Miten minusta tuli akateeminen tietotyöläinen? – Kaisa Koskinen

The Electronic Journal of the Department of English
at the University of Helsinki

ISSN 1457-9960

Volume 4, 2009

Translation Studies


tehoste18

© 2009 Kaisa Koskinen

MITEN MINUSTA TULI AKATEEMINEN TIETOTYÖLÄINEN?

Kaisa Koskinen

Juuret

Yliopistotyössäni tapaan toisinaan kollegoita, joille yliopistotutkinto ja akateeminen ura ovat aina olleet luonteva asia, joiden vanhemmat tai muu lähisuku ovat olleet yliopistolaisia ja jotka ovat lapsesta asti kasvaneet yliopiston ilmapiiriin. Oma sukutaustani on toisenlainen: vielä omassa sukupolvessanikin maisterit ovat harvassa, jatkotutkinnoista puhumattakaan. Pikemminkin menneisyydestä nousee tarinoita opintien ankaruudesta. Dramaattisin lienee isoisotätini Olga Marian kohtalo 1870-luvulla. Kun pappi ei häntä kelpuuttanut rippikouluun, vaan totesi että ”ei sinua Jumalakaan huoli kun et lukeakaan osaa”, hukuttautui Olga Maria rippikoulueväät vielä tuohikontissa selässään saman tien Hartolan kirkon vieressä virtaavaan Tainionvirtaan. [1]

Katriina Järvinen ja Laura Kolbe ovat yhdessä kirjoittaneet puhuttelevan teoksen perhetaustan vaikutuksista. Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa (2007) haastaa lukijan pohtimaan omia juuriaan. Itseäni en kuitenkaan tunnista sen paremmin Laura Kolben ylemmän keskiluokan perheen kuin Katariina Järvisen duunaritaustankaan kuvauksista. Oma tarinani on toisenlainen. Koulutettua akateemista sivistyneistöä ei perhetaustastani löydy, mutta opinhalua ja sivistyksen arvostusta kyllä. Opinhalua oli Olga Mariallakin, vaikka lukutaito olikin orpotytöltä jäänyt saamatta. Ilkka Malmberg kehottaa Helsingin Sanomien Kuukausiliitteen jutussaan ”Isännät ja rengit” meitä vastaamaan muutamaan testikysymykseen, joita ovat muun muassa ”Oliko lapsuudenkodissasi kirjahylly – ja siinä kirjoja? Oliko vanhempiesi lapsuudenkodeissa? Osasivatko vanhempasi ja isovanhempasi myös jotain toista kieltä, kuten ruotsia, saksaa tai englantia?” (HS/5/2009: 32). Malmbergin mukaan tällaiset kysymykset paljastavat, omistiko sukusi sata vuotta sitten maata. Voi olla, ja omien vanhempieni taustat vievät niin talollisten kuin torpparienkin suuntaan, mutta itselleni noista kysymyksistä aukeaa muutama avainnäkymä omaan perhehistoriaani, ja niiden kautta voin ymmärtää miksi päädyin tekemään tietyt uravalinnat. Enemmän kuin maanomistuksesta, nuo avainnäkymät kertovat sivistysaatteesta, tiedonhalusta ja kirjallisesta mielenlaadusta.

Omassa kodissani kirjahylly – kirjoineen – oli keskeisellä paikalla, ja lisäksi olimme paikalliseni sivukirjaston kanta-asiakkaita, ja niin kauas kuin jaksan muistaa, kotiin kannettiin pinokaupalla luettavaa viikoittain. Lapsuuden sunnuntaiden muistikuviin liittyykin usein hyrisevä hiljaisuus, kun koko perhe lukee tahoillaan kirjojaan. Lapsuudenperheeni lienee siis sittenkin lukeneistoa, sanan konkreettisessa merkityksessä. Vanhempieni lapsuuskodeissa kirjahylly oli ollut sisällöltään niukempi, ja isäni ahmi nuorena poikana muun muassa Raamatun kannesta kanteen kirjallisen lukuhimonsa tyydyttämiseksi, kun muutakaan ei ollut. Myöhemmin hän kartutti kirjakokoelmaansa kiertäviltä vanhan kirjan kauppiailta ja huutokaupoista. Vieraita kieliä eivät vanhempani juuri osaa, mutta halki lapsuuteni on keittiöstä kantautunut Start-kielikurssin nauhojen puheen porina, kun äitini kotitöiden ohessa opetteli C-kaseteilta englantia. Sinnikkäästi, vuodesta toiseen. Naapuristossa ja luokkakavereilla oli duunariperheitä. Heihin verrattuna meillä oli kulttuurikoti, jossa kirjallisuuden ohessa harrastettiin kotiseutumuseoita, kesätaidenäyttelyitä ja teatterikäyntejä.

