University homepage | Suomeksi | På svenska | In English

Käännöstutkimuksen tietä kulkemassa – Irma Sorvali

The Electronic Journal of the Department of English
at the University of Helsinki

ISSN 1457-9960

Volume 4, 2009

Translation Studies


tehoste9

© 2009 Irma Sorvali

KÄÄNNÖSTUTKIMUKSEN TIETÄ KULKEMASSA

Irma Sorvali

”In a university context, a list of clear-cut strategies can be a useful tool for students who are as yet wary of more abstract topics for their early efforts at research”, Ritva Leppihalme toteaa (Leppihalme 2001: 145). Hän painottaa käännösstrategioiden tärkeyttä ja kääntäjän roolia ratkaisujen tekijänä. Omilla tutkimuksellisilla ratkaisuillaan hän on löytänyt tien kielen ja kääntämisen maailmaan sekä inspiroinut ja ohjannut oppilaitaan etenemään tällä tiellä.

Onnimannista matikka

Vaikka menneiden asioiden muistaminen ja muisteleminen on enemmän tai vähemmän selektiivistä, yksikin pieni tapahtuma voi aiheuttaa ketjureaktion. Tilannetta voi verrata kaanoniin ”Oli ennen onnimanni, onnimannista matikka, matikasta maitopyörä…” Jokaisella on oma onnimanninsa, käännekokemuksensa, joilla on ollut ratkaiseva vaikutus omalle uralle.

Ollessani 1950-luvulla oppikoulun alaluokilla jouduin spontaanisti toimimaan koulutovereideni epävirallisena tulkkina. Kyse oli ruotsalaisnuorista, jotka olivat saapuneet Linköpingistä vierailulle suomalaiseen kummikaupunkiinsa Joensuuhun. Olin lukenut koulussa ajan tavan mukaan ruotsia, ja ensimmäinen ruotsin opettajamme oppikoulussa oli synnynnäinen pedagogi, joka osasi innostaa oppilaitaan käyttämään ruotsia. Mutta oliko tulkkaus puutteellisesta kielitaidosta huolimatta todella niin hauskaa, kuin miltä se tuntui tuossa mainitussa tilanteessa? Oli joka tapauksessa jo varhaisessa vaiheessa selvää, että kielet olisivat kohtaloni. Niiden välillä tuntui olevan toisaalta yhtäläisyyksiä, toisaalta suuria eroavuuksia. Kouluaikoina aloin myös miettiä, miksi ruotsalaiset koirat haukkuivat eri tavoin (vov-vov) kuin suomalaiset kollegansa (hau-hau).

”Att översätta Hufvudstadsbladet”

Vuonna 1965 aloitin opintoni Helsingin yliopistossa pääaineinani pohjoismainen filologia ja Rooman kirjallisuus. Kääntäminen tuli opintoihini mukaan jo varhain. Käytännön kokemusta tuli paitsi ruotsin kirjallisten käännösharjoitusten myötä myös erityisesti suullisissa harjoituksissa. Hankenin professori Åke Granlund, joka piti yliopistolla käännösharjoituksia, toi aamuisille tunneille mukanaan tuoreen Hufvudstadsbladetin, joka kiersi opiskelijalta toiselle. Jokaisen tehtävänä oli vuorollaan suullisesti kääntää ex temporena pätkä päivän uutisista. Ajankohtaista ja nopeaa. Kääntämisen ajankohtaistarve tuli selkeästi esille.

Kääntämistä käsittelevään pro gradu -tutkielmaani ilmestyivät Tacituksen Annaalien roomalaiset pohjoismaisessa muodossaan (1969). Tähän aiheeseen sain innoitusta niin pohjoismaisen filologian professori Lars Huldénilta kuin Rooman kirjallisuuden professori Iiro Kajannolta. Jälkimmäinen ehkä tietämättään kannusti lisää virittäessään pientä keskustelua sadanpäällikkö-sanan erikielisistä vastineista, sillä hän oli itse parhaillaan suomentamassa Tacitusta. Myös professori Huldén teki tahollaan käännöstyötä ja asettui myöhemmin ystävällisesti informantikseni laatiessani kirjaa Översättandets teori och praktik (1983).

Roomalaiset jatkoivat seikkailuaan erityisesti partisiippien ja ablativus absolutuksen voimin, eikä latinan ja ruotsin kontrastiivinen vertailu jättänyt rauhaan, vaan sama kieliyhdistelmä siirtyi lisensiaatintyöhöni, jossa käsittelin Vergiliuksen Bucolican ruotsinnoksia (1971). Nämä paimenrunot ruotsinnoksineen innoittivat myös työni ohjaajaa, runoilija-professori Lars Huldénia niin, että hän julkaisi runokokoelman Herdedikter (1973).

Opintoja ja tutkimustyötä Ruotsissa ja Italiassa

Väitöskirjassani päädyin jo tutuksi tulleen roomalaisen kulta-ajan runoilijan Vergiliuksen Aeneis-eepoksen eri vuosisadoilta peräisin olleisiin ruotsinnoksiin. Näiden analyysia tein päätoimisesti ollessani Svenska Institutetin stipendiaattina ja Suomen Akatemian tutkimusassistenttina Lundin yliopistossa vuosina 1969–1973. Käännöstutkimus ei tuolloin ollut kovin tavallista, ja minulta kysyttiin usein, miksi (ihmeessä) tällaista tutkin. Näiden kysymysten esittäjinä olivat useammin omat maanmiehet ja -naiset kuin ulkomaiset opiskelutoverit.

Saavuttuani syksyllä 1969 Lundiin sain käydä kannustavia keskusteluja pohjoismaisten kielten professorin Gösta Holmin kanssa. Ensimmäinen tapaamisemme 1969 alkoi Nidan ja Taberin teoksesta. Sikäläiset doktorandit olivat oivallisia ja kriittisiä keskustelukumppaneita. Lundilaista keskustelukulttuuria pyrin Suomeen palattuani juurruttamaan myös täkäläisiin ympyröihin, mutta suomalainen eristyneisyys kansainvälisestä kääntämisen tutkimuksesta kuitenkin tuntui hidastavan tätä prosessia.

Ensimmäisen esitelmäni nordistien tutkijaseminaarissa pidin Gösta Holmin kannustamana heti ensimmäisenä syksynä. Oivalsin, kuinka tärkeää on aloittaa oman tutkimuksen esitteleminen jo varhaisessa vaiheessa, silloinkin kun omat suunnitelmat eivät vielä ole täysin selkeitä. Tällöin oppii näkemään, kuinka ongelmat kehittyvät ja ajatukset pikku hiljaa kypsyvät. Työnsä näkee tällöin vähitellen prosessina, joka etenee monenlaisten, nopeampien ja hitaampien vaiheiden kautta. Eivät tällaiset seminaarit ole viimeisteltyjen esitelmien ulkolukua, vaan meneillään olevien asioiden yhteistä pohtimista ja ideointia. Tätä tulisi aina muistaa painottaa ja rohkaista niitä, jotka eivät uskaltaudu seminaariin esiintyjiksi, ennen kuin työ on ”valmis”.

Lundin yliopiston kirjaston tutkijanhuone ja erinomaiset palvelut kannustivat intensiiviseen tutkimustyöhön, joka johti väitöstilaisuuteen Helsingin yliopistossa helmikuussa 1974. Ruotsissa 1700-luvulla vaikuttanut ranskalais-klassismi oli jättänyt jälkensä tuolla vuosisadalla Anders Nicanderin tekemään ruotsinnokseen, kun taas Gudmund Jöran Adlerbethin 1800-luvulta peräisin oleva ruotsinnos on antiikin hengessä laadittu. Antiikin perintöä on kunnioittanut myös Johan Bergman 1900-luvun alun ruotsinnoksessaan, joka tosin tuntuu akateemiselta ja kuivahkolta. Kaikki nämä osoittivat joka tapauksessa, että latina taipuu pohjoismaiseen ympäristöön, vaikkakin hyvin eri tavoin.

Samanaikaisesti pohjoismaisen filologian väitöskirjatyön kera minulla oli meneillään toinenkin projekti, joka vei minut Lundin vuosinani kahdeksi kevätlukukaudeksi 1970 ja 1971 Roomaan Suomen Rooman-instituuttiin Villa Lanteen.

Latinaan liittyvän monografiani aihe oli myöhäisantiikin historioitsijan Jordaneksen kirjoittama goottien historia Getica. Sain professori Tuomo Pekkasen johtamassa projektissa tehtäväkseni selvittää joitakin Jordaneksen suomensukuisiksi väitettyjen kansojen nimiä. Aineiston kokoaminen tapahtui pääosin Vatikaanin kirjastossa, mutta pienen tutkijaryhmämme omat kotoisat seminaarit jatkuivat Lanten kirjastossa usein myöhään iltaan.

Seurustelu Jordaneksen kanssa osoitti, että tämä auktori oli käyttänyt keskellä latinankielistä historiaansa joitakin gootinkielisiä kansannimiä, jotka näyttivät olevan käännöksiä vastaavista kreikkalaisista. Suomensukuisia kansoja ei Jordaneksen listalta voinut löytää, vaikka takana oli 200-vuotinen consensus doctorum. Jouduin siis antamaan väitteelle Jordaneksen suomensukuisista kansoista tappoiskun käännösten avulla.

Kahden monografian työstäminen yhtä aikaa oli haasteellinen tehtävä, mutta maan vaihtaminen lukukausittain piristi ja pani vauhtia kynään ja ajatuksiin. Eläminen vuorotellen kahdessa vieraassa maassa kasvatti korvaa kuulemaan ja silmää näkemään eroja ja ajan myötä yhä enemmän yhtäläisyyksiä. Monografiat valmistuivat kutakuinkin samoihin aikoihin, mutta jälkimmäinen odotti Suomalaisessa Tiedeakatemiassa julkaisuvuoroaan vuoteen 1975.

Dramaattinen kotiinpaluu

Saavuin neljän vuoden mittaisesta maanpakolaisuudesta monografioiden käsikirjoitukset matkalaukussani takaisin Suomeen. Ei ollut diskettejä eikä muistitikkuja turvallisuuden takaamiseksi ja matkalaukun painon vähentämiseksi.

Matkustin laivalla Tukholmasta Turkuun syyskuussa 1973. Tähän laivamatkaan liittyi jotain historiallisesti mieleenpainuvaa, mutta samalla murheellista. Illalla tuli tiedotus, että Ruotsin vanha kuningas Kustaa VI Aadolf oli kuollut. Varhain aamulla laiva saapui hiljaa Turun satamaan liput puolitangossa. Yksi historiallinen kausi oli Ruotsissa päättynyt. Samanaikaisesti oli päättynyt oma vapaan tutkijan kauteni, ja vastuulliset virkatehtävät olivat edessä Helsingissä, Joensuussa ja Oulussa.

Virkatehtävät alkavat

Kääntämisen teoria ja käytäntö oli eräs opetukseni aihe. Tuohon aikaan eli 1970-luvun alkupuolella ei varsinaista käännöstiedettä käytännössä vielä ollut Pohjoismaissa, eikä ainakaan tällaista nimikettä käytetty yleisesti. Tämä tosiasia kannusti tekemään ratkaisuja kääntämisen ja sen tutkimuksen puolesta. Opiskelijat osoittivat suurta kiinnostusta yliopiston kursseilla, kun saivat muitakin ohjeita kuin tylyn imperatiivin Käännä! Tuollaisten ohjeiden kerrotaan olleen tavallisia ainakin 1960-luvulla. Tekstit saattoivat tuolloin kulkea vahtimestarin kopin kautta opettajalta opiskelijalle ja päinvastoin.

Käännöskurssit, joilla tehtiin harjoituksia molempiin suuntiin ja tuloksia myös analysoitiin, näyttivät kirkastavan monen opiskelijan katseen, mikä tietenkin lisäsi intoa käännöskokeiluihin. Erilaisilla vaihtoehdoilla saattoi jopa leikitellä. Näin ujutettiin opetukseen mukaan myös hieman työniloa.

Siirryttyäni Oulun yliopistoon 1983 kääntämisen tutkimus ja opetus olivat tärkeitä kohteita. Kääntäminen alkoi tulla yhä tavallisemmaksi pro gradujen aiheeksi 1980-luvulla, ja kääntämiseen liittyvät gradut olivat jo 1990-luvulla kaikkien yleisimpiä oppiaineessani pohjoismaisessa filologiassa (Sorvali 2004: 172). Kääntämisen opetuksen kysymyksiä pohdittiin monessa yhteydessä, ja aiheesta järjestettiin seminaareja. Yhdessä tällaisessa oli kutsuttuna puhujana Ritva Leppihalme, jonka esitelmä ennakoi alluusioiden osalta onnellista päätöstä (ks. Leppihalme 1997).  Keskustelu virisi, kasvoi ja toi mukanaan uusia asioita.

Kääntämisen tutkimuksen ja opetuksen ajankohtaisia kysymyksiä alettiin esitellä Oulussa vuosittain järjestetyillä Kääntämisentutkimuksen päivillä, joiden tarkoituksena oli alun alkaen saada keskustelu viriämään molemmilla kotimaisilla kielillä. Seminaareja oli järjestetty myös Kouvolassa, jossa vuosina 1987–1989 hoidin Suomen ensimmäistä käännöstieteen professuuria. Professori Rune Ingo Vaasan yliopistosta oli kauan aktiivisesti mukana näillä Oulun päivillä. Vuosien mittaan on päivien kutsuttuna puhujana ollut esimerkiksi ammattikääntäjä ja -tulkki, kääntämisen toimeksiantaja, latinantaja sekä kuvakirjojen kääntäjä ja semioottisen kääntämisen edustaja. Kääntämisentutkimuksen päivät ovat pysyneet hyvin hengissä, ja viimeisimmät järjestyksessä 17. pidettiin joulukuussa 2008.

Kääntämisen opettajaa ja tutkijaa auttaa paljon se, että hän itse tekee käytännön käännöstyötä. Omasta osuudestani voisin mainita yhdessä puolisoni Tuomas Sorvalin kanssa Antero Vareliuksen ruotsinkielisestä alkutekstistä tehdyn Suomen kansaa (1985). Tähän suomennostyöhön ryhdyimme professori Pertti Virtarannan innoittamina. Myös Elias Lönnrotin lääketieteellisen väitöskirjan molemmat versiot (1984 ja 1991) ovat ilmestyneet meidän suomentaminamme. Käännöstöitä olisi ollut tarjolla enemmänkin, mutta usein oli kyse tehtävistä, joiden antajalla oli epärealistinen käsitys kääntämisen vaativuudesta.

Latinalla on merkitystä

Latinankielinen kirjallisuus on kasvattanut lukemattomia sukupolvia kiinnostumaan latinasta ja jopa käyttämään sitä. Latinaa opiskeltiin ahkerasti, ja sitä myös käytettiin. Se auttoi moneen modernien kielten käännösongelmaan. Antiikin kulttuuri on tunnetusti intertekstuaalisuuden ehtymätön lähde.

