University of Helsinki
|
The Electronic Journal of the Department of English ISSN 1457-9960 |
Volume 4, 2009 Translation Studies |
© 2009 Pekka Kujamäki
URA-AJOPUUN MATKASSA: HAJAMERKINTÖJÄ
Pekka Kujamäki
Toivealoitus
Minulle oli ja varhain selvää, että edessäni on tutkijanura ja että kielet, erilaiset kulttuurit ja translatorinen toiminta olisivat ominta alaani. Yläasteelta lähtien suuntasin eniten energiaa juuri kieliaineisiin. Kiinnostukseni vieraita kieliä ja kirjallisuutta kohtaan oli niin kova, että luulen käyneeni jopa kieliaineiden opettajien hermoille janoamalla lisää tietoa ja viruttamalla siten oppitunteja jopa välituntien puolelle. Muistan varsin hyvin ne kiihtyneet havainnot kielten erilaisista tavoista hahmottaa maailmaa tai kiihdyttävät huomiot kielessä ja kirjallisuudessa esiintyvistä ilmauksista, jotka tuntuivat viittaavan johonkin sellaiseen todellisuuteen, josta omassa kokemuspiirissäni ei ollut – ainakaan 1970-luvun Hollola-nimisessä pitäjässä – oikein mitään käsitystä: silppumakkara, rintasokeri, perunamunkki, inkivääriolut, polkagris, pizza, pikkelssi, kansainvälinen naistenpäivä, Oktoberfest, Guy Fawkes -juhla tai Freie Deutsche Jugend. Kun sitten maisterinopintojeni loppuvaiheessa ryhdyin tarkastelemaan juuri tällaisia ”reaalioita” kääntämisen ja käännettävyyden kannalta, tuntui kuin vuosien takainen innostus olisi löytynyt uudelleen. Kaikki sujui luontevasti ja johdonmukaisesti, gradusta lisensiaatintyöhön ja sitten väitöskirjaan, aivan kuin olisin vain odotellut tätä vaihetta koko nuoren ja siihen asti vähäpätöiseltä tuntuneen elämäni, kouluvuosista saakka.
Olisi mukava rakentaa itsestään tarina johdonmukaisesti urallaan edenneestä ja määrätietoisesta Joensuun yliopiston saksan kielen ja kääntämisen professorista, vaikka edellä kuvattuun tapaan. Tällaisiakin uravalintoja kuulemma on, ja vielä yliopistossa, mutta omalta osaltani lienee parasta luopua moisesta fiktiosta. Vaikka kyllä edellä kirjatusta sentään pieni totuuden jyvänen löytyy: monien muiden ikäisteni tapaan olin tosissani kiinnostunut Blytonin, Twainin, Lindgrenin ja monien muiden lasten- ja nuortenkirjailijoiden seikkailussa nautituista eväistä. Ei kulttuurisen vertailun vaan kulinaristisen uteliaisuuden vuoksi. Mutta mistäpä tuohon aikaan olisi saanut Viisikon herkkuja mukaansa mummin marjamehun, ruisleivän ja merkkareiden tilalle?
Kaikilta muulta osin urani tarinan, sellaisena kuin minä sen teille uskottelen muistavani, voisi kiteyttää seuraavasti: Ensin päädyin jo unohtuneista syistä alalle, josta opin muutamien tärkeiden ihmisten ansiosta pitämään. Vähän myöhemmin minut saatiin houkuteltua aloittelevan opettajan tehtäviin ja jatko-opintoihin, joista opin muutamien tärkeiden ihmisten ansiosta pitämään. Monien vaiheiden myötä olen sitten päätynyt professoriksi – myös tehtäviin, joista en millään ole oppinut pitämään. Alla olevat fragmentit on valittu tukemaan tätä perusrekonstruktiota.
Ajopuuko vain?
Todellisuudessa minusta piti tulla lennonjohtaja. Muistikuvani tästä ensimmäisestä ja viimeisestä oikeasti päätetystä uratavoitteesta on edelleen elävä. Yhtä elävänä läsnä on myös se hetki, jolloin lukion opinnonohjaaja ilmoitti, että silmälasieni vuoksi moinen uratoive on syytä pyyhkiä mielestä saman tien.