Ehkä tuo kokemus suhteellisesta sivistyneisyydestä aiheutti sen, että vasta melko myöhään akateemisella urallani olen alkanut törmätä tilanteisiin, joissa kokemusmaailmojen erilaisuus näkyy. Yliopistoon pyrkiminen ja akateeminen koulutus sinänsä eivät näyttäytyneet mitenkään erityislaatuisina valintoina, eikä opiskeluaikaan liity muistikuvissani mitään tällaisia pohdintoja, vaikka opiskelutoverini tulivat monenlaisista taustoista. Vasta kiinnostuminen tutkimuksesta ja teoreettisista kysymyksistä nosti raja-aidan näkyväksi. Ensimmäisen artikkelini kiikutin ylpeyttä uhkuen näytille lapsuudenkotiin, jossa se herätti hämmennystä ja vaivautuneisuutta. Sittemmin olen oppinut, että tutkimukset ovat duuniani, jonka erityispiirteillä en perhepiiriä juuri rasita. Enpä itsekään tiedä juuri mitään kuorma-autojen rakenteesta tai valaisintekniikasta. Akateemiset juhlat tuovat perhetaustan pintaan monin tavoin: väitöskaronkkaan, promootioon ja muihin juhlallisuuksiin liittyy myös perheenjäsenille käsikirjoitettuja rooleja, joihin ei tunnu reilulta vaatia muita osallistumaan, elleivät he halua akateemiseen leikkiin liittyä.

Sattumankauppaa?

Ei minulla lapsesta saakka ollut mitään vahvaa ajatusta, että isona ryhdyn kääntäjäksi, saati tutkijaksi. Päinvastoin, ”tiesin” jo varhain, että minusta tulee sisustusarkkitehti. En sitten kuitenkaan koskaan edes pyrkinyt alalle, arkkitehtiopintoihin kylläkin. Jälkeenpäin olen ajatellut, että onneksi jäin aina riman alle; minusta olisi tullut varsin keskinkertainen arkkitehti, mutta kääntäjänä ja kääntämisen tutkijana olen kokenut monia onnistumisen elämyksiä. Silti oli osin sattumaa, että päädyin vuonna 1987 Tampereen kääntäjänkoulutuslaitokseen. Olin hakenut moneen paikkaan, ja päässytkin Jyväskylään lukemaan erityispedagogiikkaa, mutta valitsin kääntämisen oikeastaan pohjimmiltaan siksi, että valintakokeessa sattuneen kömmähdykseni vuoksi minulle jouduttiin järjestämään erikseen haastattelutilaisuus. Aavistan, että minut oli kaiken selvittelyn jälkeen helpompi ottaa sisään kuin ottaa se riski, että valittaisin. Minä puolestani en kaiken ylimääräisen vaivan jälkeen kehdannut sanoa, että en sitten kuitenkaan tule… Niinpä minusta ei sitten tullut erityisluokanopettajaa.

