistä iloa: se on mieleltään terveelle melko helppoa saavuttaa, mutta se myös haihtuu kohtalaisen nopeasti. Vakavan sairauden tai muun suuren epäonnen koittaessa suklaakakku on laiha lohtu… Toisin kuin tieto siitä, että on elänyt hyvän elämän, mitä käsittelen seuraavaksi.

I can’t get no, oh no no no
Hey hey hey, that’s what I say
I can’t get no

– The Rolling Stones

 

Merkityksellisyyden kokeminen

Onnellisuustutkimus on viime aikoina alkanut suuntautua yhä enemmän sille kannalle, että onni saavutettaisiin onnen etsimisen sijaan tekemisen sivutuotteena. Joitain vuosia sitten huomasin itsekin elämän tavoitteeseen liittyvien ajatusteni siirtyvän henkilökohtaisen onnellisuuden maksimoinnista hyvän lisäämiseen maailmassa. Merkityksellisyyden kokemuksia, eli eudaimonista hyvää oloa itselleni tuottaa, kun saan aikaiseksi jotain, mikä on muuttanut maailmaa enemmän arvojeni mukaiseksi. Ajattelen usein, kuinka voisin kuoleman koittaessa satunnaisella hetkellä todeta antaneeni ainakin yhtä paljon kuin olen saanut. Tämän huomioidakseni yritän varmistella, että pitkän tähtäimen tavoitteiden saavuttamiseen johtavalla polulla otetut askeleet itsessään parantaisivat jotenkin maailmaa. Pidän muuttoapuna olemisesta; yleensä muuton jälkeen ajattelen, että “huh, nyt olen tehnyt elämässäni ainakin jotain, jossa on ollut järkeä, vaikka huomenna kuolisin ja kaikki ajatukseni paljastuisivat hölynpölyksi”.

Yleisemmällä tasolla, tutkijat ovat ehdottaneet antiikin ajatteluun ja psykoterapian suuriin suuntauksiin nojaten kuusiosaista eudaimonisen hyvinvoinnin mallia [1]:

  1. Itsensä hyväksyminen: omien vahvuuksien ja heikkouksien tunteminen ja hyväksyminen.
  2. Positiiviset suhteet toisiin: rakkauden, empatian ja kiintymyksen läsnäolo elämässä.
  3. Henkilökohtainen kasvu: jatkuva kehittyminen ja avoimuus uusille kokemuksille (myös haasteille) elämän eri vaiheissa.
  4. Tarkoitus elämässä: tavoitteet, sekä suunnan ja merkityksen kokemus niin jokapäiväisessä elämässä kuin kovissa vastoinkäymisissäkin.
  5. Ympäristön hallinta: kyky muokata ympäristöä omiin tarpeisiin ja kykyihin sopivaksi.
  6. Autonomia: itsenäisyys, mahdollisuus muiden hyväksynnästä ja odotuksista vapaaseen toimintaan.

Näistä kuudesta osa-alueesta moni näkyy myös niin kutsutussa itsemääräytymisen teoriassa. Sen mukaan (yksinkertaistaen) motivaatiolla on kaksi komponenttia: autonominen ja kontrolloitu, motivaatiotyypin selittäessä määrää paremmin käyttäytymistä. Autonominen motivaatio merkitsee toimimista tuntien, että se tapahtuu täysin omasta tahdosta ja vaikutuksesta, kun taas kontrolloitu motivaatio pitää sisällään käyttäytymisen ulkoisen paineen ja vaatimusten vuoksi. Tämän itseohjautuvuuden eli autonomian sanotaan olevan yksi kolmesta inhimillisestä perustarpeesta, joista muut ovat tarve tuntea itsensä päteväksi (kyvykkyys, kompetenssi) ja tarve kokea suhdetta muihin ihmisiin (halu kokea itsensä ymmärretyksi ja välitetyksi). Näiden perustarpeiden merkittävyydelle on kertynyt mukavasti tutkimusnäyttöä viimeisen kolmenkymmenen vuoden ajalta ja itsemääräytymisen teoriaa onkin ehdotettu myös kaiken terveyskäyttäytymisen perusmalliksi. [2, 3]

Eudaimonisen onnen etsintä on sosiaalisesti paljon hedonian haikailua hyväksyttävämpää – eikä välttämättä syyttä, sillä eudaimonia usein hyödyttää nimenomaan sosiaalista yhteisöä. En väitä, etteikö aistinautinnolla olisi sijaa onnellisten ihmisten yhteiskunnassa, mutta uskaltaisin vihjata, että ihmiset saattaisivat kyetä paremmin saavuttamaan onnellisen elämän tavoitteensa pyrkimällä ensisijaisesti hyödyttämään muita. Yhdessä ensimmäisistä tämän blogin kirjoituksista totesin “mitä teet, siksi muutut”. Näyttää siltä, että pysyvää onnellisuutta emme välttämättä voi tehdä itsellemme, mutta saavutamme tavoitteemme tehdessämme sen toiselle, samalla pitäen huolta kuudesta eudaimonian osa-alueesta elämässämme.

 “Ihminen haluaa koskettaa taivasta, haluaa kokea kunniaa ja hurmiota, mutta juju on se, että sen eteen on tehtävä työtä. Sitä ei voi ostaa, sitä ei löydä kadunkulmasta, eikä sitä voi varastaa tai ruiskuttaa suoneen tai survoa perseeseen; se on ansaittava.”

– Anthony Kiedis (Red Hot Chili Peppers) [4, s. 438]

 

Lähteitä:

[1] Ryff, C. D., & Singer, B. H. (2008). Know thyself and become what you are: A eudaimonic approach to psychological well-being. Journal of Happiness Studies, 9:13–39

[2] Ng, J. Y., Ntoumanis, N., Thøgersen-Ntoumani, C., Deci, E. L., Ryan, R. M., Duda, J. L., & Williams, G. C. (2012). Self-Determination Theory Applied to Health Contexts A Meta-Analysis. Perspectives on Psychological Science, 7(4), 325-340.

[3] Ryan, R. M., & Deci, E. L. (2000). Self-determination theory and the facilitation of intrinsic motivation, social development, and well-being. American psychologist, 55(1), 68.

[4] Kiedis, A., & Sloman, L. (2009). Arpikudos – Anthony Kiedisin tarina. Keuruu: Otavan kirjapaino.

Käyttäytymisen muutos: kartalta käytäntöön

Kirjoitus pohjautuu sosiaalipsykologian päivillä 2014 terveyden ja hyvinvoinnin työryhmässä pidettyyn esitelmään.

Tuhansien self help -opusten väitteistä huolimatta, käyttäytymisen muuttaminen on usein pirullisen hankalaa. Sitä ei tee helpommaksi se, että pelkästään tutkijat ovat luoneet ainakin 83 erilaista muutosteoriaa  ja jokainen kirjan kirjoittanut ei-tutkija on enemmän tai vähemmän onnistunut luomaan omansa. Alla kuvailen Muutoskartaksi kutsumaani prosessia, jota olen soveltamisen helpottamiseksi pyrkinyt yksinkertaistamaan niin paljon, kuin toimivuuden säilyttäminen on sallinnut.

Taustaa

Muutosteoriat pääosin jakavat käyttäytymisen muutoksen kahteen vaiheeseen: ennen aikomusta muuttaa käyttäytymistä ja muutosaikeen jälkeen. Esittelemäni prosessi keskittyy jälkimmäiseen, pyrkien jossain määrin myös vaikuttamaan siihen kuiluun, joka niin usein estää hyvien aikeiden toteutumisen.

Mitä aikeiden toteutuminen sitten vaatii? Niin kutsutun COM-B -mallin mukaan käyttäytymisellä on kolme edellytystä: fyysinen ja henkinen kyky (Capability), tilaisuus (Opportunity) ja halu sen toteuttamiseen (Motivation). Jos jokin näistä puuttuu, hankaloituu käyttäytyminen huomattavasti.

Lisäksi konstruaalitasoteorian mukaan, mitä lähempänä jokin asia on, sitä käytännöllisemmin siihen suhtaudutaan – vastaavasti kaukaisempia asioita ajatellaan abstraktimmin. Tätä hahmottaa jaottelu kysymysten “miten teen jotain” (suuri konkretia, läheiset asiat) ja “miksi teen jotain” (pieni konkretia, kaukaiset asiat) välillä. Yksi etäisyyden mitta on aika: on yleensä vähemmän stressaavaa ajatella tekevänsä jotain ensi viikolla kuin heti seuraavana aamuna. Ilmiöllä on hyvät ja huonot puolensa: toisaalta voimme päätyä kuvittelemaan ratkaisevamme ongelmamme “sitten joskus” ja näin varmistaa niiden pysyvyyden kuten Homer alla. Toisaalta voimme myös huijata laiskaa nykyisyyden mieltämme tekemään muutossuunnitelman Tulevaisuuden Minän toteutettavaksi.

Juoni on kolmivaiheinen.

1. Menneisyyden Minän kohtaamat esteet

Ensimmäisessä vaiheessa pohditaan, mitkä asiat ovat estäneet Menneisyyden Minää toteuttamasta aietta (jos kyseessä on jotain, mitä ei ole koskaan yrittänyt, tämä vaihe on tarpeeton tai sen voi korvata arvauksilla tulevasta). Alla oleva kartta havainnollistaa, miten COM-B -mallin elementtien voi ajatella asettuvan elinympäristöömme. Sosiaalisella tarkoitetaan kaikkea muihin ihmisiin liittyvää ja rakenteellisella kaikkea passiivista, automatisoitua, ympäristön rakenteisiin liittyvää.

Jos otamme esimerkiksi viikottaisen kuntosalikäyntikertojen lisäämisen, saattaisimme ajatella näin:

  1. Henkilökohtainen kyvykkyys: väsymys on saanut tuntumaan siltä, ettei vain kykene lähtemään salille.
  2. Henkilökohtainen motivaatio: muut asiat ovat olleet tärkeämpiä ja ei ole jäänyt aikaa salilla käymiseen.
  3. Sosiaalinen kyvykkyys: pomo on halunnut, että jään myöhään töihin ja näin kuntoilulle varaamani aika on mennyt ohi.
  4. Sosiaalinen motivaatio: mieluummin olen istunut kaverien kanssa ravintolassa.
  5. Rakenteellinen kyvykkyys: sali on kaukana kotoa, laajentaen treenin vaatimaa aikaikkunaa ja täten vähentäen treenimahdollisuuksia.
  6. Rakenteellinen motivaatio: lähteminen vaatii niin paljon sumplimista, että se tuntuu erityisen hankalalta.

 2. Tulevaisuuden Minän strategiat

Toisessa vaiheessa ideoimme muutokset, joilla Tulevaisuuden Minä nujertaa ensimmäisessä vaiheessa tunnistamamme esteet. Vaihe asettuu kartalle samoin kuin edellinen, vain kysymysten vaihtuessa:

Voisimme ohjeistaa Tulevaisuuden Minäämme toimimaan esimerkiksi näin:

  1. Henkilökohtainen kyvykkyys: laita puhelimeen hälytys iltakymmeneltä muistuttamaan, että olisi aika aloittaa nukkumaanmenovalmistelut. Unen määrä lisääntyy ja virkeämpänä on helpompi ajatella treeniä.
  2. Henkilökohtainen motivaatio: listaa hyötyjä, joita saat liikunnasta (esim. energisyys, hyvä olo, parantunut aivoverenkierto). Kirjoita nämä ylös ja laita lappu johonkin treenivaatteiden läheisyyteen – kun on aika valita salille lähtemisen ja jonkin muun aktiviteetin välillä, sitoudu katsomaan lappua ennen kuin teet päätöksen.
  3. Sosiaalinen kyvykkyys: harjoittele tapoja kieltäytyä ylitöistä, tai mieti vaihtoehtoisia liikuntamuotoja (esim. lenkkeily), joita voit tehdä mikäli alkuperäinen suunnitelma kariutuu.
  4. Sosiaalinen motivaatio: pyydä ystävää treenikaveriksi ja sovi ajat etukäteen. Näin kynnys jättää harjoittelu väliin nousee.
  5. Rakenteellinen kyvykkyys: hanki kotiin liikuntavälineitä (esim. kahvakuulat) ja kerro itsellesi, että voit lopettaa vartin jälkeen jos fiilis ei ole kohdallaan.
  6. Rakenteellinen motivaatio: pakkaa treenivaatteesi valmiiksi edellisenä iltana näkyvälle paikalle, josta voit ottaa ne mukaan ulos lähtiessäsi. Näin kynnys lähtemiseen alenee.

