Kielen tila – Tiedekulman tilaisuus Aleksis Kiven päivänä

Kerkesin ensimmäistä kertaa upouuteen, upeasti sisustettuun Helsingin yliopiston tiedekulmaan seuraamaan keskustelua suomen kielen tilasta ja sen tulevaisuudesta. Paikalle oli saapunut Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivän kunniaksi runsaasti yleisöä. Keskustelijoina olivat pohjoismaisten kielten professori Hanna Lehti-Eklund, sosiolingvisti Heini Lehtonen sekä yleisen kielitieteen professori Matti Miestamo. Helsingin Sanomien kielenhuollosta vastaava Ville Eloranta ohjasi keskustelun uomia. Kuten yleensä tällaisissa keskusteluissa on tapana käydä, ne loppuvat liian aikaisin.

Tapahtumassa kerettiin kuitenkin käsittelemään tärkeitä ja ajankohtaisia aiheita Aamulehden kielilinjauksista maahanmuuttajien kieltenoppimiseen. Kielitieteilijöitä on aina erittäin mukava kuunnella, koska heidän ammattitaitonsa piilee usein kyvyssä pysyä pintaliitoisten julkisten kohujen keskellä tiukan asiallisina ja tuoda tunteikkaaseen aiheeseen rauhoittavaa näkemyksellisyyttä. Myös kyky tuoda esille optimismia on erityisen arvokasta aikakautena, jolloin kyynisyys ja ohut tulevaisuudenhorisontti tuntuu olevan jonkinlainen kulttuurinen pohjavire.

Mitä mieltä keskustelijat sitten olivat suomen kielen tilasta nyt ja tulevaisuudessa? Erittäin hyviä huomioita tehtiin sosiaalisen median roolista lasten ja nuorten elämässä. Usein keskustelu typistyy näkemykseen, jossa Facebookissa tai Twitterissä aika olisi omiaan vääristämään tai vinouttamaan kieltä ja heikentämään kielivalmiuksia yleensäkin. Näin toki onkin, jos sosiaalisen median lyhyet, typistetyt tekstit ovat ainoita päivittäin luettuja kirjoituksia.

Vaikka vähän lukevien ihmisten kasvavasta ryhmästä on syytä olla erittäin huolissaan, keskustelussa painotettiin aivan oikein sitä, kuinka erilaiset keskustelufoorumit ovat mahdollistaneet myös kielitaidon tehokkaan kehittämisen niille, joille se on aikaisemmin ollut erittäin vaikeaa. Kynnys kirjoittamiseen on madaltunut ja saanut monet kokeilemaan rohkeammin pidempien tekstien tuottamista. Toki itse kirjoittaminen ei tee maailmaa automaattisesti paremmaksi. Ilman suhteellisen elävää kirjallista kulttuuria on kuitenkaan mahdotonta ylläpitää sellaista yhteiskuntajärjestelmää, johon olemme tottuneet viimeisen sadan vuoden aikana. Siksi oli rohkaisevaa kuulla myös positiivisia skenaarioita luku- ja kirjoitustaidon kehityksestä alan asiantuntijoilta.

Englannin kielen asema herätti ehkä voimakkaimpia näkemyksiä ja professori Janne Saarikiven paljon julkisuudessa olleita näkemyksiä myötäiltiin melko yksimielisesti. Suomen kielen tulevaisuuden suurimpana kysymyksenä nähtiin englanninkielinen monokulttuuri, jossa suomalaiset vapaaehtoisesti luopuvat oikeudestaan – ja haluaisin sanoa velvollisuudestaan – käyttää omaa äidinkieltään tieteen ja kulttuurin kielenä. Kyse on tietenkin tasapainon etsimisestä: suurin osa ymmärtää, että englantia on osattava. Suuri kysymys on se, millä tavalla turvaamme paitsi suomen myös muiden kielten aseman englannin lisäksi. Tämä ei tapahdu itsestään.

Mitä tulee ulkomaalaisten kieltenoppimiseen, keskustelussa nostettiin esille asiaan liittyvä kaksoisstandardi. Usein länsimaalaisilta ei odoteta suomen oppimista lainkaan. Toisaalta niiltä, jotka eivät saavu rikkaista länsimaista odotetaan tietenkin mahdollisimman nopeaa ja tehokasta kielenoppimista – kaikkine kulttuuristen tapojen vivahteineen. Tästä tuli mieleen Belgian vaihto-oppilasvuoteni, jossa tämän saman ilmiön todistin jokapäiväisessä elämässäni. Ulkonäköni takia minulta ei oikeastaan juuri kukaan odottanut hollannin kielen taitoa. Kun sitten päätin osata sitä, ihmiset ihmettelivät: Volá, onpa kohtelias ja sivistynyt nuori herra! Usein turkkilaistaustaiset perheet olivat taas suoraan opetelleet hollannin, eivätkä osanneet usein englantia kuin auttavasti. Mutta tietenkin heidän alati puutteellinen kielitaitonsa oli natiivien piirissä usein vitsien kohteena.

Keskustelussa sivuttiin myös myyttiä suomen kielen ja kieltenoppimisen vaikeudesta yleensäkin. Ehkä pääsemme vähitellen pois siitä ajattelumallista, joka on vallinnut koulumaailmassa vuosikymmenet: ”joko olet kieli-ihminen tai et osaa mitään”. Minä olen pakottanut itseni ajattelemaan, että pienikin kielitaito on jo ihan oikeaa kielitaitoa. Taidot myös kumuloituvat vähitellen päivittäisessä käytössä. Jokainen hetki, jossa opitaan uutta kieltä sisältää vaikeita, väsyttäviä kognitiivisia prosesseja. Vaikeuksia ja noloja tilanteita eivät pääse karkuun lahjakkaimmatkaan. Meillä keskinkertaisilla ja hitailla oppijoilla näitä noloja ja vaikeita tilanteita on sitäkin enemmän. Siksi on erityisen tärkeää, että annamme suomea opettelevalle ihmiselle mahdollisuuden käyttää kieltä joustavasti.

Sukupuolineutraalista kielestä todettakoon, että kuumaa keskustelua aiheesta ei oikein saatu aikaiseksi. Siellä missä jollekin uudelle kielen ilmiölle on todellista kysyntää, sinne uudet kielenkäytön tavat vakiintuvat. Joskus muistan lukion saksan tunnilla opettajan esitelleen (skeptisesti) ”Mann/Frau -passiivia”, jonka oli määrä korvata ”sovinistinen” man -passiivi. Kuten arvata saattaa, tästä projektista ei tullut oikein mitään. Jos joku asia on liian teennäinen, eikä istu kieleen, ei sitä sinne oikein väkisin voi mahtikäskyllä istuttaa. Eikä kai kukaan vakavasti yrittänytkään. Toisaalta, Ruotsissa hen-pronominin kanssa on onnistuttu paremmin.

Keskustelunaiheita olisi tiedekulmalla varmaan riittänyt useaksi tunniksi lisää. Kysymykseen siitä, miltä suomen kielen tila näyttää sadan vuoden päästä, on tietenkin vaikeaa vastata. Moni asia riippuu siitä, minkä kurssin valitsemme. Voimme itse onneksi vaikuttaa siihen, että suomi säilyy vahvana kulttuurikielenä vastaisuudessakin. Siksi triviaalien kauhisteluiden sijaan sijaan on keskityttävä suureen kokonaisuuteen. On kysyttävä, millä toimilla parhaiten vaalimme ja kehitämme ainutlaatuista kieltämme. Onko tämänhetkinen koulutuspoliittinen suunta oikea, onko opettajillamme työrauha? Kustannammeko tarpeeksi ja monipuolisesti suomenkielistä tietokirjallisuutta?

Suuryrittäjät Itämerellä: Deutzin kauppahuone

Fernand Braudel vertasi vuonna 1979 julkaistussa teoksessaan Civilisation matérielle, économie et capitalisme, xvexviiie siècle 1600-luvun Amsterdamia toisen maailmansodan jälkeiseen New Yorkiin taloudellisen painoarvonsa ja suuryrittäjien vaikutusvallan ansiosta. Haagin hallintokaupunkia hän puolestaan vertasi Washingtoniin. Menemättä sen tarkemmin edelleen käynnissä olevaan Braudel-keskusteluun, on tämä klassinen analogia yksinkertaisuudessaan hyvä lähtökohta hieman epäannalistiselle otteelle. Seuraavassa lyhyessä kirjoituksessa käsittelen Itämeren piirin erään vaikutusvaltaisimman kauppahuoneen taustoja ja merkitystä.

Amsterdamin rikkaimpiin perheisiin kuulunut Deutzin perhe ansaitsee tulla mainituksi monestakin syystä, kun pohdimme sitä varhaismodernin talouden dynamiikkaa, joka nosti Pohjanmeren rannalla sijainneen piskuisen kalastajakaupungin maailmantalouden keskukseksi. Tärkeät sosiaalihistorialliset aspektit, kuten perheen tausta, solmitut avioliitot ja perheen aktiivisimman kauppiaan Joseph Deutzin toimijuus Itämeren kaupassa piirtävät kuvan kauppamahdin nousun ja laskun vaiheista 1600-luvun repivien sotien Euroopassa. Perheen vaiheita voi tarkastella niin suurten valtastruktuureiden osana kuin niiden osittaisena rakentajana, ylläpitäjänä ja jatkuvuutta luovana voimana.

Uskonsotien ajan talousdynamiikka

Deutzin suvun alankomaalainen tarina alkaa Hans nimisen kauppiaan muutettua Amsterdamiin Kölnistä 1600-luvun alussa. Kölnistä tullut muuttovirta ei ehkä ollut samaa luokkaa kuin Antwerpenistä ja muualta Espanjan Alankomaiden alueelta saapunut vastaava liike. Joka tapauksessa Hans Deutzin päätös kirjoittautua kasvavan kaupungin asukkaaksi ja kauppiasoikeuksien saaminen suhteellisen ongelmattomasti asettuu sen suureen murroskauden kontekstiin, joka muovasi Euroopan taloudellispoliittista karttaa ennennäkemättömällä vauhdilla. Kalvinistinen kapina Habsburgeja vastaan rikkoi säpäleiksi niin pyhimysten patsaat kuin Kaarle V:n luoman vision universaalista keisariudesta. Hänen poikansa Filip II joutui myöntämään, että Alankomaiden kapinallisten pohjoisten provinssien pitäminen Habsurgien suvun otteessa osoittautui lopulta mahdottomaksi tehtäväksi.