En muista koskaan ajatelleeni, että haluan kääntäjäksi koska en halua opettajaksi. Vahvuuteni, kiinnostuksenkohteeni ja hakuvaiheen työkokemukseni päinvastoin näyttivät viittaavan vahvasti opettajuuteen. Olin ehtinyt ennen opintojen aloittamista olla niin esikoulun apuopettajana, opettajan sijaisena, erityisryhmien liikunnanohjaajana kuin lasten liikuntakerhon vetäjänäkin. Minua veti opintoihin kiintymys englannin kieleen, mutta ehkä eniten kiinnostuin alasta pääsykokeen suomen osion myötä. Sananlaskujen ja Suomi-iskelmien täydennystehtävät, sananselitykset ja muut suomen kielen ja suomalaisen kulttuurin rikkautta hyödyntävät pääsykoekysymykset olivat minusta riemastuttavia. Vastaavaa löytämisen ja luovuuden iloa olen kokenut myös käännöskursseilla, ja yhä edelleen koen kääntäjän työssä antoisimmaksi juuri oman kielen ilmaisuvarannon venyttämisen ja maistelun. Varsin pian huomasinkin, että olin vähän vahingossa päätynyt alalle, joka oli minulle mitä osuvin.

Teoriavetoinen akateemisuus

Koulutuksessa rakennetaan kääntäjän identiteettiä, ja sisäinen kääntäjäni on kaikkien yliopistovuosien jälkeenkin edelleen vahvasti elossa. Aina toisinaan otan vapaata akateemisesta maailmasta saadakseni taas hetken elää kääntäjän elämää. Viime vuosina etäisyys ei kuitenkaan ole ollut pitkä, sillä olen virkatyöni ohessa toiminut lähinnä akateemisen tietokirjallisuuden kääntäjänä. Tutkijanuralle en erityisesti koskaan hakeutunut, mutta teoreettiset pohdinnat veivät minut mukanaan. Opiskeluaikanani 1980-ja 1990-lukujen vaihteessa kääntäjänkoulutus oli vielä hyvin käytännönläheistä. Tampereella vastanimitetyt apulaisprofessorit ja omalla kohdallani etenkin Riitta Oittisen saapuminen opettajakuntaan toivat kuitenkin tutkimuksellisuuden ja tieteellisyyden ituja, jotka saivat meidät opiskelijat suorastaan janoamaan ja vaatimaan lisää teoriaopetusta.

Itselleni muodostui merkityksellisimmäksi käännekohdaksi kuitenkin sivuaineeni kirjallisuustiede. Untuvikkona sivuaineilijana aloitin syksyllä 1990 ensimmäisen tekstianalyysikurssini (perusopinnot olin tehnyt kirjatentteinä). Opettajana oli minulle entuudestaan tuntematon Matti Savolainen, ja kurssin teemaksi oli valittu dekonstruktio, josta minulla ei ollut mitään ennakkokäsitystä. Koskaan en opinnoissani ole ollut niin pihalla kuin tuon kurssin alussa! Itsekseni mietin, että muille tämä kaikki on varmaan aivan selvää, ja manasin, että olisi pitänyt suorittaa kursseina niitä perusopintojakin; minulta oli selvästi jäänyt jotain perusteita ymmärtämättä. Melko pian aloin kuitenkin oivaltaa, että jos vain saan tämän Derridan ajatuksista kiinni, niillä on relevanssia myös kääntämisen ja käännösteorian näkökulmasta. Tein aiheesta kurssin lopputyön, sitten kirjallisuustieteen proseminaarin ja neljännen opiskeluvuoden lopulla menin varovaisesti juttelemaan professorin kanssa että minulla olisi tämmöinen kääntämisen filosofiaa sivuava gradunaihe ja että voisinkohan jo alkaa tehdä sitä gradua vaikka seminaari on kyllä käymättä? Professori Varantolan vastaus oli: ”no jos nyt välttämättä haluat tuosta aiheesta tehdä…”. Gradun jälkeen syntyi Kristan ohjauksessa lisensiaatintyö ja vielä väitöskirjakin.  Edelleen huomaan palaavani joihinkin dekonstruktion perusteemoihin yhä uudelleen, vaikka olen sittemmin sitonut tutkimuksiani myös moniin muihin viitekehyksiin. Pysyväksi vammaksi jäi ainakin ikuinen ambivalenssi, kyvyttömyys uskoa vakaasti mihinkään väitteeseen ja pakonomainen tarve kurkistaa argumenttien kääntöpuolelle. Toisaalta se, että olen aloittanut tutkimukseen perehtymisen dekonstruktiosta, on johtanut siihen, etten osaa aristella haasteellisempiinkaan lähestymistapoihin tarttumista.

Yhdessä eteenpäin

Nuori tutkijanalku, joka selittää jotakin nurinkääntämisestä, kirjailijan kuolemasta ja erojen leikistä, ei aina näytä ihan uskottavalta. Urani olikin vähällä tyssätä alkuunsa Savonlinnan kesäkoulussa vuonna 1993, jossa pidin elämäni ensimmäisen akateemisen tutkimusseminaariesitelmän (ikinä en ollut edes kuulemassa moista aiemmin). Kun lopetin suoraan paperista lukemani esityksen, tokaisi puheenjohtajana toiminut Sonja Tirkkonen-Condit miettiväisellä äänellä: ”Niin, olikohan tuossa nyt mitään järkeä?” Sillä hetkellä olin valmis itsekin myöntämään, että ei varmaankaan. Onneksi vierailevaksi luennoitsijaksi kutsuttu kirjallisuuden tutkija ja suomalaisen kirjallisuuden englannintaja Seija Paddon antoi minulle tukea ja uusia näkökulmia. Muut jonottivat tapaamaan Gideon Tourya; minä puhuin tuntikaudet Seijan kanssa. Lisäksi sain muilta, jo pidemmälle ehtineiltä väitöskirjantekijöiltä kannustusta alusta alkaen. Erityisesti koin, että Ritva Leppihalme ja Sirkku Aaltonen näkivät tuolloin, että olin pyrkimässä johonkin tolkulliseen, vaikka itse vielä haparoin.

Tutkija puurtaa usein oman aiheensa kanssa varsin yksinään. Tutkimus ja tieteenteko on kuitenkin pohjimmiltaan hyvin yhteisöllistä. Omalle tutkijanuralleni ratkaisevan tärkeitä ovat olleet eri tavoin syntyneet viralliset ja epäviralliset yhteisöt. Tampereella oli 1990-luvun puolivälissä pieni, mutta aktiivinen käännöstieteen tutkijaryhmä, ja tutkijaseminaarien ohessa kävimme yhteisessä tutkijanhuoneessamme innoittuneita keskusteluja etenkin Outi Paloposken ja Erkka Vuorisen kanssa. Tuolloin syntynyt side on yhä vahva, ja etenkin Outin kanssa olen sittemmin tehnyt niin paljon yhteistyötä, että Outin vaikutuksen erottaminen omassa ajattelussani on lähes mahdotonta. Erityisen tiiviiksi yhteistyömme muodostui kummankin työstäessä väitöskirjaansa täysin eri aiheista, mutta vastavuoroisesti toinen toistemme käsikirjoitusta kaiken aikaa lukien ja kommentoiden. Sittemmin olemme niin opettaneet, tutkineet kuin kirjoittaneetkin yhdessä.

Tuolloin asuin itsekin Helsingissä, ja Tampereen seminaareja useammin osallistuin Helsingin yliopistoon vastaperustetun AKOn, sittemmin MonAKOn tapaamisiin. Andrew Chestermanin vetämissä seminaareissa käytiin inspiroivia ja ajan hermolla olevia keskusteluja, joita monet tunnetut kansainväliset vieraat vielä ryydittivät. Erityisesti haluan mainita myös Şebnem Susam-Sarajevan, joka tuolloin asui Helsingissä. Şebnem liittyi luontevasti Outin ja minun väitöskirjapiiriin, ja antoi tarkkasilmäisenä lukijana erinomaista sparrausta.

