University homepage | Suomeksi | På svenska | In English

Miten minusta tuli kääntämisen opettaja ja käännöstutkija – Inkeri Vehmas-Lehto

The Electronic Journal of the Department of English
at the University of Helsinki

ISSN 1457-9960

Volume 4, 2009

Translation Studies


tehoste7

© 2009 Inkeri Vehmas-Lehto

MITEN MINUSTA TULI KÄÄNTÄMISEN OPETTAJA JA KÄÄNNÖSTUTKIJA

Inkeri Vehmas-Lehto

Muutkin ovat maininneet, että elämä on sattumia. Ainakin minun uranvalintaani se pätee. Toisaalta sattumia ovat ainakin alitajunnan tasolla ohjanneet myös omat taipumukset ja tarpeet: olen kyllä ns. kieli-ihminen ja nautin kääntämisestä. Olenkin aina kokenut olevani omalla alallani. Joka tapauksessa yksi edellytys sille, että minusta tuli kääntämisen opettaja ja sitten myös tutkija, oli varmaan kielen valinta, sillä venäjän kielellä työpaikan saaminen kieli-instituutista ei tuottanut ongelmia. Päätymisessä kääntämisen opettajaksi/tutkijaksi onkin ollut kaksi tärkeää seikkaa: venäjän kielen kiertyminen leipäpuuksi ja muutto Kouvolaan.

Venäjä elämänuraksi

Olen aina pitänyt kielistä, mutta muitakin urasuunnitelmia oli. Yksi ammatti, jota minulle kovasti suositeltiin, oli hammaslääkärin työ. Se sopii kuulemma naiselle, sillä praktiikkaa voi pitää kotona ja siinä välillä poiketa kyökin puolella huolehtimassa kotiasioista. Niin pitkälle tämä ajatus eli, että kielilinjalaisena hain ja pääsin matemaattis-luonnontieteelliseen osastoon lukemaan fysiikkaa ja kemiaa valmistautuakseni hammaslääketieteellisen pääsykokeisiin. Olin kuitenkin päässyt myös lukemaan englantia. Vielä Helsinkiin tullessani en tiennyt, kumman valitsen.

Minulla oli koulussa pitkä saksa sekä lyhyt englanti ja latina. Saksa oli intohimoni, mutta   saksan oppiaine oli Helsingin yliopistossa siihen aikaan tunnettu suuntautumisestaan kielihistoriaan, ja minä taas olin kiinnostunut nykykielistä. Sitä paitsi teki mieli oppia jotakin uutta. Mutta venäjää… Eipä moinen ollut tullut mieleen ennen kuin ylioppilaskesänä ollessani Saksassa entisessä koululaisvaihtoperheessäni. Siellä meni vähän huonosti, ja olin neuvoton ja onneton, kun en tiennyt, mitä olin tehnyt väärin. Katselin usein Kielin kanavan rannalla ohi lipuvia laivoja. Vuosi oli 1966, eivätkä saksalaiset sodan jäljiltä vieläkään heiluttaneet venäläisille laivoille, vaikka muita laivoja iloisesti tervehtivät. Kerran siinä surullisena istuskellessani minussa heräsi uhmakas ajatus ”kyllä venäläisetkin sentään ovat ihmisiä”. Syksyllä hakeuduin sitten venäjän alkeiskurssille. Ja olihan siellä muitakin, iso luentosali täynnä ikkunalautoja myöten.

Siitä se lähti. Seuraavana vuonna kävin silloin tällöin jatkokurssilla ja kolmantena vuonna aloitin approbatur-opinnot. Ihmeiden ihme on, että sillä opetuksella ja sillä opiskelulla asiat etenivät. Miten esimerkiksi selvisin approbaturiin kuuluvasta muinaiskirkkoslaavin kurssista, kun hanskassa oli noin 20 kappaletta venäjän alkeiskirjasta? Suullinen kielitaito oli vielä cum lauden jälkeen olematon (ns. keskusteluryhmässä oli yli 30 henkeä), ja vasta kieliharjoittelussa Leningradissa opin panemaan kaksi sanaa peräkkäin venäjäksi. Huonekaverini Tanja vertasi minua jälkeenpäin pieneen koiraan, joka katsoo viisailla silmillä ja ymmärtää kaiken, muttei osaa mitään sanoa.

Venäjän opinnot kuitenkin etenivät askel kerrallaan. Kun olin jotakin saanut aikaan, ajattelin aina, että kun olen kerran näin pitkälle päässyt, niin eihän tätä kannata tähän jättää. Jonkinlainen heräämisen hetki oli vasta v. 1989 väitöskirjan jälkeen, jolloin minut valtasi ajatus ”hyvänen aika, miten olen tähän päätynyt”. Mutta olen aina tarvinnut haasteita. Niitä sisältyi mm. pro gradu -tutkielman (1973) kirjoittamiseen venäjäksi ainoana apuneuvona WSOY:n pieni punainen sanakirja. Valmistuminen venäjä pääaineena olikin siihen aikaan jonkinasteinen ihme.

Kääntämisen opettajaksi

Mutta miksi kääntämisen opettajaksi? Äitini ja kaikki kolme sisarustani olivat opettajia, enkä halunnut mitään niin tavanomaista ammattia. Tarkoitukseni oli ryhtyä kääntäjäksi ja tulkiksi. Saadakseni taustatietoja liike-elämää varten olin mm. suorittanut cum lauden kansantaloustieteestä. Mutta sisu meni kaulaan ja kääntäjän ura myttyyn ennen kuin se oli alkanutkaan. Kun nimittäin soitin Rauma-Repolaan, joka Helsingin Sanomissa ilmoitti venäjän kääntäjän ja tulkin paikasta, firmasta vastasi isällisellä äänellä herra, joka reagoi pelkästään sukupuoleeni ja jota ei vähääkään kiinnostanut, millaisia muita ominaisuuksia tai arvosanoja minulla voisi olla. ”Kuulkaahan nyt, ei tämä ole mikään tyttöjen paikka. Tulkattavat kertovat usein sellaisia rasvaisia juttuja, ja sitten on vielä ne saunaillat.” Olin siihen saakka ollut autuaan tietämätön siitä, että olin jotenkin huonompi kuin pojat, ja kyllä siinä viikko vierähti istuessa ja ihmetellessä asioiden tilaa. Kun minua sitten kysyttiin Jyväskylän yliopistoon tuntiopettajaksi, en kauaa nikotellut. Niinpä minusta ei tullut kääntäjää eikä tulkkia, vaan kääntäjien ja tulkkien opettaja. Vietettyäni iloisen mutta nälkäpalkkaisen vuoden Jyväskylässä siirryin nimittäin Kouvolaan kieli-instituutin lehtoriksi v. 1974.

Opetin siis kääntämistä ennen kuin varsinaisesti tiesin siitä mitään. Kääntämistä ruvettiinkin – ainakin Suomessa – ensin opettamaan ja sitten vasta tutkimaan. Se, että näin toimittiin, voi tuntua kummalliselta, mutta kokemuksesta voin sanoa, että se on mahdollista ja että tuloksetkin olivat varsin hyviä. Kyllä meidän kieli-instituuttiaikaiset opiskelijamme saivat matkaansa sen perusasenteen kääntämiseen, että sanasanaisuus ei kelpaa, vaan aivojen käyttö on välttämätöntä. Tämä asenne juurtui heihin tuhansien käytännön tapausten avulla, joita tuli eteen käännös- ja tulkkausharjoituksissa. Käännösten palautustunneilla tutustuttiin käännösongelmien ratkaisuvaihtoehtoihin ja samalla ainakin jollakin tasolla myös teoriaan. Tehtiin yleistyksiä yksittäistapauksista. Kovin teoreettiseen ajatteluun ei eväitä luonnollisesti ollut. Opiskelija saattoi tehdä onnistuneen käännöksen, mutta hän tuskin osasi nimetä niitä toimenpiteitä, jotka siihen olivat johtaneet. Eikä opettaja ollut tässä suhteessa paljon viisaampi.

Kääntämisen tutkijaksi

Tutkimuksen teko tuli ajankohtaiseksi siinä vaiheessa, kun liityimme Helsingin yliopistoon 1980-luvun alussa. Tutkimuksen tärkeydestä puhuttiin niin monessa juhlapuheessa ja julkilausumassa, että minä otin sen ihan todesta. Olenkin joskus vitsaillut, että jos olisin ollut fiksumpi, olisin huomannut, että juhlapuheet ovat juhlapuheita ja että elämästä voi päästä helpollakin. Ja ihan vakavasti puhuen, jos nyt annettaisiin mahdollisuus elää sama elämä uudestaan, jättäisin väliin. Niin koville otti jatko-opintojen suorittaminen työn ja kahden pienen lapsen ohella.

Ensimmäisinä työvuosina en kyllä jatko-opintoja edes ajatellut, sillä kaikki aika kului opetuksen valmisteluun ja venäjän kielen vaikeuksien oppimiseen, aina päivää ennen omia oppilaita. Kouvolan kieli-instituutti oli perustettu vasta 1971, niin että venäjän ylintä kurssia ei minun sinne tullessani vielä ollut pidetty lainkaan ja opetusta rakennettiin muutenkin aika tyhjälle pohjalle. Sitä paitsi ennen kuin jatko-opintoja edes voi aloittaa, oli sen ajan vaatimusten mukaan suoritettava toinen laudatur, siis nykyisiä syventäviä opintoja vastaavat opinnot. En millään pystynyt motivoitumaan englannin laudaturin suorittamiseen päästäkseni tekemään venäjän jatko-opintoja.

Mutta sitten se iski, nimittäin jatko-opintohimo. Se tuli yhtenä päivänä ja niin vahvana, että en paljon liioittele jos sanon, että siihen ei auttanut kuin väitöskirja tai kuolema. Muistan vielä päivämääränkin ja mitä olin tekemässä. Päivämäärä oli 12.6.1980, ja istuin 1,5-vuotiaan esikoiseni kanssa hiekkalaatikolla. Niinpä sitten matkustin Helsinkiin selvittämään vaadittavia opintoja ja palkkasin naapurintytön hiekkalaatikolle 1,5 tunniksi päivässä. Sivulaudaturtyöni käsitteli gerundien vastineita venäjästä englantiin tehdyissä käännöksissä. Työ oli siis jotensakin kontrastiivinen, eikä minulla silloin vielä ollut käsitystä siitä, miten käännöstutkimusta tehdään. Ratkaisevaa motivaation ja tulevaisuuden kannalta oli, että englannin Laudatur Essay -tenttiin sai itse valita aineiston ja että Andrew Chesterman otti vastaan myös käännösteoriaa koskevia suorituksia. En tosin kovin paljon viisastunut siitä kirjallisuudesta, jonka tenttiin löysin. Lukuun ottamatta Eugene Nidan teoksia (Nida 1964; Nida & Taber 1969) kääntämisestä oli kirjoitettu varsin triviaalisti tai suorastaan kummallisesti. Esimerkiksi Catfordin (1965) teoksen kahlasin läpi ihmetellen, miksi sitä pidettiin uraa uurtavana, vaikka siinä ei puhuttu mitään varsinaisista kääntäjän ongelmista. Catfordin kuvaamat käännösvaihdot olivat puhtaasti kielellisiä, ja sellaiset ratkaisut kääntäjä yleensä tekee edes tiedostamatta ongelman olemassaoloa. Kummallisuuksista jäi mieleen Savoryn (1957) kanta, että lukijan – ”sivistyneen miehen” – täytyy päästä käännöksen avulla nauttimaan lähtökielen ilmauksista. Tutustuminen käännösteoriaan antoi joka tapauksessa yleisnäkemystä ja itseluottamusta. Rupesin tajuamaan, että jos minä en tiedä, eivätpä juuri tiedä muutkaan.

Lisensiaatintutkielmaa rakentaessani olin joka tapauksessa suuren hämmennyksen vallassa. En tahtonut löytää kirjallisuudesta juuri mitään sellaista järkevää, joka olisi liittynyt omaan tutkimusaiheeseeni. Yhden onnen hetken koin Gideon Touryn esiintyessä soveltavan kielitieteen konferenssissa Jyväskylässä 1980-luvun alussa. Hän puhui käännösinterferenssistä (ks. Toury 1979), ja kerrankin tuntui, että joku puhui juuri siitä, mikä minuakin kiinnosti. Lisensiaatintutkielmani (Vehmas-Lehto 1987a) ja väitöskirjani (Vehmas-Lehto 1989) käsittelivät nimittäin venäjän interferenssiä suomennoksissa mm. siitä näkökulmasta, millä tavoin käännösten substantiivityylisyys vaikuttaa niiden luettavuuteen.

Käännöstutkimus ei ollut tutkimusalana vielä muotoutunut, eikä ollut oikein ketään, joka olisi osannut neuvoa, miten sitä tehdään. Ne neuvot, joita tutkimukseeni sain, olivat usein niin omituisia, että niitä ei voinut noudattaa, mutta kun ne tulivat arvovaltaisilta tahoilta, niitä ei suoralta kädeltä voinut hylätäkään. Minua neuvottiin mm. teettämään kritisoimilleni käännöksille vaihtoehtokäännökset jollakin ammattikääntäjällä, sillä omat käännösehdotukseni eivät olisi objektiivisia. Mutta kun kritisoitavat käännökset olivat jo ammattikääntäjien tekemiä, mikä takaisi, että seuraava ammattikääntäjä tekisi luettavammat käännökset? Ja jos neuvoisin häntä, missä sitten olisi objektiivisuus?

Käännöstutkimus myös sekoitettiin kontrastiiviseen tutkimukseen. Niinpä sain myös sellaisen neuvon, että jos aion tutkia venäjästä suomeen tehtyjä käännöksiä, minun täytyy objektiivisuuden vuoksi tutkia myös suomesta venäjään tehtyjä käännöksiä. Vain sillä tavoin voin varmistaa, että vastaavuudet ovat luotettavia. Mutta enhän minä etsinyt mitään vakiovastineita. Tutkimani käännökset olivat päinvastoin vaikeita ymmärtää juuri vakiovastineiden takia: venäjän teonnimilausekkeet oli niissä käännetty mahdollisimman uskollisesti teonnimilausekkeilla, vaikka vastaavissa suomalaisissa teksteissä suosittiin verbejä. Kaiken kaikkiaan minulta kului vuosikausia jonkinlaiseen kontrastiiviseen poukkoiluun ja ylimalkaan sen selvittämiseen, mitä käännöstutkimus oikein on. Tuloksena selvitystyöstä oli artikkeli, jossa verrataan kontrastiivista kielitiedettä ja käännöstutkimusta (Vehmas-Lehto 1987b; ks. myös Vehmas-Lehto 1989: 37–39). Se on edelleen suurelta osalta ajankohtainen, vaikka myös kontrastiivinen tutkimus on edennyt.

Parina viime vuosikymmenenä käännöstutkimus on kehittynyt huimasti, ja on ollut palkitsevaa seurata tätä kehitystä ja myös ohjata kääntämistä ja terminologiaa käsitteleviä tutkielmia. Oma tutkimukseni on viime vuosina kohdistunut toisaalta eksplikointiin käännösstrategiana ja toisaalta terminologisten sanakirjojen laadintaan. Mutta tässä artikkelissahan puhe oli siitä, miten kaikki alkoi.

Kirjallisuus

Catford, J. C. 1965: A linguistic theory of translation. Oxford University Press, London.

Nida, Eugene A. 1964: Toward a science of translating. Brill, Leiden.

Nida, Eugene A. & Taber, Charles R.1969: The theory and practice of translation. Brill, Leiden.

Savory, Theodore 1957: The art of translation. Jonathan Cape, London.

Toury, Gideon 1979: Interlanguage and its manifestations in translation. Meta 24, 223–231.

Vehmas-Lehto1987a: Funktionaaliseen ekvivalenssiin perustuva käännöskritiikkimalli ja sen sovellus venäjänkielisten lehtitekstien suomennoksiin. Lisensiaatintutkielma. Helsingin yliopisto, slaavilaisten kielten laitos.

Vehmas‑Lehto, Inkeri 1987b: Translation science and contrastive linguistics – boundary clearing and a neighbourly handshake. Teoksessa Sajavaara, Kari (toim.): Applications of Cross‑Language Analysis. Jyväskylä Cross­Language Studies 12. Department of English, University of Jyväskylä, 63–72.

Vehmas-Lehto, Inkeri 1989: Quasi-correctness. A critical study of Finnish translations of Russian journalistic texts. Neuvostoliittoinstituutin vuosikirja 31. Neuvostoliittoinstituutti, Helsinki.