Siitä eteenpäin onkin todella suuri työ rekonstruoida lukion viimeisiä kuukausia, joiden aikana ihminen kuulemma miettii tulevaisuuttaan. Edes Günter Grassin keittiökomerosta ei löydy sellaista sipulia, jota kuoriessa saisin käsiini minkäänlaista konkreettista punaista lankaa, jonka toisesta päästä pitäisi kiinni se henkilö, joka minä nyt olen. Ylioppilaskirjoitusten jälkeisenä kesänä muistan sentään käyneeni ainakin Tampereen yliopistossa yhteiskuntatieteellisen ja erityisesti tiedotusopin pääsykokeissa, mutta Allardtin ja Littusen vuoksi kiskot veivätkin Valkealan varuskuntaan Vekaranjärvelle. Annoin itselleni aikaa ajatella, mutta ajatusten juoksua en vain saa mieleeni.
Hyvä on, tunnustetaan: pärjäsin kohtalaisesti kielissä. Tai vähän toisin sanoen: niitä oli kiva opiskella. Mutta saksan valintaa ei sekään selitä, sillä lukion jälkeen pohjatietoja oli saksan lisäksi englannista, ruotsista ja venäjästä, ja olin kyllä kiinnostunut muistakin aineista, erityisesti historiasta. Itse asiassa hain varusmiespalveluksen loppuaikoina silloiseen Savonlinnan kääntäjänkoulutuslaitokseen venäjän oppiaineeseen, mutta en päässyt sillä yrittämällä edes toisen päivän koeosuuteen. Enkä millään pysty muistamaan, miksi valitsin venäjän. Samana kesänä hain ja myös pääsin samaisen kaupungin opettajankoulutukseen, mutta en ottanut opiskelupaikkaa vastaan: pääsykokeeseen kuulunut opetusnäyte normaalikoulun lasten edessä oli minulle riittävä kokemus varhaiskasvatuksen parissa. Valitsin sen sijaan kolmivuorotyön leipomossa leipien pakkaajana ja leipäkuormien lastaajana. Jostain – ja nyt olisi tietysti olennaista tietää mistä – sain idean ryhtyä töiden ohella kaupallisen saksan kirjekurssiopiskelijaksi helsinkiläisessä Markkinointi-instituutissa. Kaikesta päätellen olen siis päättänyt jo tuon liukuhihnatyövuoden alkupuolella, että satsaan saksan kieleen, sillä seuraavana kesänä hain ja pääsin saksan kielen opiskelijaksi Savonlinnan kääntäjänkoulutuslaitokseen, mutta myös Jyväskylään, Turkuun ja Joensuuhun saksan filologian oppiaineisiin. Opinnot alkoivat, ja opiskelijaelämä. Oli Orwellin vuosi.
Opiskelijan oivalluksia
Tylsähkö tehdastyö on omiaan lisäämään opiskelumotivaatiota. Valmistuin sarkomaa-virkkuslaisittain ihanneajassa, mikä ei vaatinut ihmeempiä ponnisteluja. Tiukka lukujärjestys toimi paremmin kuin nykyiset hopsit, ja niukka sivuainevalikoima piti muut poukkoiluhalut kurissa. Tärkeintä olivat kuitenkin mielekkäältä tuntuvat sisällöt ja opettajat, joiden tunneilla viihdyin. Opinnot avasivat aivan toisenlaisen näkökulman kieleen, kielenkäyttöön ja viestintään kuin lukion oppitunneilla.
Tärkein oivallus liittyi kielitaidon ja kulttuuritiedon väliseen sidosteisuuteen. Tajusin että sukeltamalla mahdollisimman syvälle saksalaiseen kulttuuriin ja saksalaisuuteen pääsen myös syvemmälle teksteihin ja puheeseen: siihen mitä sanotaan tai ei sanota, siihen mitä tarkoitetaan vaikkei sanota, ja siihen mitä ei tarkoiteta vaikka sanotaan. Kielten ja kääntämisen opiskelusta tuli ihan uudella tavalla kiinnostavaa: matkustelin paljon, muurin molemmilla puolilla. Kahdeksankymmentäluvun jaettu Saksa avautui silmät auki kulkevalle opiskelijalle paljon värikkäämpänä kuin nahkahousuihin, olueeseen, moottoriteihin, mersuihin tai Hitlerin viiksiin liittyvät kliseet viestivät. Niihin joutui Seppo Rätykin turvautumaan lausuessaan surkeasti päättyneiden keihäänheiton MM-karsintojen jälkeen vuonna 1993: ”Saksa on paska maa. Mersut on paskoja autoja.” Väitelauseen ensimmäisestä osasta olin Sepon kanssa heti eri mieltä, jälkimmäisen kommentointiin minulla ei ole edelleenkään kokemuspohjaa.
Erityisesti kiinnostuin DDR:stä, nyt jo menneestä valtiosta: Sen todellisuudesta, joka poikkesi niin kovin virallisista utopioista. Sen ihmisistä, jotka selviytyivät arkitodellisuudestaan luottamalla toisiinsa, vaikka valtio ja valtakoneiston kontrolli uskoi vain epäluottamukseen. Kaikki tuo ristiriitaisuus sai minut palaamaan Itä-Saksaan useita kertoja, viimeisen kerran maaliskuussa 1989, seitsemän kuukautta ennen muurin murtumista. Viimeistelin Friedrich Schiller -yliopistossa Jenassa pro gradu -tutkielmaani kuuden suomalaisen novellin saksankielisistä käännöksistä, analyysin kohteena suomalaisten reaalioiden käännökset. Pääsin tapaamaan myös yhtä saksantajaa, ja tuo vierailu Berliinin Marzahnin valtavassa betonilähiössä on jäänyt lähtemättömästi mieleeni: Jo oikean talon ja rappukäytävän löytäminen kymmenien ja taas kymmenien toisiaan muistuttavien kerrostalojättiläisten joukosta oli seikkailu sinänsä. Oikean oven löydettyäni pääsin viimein haastattelemaan kääntäjää tämän tekemistä käännösratkaisuista sekä kustannustalon toiveista samalla kun viimeistelin hänen olohuoneensa ikkunanpesun; kääntäjä oli muljauttanut selkänsä juuri ennen tuloani ja makasi sohvalla selkäänsä pidellen mutta kysymyksiini auliisti vastaillen. Haastattelun päätteeksi söimme lounasta: pikaperunamuusia ja bockwursteja.
Tutkijauran kipinöitä
Anekdootista herää epäilys, että olin tuohon aikaan jo saanut jonkinasteisen kipinän tutkimukseen tai että ainakin oli virinnyt tarve ottaa asioista vähän enemmän selvää kuin mitä Savonlinnan laitoksen omassa kirjastossa oli mahdollista. Luulen että näitä kipinöitä lennättelivät suuntaani ainakin Pauli Roinila ja Sonja Tirkkonen-Condit.
Kääntämisen ja tulkkauksen opintoni alkoivat aikana, joka oli ilmeisen tärkeä ajanjakso käännöstieteen ja kääntäjänkoulutuksen historiassa. Tätä tosin ei tainnut fil.yo Kujamäki tuolloin hahmottaa, korkeintaan vasta fil.lis. Kujamäki vuosikymmen myöhemmin. Mutta kokonaan tätä käännöstieteen rakennusvaihetta ei voinut tyhminkään olla huomaamatta, sillä laitoksemme pienissä tiloissa ramppasi kieli- ja käännöstieteen pioneereja – Koller, Nord, Reiss, Vermeer, Wilss jne. – kertomassa tutkimuksistaan, jotka olivat juuri ilmestyneet tai piakkoin liittymässä kirjastomme uutuuksiin. Tiedetään muutakin jännittävää tapahtuneen: deskriptiivisen käännöstieteen ja ns. manipulaatiokoulukunnan keskeisiä ohjelmanjulistuksia, Theo Hermannsin toimittama The Manipulation of Literature ilmestyi vuonna 1985. Katharina Reissin ja Hans J. Vermeerin Grundlegung einer allgemeinen Translationstheorie (1984) ja Justa Holz-Mänttärin Translatorisches Handeln (1985) toivat kääntämisen ja tulkkauksen tutkimuksen ja opetuksen diskurssiin uudet translatorisen toiminnan ja toiminnan tarkoituksen (funktion, skopoksen) käsitteet, joiden myötä sekä tutkimus- että koulutustoiminta vapautui monista vanhoista malleistaan. Tai ainakin periaatteessa vapautui, sillä käytännön luokkahuonetilanteissa ei näitä malleja välttämättä heti nähnyt.
Omaksuin itse melko nopeasti erittäin suppean version skoposteoreettisesta ajattelusta luokkahuonekontekstissa: yhdelle lehtorille kannatti kääntää ns. filologisesti eli mahdollisimman uskollisesti, kun taas toinen palkitsi hyvällä arvosanalla, jos pyrki irtautumaan lähtötekstistä ja käyttämään näkyvästi hänen sanakirjojaan vastinevalinnoissa. Der Zweck heiligte die Mittel. Vain Roinilan Paulin seminaareissa olin vaikeuksissa: Pauli haastoi opiskelijansa pohtimaan toimeksiantoon, julkaisufoorumiin, tekstilajiin, kirjoittajaan ja vastaanottajaan liittyviä kysymyksiä ja liitti haasteisiin luettavaa, josta on oikeastaan vasta myöhemmin osannut olla kiitollinen. Pauli luki itsekin valtavasti, suomensi Reissin ja Vermeerin teoksen ja ennen kaikkea osasi purkaa puisevan saksalaisen tieteellisen ilmaisun opiskelijan pääkopalle omaksuttavaan muotoon. Luulen että hänellä olisi ollut paljon enemmän annettavaa käännöstieteelle kuin mitä laaja opetusvelvollisuus ja hallinnollinen laitosjohtajan työ salli. Myöhemmin olen harmitellut, etten osannut oman urani käänteissä ottaa tästä opikseni.
Toisen tutkimuskipinän iski Sonja ja vuonna 1988 Savonlinnassa järjestetty kansainvälinen käännöstieteen konferenssi Transsif. Tässä kohdin punainen lanka on taas kovin hapero, mutta kaksi muistin säiettä on vielä hengissä: Ensimmäinen muistikuva (jota yksikään kollega ei ole pystynyt vahvistamaan) tuo mieleeni railakkaan keskustelun prosessintutkimuksen ääneenajattelumetodista ja tutkimusasetelmasta Hans P. Kringsin luennon päätteeksi. Toinen muistikuva liittyy konferenssin jälkeen järjestettyyn ”post-seminaariin”, jossa olin muutaman muun opiskelijan mukana esittelemässä käynnissä olevaa gradu-tutkimustani, kuuntelijoina oman väen lisäksi Christina Schäffner, Gideon Toury ja muita vastaavia tutkijanimiä. En taaskaan muista, miksi ja miten tuohon joukkoon päädyin, mutta erittäin hyvin muistan sen järkyttävän jännityksen ennen esitelmää ja häpeän sen jälkeen. Elämäni ensimmäinen ”kansainvälinen puheenvuoroni” oli samalla elämäni surkein, mistä on tietysti ollut se etu, ettei sittemmin ole tarvinnut kauheasti pelätä itsensä munaamista. Pieni varaus on silti tähänkin muistin säikeeseen liitettävä: voi hyvin olla, että opettavainen kokemukseni sattui vasta vuotta myöhemmin esimerkiksi Sonjan järjestämän käännöstieteellisen ”kesäkoulun” yhteydessä. Ajankohdalla ei tässä silti ole väliä. Tärkeintä ovat muistot hetkistä, joihin uskottelen lukijalle ja itselleni oman tutkija- ja opettajaurani perustuvan.
Pauli minut houkutteli takaisin yliopistoon ja jatko-opintoihin. Valmistuttuani yritin ensin elantoa toiminimellä, mutta jo puolen vuoden jälkeen jouduin nöyrtymään ja palaamaan hetkeksi tuttuun lahtelaiseen leipomoon kuuntelemaan piruilua siitä, ettei ”täällä vielä tähän mennessä ole ollutkaan maistereita korpunkääntäjinä”. Kevättalvella 1990 aloitin viimein oikeat työt, kun tulin valituksi saksan kääntäjäksi silloiseen Telenokian (Nokia Telecommunications) asiakaspalveluyksikköön. Käänsin teknisiä käsikirjoja ja asennusohjeita suomesta ja englannista saksan kielelle, ja toimenkuvani ulottui sanastotyöstä aina DTP-taittoon (Desktop Publishing) asti. Pidin työstäni, mutta luulen hyvin sujuneen gradututkimukseni jättäneen minuun kuitenkin jonkinlaisen tutkimuksellisen liekin lepattamaan, halun kokeilla, mihin rahkeeni riittävät. Siksi oli aika helppo vastata Paulille myöntävästi, kun hän alkusyksystä 1990 soitti ja tarjosi yliassistentin määräaikaista paikkaa ja jatko-opintoja Savonlinnan kääntäjänkoulutuslaitoksessa. Jälkikäteen ajatellen syy voi olla myös yltiöpäisessä gradulausunnossa, joka iskosti päähäni vankemman kuvan tieteellisistä kyvyistäni kuin mitä ne olivatkaan. On nimittäin pakko todeta, etten millään muotoa osaa nähdä itseäni silloin, nyt tai tulevaisuudessakaan suurena teoreetikkona, jolta voisi odottaa mullistavia malleja tai hypoteeseja. Taidan olla pikemminkin pragmaatikko, omimmillani testatessani ja soveltaessani muiden malleja ja tehdessäni niiden avulla perusselvityksiä, vaikka sitten kääntämisen historiasta. Sen mitä ajatuksen lennokkuudessa häviän, yritän sitten korvata sitkeillä istumalihaksilla, muistaen vanhan välimerellisen viisauden: Repetitio mater studiorum est.
Mitä minä oikein olen, opettajana?
Kun palaa omaan opinahjoonsa melko pian maisteriopintojensa ja vähäisen työelämäkokemuksen jälkeen, on oma opettajuus pikemminkin kuviteltu ja horjakka kuin rakennettu ja uskottava konstruktio. Murrosikäisen kaikkitietävyyden on korvannut maisterikääntäjän realismi – itseymmärrys siitä, että tietää joistain asioista ainakin vähän, muttei mistään niin paljon, että kehtaisi avata takkinsa ja ryhtyä opettamaan. Sen vuoksi kokeneiden kollegoiden, siis aiempien oppimaisterieni neuvot ja materiaalit tuntuvat arvokkailta – vaikkei omilta.
Aikansa pärjää niinkin, mutta vähitellen ”vieras nahka” alkaa hiertää liikaa, ja siitä on yritettävä irti. Ilman yliopistopedagogisia opintoja rimpuilu on ennen muuta tekemällä oppimista, kokeilua ja kriittistä itsearvion kautta tapahtuvaa kasvua. Muilta opitut mallit ovat lähtökohta, opetussuunnitelma määrittää sen tilan, jossa oman nahkansa luo.
Lukukausien myötä huomasin viihtyväni parhaiten juuri sellaisten opintojaksojen opettajana, joissa roolinani ei ollut niin tai näin etukäteen määritellyn ja hyvin valmistellun(detalji)tiedon ammentaminen opiskelijan pääkoppaan ja tuon tiedon säilyvyyden testaaminen tenteissä viikkoa paria myöhemmin. Halusin pikemminkin olla ohjaaja tai mentori opiskelijoiden omassa tiedonmuodostuksen prosessissa matkalla kohti yhdessä määriteltyä tavoitetta. Osaltaan tämä ehkä oli eräänlainen pakotie, johon minua opasti oma itseymmärrykseni: mikäpä minä – märkäkorvainen maisteriopiskelija ja jatko-opiskelija – olin määrittämään laadullisesti tai määrällisesti sitä tietoa, jonka ammentamalla opiskelijoille taattaisiin menestyksekäs translatorinen työelämä.
Helpotukseni oli suuri, kun myöhemmin havaitsin, että samanlainen vastakarvainen asenne ”objektiivisen tiedon” käsitettä kohtaan löytyi myös kasvatustieteistä ja työelämätutkimuksesta. Opin hahmottamaan ongelman yleisemmällä tasolla; kyse ei ehkä ollutkaan pelkästään kyvyttömyydestäni sopeutua ”näin meillä on aina tehty” -ilmastoon. Vaikutelmani oli, että siihen asti toimineet menettelytavat eivät välttämättä vastanneet niihin odotuksiin, joita ”muuttunut maailma” koulutukselle heitti. ”Postmoderniuden”, ”moninaisuuden”, ”diversiteetin”, ”Internetin” ja ”tietoyhteiskunnan” kaltaisten iskusanojen myötä maailma näytti muuttuneen 1990-luvulle tultaessa niin paljon, että myös opetussisältöjen, -tavoitteiden ja -tilanteiden uudelleenmäärittely näytti väistämättömältä. Behavioristinen ymmärrys ”oppimisesta” tai ”tiedosta” ei ollutkaan enää itsestäänselvyys: oppiminen ei selvästikään jäsentynyt enää tietynlaiseksi tavoitetilaksi (kyvyksi toistaa ylhäältä annettu tieto) vaan jatkuvaksi, subjektiiviseksi tai sosiaaliseksi prosessiksi, jossa rakennetaan merkityksiä jo olemassa olevien merkitysten päälle.
Yksi arkipäiväinen esimerkki: Kun rautaesirippu repesi ja muuri murtui, muuttui samalla konteksti, johon kääntäjiä ja tulkkeja koulutuksessa valmisteltiin. Omana opiskeluaikanani, 1980-luvun jälkipuoliskolla, maailma oli vielä niin yksinkertaisesti hahmotettavissa, että saksan kielen kääntäjäopiskelijalle oli helppo osoittaa, että tämän kannattaa opiskella kaupan ja matkailun sekä hieman paperinvalmistuksen ammattisanastoa. Venäjän opiskelukaverit tankkasivat yya-fraaseja ja laivanrakennussanastoa, sillä siellä missä rakennettiin neuvostonaapurille laivoja, siellä ruokittiin myös tulkkeja ja kääntäjiä. Vuosikymmenen vaihteessa tilanne oli jo kokonaan toinen, ja esimerkiksi maisteri Kujamäki löysi itsensä kääntämästä saksaksi digitaalisten puhelinverkkojen ja keskusten asennuskäsikirjoja ja ihmettelemästä, miten tässä nyt saisi käyttöön ulkoa opitun remburssikaupan sanaston. Paljon enemmän hyötyä oli yleisemmistä metodologisista taidoista (sanastotyö, tiedonhaku, rinnakkaistekstien analyysi), joiden avulla saattoi päästä nopeammin sisään itselleen täysin vieraaseen erikoisalaan ja ryhtyä siten mahdollisimman pian tuottamaan lisäarvoa työnantajalleen.
Työelämätutkimus näyttäisi (vähäisen lukukokemukseni perusteella) viittaavan samaan suuntaan. Käytännön työelämässä arvossaan ovat sellaiset asiantuntijuuden piirteet kuin kyky elinikäiseen oppimiseen, luovaan ajatteluun ja itsenäiseen tiedonhakuun, viestintä-, yhteistyö- ja ongelmanratkaisutaidot sekä mediakompetenssi – ”objektiivisen” detaljitiedon sijaan. Jos olen ollenkaan ymmärtänyt nykypäivän translatorisen toiminnan muutoksia oikein, niin omalla alallamme tällaisten kompetenssien merkitystä on vaikea korostaa liikaa.
Näiden kokemusten ja havaintojen myötä minusta on tullut jonkinasteinen konstruktivismiuskovainen opettaja, joka pyrkii luomaan edellykset oppimistilanteelle, jossa rakennetaan yhdessä tiedon polkua kohtia opetussuunnitelmassa määritettyjä ja työelämän yleisesti edellyttämiä valmiuksia. Koen onnistuneeni, jos seminaarin keskustelu venyy tauoille ja opiskelijoiden töistä näkyy asioiden pohdinta. Ja yritän olla harmistumatta, jos huomaan opiskelijoiden sittenkin toivovan pikemminkin positivista lähestymistapaa; kokemusvuosien myötä ”tietäjän iänikuisen” rooliinkin on helpompi pujahtaa.