Helsingin-vuodet itsenäistivät minua Tampereen vaikutuspiiristä, vaikka virallisesti olen aina edustanut Tampereen yliopistoa. Toinen vastaava harppaus itsenäiseksi tutkijaksi oli post-doc-tutkijavuoteni (2004-2005) Tampereen yliopiston UTACAS-tutkijakollegiumissa Yhteiskuntatieteiden tutkimuslaitoksessa. Senioritutkijoiden hiljaista tietoa välittyi lounaspöydässä ja tutkimusretriiteissä enemmän kuin aina sillä hetkellä ymmärsinkään. Vuosi vapautti minut myös käännöstieteilijöiden joukossa ainakin aiemmin melko tavallisesta alemmuuskompleksista; huomasin että ”tieteellisyyteni” ja metodinen osaamiseni ei mitenkään jäänyt jälkeen muista ja että kääntämisen sosiologian suuntaan kääntynyt tutkimusotteeni läpäisi yhteiskuntatieteitä edustavan muun ryhmän seulan. Itseluottamuksen palautuminen oli arvokasta myös siksi, että samaan aikaan saman tematiikan ympärille rakennettu Suomen Akatemian tutkimushankehakemus tuli hylätyksi, ja arvioijat totesivat että vaikka hanke on relevantti ja mielenkiintoinen, tekijät ovat vääriä, koska käännöstieteilijällä ei voi olla kompetenssia tutkia kääntämisen yhteiskunnallisia ulottuvuuksia…

Sittenkin opettajaksi?

Minun on ollut melko helppo luovia kääntäjän ja tutkijan identiteettien välillä; opettajuutta olen joutunut enemmän työstämään. Opettajuuteni käynnistyi hyvin myöhään: vasta väitöskirjan ollessa loppusuoralla minua pyydettiin ensimmäistä kertaa opettamaan. Tampereen yliopiston sijaan kutsu tuli Helsingistä, jossa pidin luentosarjan kääntäjän etiikasta lukuvuonna 1999-2000. Varsinaisesti olen alkanut rakentaa opettajan identiteettiä vasta viime vuosina, saatuani lehtorin viran Tampereen yliopistosta vuonna 2005. Yliopisto-opettajuus pakenee määrityksiä ja soljuu muiden akateemisten tehtävien, hallinnon ja tutkimuksen, lomaan (kiinnostavia yliopisto-opettajien elämäntarinoita, ks. Vuorikoski ja Törmä 2004). Ehkä siksikin olen vasta löytämässä opettajuuden ilot ja haasteet. Yliopistossa opettaja myös rakentaa oman tonttinsa, kun taas uudet tulokkaat joutuvat aloittamaan edeltäjiensä työstämissä muoteissa. Minäkin sain aluksi roolin, johon en kokenut mahtuvani. Tampereella kääntäjänkoulutusta on viime vuosina rakennettu uuteen muotoon, ja sitä rakentaessa on samalla uudistunut omakin opetukseni. Kun syksyllä 2009 starttaamme uudessa monikielisen viestinnän ja käännöstieteen koulutusohjelmassa, pääsen käynnistämään useampiakin uusia kursseja, joista olen todella innoissani.

Kun aikanaan tein gradua, minusta tutkiminen oli todella hauskaa. Siksi halusin jatkaa. Jatko-opintoja aloittaessani ajattelin, etten oikeastaan halua yliopistouralle, mutta teen tutkimusta niin kauan kuin se on minusta kivaa. Jatkan edelleen. Akateemisen työläisen arki on tuonut tutkimuksen oheen paljon sellaista, mikä ei varsinaisesti ole ”kivaa”, ja yhä lisääntyvä tietotekninen byrokratia, mittaaminen, tuottavuuspuhe ja kiristyvä työtahti ovat omankin urani aikana muuttaneet yliopistotyötä melkoisesti. Matkalla olen myös muuttanut itseni kanssa tekemääni sopimusta. Vuosia sitten, erään turhauttavan kokemuksen jälkeen, päätin, että ikinä enää en yliopistojuttujen vuoksi itke ja että jos niin kuitenkin käy, silloin lähden. Vielä ei ole tarvinnut lähteä, ja edelleen minulla on ainakin useimmiten varsin kivaa.

Viitteet

[1] Lähde: Aino Heikkilän sukututkimus Slantin suvusta (n.d.)

Lähteet

Järvinen, Katriina ja Laura Kolbe (2007) Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa, Kirjapaja.

Malmberg, Ilkka (2009) ”Isännät ja rengit”, Helsingin Sanomien Kuukausiliite 5/2009.

Vuorikoski, Marjo ja Taina Törmä (toim.) (2004) Opettaja peilissä. Katse ammatilliseen kasvuun. Kansanvalistusseura, Helsinki.

Back to top

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *