Tiellä johonkin – Ritva Hartama-Heinonen

The Electronic Journal of the Department of English
at the University of Helsinki

ISSN 1457-9960

Volume 4, 2009

Translation Studies


tehoste4

© 2009 Ritva Hartama-Heinonen

TIELLÄ JOHONKIN

Ritva Hartama-Heinonen

Perillä – tai ehkei sentään

Elokuun 1. päivä on opetuksen maailmassa vahdinvaihdon aikaa. On menijöitä, on tulijoita. Joku lopettaa, joku aloittaa.

Viimeistellessäni tätä tekstiä elokuussa 2009 olen juuri ohittanut yhden virstanpylvään. Olen aloittanut ruotsin kielen (kääntämisen ja tulkkauksen) yliopistonlehtorin virassa itselleni uudessa laitoksessa, ja olen ensi kertaa elämässäni, näin kai uskaltaa sanoa, tunnustetusti kääntämisen tutkija ja kääntämisen opettaja. Kääntämistä olen tutkinut ja opettanut aiemminkin, itse asiassa vuosikausia, mutta enää en ole asemaltani jatko-opiskelija, tutkijakoulutettava, tohtorikoulutettava, doktorand, PhD student, en ole väliaikainen, virkaa tekevä vt., viransijainen vs. tai mvs., määräaikainen ma. tai osa-aikainen oa. assistentti tai tutkija tai lehtori.

Olen edennyt alallemme eli yliopistomaailmalle mutta vielä enemmän ajallemme tyypillisellä tavalla. Nyt olen perillä – ehkä vain hetkellisesti, sillä elämä rakentuu ja etenee etapeittain. ”Kielitoimiston sanakirjan” määritelmiä tulkiten olen siis uravaiheeltani ’päämäärässä’ ja ’määränpäässä’ sekä asiantuntijaroolissani ’selvillä jostakin’, ’hyvin perehtynyt johonkin’ ja ’jonkin hyvin tunteva’. Tähän perillä olemiseen olen kyllä aikojen saatossa tottunut, mutta etupäässä kolmannella tavoin: Helsingin yliopiston Kouvolan kääntäjänkoulutuslaitoksessa ja sittemmin käännöstieteen laitoksessa opiskelleena ja siellä työskennelleenä tiedän, mitä on lähes tuntemattomilla perillä toimiminen, siis mitä tarkoittaa suureen tiedeyhteisöön nähden ’etäinen, syrjäinen seutu, kulma, perukka’, perä. 1.8.2009 jää Helsingin yliopiston humanistisen tiedekunnan historiaan päivänä, jolloin käännöstieteen laitoksen toiminnot siirtyivät pois Kouvolasta Helsinkiin. Semiootikko Juri Lotmania mukaillen periferiassa olleesta on tullut keskustaa.

Vaikka yliopisto on metodiopetuksen tyyssija, yliopiston opettajaksi ja tutkijaksi tulemiselle ei ole mitään yksioikoista menetelmää, jota vain jäljitellä tai soveltaa, tai tietä, jota seurata (metodi < kr. methodos ’tie johonkin’). Tämä olkoon kannustukseksi kaikille. Kun tässä kirjoitan polustani kääntämisen opettajaksi ja tutkijaksi, kuvaan tietä, jota ei ole enää kenenkään miltään osin kuljettavaksi. Olen mitä suurimmassa määrin Kouvolan kasvatti, mutta Kouvolaa ei ole enää olemassa kääntäjiä kouluttavana paikkana. Muutenkin tieni on ollut epätyypillinen, sillä olen ollut puolet tähänastisesta pitkästä työurastani ”oikeissa töissä”, niin kuin sanonta kuuluu, siis muualla kuin yliopiston palveluksessa.

Kohti nollapistettä

Agatha Christie on kirjoittanut tukuittain salapoliisiromaaneja, muun muassa joukon Neiti Jane Marplesta kertovia kirjoja, ja myös muita jännitysromaaneja, joista yksi on nimeltään Towards Zero (1944). Se ei ole Marple-romaani, vaikka siitä onkin äskettäin tehty samanniminen Marple-TV-versio (suom. Kohti nollapistettä). Romaanin prologissa eräs sen henkilöistä toteaa, että salapoliisikertomuksissa aloitetaan väärästä kohdasta, kun aloitetaan murhasta. Murha ei ole alku, vaan loppu ja päätepiste. Kertomus alkaa nimittäin jo varhemmin, joskus vuosiakin aiemmin, kaikkine syineen ja tapahtumineen, jotka sitten tuovat tietyt ihmiset tiettynä päivänä tiettynä kellonlyömänä tiettyyn paikkaan. Kaikki lähestyvät tahoiltaan tuota paikkaa ja matkaavat kohti nollapistettä, jossa sitten ajan tullen tapahtuu jotakin.