Vinkkiliuska osa-alueiden läpikäyntiin (klikkaa suuremmaksi).

Oheisessa vinkkiliuskassa on yleislaatuisia ohjeita eri osa-alueiden läpikäyntiin. Kun tämä vaihe on käyty läpi, meillä on ainakin yksi strategia (käyttäytyminen) jokaisessa kuudesta lokerosta ja voimme siirtyä seuraavaan kohtaan.

3. Suunnitelma: mitä, missä, milloin?

Viimeisessä vaiheessa on aika luoda edelliseen vaiheeseen pohjaava konkreettinen suunnitelma. Tässä kohtaa on fiksua noudattaa klassista SMART-periaatetta, jonka mukaan hyvät tavoitteet ovat 1) Selkeästi määriteltyjä (mitä-missä-milloin), 2) Mitattavissa (tiedät jostain saavuttaneesi tavoitteen), 3) Aikaan sidottuja (tiedät, mihin mennessä tavoite saavutetaan), 4) Relevantteja itselle (tiedät, miksi tavoite on tärkeä) ja 5) Toteutettavissa.

Odysseus valjastamassa rakenteita tahdonvoiman sijaan (Wikimedia Commons).

On syytä varmistaa että ainakin yksi 2. vaiheen käyttäytymisistä tulee toteutumaan SMART-suunnitelman avulla – kaikkea ei yleensä voi tehdä. Pyri siis muuttamaan yksi lokero kerrallaan. Yleisenä peukalosääntönä käyttäytymistä muuttaessa kannattaa pyrkiä ennemmin muuttamaan rakenteita kuin luottamaan tahdonvoimaan.

Lopuksi

Käytännössä rakenteisiin luottaminen tahdonvoiman sijaan tarkoittaa sitä, että sitoudumme tulevaisuudessa tapahtuviin muutoksiin tässä ja nyt (lisää esim. Zen Habits -blogissa). Varoituksen sanana muistettakoon suunnitteluharhana tunnettu ilmiö, jossa aliarvioimme asioiden vaatiman panostuksen ja päädymme työllistämään Tulevaisuuden Minämme hermoromahduksen partaalle.

Iloisia suunnitteluhetkiä!

Suunnitteluharha. Kuva: 2dayblog.com

 

Lähteitä ja lukemistoa:

Michie S, van Stralen M & West R (2011) The behaviour change wheel: a new method for characterising and designing behaviour change interventions. Implementation Science 6: 42.

Bartholomew, L. K., Parcel, G. S., Kok, G., Gottlieb, N. H., & Fernandez, M. E. (2011). Planning health promotion programs: an intervention mapping approach. John Wiley & Sons.

Trope, Y., & Liberman, N. (2010). Construal-level theory of psychological distance. Psychological review, 117(2), 440.

Grenny, J., Patterson, K., Maxfield, D., McMillan, R., & Switzler, A. (2013). Influencer: The New Science of Leading Change. McGraw Hill Professional.

Kolme tärppiä muuttuvassa ympäristössä selviytymiseen

Toisistaan näennäisesti riippumattomien osaamisalueiden yhdistelyn hengessä vietin toissaviikonlopun biologien kestitsemänä Lammilla. Aika biologisella asemalla vinksautti ajatusmaailmaani mukavasti, ja haluaisinkin kirjoittaa hieman henkilökohtaisesta kasvusta adaptiivisen maiseman (fitness landscape) käsite löyhästi lähtökohtanani.

Kuvitellaan aluksi, että asut tyytyväisenä vinopiippuisessa mökissäsi. Tähän tapaan:

Ajatellaan seuraavaksi, että haluat (esimerkiksi nälän, kyllästymisen tai uteliaisuuden ajamana) kiivetä läheiselle huipulle. Oletetaan lisäksi, että mitä korkeammalle maastossa pääset, sitä paremmassa asemassa olet ympäristöön nähden. Toisin sanoen, elämäsi on sitä mukavampaa ja turvallisempaa, mitä korkeammalle pääset. Kiipeät siis kukkulalle:

Tavoitteesi on täyttynyt ja olet parantanut olosuhteitasi roimasti. Olet saavuttanut niin sanotun paikallisen maksimin; mikä tahansa muutos (ainakin lyhyellä tähtäimellä) heikentää asemiasi, ja vaikuttaa siten hölmöltä liikkeeltä. Oletetaan kuitenkin seuraavaksi, että jokin sattumasta aiheutuva vastoinkäyminen, kuten Adam Smithin näkymättömän käden rystysten isku paukauttaa sinut mukavuusalueeltasi.

Olet jälleen lähtötasollasi, mutta nyt huomaat edessäsi olevan entistä korkeamman huipun. Sinulla on nyt kolme vaihtoehtoa: jää makaamaan kuoppaan, palaa aiemmalle huipulle (jonka maksimikorkeuden jo kokemuksesta tiedät) tai lähde kiipeämään uudelle huipulle. Mikäli sinulla on kanttia ja resursseja, selkeä valinta on tuntematon huippu, jonka oletat olevan vähintään yhtä korkea kuin entinen.

Ajatellaan, että pääset seuraavalle huipulle ja prosessi toistuu; joskus saatat vastoinkäymisen sijaan omasta uteliaisuudestasi johtuen vieriä tarkoituksella alas huipulta, mutta koskaan et etukäteen tiedä varmuudella, onko seuraava huippu yhtä korkea kuin edellinen, tai jaksatko edes kavuta sille. Oletetaan nyt koko paikallinen maisema tällaiseksi (kokonaiskuva on luonnollisesti itsellesi tuntematon missä tahansa yksittäisessä maaston kohdassa):

Ajatus selviytymismaastosta yhdistettynä tosimaailmaan sallii meidän tekevän muutaman käyttäytymisarkkitehtonisen johtopäätöksen:

1. Ei kannata pysyä paikallaan.

Tosimaailman maastolla on sellainen raivostuttava ominaisuus, että se muuttuu jatkuvasti: on äärimmäisen hankalaa löytää jotain tiettyä huippua, joka vuodesta toiseen pysyisi samanlaisena. Muutos on pysyvää.

2. Ainoa tapa vastata itse liikkeistään on monipuolistuminen.

Mitä enemmän sinulla (tai vaikka organisaatiollasi) on erilaisia tapoja vastata ympäristön haasteisiin, sitä vähemmän olet altis toimintaympäristön oikuille. Kyseessä on tavallaan Ashbyn “tarpeellisen vaihtelun laki“. Esimerkiksi katutappelussa on hyvä olla vähintään yhtä monta keinoa puolustautua kuin hyökkääjällä on keinoja hyökätä. Tai jos oman alan töitä ei enää ole (olemassa), on hyvä osata jotain muutakin ja niin edespäin. Yleisesti: mitä vähemmän olet joustava, sitä enemmän olet ympäristön oikkujen armoilla — ja olet sitä joustavampi, mitä useampia tapoja sinulla on vastata ko. oikkuihin.

3. Jos sinun on mahdollista varautua, varaudu.

Aavikkoa ei voi ylittää, ellei joko ole todella taitava löytämään vettä tai kanna mukanaan ylimääräisiä vesileilejä. Ja aavikon ylittäminen tulee harvemmin ajankohtaiseksi ennalta tiedossa olevan aikataulun mukaisesti.

Lopuksi vielä hyvä kysymys säännöllisesti itseltä kysyttäväksi: olenko jumiutunut paikalliseen maksimiin?

Unilateraalisen sekasortoaltruismin ohjelmajulistus

Vaihtoehtoinen pelityyli

Esitän alla kuvauksen henkilöstä, joka eräänä päivänä huomasi olevansa läpeensä kyllästynyt erilaisiin onnellisuutta lupaaviin elämänfilosofioihin, hankalasti toteutettaviin maailmanmuutosideologioihin ja kyseenalaiseen tutkimukseen perustuviin Onnen Oikoteihin. Kyseessä on “unilateraalinen sekasortoaltruisti”. Häneen kannattaa suhtautua kriittisesti, sillä  hänen yhteiskuntakelpoisuutensa on edelleen harkinnan alla. Olkaamme silti avoimia mahdollisuudelle varastaa hänen ajatuksistaan jotain omaa elämäntapaamme hyödyttävää.

Unilateraalinen sekasorto(tai kaaos-)altruismi merkitsee lyhyesti ilmaistuna elämäntapaa, jossa sitoudutaan toisia hyödyttäviin tekoihin riippumatta siitä, kuinka toiset toimivat itseä kohtaan; takertumatta lopputulemia koskeviin odotuksiin ja näin vailla pettymyksiä.

Juhlallisempaa julistusta kaipaaville purkakaamme termi osiin niin, että voimme tarkastella sen osia ja niiden olemassaolon oikeutusta erikseen:

Unilateraalinen

Unilateraalinen tulee latinan sanoista “unum” (yksi) ja “lateralis” (puolen liittyvä). Tässä yhteydessä sillä tarkoitetaan yksipuolisuutta, riippumattomuutta muiden toiminnasta. “Unilateraalinen” myös kuulostaa “yksipuolista” huomattavasti tieteellisemmältä ja hienon kuuloisilla sanoilla on hölmöltä kuulostavia enemmän markkina-arvoa.

Käytännön elämässä Sekasortoaltruistimme saattaa työpaikalla tervehtiä iloisesti tuttua tai tuntematonta henkilöä, ja heikkona hetkenä tuntea vihan kuohahduksen, kun tervehdyksen kohde katsoo vain kummasti ja kävelee ohi. Silloin hän kuitenkin muistuttaa itseään, ettei ole ihmisille mukava, jotta he olisivat mukavia hänelle vaan siksi, että se on a) oikein ja b) hänen oma yksipuolinen valintansa, joka ei ole alisteinen millekään “jos, niin” -tyyppiselle ehdolle (esim. jos muut ovat anteliaita minulle, niin minä olen antelias heille).

Hän on tehnyt valinnan – koska voi – ja “hitot siitä mitä muut tekevät”.

Altruismi

Altruismilla tässä yhteydessä tarkoitetaan epäitsekästä omistautumista muiden hyvinvoinnin edistämiselle. Siinä missä unilateraalinen viittaa väliinpitämättömyyteen muiden toiminnasta, altruistinen viittaa piittaamattomuuteen omasta hyödystä.

Hyviä tekoja ei tehdä siksi, että niistä hyödyttäisiin, vaan koska niitä voidaan tehdä.

Sekään, että hyvien tekojen tekeminen saattaa esimerkiksi viestittää ympäristölle tekijän resurssien runsaudesta, ei siis ole tekemisen syy.

Hyvät teot voivat olla äärimmäisen pieniä; hymy, oven avaaminen, iloinen tervehdys, toisessa henkilössä kunnioitettujen asioiden ääneen sanominen, myötätuntoinen kuuntelu tai pelkästään avun tarjoaminen.

Sekasorto

Sekasorto tai kaaos viittaa ennustamattomuuteen ja satunnaisuuteen teoissa ja niiden kohteissa.

Sekasortoaltruistin ei ole tarkoitus opettaa ketään riippuvaiseksi hänestä tai viestiä, että joku voisi perustaa elämäntapansa hänen kuppaamiselleen.

Voimme lähes varmuudella sanoa ensi kesänä satavan ilman, että meillä on pienintäkään käsitystä tarkoista sadepäivistä. Samoin voimme ennustaa Sekasortoaltruistin toimivan muita hyödyttävällä tavalla ilman, että kykenisimme mitenkään erittelemään tapoja tai kohteita. Aina hän ei itsekään tiedä etukäteen, vaan pystyy lepäämään maailman epävarmuudessa ja reagoimaan havaitessaan avun tarpeen.

Sekasortoaltruisti ei myöskään välitä, onko hänen hyväntahtoisuutensa kohde korkeassa vai matalassa asemassa, tai läheinen vai tuntematon hänelle itselleen. Vähiten energiaa vaativa toimintatapa on toimia johdonmukaisesti, ja kokeiltuaan kaikkien ihmisten tasapuolista vihaamista, hän on päätynyt suosimaan erottelematonta hyväntahtoisuutta.

Sekasortoaltruismin seuraukset?

Jos tätä kyseistä kaaosaltruistia kiinnostaisi, hän saattaisi miettiä asiaa Kantin kategorisen imperatiivin kautta (suurin piirtein: “toimi niin, että tekojesi tarkoituksesta voitaisiin johtaa yleinen laki”). Kysymys tällöin koskisi sitä, mitä tapahtuisi jos suurin osa ihmisistä olisi kaaosaltruisteja. Voisi olla, että loput ihmiset eivät enää pystyisi pitämään kirjaa siitä, keille kaikille vastapalvelusta odottamattomille he olisivat “palveluksen velkaa” ja joutuisivat päätymään itsekin kaaosaltruisteiksi. Tai ehkä heistä tulisi vapaamatkustajia, jotka eläisivät hyväntahtoisten yhteiskunnassa panostamatta siihen itse. Tällainen pohdinta ei päähenkilöämme kuitenkaan kiinnosta, sillä suurten ihmisjoukkojen käyttäytyminen on sadepäiviäkin hankalammin ennustettavissa.

Nimenomainen kaaosaltruistimme on tutustunut lukemattomiin tutkimuksiin siitä, kuinka epäitsekkyys voi olla oikotie onnellisuuteen tai evolutiivinen menestysstrategia, myötätunto terveyden edistäjä ja blahblahblah₃. Jos nämä asiat osoittautuisivat hänen elämässään tosiksi, se olisi hänelle ookoo. Jos eivät, sekin olisi ookoo.

Kuolinvuoteellaan hän ei kuitenkaan aio katua luottaneensa turhaan siihen, mitä tiettynä aikakautena pidettiin tietona.

Lopuksi: neljästä asiasta olen Sekasortoaltruistin kanssa varauksetta samaa mieltä.

  1. Emotionaalisten syy-seuraussuhteiden tunnistamisen tärkeys. On hyödyllistä pyrkiä tiedostamaan asioita, joista itse tulee hyvälle mielelle ja ajatuksia, joista ei haluaisi päästää irti. Niistä voi saada vinkkejä toisten ilahduttamiseen. On myös hyödyllistä pyrkiä tunnistamaan asioita, jotka nostavat mielessä vihan tai pelon tunteita ja ajatuksia, joita haluaa välttää. Niistä voi saada vinkkejä siihen, millaisissa tilanteissa voi tarjota toiselle olkapäätään.
  2. Hyvät teot vaativat vastaanottajan elämäntilanteen simuloimista päässään, mikä taas saattaa johtaa toisen ymmärtämiseen. Kultainen sääntö (“tee toisille kuin haluaisit itsellesi tehtävän”) ja erityisesti hopeinen sääntö (“älä tee toisille, mitä et haluaisi itsellesi tehtävän”) ovat karkeita mutta hyväksyttäviä apuvälineitä. Tärkeintä on kuitenkin merkityksellisyys teon vastaanottajalle ja sen selvittäminen pakottaa ensin asettumaan toisen asemaan. Tästä syystä vihamiestään jeesaamalla saattaa päästä ymmärrykseen hänen mielensä toiminnasta.
  3. “Egoaan” voi jallittaa. Itsekeskeisyys on luonnollinen, vaikkakaan ei aina kovin toimiva pelityyli ja unilateraalisuus vaatii omista odotuksista luopumista. Jos haluaa välttää olkapäällään huutavan demonin vaatimukset vastapalveluksista, avun kohteen tietämättömyys auttajansa henkilöllisyydestä toimii hyvin.
  4. Kukaan ei ole kusipää omasta tahdostaan. Ihmiset toimivat parhaaksi näkemänsä mukaan ja tähän näkemykseen ovat hänestä riippumattomat (biologiset ja sosiaaliset) tekijät vaikuttaneet valtavasti. Asian ymmärtäminen auttaa suhtautumaan järjettömiltä vaikuttaviin tekoihin ja henkilöihin.

 

Saako äidin savuttomaksi säikäyttämällä?

Törmäsin taas Tuhkalapset-nimiseen, viime vuonna julkistettuun shokkikampanjaan ja jäin miettimään pelon merkitystä käyttäytymisen muutoksessa.

Jos et tunne kampanjaa, puhun siis tästä:

Mikä saa ihmisen muuttamaan käyttäytymistään?

Kampanjavideon Youtube-kommenteista löytyy muun muassa seuraavanlainen käyttäjäkommentti:

“Video voi olla järkyttävä mutta niin sen pitääkin. Tarkoitushan on muuttaa ihmisiä.”

 

Tämä tiivistää paljon. Useinhan ajatellaan, että tunteita herättämällä saadaan aikaiseksi ketju, jossa 1) kohdehenkilö ravistellaan huomaamaan ongelma, minkä johdosta tämä 2) aloittaa itsetutkiskelun, joka taas saa hänet (järkiperäisesti toimivana yksilönä) 3) tekemään tarvittavat muutokset elämässään.

Järkeenkäypä ajatusmalli? Kyllä.

Toimiva resepti? Ei.

Itse asiassa uhkailua ja pelottelua sisältävä viestintä on todettu hyödyttömäksi paitsi tupakoinnin vähentämisessä, myös muissa tärkeissä käyttäytymisen muutokseen tähtäävissä ohjelmissa, kuten HIV:n ehkäisyssä (tutkimuksia esim. täällä, täällä ja täällä).

Eräässä vuonna 2010 Health Psychology-lehdessä julkaistussa artikkelissa (linkki) tutkittiin tupakoivien ja tupakoimattomien ihmisten aivoja, kun nämä altistettiin uhkaaville viesteille. Huomattiin, että uhkaava viesti sai sekä tupakoivien että tupakoimattomien ihmisten huomion keskittymään viestiin, mutta tupakoivien aivot välittömästi käänsivät huomion pois itse viestistä. Toisaalla (tutkimus) taas näytettiin, miten ahdistavan viestin nähneet tupakoitsijat kokivat itsensä vähemmän haavoittuvaisiksi, kun heille näytettiin ahdistava viesti tupakoinnin vaaroista.

Näyttäisikin siltä, että yllämainittu kolmen kohdan ajatusketju putoaa väkivaltaisesti naamalleen jo kohdan 1) jälkeen!

No mutta, ei kai siitä nyt harmiakaan voi olla?

Voimme toki ajatella, että pelottelukampanja vaikkapa saa tupakoivien äitien läheiset puuttumaan tupakointiin entistä helpommin, ja vaikka kaikki eivät viestiä sisäistäisikään, edes joidenkin tupakointi vähenisi. Kannattaa kuitenkin miettiä seuraavaa ennakkotapausta pelottelutaktiikoiden pitkäaikaisesta käytöstä:

Yhdysvalloissa on ollut käynnissä jo ainakin vuodesta 1978 lähtien Scared straight-nimellä kutsuttuja ohjelmia. Niissä nuoret, jotka ovat vaarassa ajautua rikosten polulle “ravistellaan hereille” viemällä heidät tutustumaan todellisen vankilaelämän kurjuuteen. Tulos: kun ohjelmien tehoa viimein tutkittiin, todettiin niissä mukana olevien nuorten todennäköisyyden suorittaa rikoksia kasvaneen keskimäärin 13%. (Tutkimusartikkeleita kalliiden ohjelmien surkeasta suoriutumisesta täällä ja täällä).

Jos emme käyttäytymisen muutosta suunnitellessa kysy, mitä tiedämme siitä etukäteen – saati jälkikäteen mittaa, kuinka olemme pärjänneet – on mahdollista mennä metsään niin että rytisee. Tupakoinnin lopettamiseen tähtäävien interventioiden toimivuudesta eri tyyppisille ihmisryhmille on saatavilla muutakin kuin mutu-tietoa (ks. esim. tämä), ja siksi onkin täysin päätöntä ampua rahaa hyvältä tuntuviin kampanjaideoihin, jotka saattavat vain pahentaa asiaa.

Kuten niin monessa muussakin tapauksessa, paljon hyvää saavutettaisiin dialogilla. Kun tärkeää asiaa ajava järjestö, käytännön toteutuksen osaava markkinointitoimisto ja sosiaalipsykologian asiantuntija löytäisivät yhteisen tavoitteen, voisi syntyä kauniita asioita.

Kolme edellytystä kehitykselle

Päivitetty teksti täällä.

Mikä johtaa kasvuun?

Kun ihminen haluaa kehittyä jollain elämänalueella, hän tavallaan rakentaa muurahaispesää: perusasioihin kuuluu, että allaoleva maa pystyy kannattelemaan pesän painon, sisäosat eivät mätäne (tai jos mätänevät, niin se huomataan ajoissa ja huonoksimennyt materiaali voidaan korvata) ja jos joku potkaisee pesää, se voidaan joustavasti rakentaa uudelleen edellisestä oppineena – kolonian tulevaisuuden kannalta kriittisten osien sijaitessa koskemattomissa maan alla.

Erään kyseenalaisen teorian mukaan 10 000 tuntia harjoittelua tekisi mestarin. Olen jo lähtökohtaisesti eri mieltä väitteen kanssa siksi, että jos harjoittelu ei kasaa tietoa/taitoa (kohta 2 alla), niin mikään tuntimäärä ei aiheuta kehitystä. Olen kuitenkin käyttänyt suurin piirtein tuon määrän aikaa kehittymisasioiden parissa, joten mainitsen alla muutamia havaintoja, joiden takana seison vahvasti kunnes muutan mieleni vastakkaisen todistusaineiston edessä:

  1. Kehitysalueen kannattaa olla luonteeltaan henkistä laatua – fyysinen kehitys on helpommin katoavaa. Loukkaantumiset tai fyysiset sairaudet saattavat rapauttaa kuntosalilla hankitut lihakset, mutta jos olet ylläpitänyt kuntoasi harjoittelemalla käsilläkävelyä, kyseessä on taito, joka säilyy pitkänkin tauon jälkeen. Jos kyseessä taas on jonkin alueen tiedon lisääminen, sitä voi myös jakaa suhteellisen helposti muille.
  2. Jotta kehitystä voi tapahtua tiedossa tai taidossa, sitä on voitava latoa kerroksittain olemassaolevan pohjan päälle – vain näin se kasautuu. Tästä voimme johtaa, että pohjan on oltava luotettava (se kuvaa todellista ilmiötä) ja merkityksellinen (ei esim. välittömästi vanhenevaan tietoon kuten netin uutisartikkeleihin pohjaava) opeteltavaan asiaan nähden. Jos alamme kehittää osaamistamme maailman toimintaperiaatteista sille oletukselle, että aurinko kiertää maata tai lotto on työntekoon verrattavissa oleva tapa rikastua, pohjaoletuksen kumoutuessa kaikki siitä riippuvainen tieto happanee hetkessä.
  3. Koska tiedon tai taidon hyödyllisyys yleensä paljastuu vasta jälkikäteen, on mahdollisuuksien puitteissa yleisestikin hyvä keskittyä asioihin, joilla on enemmän kuin yksi tarkoitus. Jos vaikka ilmenee, että kertomakirjallisuuden lukeminen ei lisääkään ymmärrystämme toisten ihmisten mielistä tai paranna empatiakykyämme tai aiheuta muutoksia persoonallisuuteemme, se on ainakin estänyt avaamasta televisiota tai luonut uusia kokemuksia sekä puheenaiheita. Toisaalta jos monien suosittujen itsehoito-oppaiden neuvosta olisimme käyttäneet aikamme “menestyksen visualisoimiseen sen houkuttamiseksi” (1, 2), taustaperiaatteen osoittautuminen perättömäksi tekee ko. puuhaan käyttämästämme ajasta melkolailla turhanpäiväistä (kävin kääntymässä tälläkin polulla, saamastani opetuksesta joskus toiste).

Aina välillä kysytään, mikä sitten on järkevää? Koska jokainen on yksilö, epäilen yleismaailmallisten totuuksien olemassaoloa. Jos kuitenkin esimerkit kiinnostavat, itselleni toimii seuraavanlainen paletti:

  • Kamppailulajien harrastaminen laaja-alaisesti: nöyryyden oppiminen, itsepuolustustaidot, fyysinen kunto.
  • Mietiskely: tauon pitäminen, omasta mielestä oppiminen, muistin konsolidoituminen (eli opittujen asioiden “uppoaminen” häiriöiden puuttuessa), mahdolliset terveyshyödyt. Itse teen tällä ohjelmalla 20 minuuttia päivässä, mutta kymmenenkin monien mielestä toimisi. Kaksi eri pituista, ilmaista ohjattua harjoitetta löytyy täältä.
  • Uuden kielen opiskelu: edut lienevät melko itsestäänselviä. Itse käytän tätä loistavaa ilmaisohjelmaa, 5-10 minuuttia päivässä on kahdeksan kuukauden aikana kasannut reilun 1200 sanan sanavaraston espanjaa. Toimii hyvin päivittäisenä rutiinina, kun edellisen kohdan yhdistää tähän.
  • Tiskaus, imurointi, työmatkakävely tai mikä tahansa tylsä rutiini yhdistettynä audio-tietokirjan kuunteluun. Paremman ratkaisun puutteessa hankin kirjat täältä puhelimeeni, mutta ei liene ainoa vaihtoehto (otan vastaan suosituksia audiokirjapalveluista).

Ja sitten se tärkeä kysymys, joka pitäisi aina muistaa esittää: entä jos olen väärässä tästä kaikesta? Jos palataan alussa mainittuun muurahaispesään, sen potkujohteisen leviämisen pahimman skenaarion seuraus olisi todennäköisesti vain oppimiskokemus niin kauan, kuin mitään “tietämäänsä” ei ottaisi liian vakavasti.

Harjoitukset alkavat

Aside

Päivitetty teksti täällä.

Usein ihmiset ajattelevat, että he kyllä kohtelisivat toisia hyvin, jos vain toiset ensin kohtelisivat heitä hyvin. Että on vain kohtuullista olla antamatta toisille, ennen kuin toiset antavat itselle. Odottaa ensin toiselta anteeksipyyntöä, pyytää sitten itse anteeksi.

Mutta mitä vapautta tämä on? Jos vain reagoi muiden tekemisiin, antaa toisille vallan vaikuttaa omaan tahtoonsa. Oma käytös ulkoistetaan muille, valinnanvapaus annetaan pois ja antaudutaan muiden vietäväksi.

Jos haluaa olla itsenäinen ja aidosti vapaa, on fiksumpaa toimia omien arvojensa mukaisesti, riippumatta muiden tekemisistä. Kuinkakohan usein ylipäätään kukaan on mykkäkoululla ”antanut toiselle opetuksen”, josta on ollut pitkän tähtäimen hyötyä?

Jos et ole vielä miettinyt ensi vuodelle strategiaasi, kokeile halutessasi anteliaisuutta ja ole mukava kaikille, odottamatta mitään heidän käytöksestään sinua kohtaan. Silloin kun joku tekee jotakin mielestäsi ärsyttävää, voit myös yrittää löytää hänen tekojensa taustat. Jos hän mielestäsi sanoi pahasti siksi, koska on ilkeä, mikä hänestä teki ilkeän? Pitäisikö sinun olla vihainen hänen sanoilleen, hänen persoonalleen tai tyylilleen, hänet kasvattaneille vanhemmille, hänen vanhempiensa vanhemmille vai alkuräjähdykselle, jonka tuloksena loppujen lopuksi itsekin olet parhaillaan tätä lukemassa?

Jouluna on helppo harjoitella hyväntahtoisuutta. Mutta miksi tehdä mitään vain kerran vuodessa? Kiitollisuuskin lisää henkilökohtaista hyvinvointia, mutta siitä ei ole iloa, jos sitä harjoittaa vain kiitospäivänä. Kun uskoo siihen, että hyväntahtoisuuden lisääminen lisää maailman hyvinvointia, voi sen ottaa ohjenuorakseen ja jakaa ennakoivia iskuja päivittäin.

On myös poikkeuksellisen vapauttavaa määritellä itse itsensä ja toimia sen mukaan, mitä pitää oikeana. Loppuvuosi olkoon harjoittelua sille, miten haluamme kohdella muita ensi vuonna.

Mukavaa joulunaikaa!

Yhteistyön manifesti

Päivitetty versio tekstistä täällä.

Kolme harhaa hyvinvoinnista ja ehdotus paremmasta arkkitehtuurista

Niin opiskelijat, tutkijat kuin yritysmaailman tietotyöläisetkin joutuvat tekemään päivittäin valintoja: ottaen huomioon rajalliset resurssini, autanko muita vai keskitynkö itseeni? Tässä tekstissä käsittelen sitä, miten yhteistyö nivoutuu menestykseen ja onnellisuuteen ja kuinka tämä tietäen voidaan edistää niin yhteisön kuin yksilöidenkin hyvinvointia.

1. Harha: “Voin nauttia, kun ensin olen menestynyt”

Ihmisellä on perustavanlaatuinen tarve pyrkiä kohti sitä, minkä hän kokee vievän lähemmäksi onnellisuutta. Tätä voi havainnollistaa kysymällä itseltään, miksi jotain tiettyä asiaa tekee ja esittämällä vastaukseen uuden kysymyksen ”mitä saan siitä?”. Lähes aina jälkimmäistä kysymystä toistamalla jossain vaiheessa vastaukseksi tulee onnellisuuden lisääminen ja pahan olon vähentäminen – onnellisuus määriteltäköön tässä yhteydessä Peterson, Park ja Seligmanin (2005) mukaan positiivisiksi tunteiksi, merkityksellisyyden kokemukseksi ja flow-tilan yleisyydeksi.

Länsimaisessa kulttuurissa menestys nähdään usein onnellisuuden edellytyksenä. Ajattelemme, että ihmiset ensin menestyvät ja tavoitteensa saavutettuaan alkavat viimein voida hyvin ja onnellisesti. Tämä johtaa siihen, että lähetämme lapsemme jo nuorina propagandaleirille eksoottiselle Josvain Sitkun saarelle. Siellä lapsi oppii ajattelemaan, kuinka jos vain hän olisi laihempi tai lihavampi tai tavallisempi tai erikoisempi, hän voisi olla onnellinen. Siellä lapsi oppii Sitkun rukouksen: sit ku pääsen yläasteelle / lukioon / yliopistoon / työelämään / eläkkeelle, voin olla onnellinen. Siellä lapsi oppii toimimaan, kuten häneltä odotetaan.

http://www.daringtodo.com/wp-content/uploads/2010/07/800px-Montecristo_islet.jpg

Josvain Sitku, zombien kansoittama saari Tyynellämerellä (Kuvalähde)

2. Harha: “Onnellisuus on yksinpeli, jossa eniten kerännyt voittaa

Yllä mainittu ajatusmaailma vaikuttaa tottelevaisen ja kyseenalaistamattoman työläisen ihanteelta; sellaiselta, joka vastasi aikanaan teollisuusyhteiskunnan tarpeisiin. Haluaisin esitellä vaihtoehtoisen ajattelutavan. Entä jos pyrkisimmekin etsimään myönteisiä asioita juuri tästä elämäntilanteestamme (positiiviset tuntemukset), asettaen tärkeäksi kokemiamme pidemmän tähtäimen tavoitteita (merkityksen tunne) ja tehdessämme jotain, keskittyisimme vain ja ainoastaan siihen (flow-kokemusten lisääminen)?

Ensinnäkin, onnellisuus ei ole sidottu ulkoisiin olosuhteisiimme ja niin lottovoittajat kuin neliraajahalvauspotilaat palaavat – uskomatonta kyllä – melko nopeasti onnellisuutensa perustasolle. Toisekseen, menestyksen ja onnellisuuden kausaalisuhde ei ole selkeästi yksisuuntainen: Sonja Lyubomirskyn ja kumppaneiden meta-analyysien (2005) perusteella vaikuttaa siltä, että onnelliset aivot toimivat paremmin kuin onnettomat, mikä johtaa lisääntyneeseen suorituskykyyn. Kolmanneksi, muiden ihmisten auttaminen näyttää lisäävän auttajan omaa onnellisuutta: esimerkiksi saman rahamäärän käyttäminen toisen hyväksi lisää hyvänolontunnetta enemmän kuin sen käyttäminen itseen (esim. Aknin, Dunn & Norton, 2011). Tämän kaiken huomioon ottaen voimme alkaa hahmottaa, miksi kannattaisi mieluummin käyttää aikansa jonkun muun auttamiseen kuin ulkoisten (esim. rahallisten) palkintojen individualistiseen tavoitteluun.

3. Harha: “Resurssin jakaminen puolittaa sen”

Peliteoriassa kutsutaan nollasummapeliksi sellaista tilannetta, jossa yhden henkilön voitto tarkoittaa toisen häviötä: jos jaamme kakkua ja minä saan enemmän, silloin sinä saat vähemmän. Tosielämässähän tällaiset tilanteet ovat harvinaisia – voin periaatteessa aina leikata herkkuhimoiselle itselleni enemmän ja leipoa sinulle kokonaisen kakun myöhemmin, jolloin voitamme molemmat. Silti varsinkin yritysmaailmassa kaikesta kaunopuheisuudesta huolimatta jaotellaan kaupantekotilanteiden osapuolet voittajiin ja häviäjiin.

On helppo ymmärtää, miksi tällaisesta näkökulmasta tuntuu luonnottomalta pyrkiä auttamaan toista, joka näyttää kilpailevan siitä palkankorotuksesta tai kaupasta, niistä hyvistä arvosanoista tai siitä apurahasta. Hieman katsantokantaa laajentamalla saattaa kuitenkin huomata, ettei pelaa nollasummapeliä, vaan onkin samanaikaisesti mahdollista edistää molempien osapuolten tavoitteita. Elämä on monimutkaisempaa kuin yksittäinen kakunleikkaustilanne ja tämä aiheuttaa äärettömän määrän polkuja äärettömään määrään lopputuloksia.

Yhteistyön ja menestyksen arkkitehtuuri

Haluaisin haastaa sinut – niin, juuri sinut, joka luet tätä juuri nyt – pieneen ajatusleikkiin. Haluaisin, että pohdit jotakin, mitä vain, kilpailuasetelmaa ja miettisit, miltä asetelma näyttäisi maailmassa, jossa seuraava virke olisi totta:

Siedettävä elämä vaatii yhteistyötä, joka synnyttää menestystä ja onnellisuutta, joka edistää sekä menestystä että elämän siedettävyyttä.

Mutustele asiaa hetki; mitä tapahtuu joko-tai-tilanteille? Voisitko auttaa läheistäsi projektissaan ja edistää omia tavoitteitasi? Voisitko tavata ystäviäsi säännöllisesti ja pitää opintojesi tasoa yllä? Voisitko lisätä menestystäsi pyrkimällä lisäämään elämääsi aiemmin mainittuja onnellisuuden komponentteja juuri nyt?

(Julkaistu osin Status-lehden numerossa 3/2012 otsikolla “Onnellisuudesta, menestyksestä ja yhteistyön kulttuurista”.)

 

Lukemistoa

 

Rahankäytöstä

Blogiteksti: Is Money the Secret to Happiness?

Artikkeliviite: Aknin, L. B., Dunn, E. W., & Norton, M. I. (2011). Happiness runs in a circular motion: Evidence for a positive feedback loop between prosocial spending and happiness. Journal of Happiness Studies, 13(2), 347-355.

Järkevästä onnellisuuden tavoittelusta

Uutisartikkeli: Exploring the dark side of happiness

Artikkeliviite: Gruber, J., Mauss, I.B., & Tamir, M. (2011). A dark side of happiness? How, when and why happiness is not always good. Perspectives on Psychological Science, 6(3), 222-233.

Positiivisten tunnetilojen hyödyistä

Tutkimustulokset tiivistettynä: The Benefits of Frequent Positive Affect: Does Happiness Lead to Success?

Artikkeliviite: Lyubomirsky, S., King, L. A., & Diener, E. (2005). The benefits of frequent positive affect. Psychological Bulletin, 131, 803-855.

Onnellisuuden komponenteista

Blogiteksti: The many paths to happiness

Artikkeliviite: Peterson, C., Park, N., & Seligman, M. E. (2005). Orientations to happiness and life satisfaction: The full life versus the empty life. Journal of Happiness Studies, 6, 25–41.

“Positiivisen ajattelun tyranniasta” tai siitä, miten liika on liikaa

Kirja: Smile or Die: How Positive Thinking Fooled America and the World