University homepage | Suomeksi | På svenska | In English

Kielitietoisuus ja kontrastiivinen perusvire – Henna Makkonen-Craig

The Electronic Journal of the Department of English
at the University of Helsinki

ISSN 1457-9960

Volume 4, 2009

Translation Studies


tehoste12

© 2009 Henna Makkonen-Craig

KIELITIETOISUUS JA KONTRASTIIVINEN PERUSVIRE

Henna Makkonen-Craig

Hongat huojuivat, männyt suhisivat järven rannalla. Kesämyrsky oli nousemaisillaan, ja pieni lapsi istui ulkona katsellen ylös taivaalle. Valtavat puujättiläiset kumartelivat ja nyökkäilivät, viittoivat suurilla käsillään sinne tänne, pauhasivat ja kuiskivat, humisivat selvästikin tohkeissaan jonkin asian tiimoilta. Kunpa vain ymmärtäisi mistä ne puhuivat, millaisia asioita ne kertoivat toisilleen. Kummallista, merkillistä honkien ja haapojen kieltä. Isot puut olivat kuin aikuisia, mutta suurempia ja ainakin yhtä vaikeasti seurattavia. Pelottavia. Varsinkin myrskyssä. Istuin rakennuspuukasan päädyssä, pressun liepeen alla ja tarkkailin tilannetta. Yritin parhaani mukaan tulkita yläpuolella tapahtuvaa keskustelua. Mitä tuo ilme tarkoittaa? Miten haapa sanoisi saman kuin honka, entä toisinpäin? Mikä kaikki viestinnässä on merkityksellistä?

Kysymyksen, miten minusta tuli kääntämisen(kin) opettaja ja tutkija, voi kohdallani palauttaa seuraaviksi kysymyksiksi: Miten ylipäätään kiinnostuin kielestä ja tulin valinneeksi englantilaisen filologian, yleisen kielitieteen ja suomen kielen yliopisto-opinnot? Miten tulin jääneeksi yliopistolle?

Jotain juontunee jo lapsuudesta. Elin kielellisesti monimuotoisessa, kielen ja viestinnän sävyille ja merkityksille herkistävässä ympäristössä. Varhaisessa lähipiirissäni ukit, mummot, sedät, tädit, enot, naapurit, serkut ja muut puhuivat paljon – ilmeikkäällä ja värikkäällä murteella. Kuulin mitä ihmeellisimpiä tarinoita; kaikenlaista oli sattunut ja kuultu, ja kokemuksia jaettiin yhdessä kertoillen. Elettiin 1970-luvun yläsavolaisella maaseudulla. Elämänpiiriin kuului toki muutakin kuin lähiyhteisö touhuineen. Esimerkiksi lehdistä, kirjoista, radiosta, televisiosta ja koulusta saatiin toisenlaisia ajattelun, olemisen ja elämisen malleja, myös uudenlaisia kielenkäytön malleja.

Jos liikkuu paljon sekä maantieteellisesti että sosiaalisesti, suuntaan ja toiseen, tiedostuu pakostikin kielenkäytön eroista. Samalla tulee arvioineeksi identiteettiään. Mihin joukkoon kuuluu? Keitä ovat minulle ”me”? Millaisia asioita nämä ”me” pitävät tärkeinä, mikä on heille yhdentekevää? Millainen on heidän maailmankuvansa? Miten he ovat vuorovaikutuksessa keskenään, entä toisten kanssa? Entä keitä ovat ne ”toiset” ja ”muut”? (Vrt. Gee 2009.) Jo varhain huomasin, että ”me” voi olla monta asiaa. Yhteenkuuluvuutta voi tuntea monenlaisiin ihmisiin, hetkittäinkin, eri tilanteissa.

Lapsuuteni kielimaailman monenlaiset sävelet ja värit kasvattivat luultavasti kielitietoisuuttani. Minusta tuntuu, että pääni sisällä soi edelleen erilaisuutta ja samuutta tarkkaava jokin: miten tämä kuuluisi vanhalla murteella, miten nykymurteella tai yleiskielellä; miten samanoloisen merkityksen tavoittaisi eri kielillä; miten asia jäsentyisi tieteellisessä tekstissä, miten muussa kirjoittamisessa; mitä saavutetaan ja mitä menetetään, jos otetaankin tämä vaihtoehto tuon toisen tilalle; ovatko tämä ja tuo sittenkään sama asia kahdella eri kielellä. Kontrastiivinen perusvire on rakentunut tilanteista, joissa eri kielimuodot ja kielet ovat kohdanneet. Olen ollut mukana tilanteissa joko sivullisena tai aktiivisena osallistujana. Ne ovat olleet eri kielten ja murteiden, mutta myös eri diskurssien ja kulttuurien kohtaamisia.

Nykyhetken näkökulmasta asioita tarkastellen näyttää siltä, että akateemisen elämäni ja olemiseni kannalta merkittäviä seikkoja on tapahtunut kymmenen vuoden välein. 1978 aloitin englannin opiskelun koulussa ja siirryin kaupunkiin musiikkiluokalle; uusi yhteisö oli monin tavoin inspiroiva. 1988 kirjoitin ylioppilaaksi, muutin Helsinkiin ja aloitin englantilaisen filologian opinnot; tämä oli suuri käänne elämässäni. 1998 aloitin Helsingin yliopistossa määräaikaisena käännösviestinnän suomen lehtorina, ja 2008 aloitin Suomen Akatemian tutkijatohtorina. Miten etapit kytkeytyvät toisiinsa? Entä mitä jäi väliin? Yritän vastata.

Ehkä aloitan siitä, miten päädyin Helsinkiin. Se tapahtui osin samalla tavalla kuin Juhani Ahon Helsinkiin-teoksessa sata vuotta aikaisemmin: höyrylaivan sijaan junalla, mutta tunnelma oli samanlainen, jännittynyt. Onnistuin jotenkin selvittämään, että Helsingissä voisi opiskella englantilaista filologiaa, yleistä kielitiedettä ja psykologiaa. Minua olisi kiinnostanut myös ja ehkä jopa ensisijaisesti kääntäminen. Helsinkiin halusin, koska se oli sikäli varma valinta, että eri tiedekunnat tarjosivat monenlaisia valinnan mahdollisuuksia. Lisäksi kaupunki oli riittävän kaukana (yli 500 km), ja sieltä pääsisi helposti ja nopeasti muuallekin maailmaan. Olin aluksi aika lailla eksyksissä – mutta niin olisin ollut missä tahansa muuallakin.

Jälkikäteen olen miettinyt, kuka mahtoi olla vastuussa englantilaisen filologian pääsykokeesta sinä vuonna. Koe järjestettiin Porthanian isossa luentosalissa. Kokeessa oli runsaasti monivalintatehtäviä, joissa testattiin kieliopin hallintaa. Piti myös kirjoittaa essee Joan Aitchisonin Language decay: progress or decay kirjasta. Lisäksi oli vaativia käännöstehtäviä, joiden aihepiiri oli minulle iloinen yllätys: ravinto ja terveys. Se tuntui onnenpotkulta, sillä olin valveutunut niissä asioissa, käsitteistö oli tuttua, ja myös englanninkielinen sanasto oli jäänyt omakohtaisen kiinnostuksen vuoksi helposti mieleeni. Koulussa olin pitänyt aina englannin käännöstehtävistä, koska ne olivat minusta älyllisesti ja kielellisesti vaativia ja palkitsevia. Ei kuitenkaan ollut itsestään selvää, että pyrkisin lukemaan nimenomaan englantia. Minulla ei oikeastaan ollut käsitystä siitä, mitä tulisin tekemään ammatillisesti. Luotin siihen, että asiat järjestyisivät ja suunnitelmat selkenisivät, kunhan nyt vain lähtisin opiskelemaan jotain itseäni kiinnostavaa. Luultavasti toivoin, että minusta tulisi jonkinlainen ”asiantuntija”.

Pääaineeni oli siis aluksi englantilainen filologia. Suosikkikurssejani olivat erityisesti kääntämisen ja kirjoittamisen kurssit sekä erilaiset kielitietokurssit (mm. sosiolingvistiikka ja kielioppi, jota moni muu kammoksui, pelkäsi ja vihasi). Siihen aikaan läsnäolo oli useimmilla kursseilla ehdottoman pakollista. Peruskursseja ei yleensä voinut eikä varsinkaan kannattanut suorittaa kirjatentillä, ja käsitykseni mukaan opiskelijat todellakin opiskelivat. Kesätöitä tehtiin, mutta muuten elettiin pitkälti lainarahalla. Opiskeltiin pitkään, ja vasta loppuvaiheessa opintoja siirryttiin laajamittaisemmin työelämään. Nykyään kohtaa opiskelijoita, jotka eivät työkiireiltään ehdi luennoille edes ensimmäisinä opiskeluvuosinaan. Se on sääli. He olettavat, että opettaja räätälöisi heille joukon tehtäviä, joilla he voisivat ”korvata” poissaolot. (Kenelle? Itselleenkö?) Vielä parempi olisi, jos opettaja lähettäisi kaikki ajatuksensakin sähköpostissa – ja mieluiten tallentaisi ne kaiken varalta Apu-Mattiin selailtaviksi ja tulostettaviksi. Yhteistä oppimistilannetta ja mahdollisuutta ei ehkä enää arvosteta samalla tapaa kuin omana opiskeluaikanani.

Muistan osallistuneeni ainakin kahdelle tai kolmelle Ritva Leppihalmeen kurssille 1980- ja 1990-lukujen taitteessa. Ritvalla oli myönteinen, keskusteleva, opiskelijoita kunnioittava ja hyvin paneutunut tapa opettaa. Pysähdyimme miettimään välillä pitkiksikin ajoiksi kääntämisen eri puolia: miten monenlaisia omalla tavallaan perusteltuja käännösvaihtoehtoja olikaan, ja millaisia seuraamuksia niistä aiheutui tekstin merkitykselle. Kurssiin kuului paljon käännöstehtäviä, jotka tehtiin aina kotona. Jokaisen tehdyn käännöksen Ritva luki, mutta teksteihimme hän teki muistaakseni vain vähän merkintöjä. Keskeinen osa palautteesta saatiin yhteisen keskustelun kautta luokkahuoneessa, siis muodostettiin yhdessä. Näin opimme myös puhumaan kääntämisestä ja reflektoimaan ratkaisujamme. Saimme hyvän kuvan siitä, miten kääntäminen on jatkuvaa harkintaa, päätöksentekoa ja ongelmanratkaisua (ks. Leppihalme 2007).

Mielikuvani on, että muidenkin opettajien käännöskursseilla käännettiin runsaasti lehtitekstejä ja vain ani harvoin muita kuin median tekstilajeja. On kiinnostavaa miettiä, miksi näin oli. Lehtitekstejä oli tietysti helppo saada eikä niiden opetuskäyttöön tarvittu erillisiä lupia. Toisaalta lehden sisällä oli tietenkin monenlaisia juttutyyppejä, jotka sallivat useanlaisia kielenkäytön tapoja. Opintojen ajatus ei varmaankaan ollut valmentaa vain jonkin tietyn tekstilajin kääntämiseen, vaan antaa yleisiä valmiuksia kääntämiseen. Jokainen käännöskurssi oli ainakin meille opiskelijoille samalla myös kielitaitokurssi. Arvostin sitä, että meillä oli ammattitaitoisia, monikielisiä opettajia, jotka opettivat kääntämistä äidinkieleensä mutta hallitsivat hyvin myös lähtökielen ja kulttuurin.