Elävää latinaa harjoittivat jotkut tuon ajan latinistit sittemmin erittäin aktiivisesti. Laajimman kuulijakunnan ovat saaneet ne, jotka aloittivat Suomessa latinankielisten uutisten toimittamisen, nimittäin Tuomo Pekkanen ja Reijo Pitkäranta. Heidän viikoittaisia uutislähetyksiään, YLE:n Nuntii Latini, kuuntelevat miljoonat ihmiset kautta maailman. Kyse on käännöksistä! Molemmat toimittajat ovat lisäksi muissakin yhteydessä tunnettuja suomentajia ja latinantajia. Tuomo Pekkasen suurtyö Kalevala Latina on näistä laajalti tunnettu.

Helsingissä 1960-luvulla toiminut Elävän latinan kerho oli eräs herooinen yhdistymä, jossa puhuttiin latinaa. Jos ei muuta, niin vaikka intertekstuaalisesti ”Hannibal ante portas”, kun kuultiin jonkun kolistelevan tambuurissa.

Opiskeluajoilta ovat monet tapahtumat dokumentoituneet kirjeisiin, joihin ne kirjoitettuina ovat tallentuneet kiitos noiden aikojen hankalien ja kalliiden puhelinyhteyksien. Kirjeitä kirjoitettiin aika ajoin myös latinaksi. Tekstin omaperäisyyttä saattoi toisinaan kyseenalaistaa, niin Cicerolta tai Quintilianukselta tai joskus Senecalta se alkoi kuulostaa. Välistä tosiaan tuntui, kuin kirjeen olisi saanut itseltään Cicerolta. Monia kirjeissä esiintyneitä sanontoja voi pitää alluusioina tai määritellä intertekstuaalisuudeksi. Joka tapauksessa tällaiset lainaukset saattoivat huomattavasti kohentaa latinan kielen taidon ohella myös aktiivista käännöstaitoa.

Latinankieliset kirjeet olivat olleet hyvää kielellistä harjoittelua myös Rooman kirjallisuuden laudatur-seminaaria varten, sillä toisen lukukauden seminaarityöt tuli kirjoittaa ja esittää latinan kielellä. Kirjoitettua tekstiä saattoi ajan kanssa hioa, mutta ei tuntunut helpolta kääntää opponointiaan latinaksi eikä varsinkaan muotoilla latinankielistä puolustustaan opponentin yllättäviä väitteitä vastaan. Sic, ita est oli turhan usein toistuva vastaus.

Epilogi

Jokaisella aikakaudella on omat kiinteät ja vaihtuvat esikuvansa. Eräs pysyvimmistä on Platon, jonka jokainen sukupolvi on ottanut esille yhtä varmasti kuin Hieronymuksen tai myöhemmin kääntämisen tutkimuksessa Eugene Nidan. Viime mainittua on monella suomalaisella ollut mahdollisuus kuunnella ja tavata henkilökohtaisesti. Tapaamiset ja keskustelut eri henkilöiden kanssa ovatkin osoittautuneet tulevalle tutkijalle muun opetuksen ohella ensiarvoisen tärkeiksi. Juuri tällä tavoin Ritva Leppihalme on edennyt omassa pitkäjännitteisessä työssään, jonka etenemistä voi kuvata kaanonin tapaan seuraavasti: Hyvästä opettajasta hyviin opiskelijoihin, hyvistä opiskelijoista hyviin tutkijoihin, hyvistä tutkijoista hyvään tutkimukseen…

Lähteet

Leppihalme Ritva (1997). Culture Bumps: An Empirical Approach to the Translation of Allusions. Clevedon: Multilingual Matters.

Leppihalme Ritva (2001). Translation strategies for realia. Teoksessa Mission, Vision, Strategies, Values. A Celebration of Translator Training and Translation Studies in Kouvola. Ed. by Pirjo Kukkonen and Ritva Hartama-Heinonen. Helsinki: Helsinki University Press.

Sorvali Irma (1983). Översättandets teori och praktik. Helsinki: Gaudeamus.

Sorvali Irma (2004). Nordistiken vid universitetet i Uleåborg. Teoksessa Nordistikens historia i Finland. Red. av Harry Lönnroth. Tampere: Tampere University Press. 153–184.