Amsterdamin uusi kaupankäynnin solmukohta houkutteli kasvavalla vauhdilla maahanmuuttajia ympäröiviltä alueilta. Antwerpenin kalvinistipakolaiset, juutalaiset, Kölnin kauppiaat; kaikkia näitä ryhmiä yhdisti ”uuden Israelin” aatos, jossa kaupankäynnillä oli vain vähän esteitä, mutta sitäkin enemmän kasvavia mahdollisuuksia. 1600-luvun alussa arvopaperipörssi luototti jo kauppiaiden toimia, synnyttäen maailman ensimmäiset laajamittaiset pörssikuplat. Tähän miljööseen asettui Hans Deutz, joka sittemmin alettiin tuntea kauppiaspiireissä uudella ääntämismuodolla ”Jean” – kuvastaen sen ajan kieli- ja kulttuurioloja. Samaan aikaan, kun ”Pohjolan Leijona” Kustaa II Aadolf tuhosi ja autioitti vuosikymmeniksi armeijoineen pohjoissaksalaisia alueita, tehtiin Pohjanmeren rannoilla omaisuuksia. Hans Deutzin kyky luoda merkittävä vauraus nimenomaan Itä-Intian kauppatavaralla osoittaa uuden aikakauden alkua maailmantaloudessa: valtakeskus oli siirtynyt vähitellen vuosisadassa Välimereltä Pohjanmeren rannikolle.

Suuromaisuuden hallinta: avioliitot ja perheliitot

Deutzin suvun valtarakenteen kannalta oli tietenkin ratkaisevaa avioliitot. Hans Deutz oli mennyt naimisiin vasta saavuttuaan Amsterdamiin ja puolisoksi oli valikoitunut Elisabeth Coymans -niminen kauppiaantytär. Coymansin vanhemmat olivat nimeltään Balhasar Coymans ja Elisabeth de Picquer. ”Rikkaisiin naimisiin” pääseminen ei tietenkään ollut ainut funktio. Oli varmistuttava, että avioliitto maksimoi vaikutusvaltaa sen kaikissa muodoissa.

Erityisen tärkeäksi on arkistolähteiden perusteella osoittautunut Elisabeth Coymansin toimijuus Hans Deutzin kuoleman (1638) jälkeen. Koska ajan tapojen mukaan Hans Deutzin ja Elisabeth Coymansin välinen ikäero oli suhteellisen suuri, 15 vuotta, otti Coymans vastuun leskenä miehensä liiketoimista ja omaisuudesta lasten varttuessa miehen ikään. Erityisen jäljen tästä toiminnasta on Coymansin jättämät tilikirjat vuosilta 1649–1653, jotka ovat Välimeren piirin kauppiaiden välityksellä levinneen italialaistyylisen kirjanpidon tyylinäyte. Tilikirjat osoittavat Coymansin harjoittaneen merkittävää rahoitusbisnestä aikuiseksi kasvavien poikiensa kanssa. Kun vuonna 1653 Coymans kuoli, hän jätti lapsilleen merkittävän omaisuuden – ja kirjanpitäjän pikkutarkan ammattitaidon.

Elisabeth Coymansin pitämän tilikirjan sivu. Ohessa pitkä lista hallinnoiduista veloista.

Deutzin lapsikatraalla oli 1650-luvulla poikkeuksellisen hyvät lähtökohdat elämälleen. Heitä voisi verrata Braudelin analogiaa vapaasti mukaillen modernin New Yorkin valtaperheisiin; raha ratkaisee, mutta niin myös sosiaalinen verkosto, oikeat klubit, kovat otteet, kyky tarttua jokaiseen liiketoiminnan tilaisuuteen ja ennen kaikkea kyky hallita riskejä. Deutzeilla oli varhaismodernin Amsterdamin piireissä tätä kaikkea. Kun 1950-luvun Yhdysvallat oli lainoittamassa sodan runtelemaa Eurooppaa ja ottamassa haltuun maailmanmarkkinat, lainoitti 1650-luvun Amsterdam pienemmässä kaavassa – mutta yllättävän samalla perusperiaatteella – suurkauppiaita, jotka ottivat haltuunsa maailman meret. Deutzien viisi poikaa ja yksi tytär olivat kasvaneet aikuisiksi juuri sopivaan aikaan. jolloin neuvospensionääri Johan de Wittin piti huolen, että Alankomaiden ulkopolitiikka tarkoitti kauppiasluokan etujen vaalimista kauppasopimuksien, kauppakomppanioiden ja tiheän diplomaattisen verkoston avulla. Erityisen vauraaksi tyyppiesimerkiksi tästä eliittien ”regenttiluokasta” nousi Hans Deutzin ja Elisabeth Coymansin poika Joseph. Maa eli vaurautensa huippukautta, ja Joseph kuului koko elämänsä ajan siihen vähemmistöön, joka tästä vaurauden mahdollisuuksista otti kaiken irti.

Joseph Deutzin tervakauppa: Itämeri maailmanmerenä

Perheen toiseksi vanhin poika Joseph otti äitivainaansa tilikirjat ja rahoitusbisneksen hoitaakseen vuodesta 1654 alkaen. Hän oli tuolloin 30-vuotias, rahankiilto silmissään. Joseph Deutz erikoistui 1660-luvulta alkaen tervantuontiin ja Itämeren piiristä tuli näin ollen yksi hänen tärkeimmistä, ellei tärkein markkina-alueensa. Miten tämä ”tervakeisarin” asema oli mahdollista saavuttaa? Pohditaan asiaa kiinnittämällä ensin huomiota kansainvälisen valtapolitiikan ja diplomatian kiemuroihin, ja sen jälkeen perhesuhteisiin.

1660-luvulla Ruotsin holhoojahallitus oli päättänyt panna toimeen pitkällisen vision tervamonopolin keskittämisestä Tukholmaan. Tällä päätöksellä oli, kuten tiedämme, traagiset seuraukset suomalaisille tervatalonpojille, jotka joutuivat nyt myymään tuotteensa alihintaan kuningaskunnan pääkaupunkiin. Aikakauden merkantilistisen (anakronistisesti ilmaistuna) opin mukaisesti valtion tuli keskittää kaupankäyntinsä ja saatava ulkomaankaupasta mahdollisimman suuri ylijäämä.

Muotokuvat kertoivat sukujen vauraudesta. Michael Sweertsin maalaamassa muotokuvassa kolmissakymmenissä oleva Joseph Deutz.

Tällaisella politiikalla on aina voittajat ja häviäjät. Voittajiin kuului, hieman yllättäen Joseph Deutz, hollantilaiskauppias, jonka olisi kaiken järjen mukaan kuulunut istua tällaisen merkantilistisen politiikan vastustajien pöydässä. Tukholman keskitetty tervakauppa tarjosi hänelle kuitenkin ainutlaatuisen välittäjän roolin, jossa markkinoiden dynamiikka oli yksinkertainen. Ainut haaste oli vain saada yksinoikeus tervantuontiin Alankomaihin. Tähän tarvittiin voimakkaita otteita ja vakaita kotioloja: kirjanpidossa Joseph Deutzia auttoi hänen puolisonsa Lucretzia Ortt, joka oli niin ikään Amsterdamiin tulleiden vaurastuneiden kauppiaiden jälkeläisiä.

Ruotsissa oli vaikuttanut 1600-luvulla kaksi erityisen voimakasta alankomaalaistaustaista, kosmopoliittista teollisuus- ja kauppasukua: De Geerit ja Tripit (jotka sittemmin avioituivat aktiivisesti keskenään). Näistä jälkimmäisten dynastian vahvat veljekset Louis ja Hendrik Trip olivat kaapanneet ensin Abraham van Eyck -nimiseltä hollantilaiselta kuparikauppiaalta yksinoikeuden tervan ja pien maahantuontiin Alankomaihin. Tämän jälkeen monopolikaupan välittivät Tripit edelleen tuttavilleen Joseph Deutzille ja tämän anopin uudelle aviomiehelle Christoffel van Gangeltille. Van Gangeltista oli tullut erityisen tärkeä henkilö Deutzin bisneksien laajentamisessa, sillä tämän ensimmäisen avioliiton kautta, Anna Manees uit Angoulêmen, kanssa oli saatu mahtiasema mahtavassa Ranskan paperi- ja kirjakaupassa. Anoppinsa miehen vaikutusvallan turvin hän saattoi ostaa oikeudet Tripeiltä tervakauppaan, jotka taas hyödynsivät rahojaan kehitteillä olleeseen asetehdasimperiumiinsa. Lopulta Joseph Deutz osti van Gangeltin ulos tervantuontibisneksestä 250 000 guldenilla vuonna 1668. Hän oli vaurautensa huipulla; ja niin oli Alankomaiden tasavaltakin.

Kauppiaan arkea vuonna 1667: Viipurissa lastattu laiva oli haaksirikkoutunut Bremenin edustalla. Tukholmassa Joachim Pötter johti pelastusoperaatiota, jossa 177 lästiä tervaa ja 6 lästiä pikeä hinattiin Wrangerootin satamaan ja myytiin Joseph Deutzille 5832 riikintaalerilla.

Huolimatta tervabisneksen negatiivisista käänteistä 1670-luvun Skoonen sodan johdosta, alkoi uusi nousukausi Itämerellä vuodesta 1679 alkaen. Joseph Deutz, eräs Amsterdamin rikkaimmista miehistä, oli tuolloin 55-vuotias. Hän kerkesi nauttia Alankomaiden viimeisestä poliittisesta ja taloudellisesta nousukaudesta Itämeren piirissä aina kuolemaansa, vuoteen 1684 saakka. Hänen tukenaan 1680-luvulla oli Tukholman taloudellisesti aktiivinen diplomaatti Christiaan Constantijn Rupmf, jonka elämäntehtävänä oli hollantilaiskauppiaiden etujen puolustaminen Tukholmassa.

Joseph Deutzin kuoltua hänen vaimonsa sukulaiset ottivat liiketoimet haltuunsa (tärkeä muistutus avioliiton tärkeydestä myös tässä suhteessa). Liiketoimia johtanut Abraham Ortt todisti kuitenkin erilaisen poliittisen aikakauden alkua: Amsterdamin joutui yhä enemmän kansainvälisen politiikan puristukseen, niin kotimaan politiikan sotaherrojen kuin Ranskan, Englannin ja Venäjänkin valtapiirien takia. 1690-luvulla Deutzin kauppahuoneen asema Itämeren piirissä muuttui kylmenevän poliittisen (ja oikeankin) ilmaston vuoksi dramaattisesti. Joseph Deutzin kauppahuoneen tarina on samalla eurooppalaisen talouspoliittisen kentän murroksen tarina. Kauppahuoneelle oleellinen tervakomppania lakkautettiin Ruotsissa vuonna 1712.

 

Lähdeaineisto: Stadsarchief Amsterdam, 234: Archief van de Familie Deutz

Hollantilaislaivojen roviot Isonvihan Helsingissä

Palavan rahan tuoksu rannalla

Elokuussa 26. elokuuta 1713 pikkukaupunki Helsinki heräsi uuteen tuskaiseen aamuunsa. Kaupunki oli saanut osansa 1700-luvun alun suurista kulkutautiepidemioista ja keväällä 1713 venäläinen miehityshallinto otti haltuunsa ilman taisteluita raunioituneen ja poltetun kaupungin. Väkiluku oli romahtanut. Ne onnelliset, jotka säilyivät hengissä ja pysyivät syystä tai toisesta kaupungissa, todistivat tuona elokuisena päivänä lohduttoman näyn: 5 suurta hollantilaista kauppalaivaa, täynnä ruotsalaista laadukasta puutavaraa, oli sytytetty ilmiliekkeihin kaupungin edustalla. Vankka palaneista tukeista lähtenyt savu, tuttu tuoksu kaupungin asukkaille, leijaili kohti kallioisia rantoja. Näky keräsi varmasti katsojia ja ihmettelijöitä. Mitä oli tapahtunut ja miten kuvio liittyi kansainvälisen politiikan suuriin mannerlaattojen liikkeisiin ja murroksiin?

Kauppamahdin viimeinen suursota

Vuonna 1713 Alankomaiden tasavalta oli uupunut pitkästä sotakaudesta Ranskaa vastaan. Euroopan 1700-luvun alun suurvaltasodat, Espanjan perimyssota ja Suuri Pohjan sota voidaan nähdä osana suurta territoriaalivaltioiden esiinmarssia. Ranska taisteli vanhoja kilpailijoitaan vastaan läntisessä Euroopassa; panoksina olivat paitsi arvovalta, uudet puskurialueet ja varsinkin Espanjan uuden kruununperijän, Ludvig XIV:n pojanpojan, Filipin aseman varmistaminen. Tässä Ranska onnistuikin. Venäjä työntyi taas samaan aikaan Itämerelle; Pietarin kaupunki perustettiin, tärkeät kaupungit, kuten Riika ja Rääveli vallattiin. Vanhan sotilasmahdin Ruotsin asema romahti.

Vaikka Espanjan perimyssota päättyi Utrechtin rauhantekoon vuonna 1713 ilman merkittäviä aluemuutoksia, oli neuvottelupöydässä selvästi häviäjien ja voittajien puolet. Alankomaiden kaupunkiporvaristo (termin laajassa mielessä) kuului suurimpiin häviäjiin. Tasavallan liittolainen Englanti oli kasvattanut vähitellen asemaansa kansainvälisen kaupan mahtina ja maan moderni rahoitusjärjestelmä takasi vähitellen kolonialismin uuden kuuman vaiheen. Perinteinen merikaupan hallitsija, Amsterdamin johdolla maailman tavaroita ja osakkeita välittänyt tasavalta ei kyennyt enää vastaamaan kauppalaivastonsa turvallisuudesta eikä kilpailemaan englantilaisten kanssa kaukokaupassa. Ironista on, että maa oli korviaan myöten veloissa osittain juuri Englantia tukeneiden välimerellisten sotilasoperaatioiden takia.

Asiaa ei auttanut, että maan sisäpolitiikka oli jämähtäneessä tilassa: partikularistista maakuntien liiton ruorissa oli vuodesta 1702 alkaen Hollannin maakunnan neuvospensionääri Anthonie Heinsius, joka oli jo nähnyt parhaat vuotensa. Vaikka kokemus toi varmasti hallintotoimiin viisautta ja kokemusta, huhuttiin Haagin hallintokortteleissa, Binnenhofissa, että 72-vuotias maan alkoi suhtautua hallintotoimiin yhä kankeammin ja kaavamaisemmin. Näin ollen Alankomaiden kaupankäynnin solmukohdat alkoivat livetä käsistä ympäri maailmaa. Aktiivista saatto- ja sotilasapua kauppiaat saivat yhä vähemmän, huolimatta kasvavasta vero- ja tullitaakasta.

Itämeren piirin kauppa koki tässä poliittisessa konstellaatiossa kovia. Kun Venäjä oli kääntänyt Suuren Pohjan sodan kulun lopullisesti edukseen Pultavassa 1709, kostautuivat monet Alankomaiden ulkopolitiikan valinnat. Yhtäältä maa oli ollut koko sodan ajan liitossa Ruotsin kanssa ja tukenut Kaarle XII:n sotapyrkimyksiä – toiveena kuninkaan voiton jälkeen saada kauan kaivattuja sotilaita Ranskan vastaiselle rintamalle. Toisaalta Amsterdamin kauppiaat olivat virallisen linjan ohi myyneet koko 1700-luvun ensimmäisen vuosikymmenen ajan aseita Venäjälle Arkangelin sataman kautta ja varustaneet lisäksi useita laivoja Pietari I:n käyttöön.

Löytyipä Venäjän laivastolle kontra-amiraalikin Amsterdamista, Cornelis Cruys -niminen kosmopoliitti, jota houkutti uudet uranäkymät Itämerellä. Hän ei ollut ainoa Venäjän laivastoon pestautunut upseeri ja piti vielä itse henkilökohtaisesti huolen siitä, että värväytyminen tähän orastavaan suurvaltalaivastoon kävi kätevästi Amsterdamin paikallisen toimiston kautta. Tätä tuottoisaa sotabisnestä ei haitannut se fakta, että Amsterdamin aseilla oli todella vaikutusta Venäjän varustelutasoon. On täysin mahdollista, että ilman tätä aseapua Venäjän sotaonni olisi ollut heikompi. Haag katsoi tätä kaupantekoa läpi sormien, koska maan talouskeskuksen sananvaltaa ei voinut kukaan – edes maan tosiasiallinen ulkopolitiikan johtaja – uhmata. Niinpä aselaivat seilasivat rauhassa Pohjoisen jäämeren kautta Arkangeliin kenenkään estämättä vuoteen 1710 saakka. Tällöin tilanne muuttui kuitenkin rajusti – monella tavalla.

Valtioterroria Itämerellä

Itämeren kauppa oli ollut ja oli edelleen 1700-luvun alussa merkittävä osa Alankomaiden tasavallan talousjärjestelmää. Huolimatta viljakaupan roolin heikkenemisestä, olivat muut tuontiartikkelit edelleen kullanarvoisia; etenkin laivanrakennuksesta riippuvainen puutavarakauppa saavutti yhä suurempaa merkitystä kauppiaiden laskelmissa, puhumattakaan tervasta, hampusta ja muista elintärkeistä raaka-aineista. Siksi ei ollut yhdentekevää, kuka Itämeren väyliä hallitsi – tai piti ”Juutinrauman avaimia taskussaan”, kuten Amsterdamin pormestari asian 1600-luvun puolessavälissä voimiensatunnoissa ilmaisi. Vuonna 1710-luvulla nämä avaimet olivat hukassa.

Ensin vanha liittolainen Ruotsin monarkki, joka nyt siis piileskeli Turkissa, julisti 1710 kauppasaarron kaikkia Itämerellä liikkuvia aluksia vastaan. Tämän jälkeen venäläiset vastasivat sotatoimiin julistamalla kaikki Ruotsissa kauppaa käyvät alukset sille vapaaksi riistaksi. Tulokset olivat katastrofaaliset hollantilaisille: kymmenet laivat kaapattiin ensin Ruotsin satamiin ja niiden lastit myytiin eteenpäin. Sitten Venäjän laivasto aloitti kauppalaivoille tuhoisat merelliset sotilasoperaationsa osana miehitystaistelua.

Käytännössä siis jokainen hollantilainen laiva oli joko Venäjän tai Ruotsin vihollinen. Vastalauseet kaikuivat Amsterdamin vilja- ja bulkkitavarakauppiaiden klubeilla. Erillinen kauppiaiden yhteenliittymä, Itämeren kaupan direktoraatti aktivoitui ja mietti kuumeisesti, miten kerätä varoja kauppalaivojensa suojeluun. Vuoden 1713 katastrofit olivat kovia iskuja aikoinaan niin suurta arvovaltaa nauttineille, tasavallan lipun alla seilanneille laivoille.

Seuraukset kaappaus- ja tuhoamistoimista olivat pitkäkestoiset. Vielä vanhoja suurvaltahaaveita ruotsalaisten tavoin mielissään pyörittelevät tasavallan eliitit kokivat Venäjän ja Ruotsin toimet niin raskauttaviksi, että suhtautuivat maiden välisiin suhteisiin vielä 1720-luvulla epäilevän kylmästi. Ottaen huomioon miten suuren murroksen Pietarin kaupungin perustaminen oli saanut Itämeren piirissä aikaiseksi, aktiivisempi kauppapolitiikka olisi luonnollisesti ollut tarpeen. Mutta tsaarin hovissa ei haluttu nöyristellä: tuttu kuvio Euroopan historiassa, voisi sanoa. Ruotsilta taas vaadittiin uhmakkaasti vahingonkorvauksia 1720-luvun alussa; maksuhalut ja -kyvyt olivat Isonvihan jälkeen yhtä suuret kuin vastavalmistuneella maisterilla ensimmäisen opintolainaerän aattona.

Voisikin todeta, että vuonna 1713 Helsingin edustalla roihunneissa hollantilaisissa kauppa-aluksissa tiivistyy jotain olennaista hollantilaisten asemasta kansainvälisen kaupan ja politiikan pelilaudalla. Vaikka Amsterdam olikin vielä pitkään kaukokaupan merkittäviä maailmankaupunkeja, oli Lontoo kirimässä tätä asemaa hyvää vauhtia umpeen, ohittaen pian vanhan viha-rakkaussuhteensa kohteen. Maan heikko sotilaallinen ja taloudellinen suorituskyky ei jäänyt Haagissa juoruilevilta lähettiläiltä raportoimatta. Valloitussotaa käyvä Pietari muisti, että vaikka hän oli osoittanut suurta kiinnostusta Alankomaita kohtaan 1600-luvun lopulta alkaen, oli maan suhtautuminen Venäjään aina alentuvaa – riippumatta hyvistä kauppasuhteista. Keisarille ei tuottanut tunnontuskia karkottaa kokonaan Alankomaiden lähettiläs Jacob Bie maasta, kun kävi ilmi, että tämä oli kirjeissään panetellut koko hovia, ilmeisen solvaavin sanankääntein. Niinpä 1720-luvulla saatiin odottaa pitkään ennen kuin maiden väliset suhteet normalisoituivat. Tuolloin jo Pietarin kaupungin kauppa-apajilla seilasi hollantilaisten lisäksi muut kilpailijat, ja etulyöntiasema – tasavallan perinteinen valttikortti Itämeren piirissä – oli menetetty.

Suolahti ja Huizinga

Tänään luin ”välipaloiksi” rinnakkain Johan Huizingan ja Eino E. ”Nenno” Suolahden esseitä. Kuten tiedetään, Huizinga inspiroi vahvasti etenkin nuorempaa Suolahtea, joka etsi intellektuaalista paikkaansa sotien jälkeisessä ajassa. Sivistyssuvun perinteensä velvoitteen toisinaan hyvinkin painavana tunteva doktorandi saattoi tuntea suurta hengenheimolaisuutta Huizingan kanssa: esteettiseen, esseistiseen ja visuaaliseen havainnointiin perustuvaan historiallinen maailmankuva oli jotain, joka saattoi antaa samankaltaista elämänmyönteistä lohdutusta kuin ”ikkunat auki Eurooppaan” -visioillaan tulevaisuudenuskoa valanut Tulenkantajien ryhmä 1920-luvun Helsingissä. Suolahden henkinen koti ei ollut sukupolvensa AKS-nationalismin maailmassa, joskaan hän ei tietenkään voinut, eikä halunnutkaan hylätä ”valkoisen Suomen” perintöä omassa identiteetissään, pikemminkin päinvastoin. Silti eurooppalaisesta kosmopoliittisuudesta tuli hänen elämänsä johtava teema.

Suolahden eurooppalaisen visuaalisen kulttuurin ideaalilla on ollut valtava merkitys sittemmin nuoren maisteri Matti Klingen elämässä, jossa Suolahti toimi ehkäpä yksittäisistä ihmisistä tärkeimpänä mentorina nuoruuden opiskeluvuosina. Kuvallisuus, se seikka, että historiallisen maailman saattoi ilmentää enemmänkin kuvataiteen ja arkkitehtuurin estetiikan kautta kuin ”muurahaisen” dokumentoivan arkistofetisismin näkökulmasta, tuli olemaan sekä ominta Suolahtea että Klingeä. Myöhemmin tämä sama esteettinen kulttuurihistorian perinne on siirtynyt muodossa jos toisessakin seuraaville sukupolville.

Oleellista Huizingan kulttuurihistoriassa oli rohkeat uudet kokonaisnäkemyksen, kuvataiteen, ja kuvallisuuden kautta välittyvät näköalat menneisyyden ja nykyisyyden kulttuureihin. Huizingan rooli ”keskiajan syksyn” ja ”leikkivän ihmisen” kulttuurihistorian maalaajana on helppo tuomita yksinkertaistavaksi, monilta osin nykypäivän tutkimuksen valossa jopa virheelliseksi. Ainakin keskiajantutkimuksen piirissä suhtaudutaan hänen teeseihinsä – mikäli olen oikein ymmärtänyt – hieman huvittuneena. Homo Ludens taas on peliin, leikkiin kohdistuvan teesinsä ansiosta kokenut oikeastaan montakin renessanssia, olleen ensimmäisinä sotien jälkeisinä vuosikymmeninä lähinnä muutaman spesialistin kirjahyllyn vakiolukemistoa. Nykyään kun kaikki on yhtä leikkiä ja peliä, on Huizinga pakko mainita ”modernin pelitutkimuksen” perustajana.

Huizinga kirjoitti Saksan miehityshallinnon aikana 1943 esseessään ”Mijn weg tot de historie”, kuinka hänen tiensä historian tutkijaksi oli ollut kaikkea muuta kuin suoraviivainen. Hän valitteli, kuinka hän ei ollut koskaan päässyt kirjallisessa sivistyksessään tarpeeksi korkealle tasolle ja työskenteli useimmiten ”nopeissa pyrähdyksissä”. Työtä vaikeuttivat aika-ajoin voimakkaat masennuskaudet. Ehkä Suolahti samastui aivan erityisesti näihin piirteisiin. Molemmat herrat ovat tuoneet vanhuuden päivien kirjoituksissaan avoimesti esille omaa riittämättömyyden tunnettaan ja tietynlaista impulsiivisuuttaan – huolimatta jättämästään vankasta kulttuurihistorian perinnöstä.

Huizinga, jonka uran vaiheet Suolahti arvatenkin tiesi tarkasti, näyttäytyi myös eurooppalaisen poliittisen humanismin vankkana puolustajana. Vaikka Kansainliiton tarina talloutui salamasodan alle, kerkesi Huizinga ottaa aktiivisesti osaa ”International Committee on Intellectual Cooperation” -jaoston asioihin. Hän oli siis, kuten tunnettu lausahdus kuuluu, ”maailmanmies, kielimies ja otti osaa valtiollisiin asioihin”. Oli luontevaa, että Alankomaiden kansallisen itseymmärryksen kannalta merkittävä suuruus Desiderius Erasmus Roterodamus sai uuden elämäkerturin juuri tästä samaisen kosmopoliittisen perinteen ideaalin ylläpitäjästä. Ja ei ole sattumaa, että nimenomaan Suolahti suomensi vuonna 1953 tämän historiografisesti kiinnostavan teoksen, joka on kenties paras tapa tutustua epäsuorasti Huizingan omaan 1920-luvun omaan kosmopoliittiseen maailmankuvaan.

Esseessään ”Tuhoutuuko länsimainen sivistys” Suolahti käsittelee Huizingan ”Geschonden wereld, een beschouwing over de kansen op herstel van onze beschaving” -teosta (”Rauhan sarastuksessa”), joka on niin ikään kirjoitettu Saksan miehitysaikana, hänen kärsittyään ensin vankeudessa ja sitten eristyksissä – eräänlaisessa intellektuellin kotiarestissa ilman mahdollisuutta päästä yliopistokaupunkien kirjastoihin ja arkistoihin. Tässäkin suhteessa Suolahti tunsi varmaankin suurta empatiaa esikuvaansa kohtaan: hän oli itsekin joutunut kärsimään ja syyllisyys henkiinjäämisestä rintamalla kalvoi samalla tavalla kuin monia muitakin kohtalontovereita: ”Huonoin veljistä jäi eloon” -ajatus vaivasi läpi elämän, saavuttaen myöhemmin yhä suurempaa surua. Siksi ”Rauhan sarastuksessa” läpitunkeva näkemys, joka yhtäältä ei säästellyt kritiikkiä länsimaisen nationalismin ja teknistymisen puolia kohtaan, mutta toisaalta valoi toivoa ja uskoa yleiseurooppalaisen kulttuurikukoistuksen uudelle tulemiselle, näyttäytyi vapauttavalta Suolahdelle:

”Kulttuurin todellinen keskus on kuitenkin persoonallisuus. Vain elävä yksilö voi synnyttää sivistystä, vain ihminen voi sen sairaustilan parantaa. Sen vuoksi on luotava mahdollisimman edullinen yhteiskunnallinen ja valtiollinen ympäristö persoonallisuuden kasvulle. Tärkeimpiä edellytyksiä on vapauden välttämättömyys. Huonoon huutoon 1800-luvulla joutunut sana liberalismi on palautettava sen entiseen merkitykseen: todellinen, inhimillinen vapaus suorittaa sivistystyötä sen humaanisessa, ihmisystävällisessä mielessä. Tällaisia vapauteen pyrkiviä persoonallisuuksia tulee epäilemättä jatkuvasti olemaan, kunhan heille vain myönnetään mahdollisuus persoonallisuuttaan toteuttaa valtiollisesti, yhteiskunnallisesti ja kansallisesti edullisissa, pakottomissa oloissa. Euroopan valtiollisen tulevaisuuden määrääjistä riippuu siten myös koko yhteisen sivistysperintömme tulevaisuus.” (Tuhoutuuko länsimainen sivistys?)

Kuten Suolahti oheisessa, vuoden 1946 esseessään selvästi tuo ilmi, Huizingan vetovoima oli juuri toivottomuuden tilassa piilevässä äärettömässä optimismissa. Sivistyksellä oli uusi mahdollisuus, ihminen oli itse sen mitta. Vaikka muutamaa vuotta vanhempi tulenkantaja Waltari pysyi suurena eurooppalaisena kulttuuripersoonallisuutena loppuelämänsä, oli hänenkin kirjallisissa tuotoksissaan – etenkin Sinuhe Egyptiläisessä – perusjuonteena sotien jälkeen ”paasikiveläinen” peruspessimismi. Waltarin välittämän henkisen maailman voi nähdä sodasta toipuvan, Neuvostoliittoa pelkäävän kulttuurikuvan yhtenä perusvireenä. Suolahden varovaisen kulttuurioptimismin taas voi hyvällä syyllä nähdä tämän kuvan täydentäjänä – eräänlaisena rinnakkaisena, vähittäisen toipumisen äänenä. Tämän vision vahvistajaksi ja rohkaisijaksi oli omiaan Huizingan kaltainen pienen maan suuri historioitsija, joka eli omien ihanteidensa mukaisesti – ja joutui maksamaan siitä kovan hinnan. Hänen terveytensä heikkeni huomattavasti miehitysaikana eikä hän kerennyt todistaa Leidenin yliopiston, todellisen kotinsa, uusia avajaisia vuonna 1945.

Lohikäärmeen paikasta historiantutkimuksessa

 

“P:S:

Kalmarista kirjoitetaan, ja tästä odotetaan vielä tarkempia tietoja ja yksityiskohtia, että kahden mailin päässä kaupungista on nähty ja pantu merkille vaarallisen suuri, lohikäärmettä muistuttava Peto, joka on siellä saanut aikaan jonkinlaista tuhoa.”

Näin kirjoitti Tukholmassa Alankomaiden tasavallan lähettiläänä toiminut Christiaan Constantijn Rumpf osana diplomaattiraporttia Amsterdamin pormestareille maaliskuussa 1682. Aikansa merkittävimmän merimahdin diplomaattiset edustajat ulkomailla olivat muodostaneet kattavan verkoston viimeistään 1648 Westfalenin rauhan jälkeen.

Alankomaiden lähettiläät edustivat ympäri Eurooppaa paitsi tunnustettuja valtiollisia instituutiota myös sitä kaupallisten intressien verkostoa, joka oli vahvimmin valvomassa etujaan maailmantalouden kansainvälisessä keskuksessa, Amsterdamissa. Ranskalaista Fernand Braudelia mukaillen, Amsterdamin paikkaa maailman taloudessa voi hahmotella olevan 1600-luvulla jokseenkin samankaltainen kuin nykyään voi ajatella olevan (ainakin toistaiseksi) New Yorkilla. Johtuen Itämeren kaupan elintärkeästä asemasta Alankomaiden taloudessa etenkin viljantuonnin osalta, luettiin etenkin Amsterdamissa tarkkaan kaikki ne kirjeet, joita tasavallan edustajat lähettivät niin Kööpenhaminasta, Helsingöristä kuin Tukholmastakin kaupungin pormestareille.

Oheinen katkelma on malliesimerkki sellaisista varhaismodernin historian lähdeaineistosta, joiden avulla voidaan havainnollistaa paitsi yleisesti historian tutkimuksen metodologisia ja filosofisia ongelmia myös niitä tapoja, joilla kansainvälisiä suhteita voi tutkimuksellisena lähtökohtana problematisoida uudella tavalla. Tässä kirjoituksessa käsittelen faktan ja totuuden ikiaikaista ongelmaa historian tutkimuksessa ja esitän näkemyksiä siitä, mitä uusia näkökulmia diplomatian ja kansainvälisten suhteiden historian tutkimus voi nykypäivänä tuoda ihmisyhteisöllemme.

Historismin aave

Kysymys historiallisesta totuudesta on yhtä vanha kuin oppihistoriamme filosofiassa yltää. Viimeistään 1800-luvun alussa käänteentekevää oli kuitenkin historiantutkimuksen professionalisoituminen Preussissa osana humboldtilaisen mandariiniyliopiston kehittämistä kuningaskunnan tarpeisiin. En halua germanofiilisistä taipumuksistani huolimatta liioitella tätä oppihistoriallista käännettä, sillä historian tutkimus oli tavallaan pitkään ollut ammattimaista myös Ranskassa ja miksei myös Englannissakin. Hieman kärjistetysti Ranskassa vaikutti politiikkaan aktiivisesti osallistuvat universalistit Michelet:n ja Guizot:n tapaan, Englannissa taas suosiota ja vaikutusvaltaa saavutti Whigh-historioitsijat – etenkin Thomas Macaulay.

Saksassa tapahtuneessa historian tutkimuksen ammattimaistumisessa erityistä oli pysyvä vaikutus historianfilosofiaan niin omana aikakautena kuin myöhemminkin. Von Ranken näkökulma empiriaan oli tiukan faktaorientoitunut: ”Wie es eigentlich gewesen”. Historiallisen totuuden saattoi selvittää keräämällä virallisen valtioapparaatin tuottamaa aineistoa kirjoituspöydälle – kuten diplomaattiasiakirjoja – ja koostamalla tästä lähdekriittisen metodin avulla koherentti selitys poliittisten tapahtumien kululle. Oliko ihminen historian ylin tuomari? Von Ranken mukaan oli pidättäydyttävä arvolatauksista ja suhtauduttava neutraalisti tutkimiinsa sisältöihin. Taustalla vaikutti kuitenkin lopulta syvästi uskonnollinen ajatus kaitselmuksen johtavasta roolista prosessissa. Kaitselmus piti huolta siitä, että tutkimuksen kohde ja tutkimustulokset olivat lopulta korkeimpien voimien käsissä ja tämä antoi tieteellisrationaaliselle toiminnalle moraalisen oikeutuksen.

Von Ranken edustama historismi sai Saksan keisarikunnassa sittemmin yhteiskuntatieteet haastajiksi 1800-luvun lopun suurissa metodiväittelyissä ja myöhemmin samankaltainen debatti käytiin hieman eri muodoissa ja lähtökohdista niin Ranskassa kuin Englannissakin. Historismin taustalla piilevä empiristinen paradigma säilytti kuitenkin elinvoimansa eri maiden humanistisen tutkimuksen perinteissä. Tällä paradigmalla tarkoitan etenkin taustalla häilyvää ehdotonta luottamusta siihen, että ”totuus löytyy arkistoista”. Arkisto on tässä asetelmassa uskonnollishenkisen transsendenssin kokemuksen antava temppeli, joka säilyttää tietynlaista salattua informaatiota. Historistin voi tulkita katsovan itseään ammattilaisena välittämässä tätä salattua informaatiota kansakunnalleen tiukasti totuudessa pitäytyen. Hartaaseen arkistokokemukseen kuuluu satoja vuosia vanhojen asiakirjojen tuoksu, kosketus ja kaikki se, joka antaa vahvan tunteen sukupolvia vanhojen jatkumoiden tulkitsijana.

Kuvaava esimerkki historismin vaikutuksista ja voimasta voidaan nähdä toisen maailmansodan jälkeisessä Englannissa. Eräänlaiseksi faktan kultin mohikaaniksi ja puolestapuhujaksi kehittyi nimittäin kuuluisa brittiherrasmies Sir Geoffrey Elton, joka omisti elämänsä paitsi Tudor-ajan Englannin kronikoitsemiseen myös faktaorientoituneen metodologian elvyttämiseen. Eltonissa yhdistyi jonkinlainen sherryä naukkailevan nojatuoliengelsmannin ja saksalaisen lähdefetisistin yli-itsevarma karaktääri.

Vaikutusvaltaisena oman alansa profeettana Elton korosti historiantutkimusta antiikki-henkisenä mestarin ja kisällin (hän tietenkin puhuu aina yksikön kolmannesta persoonamuodosta ”He”, ei koskaan herra paratkoon ”She”) suhteena, jossa kisälli etenee vähitellen kohti täyttä ammattitaitoaan. Kypsänä historioitsijana hän sitten on valmis ”keräämään” tarvittavan aineiston ja – tämä on tärkeää – hänen näkemyksessään ainut keino löytää totuus on ”tiivistää se todistusaineistosta”, kuten hän kirjassaan ”Political History: Principles and Practice” totesi. Erityisen huolestunut Elton oli nousevan aatehistorian turmelevasta vaikutuksesta nuorisoon. Hänen mielestään näet yleistykset ja etenkin aatehistoria yleisesti ei ollut hänelle oikeaa historiaa ollenkaan. Se ei ollut olemassa olevaa ja menetti todellisuuspohjansa, koska aatehistorian harjoittaja ei tuntenut käsissään todellisen historiakulun todisteita, virkakoneiston tuottamia asiakirjoja niin sanottujen asioiden kulusta.

Mitä sitten faktan kulttiin kuuluva historioitsija olisi ajatellut kohdatessaan alussa mainitsemani varoituksen Itämerellä kaupankäyntiä uhkaavasta lohikäärmeestä? Todennäköisin reaktio olisi ollut paheksuva tupakkayskä. Varoitus lohikäärmeestä ei olisi ollut olennainen osa totuuden löytämistä historiallisessa prosessissa. Olennaista sen sijaan olisivat olleet meneillään olevat valtiosopimusneuvottelut Ruotsin kanssa. Ehkä Sir Elton olisi hieman säälinyt moista raporttia kirjoittanutta herrasmiestä, jos korkeassa asemassa oleva 1600-luvun lopun virkamies todella näin taikauskoinen, hän ei taatusti ollut historiallisen prosessin edelläkävijä. Niitä olivat vain rationaalisen maailmankuvan omaavat herrat. Mitä tulee von Rankeen, hän olisi ehkä ymmärtänyt saksalaisena tulisieluna paremmin puhetta lohikäärmeistä, mutta silti sivuuttanut lähteen ei-relevanttina. Tärkeää oli löytää menneisyydestä valtioiden kehityskulkuja – etenkin Preussin.

Teen rankan yleistyksen: historistia ei lohikäärmeet kiinnosta. Häntä kiinnostaa niin sanotut järkevät ihmiset, jotka loivat kansakunnat. Kun empiria ole lohikäärmeiden olemassaoloa ole vahvistanut, puhumattakaan kärmeksien perustavanlaatuiseen rooliin maailmanhistoriassa, on kaikki viitteet tällaiseen höyrypäisyyteen sivuutettava.

Kulttuurinen käänne ja mentaliteetit

Mikä sitten haastoi historismin kaltaiset maailmanselitysmallit? Hieman kärjistetysti voidaan sanoa, että sen haastoi 1800-luvun loppu ja yhteiskunnan syvä murros teollistumisen toisen vaiheen aikana. Tilastollisten menetelmien nousu, massapsykologia, lamprechtilainen kulttuurihistoria, taloustieteen historiallinen koulukunta, Weber, Burkhardt… kaikki nämä olivat omalla tavallaan vastauksia, järjesteltyjen ajatusten viidakoita siihen intensiiviseen muutokseen, joita ihmiset ympärillään länsimaailmassa havainnoivat. Yksilö alkoi ehkä tuntua pienemmältä historian prosessissa? Yhtä kaikki, nousevien sosiaalitieteiden vaikutus historiantutkimukseen – siis perinteisiin oppituoleihin – oli valtava varsinkin toisen maailmansodan jälkeen. Yhtäältä teknologian kehitys vaikutti tähän edelleen (kvantitatiivinen tutkimus oli yhä helpompaa) toisaalta suursotien muisto sai historioitsijat tarttumaan pontevammin makrotason sosiaalisiin prosesseihin.

Haluan korostaa, että yksilö ei hävinnyt yhtään minnekään valtaosasta historiantutkimusta tässäkään vaiheessa. Päin vastoin historismin maailmaamuokkaava yksilö lurkki edelleen seminaarisaleissa ympäri läntisen maailman. Määrällisesti kuitenkin kvantitatiivisia menetelmiä olennaisena osana tutkimusta hyödyntäviä analyysejä ilmestyi kirjastojen hyllyille enemmän kuin koskaan. Ja niissä analyyseissä, joissa edelleen harjoitettiin perinteisempää, historismin inspiroivaa tutkimusta, tilastollisiin muuttujiin kiinnitettiin enemmän huomiota. Tärkeä taustavoima oli toisaalta Yhdysvalloissa yhteiskuntatieteiden science-kulttuuri, jossa akateeminen heimoyhteisö halusi irrottautua arts-perinteestä ja legitimoida ihmisen tutkimuksen vuoraamalla sen luonnontieteiden kaapuun – saksalaisen esikuvan mukaan. Yhdysvaltojen rooli taas tiedemaailmassa oli kasvanut eksponentiaalisesti kylmän sodan alun myötä.

Tässä vaiheessa olemme lähellä sitä historiografista kehitystä, jossa siirryttiin sosiaalihistoriassa kansallisvaltioiden perspektiivistä kohti ympäröivää yhteiskuntaa laajemmin. Toisaalta sosiologian yleistyksiä alettiin kritisoida, tieteenala kehittyi ja toisen maailmansodan jälkeinen babyboomer-sukupolvi oli ottamassa voimakkaasti osaa historiantutkimuksen uusien perspektiivien ja suuntauksien kehittäjinä.

Näistä suuntauksista voi käyttää löperösti termiä ”kulttuurinen käänne”, tai spesifimmin ”kielellinen käänne”. Kulttuurinen käänne johtui paitsi tietenkin antropologian kaltaisten tieteiden uusista vaikuttimista, mutta myös öljykriisin kaltaisista mullistuksista ja globaalin maailman murroksesta yleisemminkin. Uusi sukupolvi kritisoi vanhempiensa ikäisten tapaa hahmottaa maailma eurosentrisenä projektina – riippumatta siitä, oliko tarkoitus hahmottaa maailma yksilöstä vai makrotasosta käsin. Mielenkiintoista on, että oikeastaan marxilaisesta traditiosta (marxilaisuuteen pettyneiden italialaisten traditiosta) ponnahti mikrohistoria, joka näki sosiaalitieteiden makronäkökulmat pelkistävinä ja liian yksinkertaistavina. Paradoksaalista kyllä, mikroteoria itävaltalaisesta taloustieteen perinteeseen nojautuen saavutti uuden hegemonia-aseman taloustieteen parissa 1970-luvulta alkaen. Uusvanha taloustiede nojasi marginalismin perinteeseen ja kumosi keynesiläisen historiallisemman paradigman. Materialistien käänne kohti yksilöä?

Maantiedettä, antropologiaa ja sosiaalitieteitä poikkitieteellisesti painottaneesta ranskalaisesta annalismin perinteestä ponnisti taas mentaliteettien historia, joka tutki etenkin keskiajan ja varhaismodernin historian ihmisen tapoja jäsentää ajattelua osana yhteiskunnan rakennetta. Mentaliteetit todelliseksi spesialiteettialueekseen omaksuneita kulttuurihistorian oppiaineita ja oppituoleja alettiin perustaa laajasti ympäri yliopistomaailmaa. Muita keskeisiä vaikuttimia viimeistään 1970-luvulta alkaen on ollut löyhästi ilmaistuna post-strukturalismin sekä erilaisten konstruktivististen teorioiden vaikutukset historiantutkimukseen.

Näiden suuntausten roolia voi kuitenkin helposti liioitella, ainakin mitä tulee historiantutkimukseen professiona. Oleellista on ollut se, mitä uutta kriittistä annettavaa näillä suuntauksilla on ollut historianfilosofioihin yleensä ja erityisesti tutkimuskäytäntöihin itseensä. Kuten tiedetään, ansioiksi voidaan laskea historiallisen maailmankuvan tehokas laajentaminen koskemaan usein marginaalisiksi jääneitä ryhmiä. Naishistoria oli tietenkin ensimmäinen tärkeä askel, sittemmin erilaiset muut merkittävät avaukset. Toisin kuin yleisesti luullaan stereotypioissa, tämä historiantutkimuksen mielenkiinnon laajeneminen uusiin ilmiöihin, elämänalueisiin ja identiteetteihin ei ole tehnyt merkityksettömäksi niin sanotusti perinteisempiä oppialoja, puhuttiimpa sitten poliittisesta tapahtumahistoriasta tai sosiaali- ja taloushistoriasta.

Historian, ja muiden tieteiden narratiivisuuden (Heyden White) esilletuominen ei ole mitenkään vähentänyt narratiivisuutta itsessään. Se on ainoastaan tuonut tarpeellista itseymmärrystä tutkimusta harjoittaville. Kielellinen käänne yleensäkään ei ole arvosidonnaisuudet esilletuodessaan tehnyt missään nimessä nihilistisesti kaikesta merkityksetöntä. Lopulta aika harva tutkija niin yhteiskuntatieteiden kuin humanistisen historian tutkimuksen kentällä tunnustautuu jyrkän relativismin kannattajiksi, saatika olettaa kaiken inhimillisen olemisen olevan sosiaalisesti konstruoitua.

Sosiaalihistoriasta kohti aatehistoriaa uransa loppuvaiheilla siirtynyt Tony Judt muotoili relativismin ongelman omaelämäkerrallisessa ”Thinking the 20th century” -opuksessaan jotakuinkin näin: kyse ei ole totuuden hylkäämisestä vaan sen hyväksymisessä, että totuuksia itsessään on enemmän kuin yksi. Tämä ei tarkoita relativismia vaan pluralismia. Nämä eivät ole taas toistensa synonyymejä: pluralismi hahmottaa sitä, millä kaikille erilaisilla tavoilla voimme jäsentää maailman todennäköisyydet, kun taas jyrkkä relativismi hylkää totuuden mahdollisuuden itsessään. Mutta taustamme, preferenssimme, näkökulmamme, etiikkaamme määrittelevät aina tutkimuksemme kulkua, riippumatta tiedealasta.

Jos löyhästi – ja epäoikeudenmukaisesti – niputan nyt kaikki kulttuurisen käänteen inspiroimat suuntaukset kulttuurihistorian nimikkeen alle, pääsemme esittämään varovaisen arvion: ehkä voimme ankkuroida lohikäärmehavaintomme luontevasti osaksi tutkimusta?

Voimme tutkia yhtäältä aate- ja mentaliteettihistoriallisesti rationalismin esiinmarssia 1600-luvun lopulla ja toisaalta oman aikakautemme näkökulmasta taikauskoksi paljastuneiden ajatusten roolin tässä intertekstuaalisessa lukutaitoisen eliitin verkostossa. Voimme toisaalta esittää kysymyksen, kuinka yleistä usko lohikäärmeisiin oli 1600-luvun lopulla? Tai, jos tiedämme, että se ei ollut erityisen yleistä, voimme kysyä miksi lähettiläämme sitten koki tarpeelliseksi varoittaa jostain ilmiöstä käyttäen tällaista retoriikkaa? Joka tapauksessa havainto voi antaa meille tärkeän johtolangan aikakauden retoriseen ajatteluun.

Uusi diplomatian historia?

Kansainvälisten suhteiden historia on pitkään nähty konservatiivisen, klassisen historismin viimeisimpinä linnakkeina – ehkä hieman epäoikeudenmukaisesti. Kaikki tutkimus nimittäin on aina seurannut ainakin jossain määrin omaa aikaansa, vaikka Sir Eltonin kaltaiset dinosaurukset pysyivätkin melko immuuneina kulttuuri- tai aatehistorian kaltaisten ilmiöiden vaikutuksille. Jos otan esimerkiksi oman tutkimusalueeni, Itämeren piirin, voidaan kuitenkin havaita, että tutkijat Michael Robertsista David Kirbyyn ovat myös laajasti kommentoineet niin sosiaali- kuin kulttuurihistoriankin saavutuksia – pitäytymällä kuitenkin itse laajojen makrotason poliittissosiaalisten prosessien analysoijina.

Siksi puhe ”uudesta diplomatian historista” on ehkä hieman ongelmallinen. Joka tapauksessa niin alankomaalaiset Louis Sicking ja Maurits Ebben (Nieuwe diplomatieke geschiedenis van de premoderne tijd: Een inteiding, Tijdschrift Voor Geschiedenis 2014, Vol.127(4), pp.541-552) kuin pohjoismaalaiset My Hellsing ja Sophie Holm (Tidigmodern utrikespolitik som kulturhistoria?: En presentation av forskningsfältet ’new diplomatic history’, Historisk Tidskrift För Finland Historisk Tidskrift för Finland, 2015 4) ovat pohtineet kussakin artikkelijulkaisussa uusia tapoja jäsentää diplomatian historiaa tämän kattokäsitteen alla kaikkien niiden merkittävien historiantutkimuksen perinteiden murrosten jälkeen, jota olen yllä pyrkinyt lyhyesti erittelemään (olkaa armollisia, tein tämän ulkomuistista).

Kummassakin artikkelissa olennaista on korostus, jossa diplomatia varhaismodernina instituutiona nähdään epäjatkuvuuksien ja oman aikakautensa lähtökohdista käsin. Olennaista on paitsi korostaa, että diplomatia oli varhaismodernina instituutiona vakiintumattomampi, moninaisempi ja monessa mielessä erilainen käytännöiltään kuin vakiintuneemman kansallisvaltioiden, tai tarkemmin läntisten kansallisvaltioiden harjoittama diplomatia. Kummankin artikkelin keskeinen sanoma on, että uudentyyppisen diplomatian historian tekee tarpeelliseksi globalisaation myötä uudentyyppinen taloudellinen ja valtiollinen järjestelmä. Hellsing ja Holm tiivistävät ajatuksen seuraavasti:

”I och med att vår tids moderna stater har utmanats i sin ekonomiska och politiska ställning av överstatliga organisationer och privata intressen framstår den diplomatiska diskursen från tiden före den borgerliga nationsstatens uppkomst som högst aktuell. (s. 551)”

Pyrkimys hakea uusia näkökulmia kansainvälisten suhteiden historiasta poikii siis uudentyyppisestä kansainvälispoliittisesta ja maailmantalouden tilasta. Monikansallisten organisaatioiden toiminta on herkistänyt näkemään myös valtioapparaattien sisällä epäjohdonmukaisuuksia, epäjatkuvuuksia ja intressiristiriitoja. Haluaisin korostaa, että tämä ei missään nimessä kumoa vanhemmantyyppistä lähestymistapaa, jossa päähuomiona ovat väkivaltamonopolin hallitsijat ja sitä tavoittelevat ryhmät. Kysymys on näkökulman laajentamisesta, ei vanhan kumoamisesta.

Lopulta pääsemme kokoavaan ajatukseen lohikäärmeemme paikasta historiantutkimuksessa. Kuten yllä olen hahmottanut, havainto lohikäärmeestä voi olla relevantti osa kulttuuri- ja mentaliteettihistoriallista lähestymistapaa. Uuden diplomatian historian metodologisen kehikon alla on mahdollista ottaa huomioon paremmin niin valtiorakennelmien sisäisten valtataisteluiden dynamiikka, diplomaattisten toimijoiden maailmankuva, kaupankäynnin valtasuhteet, rakentuvat ja hajoavat imperiumit kuin ehkä perinteinen historiantutkimus on hahmottanut. Historia näyttäytyy niin sattumana ja sähläyksenä kuin päämäärärationaalisena toimintanakin – taikauskon ohessa. Kun juonteen ja tutkimustavan säilyttää meidän aikakauteemme saakka, tulokset voivat yllättää. Jos varhaismodernin maailman ajattelijoiden mielenmaisema on välillä koherenttia, joskus taas lohikäärmeiden etsintää ja pelkoa niin sitä se on nykypäivänkin poliittisilla ja etenkin taloudellisilla toimijoilla. Siksi oheinen katkelma voidaan ottaa luontaiseksi osaksi lähdeaineistoa ja sitä tutkimustapaa, jolla merien, kaupunkien ja talousjärjestelmien välisiä suhteita voidaan maalata.

Oliko kyseessä harhautus tai valeuutinen? Ehkä.

Oliko kyseessä taikausko? Ehkä.

Yhtä kaikki, lohikäärme lähdeaineistossa ei ole sivuutettavissa, oli kyse sitten salakirjoituksesta, vitsistä tai puhtaasta pelosta merihirviöitä kohtaan. Wie es eigentlich gewesen? Diplomaatti kirjoitti jostain, joka paljasti pienen osan menetettyä kulttuurista maailmaa. Onko lohikäärmehavainto keskiössä omassa tutkimuksessani? Ei. Se on yksi palanen empiriaa, hermeneuttista noidankehää, jolla hahmotamme ja merkityksellistämme omaa aikakauttamme ja menneisyyden maailmaa.

Historia, sen tutkimus ja hyöty

 

Tutkijablogini ensimmäinen postaus käsittelee historian tutkimusta ja hyötyä. Inspiraationa tälle vapaa-ajan hengentuotteelle ovat olleet kaikki ne vuosien varrella tapaamani ihmiset, jotka ovat uskaltaneet kysyä vaikean kysymyksen: “Mitä hyötyä on historian tutkimuksesta?” Teille rakkaat kysyjät, tutut ja tuntemattomat – vuosien ajalta – yritän nyt vastata hieman pidemmällä tavalla, koska kahvipöydässä on usein niin vähän aikaa kertoa kaikkea sitä, mitä mielessä liikkuu.

Pohdin aluksi hyödyn kategoriaa ja sen historiallista taustaa, jonka jälkeen keskityn perustelemaan historiantutkimuksen potentiaalia ja arvoa kulttuurissamme.

Hyödyn jäljillä

”Hyöty” on ajattelun kategoria, joka on sidoksissa siihen tapaan ajatella, joka on vähitellen muodostunut tai ainakin vahvistunut kaupallisen yhteiskunnan synnyn myötä kolmen tai neljän viime vuosisadan aikana. Karl Polanyi, viime vuosisadan taloushistoriallisen ja sosiologisen ajattelun klassikkokirjoittaja, kutsui viimeistään 1800-luvun alussa tapahtunutta kapitalistisen tuotantomallin leviämisprosessia ”Suureksi murrokseksi” – irtautumiseksi vanhasta maailmasta kohti uutta, helvetinkoneeksikin luonnehdittua erikoistumista edellyttävää tuotantotapaa. Uusi tuotantotapa edellytti uutta ajattelua, ja toisinpäin: uuden tuotantotavan oli tehnyt mahdolliseksi jo yhtäältä monta vuosisataa jauhaneet kirja- ja lehtipainot. Syntyi ajattelun markkinat ja tieteellisen keskustelun varastoimisen mahdollisuus massiivisiin kirjastoihin ja arkistoihin. Väitän 1300-luvun munkit eivät olleet sen tyhmempiä kuin 1600-luvun tieteilijät. Heillä ei vain sattunut olemaan käytössään yhtä hyviä informaation varastoimisen ja tuottamisen menetelmiä. 1700-luvulla kirjamarkkinat räjähtivät ja sanomalehtiä alkoi saada luettavakseen  – Wallersteinia mukaillakseni – jopa periferioissa.

Kirjastot ja arkistot olivat tietenkin täynnä valheita, surkeita esityksiä ja taikauskoa, toisin kuin nykyään (vai mitä?).

Kenties maailman kulutetuin – mutta usein aika heikosti kontekstualisoitu ja ymmärrettykin – taloudellisen ajattelun klassikko, moraalifilosofi Adam Smith hahmotteli jo 1700-luvun puolivälin tienoilla, kuinka hänen aikakautensa brittikaupungeissa ”jokainen oli tietyllä tavalla kauppias”. Jokaisen oli ainakin pohdittava oman työnsä myymistä. Tämä sai moraalifilosofin viemään ajattelua pidemmälle ja pohtimaan, minkälainen yhteiskuntajärjestelmä olisi sellainen, joka vaurastuttaisi kaikkia mahdollisimman runsaasti. Keinoina hän painotti, niin kuin tiedämme, suojatullien ja protektionismin purkamista, mutta myös vähemmän tunnettuna ajatusleikkinä muun muassa työnantajien, siis tehtaiden ja yritysten johtajien, järjestäytymisen kieltämistä. Elämisen ehtojen luomisen oli oltava tehokasta ja hyödyllistä kaikille. Tässä mielessä myös fysiokratia ja muut aikakauden maahan ja sen tuottavuutta korostavat talousajattelun hedelmät pohtivat usein samoja teemoja: nälän poistamista ja kansakuntien vaurastumista.

Smith ja monet epäoikeudenmukaisesti unohdetut aikalaiset (aatehistoria on julmaa kuin luonnonvalinta) havainnoivat, että jotain dramaattista oli todella tapahtumassa. He loivat ajattelun välineitä ymmärtääkseen, mitä yhteiskunnallisen muutoksen taustalla oli, mikä tätä dynamiikkaa hallitsi ja mitkä sen syyt olivat. Valtioapparaatin, uskonnon ja yksilön suhdetta oli tietenkin uudella tavalla alettu ajatella jo reformaatiossa ja sen jälkeen 1600-luvun filosofiassa tiheissä kaupunkikeskuksissa (Spinoza Alankomaiden Amsterdamissa, Locke Englannin Lontoossa jne.). Mutta vasta 1800-luvun yhteiskunnan teki vähitellen läntisessä Euroopassa erityiseksi se, että talouden kasvu, keksintöjen, insinööritieteiden, mittaamisen, tilastojen ja erikoistumisen esiinmarssi oli niin nopea ja aggressiivinen, että aikakautta ovat suuren suuret ajattelijat kutsuneet myös termillä ”Porvariston nousu”. Valta ei ollut enää pelkästään sidoksissa siihen, mihin säätyyn sattui syntymään. Ihmisten keskinäisiä suhteita alettiin ajatella myös sen kannalta, miten nousevan porvariston etuja ajettaisiin mahdollisimman tehokkaasti.

Mitä merkitystä tällä historiallisella aatteiden, materiaalisen maailman muutoksen ja väestönliikkeiden prosesseilla on sitten meidän aikakauden näkökulmasta?

Oleellista on se, että tapa, jolla jäsennämme ajatteluamme, on läpitunkevasti marinoitu vähintään kolmensadan viimevuoden aikana velloneella länsimaisella julkisella keskustelulla, vääristymineen ja väärinymmärryksineen.

Yritän selittää, miksi.

1500-luvun helsinkiläiskauppias ymmärsi kyllä, että hänen saatava elantonsa myymistään tuotteista. Ajattelun välineet, ajattelun kategoriat, siis uskomukset alkaen uskonnosta päätyen omaan paikkaan maallisen vaelluksen matkaseurassa olivat jotain täysin muuta kuin mitä me ajattelemme omasta itsestämme. Tämä ei yllätä tietenkään ketään, pahoittelen, mutta haluan tähdentää kuinka erilainen oli maailma, jossa ihminen ei hahmottanut peilikuvaansa suhteessa yksilön loputtomaan potentiaaliin. Se tarina, jossa yksilön tunteet, yksilön järki ja lopulta yksilön oikeudet universaalisti tunnustava uskomusjärjestelmä vahvistui läpitunkevaksi kulttuuriseksi kategoriaksi lopullisesti vasta valistusajan myötä kirjapainojen laulaessa Smithiä, Lockea, Montesquieuta, Voltairea ja niin edelleen. Nousevan porvariston itseymmärrykseen yhdistyi sittemmin romantiikan ajan yksilön tunteet (ja ainutlaatuisuus) ja lopulta Yhdysvaltojen sekä muun perässä laahaavan lännen (massa)kuluttava yksilö.

Nyt me olemme kaikki arvokkaita yksilöitä ja pidämme tätä tärkeänä. Kuluttava yksilö, asiakkuuden identiteetti on kuitenkin kaikkein voimakkain kategoria. Tärkeänä on aina pidetty enemmän tai vähemmän sitä, että aikuinen terve ihminen hankkii elantonsa palkkatyötä tekemällä. Mutta aivan viime vuosikymmeninä on yleistymässä puhe, jossa jokaisen työn arvo on mitattava keinolla millä hyvänsä, ja hinnalla millä hyvänsä suureiden avulla. Ideologian pohjalle on syntynyt mittava, joskaan ei välttämättä kovin hyödyllinen, arviointiteollisuus. Harva epäili historiallisen tiedon tuottamisen hyödyllisyyttä 1950-luvulla, vai miten on, itseäni viisaammat?

Oli miten oli, se, kuinka paljon kunkin yksilön ajattelu pohjautuu vaikkapa rajahyödyn mitä moninaisimmilla sovellutuksiin, on tässä toissijaista. Myös se on toissijaista kuinka paljon kukin kapakkafilosofi tietää todella, mistä puhuu, kun kertoo pienessä sievässä, että ”nyt on hoidettava taloutta enemmän jälkikeynesiläisittäin kuin uusklassisen taloustieteen opein”. Oleellista on, että hahmotamme maailmamme – haluamme tai emme edellä mainitsemieni ajattelun kategorioiden mukaisesti. Jos emme hahmota, olemme joka tapauksessa sellaisen vallankäytön kohteena, joka hahmottaa. Sillä taas ei ole merkitystä ymmärtääkö vaikkapa poliitikko ollenkaan mistä puhuu, ei nyt eikä menneisyydessä.

Joka tapauksessa keskusteluissa esiin tulevat kysymykset heijastavat aina jotain sellaisista kulttuurisista virtauksista, joiden osia me kaikki olemme.

 

Sensaatioyhteiskunta ja tietoyhteiskunta

Hyötykeskustelua ei siis pääse karkuun – tämä on väistämätöntä. Minun on vastattava, ja yritettävä aina asiayhteydestä riippuen arvailla mitä hyödyn alakategoriaa kukin kysyjä mahtaa aivan erityisesti painottaa. Vastaan tietenkin hieman eri tavalla kauppatieteiden fuksille, Ilta-Sanomien journalistille tai vaikkapa maanviljelijälle. Olennaista on – jos mahdollista – löytää yhteinen keskustelunyhteys, siis löytää yhteinen puhuttava kieli ja käsitteet.

Ensimmäinen perusteluni liittyy tiedon tuottamisen prosessiin: mitä historiallisilla tutkimuksilla on annettavaa meille tässä ja nyt?

On näkemykseni mukaan oikeutettua väittää että historiantutkimus analyyttisine, laajoine lähdeapparaateineen ja sitä kriittisesti analysoivine tutkijayleisöineen on yksi elinehto ja edellytys itse omaa toimintaansa korjaavan yhteiskunnan kannalta. Ja itse omaa toimintaansa korjaava yhteiskunta on usein jossain määrin demokraattinen ja läpinäkyvä. Pidän itse demokratiasta ja läpinäkyvyydestä – tämä on tietenkin makuasia. Ajankohtaisia aiheita historian moraaliselle oikeutukselle voi havainnoida harva sen päivä: miksi on tärkeää kirjoittaa auki vaikkapa Stasin historia? Miksi on tärkeää käsitellä tämä(kin) kipeä aihe menneisyydessä, vaikka aika monen sydämeen syvälle sattuu? Koska ajattelemme, että historian käsittely on paitsi eettisesti oikein, tuo myös perspektiiviä nykyisyyteen. Millä keinoilla moisen urkintajärjestelmän voi estää? Tai pikemminkin: emme voineet estää sen syntyä nytkään, mutta millä lainsäädännöllisillä toimenpiteillä suojelemme ihmisten yksityisyyttä yhteiskunnassa, jossa ihmiset luovuttavat itsestään kaiken mahdollisen informaation verkossa toimivien palveluiden tarjoajille?

Tavallaan ainut keino katsoa vaihtoehtoisia tulevaisuuksia, on katsoa vaihtoehtoisia menneisyyksiä. Enkä tarkoita vaihtoehtoisella menneisyydellä ”vaihtoehtoisia totuuksia menneestä” vaan sitä, että kuta monipuolisempi kuva menneisyydestä on sitä parempi mahdollisuus on pohtia tulevaisuuden yhteiskuntien onnellista/onnetonta rakentumista. Ja en tietenkään väitä, että historiantutkimus tarjoaisi valmiit vastaukset vaikkapa poliittisen päätöksen tekijöille suhteessa turvallisuuspolitiikkaan. Kamalaa olisi, jos näin olisi. Väitän kuitenkin, että kaikkein kamalinta on se, jos keskustelu on historiatonta. Tällöin yhteistä elämäämme ohjataan heikoilla koordinaateilla.

Historia siis tarjoaa mahdollisuuden monipuolisen nykyisyyden tilannekuvan ja varsinkin tulevaisuudenhorisontin rakentamiseen. Harva nimittäin ymmärtää kunnolla, mistä Kiinan taloudellisessa nousussa on kysymys, jos ei kurkista maan asemaan pitkän aikavälin sivilisaatiohistoriassa.

Toinen perustelu liittyy objektiivisen tiedon tuottamisen metodologiaan. Mitä annettavaa historiallisella analyysillä on tämänhetkiseen kulttuuriseen (alennus)tilaan?

Sitä on paljon, sillä menneisyyden analysointi – toisin kuin usein virheellisesti luullaan – voidaan ja pitää toteuttaa objektiivista tutkimusotetta kunnioittaen. Parhaimmillaan historiantutkijat voivat uusintaa jatkuvasti objektiivisuuden ihannetta ja myös osallistua sen määrittelyyn. Kuten tieteenfilosofi FT Inkeri Koskinen on todennut artikkelissaan Objektiivisuudesta humanistisissa tieteissä (Niin ja näin 4/16):

”Tutkijayhteisöjen jakamat oletukset ja arvot voivat vinouttaa tutkimusta kaikilla aloilla. Ihmistieteissä ongelmaan on kiinnitetty huomiota jo pitkään, ja niiden parissa on kehitetty menetelmiä, joilla sitä koetetaan torjua.”

Tähän huomioon on helppo yhtyä. Valitettavaa tosin on, että aikakautemme, jossa elämme, näyttää todelliselta ajatusryhmittymien blokkiutumisen kulta-ajalta. Tästä omalta osaltaan huolehtii algoritmit, mutta toisaalta tärkeä osansa on vain sillä, että ihmiset pitävät omaa maailmankuvaansa vastaavan tiedon vastaanottamisesta. Ja mitä vähemmän ihmisille annetaan oppilaitoksissa monipuolisen yleissivistyksen edellytyksiä, sitä hanakammin he tarttuvat kiviin ja viskovat niitä ikkunoihin parin uutisotsikon takia.

Toisinlaisiakin esimerkkejä aikakautemme informaatioyhteiskunnan hengestä on. Erityisen rohkaiseva on Wikipedian kaltainen joukkoyhteisö, jonka pelisääntöjen mukaan myös paras tiede tietyllä tavalla toimii. Se, että tulkinnat ja tutkimukset asetetaan jatkuvasti kyseenalaisiksi ja historiantulkintojen oikeellisuutta kyseenalaistetaan tutkijayhteisön monilta suunnilta, on täysin normaalia. Kiistat ovat usein täynnä stressiä, pahaa mieltä ja hampaidenkiristystä. Uuden paradigman tunkeutuminen on taistelun tulos. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö viime vuosikymmenen tai vaikkapa 1800-luvulla kirjoitetuista historiantutkimuksista olisi mitään iloa vuonna 2017 analyysejä tekevälle tutkijalle, ilmeisistä puutteista ja nykyään vierailta tuntuvista painotuksistaan huolimatta.

Päinvastoin: ne ovat perusta ja keskustelun historiografinen lähtökohta. Samoin voi ajatella Wikipedian tapauksessa: olisiko kukaan kirjoittanut artikkelia aiheesta x sivustolle koskaan, jos kyseinen henkilö ei olisi sitä tehnyt? Voi olla. Melko varmaa on se, että, kun artikkeli on verkkoon synnytetty, sitä kritisoidaan, sitä parannellaan ja muutetaan ajan saatossa vastaamaan paremmin sen hetkistä ymmärrystä aiheesta. Tämän tekee yhteisö. Tieto ei sinällään kumuloidu ahtaassa mielessä historiatieteissä, mutta kuten muukin tiedekeskustelu, sekin muuttuu ja kehittyy ajassa. Jokaisella aikakaudella on tärkeät alan klassikot ja toiset teokset ymmärretään järkeviksi ajattelun lähtökohdiksi vasta vuosikymmenten päästä. Kysymys onkin ylisukupolvisesta prosessista, jossa ihmisyhteisö pyrkii löytämään keinoja vastata sekä oman aikakautensa synnyttämiin ajankohtaisiin kysymyksiin (esimerkiksi ilmastohistoria, ympäristöhistoria) että keskustelemalla muiden alojen ja menneisyyden klassikkotutkimuksen kanssa (esimerkiksi taloushistoria, aatehistoria).

Parhaimmillaan historiantutkimus luo siis paitsi välineitä ymmärtää menneisyydessä tapahtuneita ja nykyisyydessä tapahtuvia prosesseja niin ideoiden ja aatteiden, poliittis-taloudellisten valtasuhteiden kuin vaikkapa ruoantuotannon ympäristöongelmien näkökulmasta. Tieteenhistorian oppiala (ja muut lähitieteet) tarkentaa esimerkiksi, mikä 1800-luvun biologian innovaatioiden myötä synnytetyissä uusissa ihmiskuvissa on tänään ajankohtaista ja piilossa myös joissakin poliittisissa agendoissa. Suomen poliittista historiaa ammatikseen tutkijat osaavat taas (toivottavasti) kertoa, miksi Suomi 100 -juhlallisuudet ovat todellisuudessa suurelta osin lattean epähistoriallisia.

Vain harva kuuntelee, mutta tämä ei riitä perusteluksi, miksi verovaroin tuotetusta analyyttisestä menneisyydentarkastelusta tulisi luopua. Ei minkäänlainen tiede ja kriittinen tutkimus ole kovin kovassa huudossa ikinä niiden ihmisten toiminnassa, jotka haluavat tuloksia tässä ja nyt. He järjestävät TED-talkeja ja poseeraavat iloisesti tonttulakissa työyhteisönsä joulukortissa. He ovat huipulla, yhteiskunnassa ja kansainvälisiä.

Pyydänkin nyt, hyvä lukija, unohtamaan kaiken minkä äsken luit. Kiitän, että pääsit tähän asti ja käytit keskimäärin useita minuutteja ajatusteni kanssa kamppailuun.

Lopuksi nimittäin, esitän perustelun, jonka koen kaikkein eniten omakseni – ja kaino pyyntöni olisi, että muistat tämän kirjoituksestani:

Historiaa tutkii aina joku. On paljon parempi, että yhteiskunta on järjestänyt asiansa niin, että osa sen jäsenistä on tällä alalla koulutettuja asiantuntijoita. Heidän sanansa ei ole laki, mutta heidän suustaan kuulee harvemmin spekulatsiooneja siitä, oliko Mannerheim homo vai ei. Heidän suustaan kuulee useammin sellaisia kysymyksiä kuin: Miksi Suomen johtavat piirit nostivat kansalliseksi hahmokseen Venäjän keisarikunnassa palvelleen kosmopoliitin länsisuomalaisen aatelismiehen?

Siis harvemmin historioitsijat ovat sensaatioyhteiskuntaa ja siihen liittyvää aivotonta klikkiotsikkomediaa luomassa ja tukemassa. Suurin osa alan ammattilaisista ovat pikemminkin degeneroitunutta sensaatiojournalistista yhteiskuntaa purkamassa tai ainakin usein kritisoimassa. Tämä on tietenkin tylsä tie, eikä useinkaan taloudellisessa mielessä historiantutkimus ole kannattavaa verrattuna Ilta-Sanomain nettijournalismiin.

Mutta yrittäähän pitää. Muuten elämä on tylsää ja arvotonta. Lopultahan me kaikki, Keynesiä vapaasti siteeratakseni, olemme kuitenkin ennemmin tai myöhemmin mullan omia.