Englantilaisen filologian ja yleisen kielitieteen opintojeni ansiosta löysin suomen kielen, ja itse asiassa kiinnostukseni suomen kieltä kohtaan kasvoi vuosi vuodelta opintojen aikana. Olin kiusaantunut siitä, miten paljon tiesin englannin kielestä ja sen kuvauksesta ja miten vähän omasta äidinkielestäni. Ilmoittauduin lopulta suomen kielen tasokokeeseen ja sain suomen kielen opinto-oikeuden. Ensimmäiset käymäni kurssit olivat äärimmäisen tylsiä, mutta en antanut asian häiritä, vaan olin sinnikäs ja jatkoin opiskelua. Lopulta vaihdoin suomen kielen pääaineekseni. Sittemmin päädyin myös väittelemään suomen kielestä. Kiinnostus muitakin kieliä kohtaan kuitenkin jatkui: periaatteenani oli, että opiskelin joka lukukausi vähintään yhtä vierasta kieltä. Aloitin mm. venäjän, espanjan, japanin ja viron opinnot aikuisiällä. Virossa minua kiehtoi se, miten erilaista kielen opiskelu onkaan, kun opiskelee lähisukukieltä. Venäjässä yksi puoleensa vetävä seikka oli, että jollain oudolla tavalla tunnistin useissa rakenteissa, ilmaisuissa ja sanastossa yhtäläisyyttä siihen puhetapaan, joka oli minulle tuttu lapsuuteni savolaismurteista. Opiskelin kaikkia näitä kieliä silkasta mielenkiinnosta kieltä itseään kohtaan, mutta myös siksi, että minusta oli tärkeätä kokea omakohtaisesti, millaista erilaisten kielten oppiminen vieraana kielenä on. Lisäksi kielistä (peruskursseistakin) on ollut iloa ja hyötyä elämän eri tilanteissa.

Aloitin yliopisto-opinnot aikana, jolloin Suomessa elettiin talouden nousukautta kuumimmillaan. Töitä oli tarjolla runsaasti; opiskelijoitakin suorastaan kiskottiin kadulta töihin. Hakeuduin kesätöihin, joissa sain olla tekemisissä kielten kanssa. Kääntämään pääsin ensi kertaa ”oikeasti”, kun työskentelin hetken aikaa silloisessa Lääkintöhallituksessa. Työni oli toimistosihteerin viransijaisuus, mutta lisäksi pääsin tekemään pienimuotoisia käännöstöitä. Myöhemminkin käännöstöitä on tarjoutunut muun tekemisen ohessa.

Usean vuoden ajan hankin toimeentuloni suomi toisena kielenä -opettajana. Kesäyliopisto tarjosi mahdollisuuden erikoistua tähän aihepiiriin edes yhden kurssin verran; nykyään tarjontaa on myös yliopistossa. Minkä tahansa kielen opetus kyseistä kieltä äidinkielenään puhuville ja vieraana kielenä puhuville vaatii opettajalta erityyppistä osaamista. Kurssi oli suppeahko, mutta se tarjosi hyvät eväät asiasta kiinnostuneelle. Sen jälkeen opiskelin omatoimisesti lisää ja aloitin pian työt kielikouluttajana ja tuntiopettajana. Työskentelin mm. työväenopistossa ja muutamassa yksityisessä kielikoulussa. Työhön kuului ryhmien opetusta, mutta runsaasti myös (yleensä yritysjohtajien) yksityiskoulutusta. Usein minulta tilattiin jonkin erityisen aihepiirin kursseja. 1990-luvulla opetusministeriö järjesti runsaasti kesäkursseja ulkomaisille nuorille, jotka halusivat aloittaa suomen kielen opinnot ja tutustua myös suomalaiseen kulttuuriin. Työskentelin monta kesää tällaisilla kursseilla sihteerinä ja myöhemmin opettajana. Sittemmin opetin S2-kursseja myös yliopistossa. S2-opettajana toimiminen tarjosi monenlaisia työmahdollisuuksia. Siitä on hyötyä muutenkin, sillä se on kasvattanut kieli- ja kulttuuritietoisuuttani olennaisella tavalla.

Useimmat opiskelukaverini hankkivat aineenopettajan pätevyyden jo perusopintojen aikana. Minä olin kiinnostunut vain aikuiskoulutuksesta ja tiesin, ettei minusta missään olosuhteissa tulisi äidinkielen opettajaa kouluun. Jo valitsemani aineyhdistelmä oli tarkoitukseen vääränlainen, mutta minulle itselleni juuri sopiva (kuvittelen näin edelleen). Tällä hetkellä mietin kuitenkin tutkijana koulun asioita ja käyn keskusteluja opettajien kanssa.

Perustutkinnon loppuvaiheen opinnot olivat hyvin vapaat, mikä sopi minulle hyvin. Opiskelin mm. vuoden verran Edinburghissa yleistä ja soveltavaa kielitiedettä. Pro gradu -tutkielmani tein professori Auli Hakulisen ohjauksessa. Viimeisessä ohjaustapaamisessamme hän taisi ottaa puheeksi jatko-opinnot. Olin ollut tutkimusapulaisena useassakin tutkimushankkeessa, mutta en tuntenut henkilökohtaisesti ketään, joka olisi opiskellut tohtoriksi saakka. Mielikuvissani tutkijantyö oli kammottavan yksinäistä; käsitys eristyneessä tutkijankammiossa työskentelystä vain vahvistui, sillä tutkimusapulaisena työskentelin nimenomaan kesäisin, jolloin useimmat muut olivat lomalla. Olinkin helpottunut, kun pääsin ajattelemasta väitöskirja-asiaa ja minulle tarjottiin lehtorin sijaisuutta suomen kielen laitoksessa. Vuosi oli tulikoe: tuoreena maisterina valmistelin yhden lukuvuoden aikana kahdeksan erilaista yliopistokurssia, otin vastaan kirjallisuuskuulusteluja mitä erilaisimmista aiheista, tarkastin kypsyysnäytteitä jne. Oli kiinnostavaa päästä näkemään kateederin toiselle puolelle. Pidin opetustyöstä paljon ja ajattelin jo silloin, että yliopisto olisi minulle sopiva työyhteisö.

Ensimmäiset kääntämisen kurssini pidin vuonna 1995. Olen opettanut käännöskursseja Suomen kielen ja kulttuurin opiskelijoille, mutta myös suomenkielisille suomen kielen opiskelijoille. Olen ollut pariin otteeseen ulkomailla opettajavaihdossa ja pitänyt mm. käännöskurssin englannista suomeen liettualaisille suomen opiskelijoille. Lähes koko yliopisto-opettajan urani ajan olen muiden tehtävien ohessa opettanut kääntämistä tai ottanut vastaan kirjatenttejä, jotka käsittelevät kääntämistä, käännössuomea ja näiden tutkimusta.

Aika pian maisteriksi valmistuttuani hain jatko-opinto-oikeutta ja sain ensimmäisen tutkimusapurahani. Kirjoitin väitöskirjaa lyhyissä jaksoissa kolme vuotta kokopäiväisesti  ja lisäksi useita vuosia opetustyön ohessa. Vuonna 1998 hoidin suomi toisena kielenä -assistentuuria ja hain tutkijakouluun omarahoitteiseksi opiskelijaksi. Omarahoitteinen paikka tarjosi pääsyn uudenlaiseen tutkijayhteisöön, mutta ei sitonut samalla tapaa kuin varsinainen tutkijakoulupaikka. Kun Helsinkiin perustettiin keväällä 1998 AKOn (ammattikielten ja kääntämisen opintokokonaisuuden) yhteyteen käännösviestinnän suomen määräaikainen lehtoraatti, hain virkaa ja yllätyksekseni sen myös sain. Omarahoitteinen olotila mahdollisti siirtymisen opetustyöhön.

Käännösviestinnän suomen lehtorin työ oli juuri sellaista mitä olin aina toivonut: pääsin suunnittelemaan ja opettamaan suomen kielen kursseja kääntämisestä kiinnostuneille yliopisto-opiskelijoille. Vastuullani oli käännösviestinnän suomen puoliarvosanaopetus Helsingissä, mutta opetin välillä myös Kouvolassa. Mieluinen puoli työtä oli sekin, että pääsin mukaan innostuneeseen ja dynaamiseen AKO-yhteisöön: suunnittelimme yhdessä kaikenlaista uutta, kivaa ja hyödyllistä kääntämiseen ja sen opiskeluun liittyvää, yli oppiainerajojen. Oli myös hurjan kiinnostavaa osallistua AKOn ja myöhemmin MonAKOn tutkijaseminaariin ja jatkokoulutuskursseille. AKOssa ollessani kohtasin Ritvan uudestaan, tällä kertaa kollegana. Ritva oli mukana AKOn monivuotisessa työryhmässä.

Oli kuitenkin vaativaa toimia yhtä aikaa kokopäiväisesti lehtorina ja kirjoittaa väitöskirjaa. Väitöskirjalla oli minulle välinearvoa, mutta sillä oli myös tärkeä itseisarvo. Välinearvo sillä oli sikäli, että 1990-luvun aikana väitöskirjasta tuli perusedellytys yliopistossa työskenteleville, jotka olivat kiinnostuneita opetus- ja tutkimustehtävistä. Monet omista opettajistani olivat olleet maistereita, mutta nyt edellytettiin tohtorintutkintoa; 2000-luvulla tilanne on edelleen muuttunut, niin että nykyään toivotaan usein jo dosentin pätevyyttä. Olin valtavan innoissani tutkimusaiheestani, ja tutkimusprosessin aikana opin runsain mitoin uudenlaista asiaa ja ennen kaikkea uusia taitoja. Kolmas motivoiva tekijä oli se, että olin utelias näkemään, mihin minusta on: millaista tutkiminen on ja millaisen ulottuvuuden se tuo elämään ja ajatteluun. Laajassa suvussani ei ollut juuri maistereita, saati tohtoreita. Ylioppilaaksikin kirjoitettiin enimmäkseen vasta minun sukupolveni aikana.

Väitöskirjaprosessin aikana koin tutkimusparadigman muutoksen: aloitin kieliopin ja varieteettien kuvauksesta kiinnostuneena tutkijana, mutta minusta kehittyi lopulta tekstin- ja diskurssintutkija, jota kiinnostavat ilmiöiden kontekstit laajassa mielessä. Kaikkiaan se oli pitkä prosessi, mutta tuon kehityksen näkökulmasta ei yhtään liian pitkä.

Vuodet 2003–2005 olivat yhtä turbulenssia. Yliopistossa järjesteltiin uudelleen AKOn ja MonAKOn rahoitusta. Silloin olin virkavapaalla ja viimeistelin väitöskirjaani intensiivisesti. Kun väitöskirja oli vihdoin esitarkastusvaiheessa, käännösviestinnän suomen lehtorin virkaa ei enää ollut. MonAKO jatkui, mutta suomen opetuksen resurssit vähenivät. Siinä vaiheessa siirryin vuodeksi Hankeniin opettamaan suomen kieltä ja viestintää. Perehdyin itselleni täysin uudenlaiseen opetusalaan, talouselämän viestintään, tutustuin uudenlaiseen työyhteisöön ja kulttuuriin sekä opettelin toimimaan ruotsin kielellä. Aamuisin heräsin usein jo viideltä ja aloitin päiväni väitöskirjan teolla: minun täytyi saada väitöskirja painokuntoon lukuvuoden aikana.

Väittelin elokuussa 2005. Vaikka väitöskirjani ei kääntämiseen liittynytkään, sain kuitenkin vastaväittäjältäni kiitosta mm. suomennostyöstä, jota olin tehnyt tieteenalan termejä kääntäessäni. Oli hienoa saada pitkä väitöskirjaprosessi päätökseen. Väittelyn jälkeen olin jälleen vuoden ajan yliopistonlehtorin sijaisena Helsingin yliopiston suomen kielen ja kotimaisen kirjallisuuden laitoksessa. Sen jälkeen tulevaisuus näyttäytyi jälleen kysymysmerkkinä.