Yliopistoelämä on muuta kuin murhia, mutta sama yleinen logiikan idea pätee sielläkin ja itse asiassa kaikkialla elämässä, ja siihen mihin päädytään – tuohon nollapisteeseen ja jonkin päättymiseen (ehkäpä vielä lopullisesti) ja jonkin toisen alkamiseen –, vaikuttavat monet osaset, pikkutapahtumat ja asiainkulut, jotka yhdessä tuottavat lopputuloksen. Kyse on erilaisten loogisten prosessien kohtaamisesta, mutta nollahetkeen johtavien tapahtumien kokonaislogiikan rakentumisen voi nähdä vasta jälkikäteen, tai sitä ainakin voi yrittää rekonstruoida myöhemmin. Tällaista rekonstruoivaa retrospektiota tähänkin juhlakirjaan kirjoittavat varmastikin ovat tehneet, sillä samanlaisesta loogisten kulkujen etenemisestä ja hetkellisestä leikkaamisesta tai yhtymisestä on kyse yliopistourassakin.

Jäljestäpäin näitä myötävaikuttaneita seikkoja ja tilanteita – loogisten kulkujen kohtaamisia – tavataan kutsua sattumiksi, vaikka asian voi hahmottaa toisinkin. Kun kohtaamme jonkun ehkä vuosien takaa tutun yllättäen kadunkulmassa, kutsumme tapahtumaa sattumaksi. Jos kuitenkin voisimme seurata edeltäviä tapahtumia pidemmän aikaa ja lintuperspektiivistä, huomaisimme, ettei kohtaajien tapaaminen ole kuitenkaan sattumanvaraista, vaikka sitä ei ole ennalta sovittu: se on tulosta kulkijoiden matkallaan tekemistä monenlaisista valinnoista ja heidän eteensä tulleista mahdollisuuksista, tosiseikoista ja maailman yleisistä lainalaisuuksista sekä muiden toiminnasta. Näin ymmärrämme senkin, miten pienikin viivytys matkalla kadunkulmaan voi muuttaa kohtaamisen kohtaamattomuudeksi – siinä sattumien logiikkaa.

Matkalla

Vaikka jonkin pisteen saavuttaminen, kuten tutkintojen suorittaminen ja koulutuksellisen pätevyyden kertyminen, voi jälkikäteen näyttäytyä suoraan etenemiseltä, matkan taittaminen saattaa eri vaiheissaan olla eritahtista, kuten minun kohdallani: diplomikielenkääntäjä 1978, filosofian ylioppilas 1983, humanististen tieteiden kandidaatti 1986, filosofian kandidaatti 1988, filosofian lisensiaatti 2006 ja filosofian tohtori 2008.

Opiskelukaareni saattaa antaa vaikutelman jonkinasteisesta päämäärättömyydestä. Minun on myönnettävä, etten kuulu niihin, joiden kasvuympäristö olisi vilissyt akateemisen koulutuksen saaneita, yliopistoväestä puhumattakaan, en myöskään niihin, jotka yliopistoon ensi kertaa astuessaan ovat tunteneet yliopiston omaksi maailmakseen ja jo opintojensa alkumetreiltä tähdänneet yliopistouraan, enkä sen enempää niihinkään, jotka opintojensa aikana esimerkiksi jonkun opettajan tai tutkijan innostamina ovat kokeneet valaistumisen ja tutkimuksellisen herätyksen.

Kaksi keskeisen vaikuttavaa ja konkreettista tapausta on osaltani kuitenkin mainittava. Ensinnäkin se, että syventävien opintojen tutkielmani ohjaaja kutsui minut hoitamaan assistentuuria ja aloittamaan tieteelliset jatko-opinnot, ja toiseksi se, että myöhempi jatko-opintojeni ohjaaja kutsui minut hoitamaan samaista assistentuuria ja saattamaan nuo opinnot päätökseen. Kummallakin kerralla luovuin pysyvästä työpaikastani, irtauduin ”oikeasta työstä”, ja valitsin määräaikaisen viranhoidon ja epävarman tulevaisuuden. Tämä kertoo siitä, että yliopisto opetus- ja tutkimustehtävineen on tarjonnut ainakin jollain tavoin houkuttavan vaihtoehdon, vaikka en olekaan jättänyt kulloistakin työtäni halusta paeta sitä akateemiseen maailmaan.