Sitten minulle tarjoutui yllättäen uudenlainen työtilaisuus: mahdollisuus siirtyä post doc -tutkijaksi. Aloitin tutkijana ja koordinoijana professori Anneli Kauppisen johtamassa Kielitaidon kirjo -hankkeessa. Kyseessä oli Helsingin ja Jyväskylän yliopistojen yhteinen hanke. Käytännössä pysyin kotilaitoksellani, mutta ryhmityin uudella tavalla. Hankkeessa oli mukana suomen ja ruotsin kielen tutkijoita, kasvatustieteilijöitä ja tilastotieteilijä. Väitöskirjassani olin tutkinut sanomalehtitekstejä, mutta nyt tutkin koegenrejä: tehtävänantoja ja ylioppilasaineita. Oli suuri haaste tutustua uudentyyppiseen tutkimusalaan. Toki tutkin edelleenkin tekstejä, mutta kysymykset ja keskustelun kenttä olivat osin erityyppiset. On ollut upeata olla mukana tutkimusryhmässä, jossa ajatuksia pääsee jakamaan.

Muutosta seuraa usein toinenkin, ja olin välillä äitiyslomalla. Töihin palattuani aloitin tutkijatohtorina omassa, Suomen Akatemian rahoittamassa hankkeessani. Teen edelleen läheistä yhteistyötä Kielitaidon kirjon tutkijoiden kanssa; meillä on mm. tekeillä yhteinen kirja. Tiedän nyt, millaista tutkijan työ on. Se on usein hyvinkin sosiaalista. Tutkijat tapaavat paljon toisiaan, tutkimusta tehdään ryhmissä, osallistutaan seminaareihin ja konferensseihin jne. Arvostan tilaisuutta ajatella. On ylellistä, että elämään kuuluu ajanjaksoja, jolloin saa lukea ja kirjoittaa keskittyneesti aiheesta, joka kiinnostaa ja jonka kokee tärkeäksi. Hienoja ovat hetket, jolloin jokin suuri ja vaikea asiakokonaisuus alkaa hahmottua kunnolla ensi kertaa. Kun aloittaa artikkelin kirjoittamisen, oma ymmärrys asiasta on aina vaillinainen, vaikka toisin kuvittelisi. Kirjoittaminen keskittää ajatukset, ja minulle ainakin käy niin, että keksin ja ymmärrän jotain oleellista kirjoittamisen aikana. Samantyyppisiä tähtihetkiä olen kokenut jotain uutta kurssia valmistellessani ja muutenkin opettaessani. Tuntuu, että jos oikeasti haluaa oppia jotakin, kannattaa opettaa se ensin toisille. Siinä yliopiston ajatuksessa, että jokainen opettaja tutkii ja jokainen tutkija opettaa, piilee viisaus.

Nykyinen tutkimusaiheeni ei liity varsinaisesti kääntämiseen, mutta kaikkia aiheitani luonnehtii kontrastiivinen perusvire: minua kiinnostaa kahden kielen tai kielimuodon suhteiden selvittäminen, niiden vertailu ja niiden kohtaamisen ymmärtäminen. Olen alusta lähtien profiloitunut nimenomaan kirjoitetun kielen tutkijaksi, mutta usein tutkimukseni fokuksessa ovat ilmiöt, joihin liittyy puheenomaisuus jollain tasolla. Monissa tutkimuksissani olen tarkastellut tekstinsisäistä vaihtelua ja sen merkityksiä. Olen kirjoittanut murrebuumista ja murteelle kääntämisestä sekä ollut mukana toimittamassa kääntämisaiheisia teoksia. Väitöskirjassani käsittelin sanomalehtitekstien dialogisia siirtymälauseita ja puhutusta kielestä tuttua, alkuperältään savolaista dialogista passiivia (Katsotaanpa. Uskotaan. Otetaanpa esimerkki.). Tällä hetkellä tutkin puheenomaisuuden käsitettä ylioppilasaine-aineiston valossa. Olen kiinnostunut myös suomen ja ruotsin koegenrejen vertailusta.

Palaan jo mainitsemaani Ritvan käännöskurssiin. Sen yksi oleellinen anti oli pedagoginen. En koskaan kysynyt Ritvalta, miksi hän ei korjannut ja kommentoinut tarkkaan jokaista käännöstämme rivi riviltä, vaikka varmasti tiesi meidän salaisesti toivovan tarkkaa henkilökohtaista palautetta. Oma käännös on aina opiskelijalle tärkeä ja ainutlaatuinen, onhan siihen käytetty aivan valtavasti aikaa ja vaivaa. Varmasti Ritva tiesi, että janosimme palautetta ja hyväksyntää. Olen miettinyt asiaa myöhemminkin, ja nyt – itsekin paljon opettaneena – uskon tietäväni yhdenlaisen vastauksen. Vastaus on kaksiosainen ja liittyy asiantuntijuuteen.

Opiskelijan näkökulmasta voidaan kysyä: Millaiseen asiantuntijuuteen kurssi rohkaisee, mihin se kannustaa? Asiantuntijuuteen kuuluu monenlaista: täytyy oppia toimimaan kielen kanssa (esim. kääntämään), ajattelemaan (esim. punnitsemaan eri vaihtoehtoja), mutta myös keskustelemaan (esim. perustelemaan ratkaisujaan sekä itselle että muille). Asiantuntijuuteen kuuluu myös, että oppii seisomaan omin jaloin. Opettaja siis onnistuu, kun on tehnyt itseensä tarpeettomaksi. Toiseksi voidaan kysyä: Millainen on hyvä opettaja? Ajattelisin, että hyvä opettaja on laajasti asiantunteva, mutta myös sosiaalisesti älykäs. Tarkoitan tällä sitä, että hän arvostaa opiskelijoitaan, mutta tarkkaa myös itseään ja hyvinvointiaan ja kuuntelee paitsi opiskelijoita myös itseään. Tutkimukseen mutta myös opettamiseen liittyy mielessäni luovuus. Se on minusta yliopistolaisten tärkein voimavara. Väsymys, ahdistus ja pelko syövät luovuutta, mutta niin voi tehdä myös liian tasainen olotila. Kun puhutaan opetuksen laadusta, olisi oleellista puhua myös olosuhteista ja asenteista, jotka vaikuttavat luovaan työhön, sen onnistumiseen ja siinä jaksamiseen. Usein tämä tuntuu unohtuvan. Yliopistoyhteisössä elämää määrittävät aiempaa enemmän sellaiset asiat kuin julkaisumäärät ja mitä erilaisimmat muut ”suoritteet”, työajan ”kohdentaminen”, yhden jos toisen asian arviointi sekä raportointi sinne ja tänne. Olemme oikeastaan koko ajan arvioinnin alaisina, ja meiltä vaaditaan jatkuvaa näyttöä. Millaiset olisivat luovuutta sopivalla tavalla ruokkivat olosuhteet?

Uskon, että kääntäminen ja eri kielet ja kulttuurit ovat jatkossakin osa elämääni. Toivon tulevaisuudessakin voivani sekä opettaa että tutkia. Akateemisella uralla joutuu kuitenkin sietämään epävarmuutta ja välillä täytyy ottaa ihan uudenlaisiakin askelia ja avata uusia ovia. ”Jokainen uloskäynti on sisäänkäynti johonkin muuhun.” (Tom Stoppard). Olen ripustanut aforismin työhuoneeni ilmoitustaululle. Savoksi tuon saman olen kuullut: ”Eekköön se siitä jollae’ laella lutviinnu.”

Lähteet

Gee, James Paul (2009). Social linguistics and literacies. Ideology in discourses. Third edition. London: Routledge.

Leppihalme, Ritva (2007). Kääntäjän strategiat. Teoksessa H. K. Riikonen, Urpo Kovala, Pekka Kujamäki ja Outi Paloposki (toim.), Suomennoskirjallisuuden historia 2, s. 365–373. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.