Yliopisto-opintojen houkuttavuudesta oli kuitenkin alun perin kyse silloin, kun tulin jatkamaan opintojani entiseen opiskelupaikkaani, josta oli sillä välin tullut Helsingin yliopiston laitos. Käytäntöön suuntautuneen diplomikielenkääntäjäkoulutuksen jälkeen yliopistossa opiskelu oli teoriapainotteista, ja nykytutkintovaatimuksiin verrattuna teoriaa tuntui olleen määrättömästi. Opiskelin 1980-luvun alun suuren tutkinnonuudistuksen jälkeisten ensimmäisten äärimmäisen raskaiden tutkintovaatimusten mukaan, enkä päässyt nauttimaan myöhempien vuosien jatkuvasta keventämisestä. Tuo keventäminen ja tutkintorakenteiden muutokset ovat vieneet kääntäjänkoulutuksesta varsinaiset teoriaopinnot hyvin vähiin, kun jostain on täytynyt tinkiä. Oli minun onneni, että teoreettisen pohjan rakentaminen ja hallitseminen oli opintojeni aikana arvossaan, sillä tuolta ajalta on peräisin kiinnostukseni teoreettisiin rakennelmiin. Kieli-, käännös- ja tulkkausteorian sekä tekstilingvistiikan, pragmatiikan, psyko- ja sosiolingvistiikan kursseilla ja monilla muilla sain ensikosketuksen alueisiin, joita DKK-koulutukseen ei ollut sisältynyt; uusi maailma avautui. Opiskelin lähes koko FK-tutkinnon kokopäivätyöni ohessa ja hyödynsin vuosilomani ja lounastaukoni sekä liukuvan työajan mahdollisuudet voidakseni osallistua pakolliseen kontaktiopetukseen. Lisäksi suoritin niin paljon kuin mahdollista kirjatentteinä. Opintovapaalla olin kaiken kaikkiaan runsaat yhdeksän kuukautta, joista gradua varten kolmisen kuukautta.

Minulla oli onni saada suorittaa jatko-opintoja yliopistossa työtä tehden. 1980-luvulla väittelijältä odotettiin tutkintovaatimusten mukaan alansa syvällistä hallintaa ja laaja-alaisuutta. 2000-luvulla taas realiteetit ovat muuttuneet, ja tutkijankoulutuksessa olevien odotetaan keskittävän kaikki ponnistuksensa vain ja yksinomaan sellaiseen, joka edistää väitöskirjaa ja nopeaa valmistumista, ja alan kysymysten hallinta ja pyrkimys niiden syvälliseen ymmärtämiseen on jäänyt toissijaiseksi. Ajat muuttuvat.

Jatko-opinnoissani en tähdännyt pelkästään laaja-alaisuuden ja tutkijanvalmiuksien kehittämiseen, vaan minulle avautui myös mahdollisuus lisätä pätevyyttäni opettamalla. Aiemmin opettamista ei niinkään painotettu, mutta nykyisin jatko-opintoihin suositellaan sisällytettävän opetuspuolen pätevyyttä lisääviä opintoja; ”tutkija tutkii” -asenteesta on yliopistoissa siirrytty ”tutkija tutkii ja opettaa, opettaja opettaa ja tutkii” -asenteeseen. Suoritin aikoinani – taas päivätyöni ohessa – yleisen opettajanpätevyyden antavat pedagogiset opinnot, ja niistä on ollut suurta hyötyä minulle. Ne ovat antaneet toisenlaisen näkökulman yliopistossa opettavan toimintaan ja pohjan käsitellä nimenomaan professionaalisuuteen tähtäävän koulutuksen erityiskysymyksiä (kääntäjänkoulutushan on mitä suurimmassa määrin ammatillista koulutusta) ja seurata yliopisto- ym. ammattipedagogiikan kehitystä.

Jos kääntäjäksi tullaan kääntämällä ja tutkijaksi tutkimalla, yliopistoon opettajaksi tullaan tutkimalla ja opettamalla, ainakin jos työnkuvaan kuuluu molempia tehtäviä. Kumpaankin tarvitaan paitsi koulutuksen tuoma pätevyys, myös pitkällinen kokemus. Vielä enemmän tarvitaan kuitenkin tehtävien sisäistämistä ja monipuolista, ymmärtämistä kasvattavaa eri rooleissa toimimista: opetettavana ja opettajana olemista, ohjattavana ja ohjaajana olemista, tutkijankoulutuksessa olemista ja itsenäisenä tutkijana toimimista sekä toisten malleista oppimista ja oman kääntämisen opettajan ja käännöstutkijan identiteetin muodostamista.

”Siitä syystä, että monet ajattelevat toisin, kuuntelen sydämeni ääntä”

Matkaa tutkijuuteni ja opettajuuteni nykypisteeseen ovat auttaneet monet. En käy heitä erikseen luettelemaan; en siksi etten haluaisi muiden osuutta tunnustaa, vaan siksi, ettei kukaan polkuani siloittanut jäisi mainitsematta. Kääntämisen tutkijaksi ja opettajaksi tuleminen (ja kaikki elämässämme, kuten edellä totesin) on niin monen tekijän yhteissumma, ettei kaikkea ja kaikkia vaikuttaneita voi mainita. On opettajia, opiskelijatovereita, on jatko-opiskelijatuttuja, kollegoita, omia opiskelijoita – loputon joukko ympärilläni olleita ja olevia, jotka kaikki voisi mainita. Jokainen on omalla panoksellaan ja usein huomaamattaan vaikuttanut elämäni loogiseen kulkuun. Yhden ainoan henkilön haluan kuitenkin erityisesti mainita, ja hän on Charles Sanders Peirce (1839–1914). Häntä en ole voinut tavata, mutta silti hänellä on ollut keskeinen vaikutus niin tieteelliseen työhöni kuin ajatteluuni, ja häneltä on peräisin myös tämä elämän loogisen rakentumisen ajatus. Peirce totesi jo uransa varhaisvaiheessa, että teimmepä mitä tahansa, otamme itse asiassa vain seuraavan askeleen päätelmien ketjussa (Writings of Charles S. Peirce 1: 339, 1865).

Monen matkaa ovat edistäneet ja siivittäneet aiemmin mainitsemani sattumat, joihin usein liitetään onnekkuuden epiteetti. Tällaisia onnekkaita sattumia ajatellaan varmastikin enemmän myönteisiksi seikoiksi, ja niitä ne viime kädessä tietysti ovatkin. Harva kuitenkaan mieltää onnekkaaksi sattumaksi jotakin negatiivista. Vailla halua pelotella voin todeta, että jatko-opiskeluaikanani kohtasin enemmän syystä tai toisesta matkalle jääneitä kuin tavoitteeseensa päässeitä jatkokoulutettavia. Vaikka olen itsekin kaikenlaista joutunut kohtaamaan, olen myös paljolta välttynyt. Jokaisen polulle tulee kuitenkin vastoinkäymisiä, ja ilman niitä ei hioudu. Pienistä ja suurista vastoinkäymisistä on syytä ottaa oppia, ja jälkikäteen tarkasteltuina ne alun katkeruudesta huolimatta saattavat osoittautua todellisiksi onnenpotkuiksi. Tutkijankoulutus on joka tapauksessa kova koulu, se ei takaa vastaista työllistymistä, eikä tutkijanakaan ole koskaan valmis.

Minusta on tullut kääntämisen semiotiikan matkasaarnaaja ja yksinäinen oman tieni kulkija, ja jotta silloin jaksaisi, on oltava vahva, vahvempi kuin muut, ja uskottava asiaansa. Olisi helpompaa lähteä muiden mukaan ja seurata ja tutkia sitä, mikä on ilmassa ja mikä saa suosiota tai mistä on helpommin löydettävissä konsensus. Tutkijalla tulee kuitenkin olla uskallusta olla erilainen ja rohkeutta kulkea tarvittaessa vastavirtaankin, ei palvella ja myötäillä toisten ajatuksia ja tarkoitusperiä vaan olla edistämässä sitä, mitä itse pitää oikeana ja tavoittelemisen arvoisena. Runoilija Niilo Rauhala (1971) on mielestäni pukenut tämän ajatuksen – tutkijan mottoni – onnistuneesti muutamaan riviin:

Siitä syystä,
että monet ajattelevat toisin,
kuuntelen sydämeni ääntä.

Matkallani tähän hetkeen olen monenlaista nähnyt ja kokenut, mutta en ole kyllästynyt tai antanut periksi, vaan mielenkiintoni on säilynyt, ehkä siksikin, että vaikka muutoksia ja haasteita tulee vastaan koko ajan, niistä suurimmat ovat aina vasta edessäpäin. On siis jotain, mitä odottaa, ja on aina vasta tiellä johonkin.

Lähteet

Bunson, Matthew 2000. The Complete Christie. An Agatha Christie Encyclopedia. New York, London, Toronto, Sydney & Singapore: Pocket Books.

Christie, Agatha [1944] 2006. Towards Zero. Teoksessa Agatha Christie. 1940s Omnibus, 173–345. London: HarperCollinsPublishers.

Kielitoimiston sanakirja. 2. osa. L–R. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen julkaisuja 140. 2006. Helsinki: Kotimaisten kielten tutkimuskeskus.

Kohti nollapistettä (Towards Zero). DVD-levyllä Agatha Christie. Miss Marple. Kausi 3. 2007. Granada International.

Peirce, Charles S. 1982. Writings of Charles S. Peirce. A Chronological Edition. Volume 1 1857–1866. Ed. by Max Fisch et al. Bloomington: Indiana University Press.

Rauhala, Niilo [1971] 1977. Siitä syystä. Teoksessa Valossa näkyy kirjoitus. Runot 1967–1976, s. 130. Helsinki: Otava. [Julkaistu alun perin kokoelmassa Kuuntelen sydämeni ääntä.]

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *