Kolmen kerroksen väkeä

Alla kokonaisuudessaan Tieteentekijöiden liiton tiedote nuorille tutkijoille suunnatun kyselyn tuloksista:

Tuoreen kyselyn mukaan nuoremmat tutkijat ovat kolmen kerroksen väkeä

Epävarmuus jäytää väitöskirjantekijöitä

Nuorempien tutkijoiden joukossa on kolmen kerroksen väkeä: työsuhteessa väitöskirjaa tekevät, apurahan turvin työskentelevät sekä työttömät. Nuoremmat tutkijat työskentelisivät mieluiten työsuhteessa, mutta jatkuva epävarmuus on edelleen tutkijanuran alkutaipaleen todellisuutta.

Tieteentekijöiden liiton Nuorten tutkijoiden työryhmä toteutti viime joulukuussa kyselyn nuoremmille tutkijoille. Sähköinen kysely lähetettiin yhteensä noin 4000 väitöskirjavaiheessa olevalle nuoremmalle tutkijalle. Vastauksia kertyi 1500. Vastaajista noin 1250 oli työsuhteessa, 215 apurahalla ja 70 työttömänä.

– Väitöskirjavaiheen tutkijat ovat jo ylemmän korkeakoulututkinnon suorittaneita asiantuntijoita. Heidän asemaansa, palkkaustaan ja tutkimuksen rahoitusrakenteita tulee kehittää, mikäli Suomessa halutaan tehdä jatkossakin kansainvälisesti korkeatasoista tutkimusta. Nykyisillä väitöskirjatyön työehdoilla, rahoitusmahdollisuuksilla ja arvostuksella on mahdotonta turvata huippututkimuksen tulevaisuus, totesi Tieteentekijöiden liiton Nuorten tutkijoiden työryhmän puheenjohtaja Milja Saari torstaina Nuorten tutkijoiden klubi -tilaisuudessa, jossa kerrottiin kyselyn tuloksista.

– Suomella ei ole varaa tuijottaa vain tohtorituotannon määrään, vaan yliopistoissa ja tiedepolitiikassa täytyy kiinnittää huomiota myös siihen, miten putkessa olevat voivat, miten he tulevat toimeen ja mihin he voivat työllistyä väittelynsä jälkeen, Saari lisäsi.

Työsuhteen epävarmuus vaivasi 70 prosenttia vastaajista. 55 prosentilla työsuhteessa olevista nuoremmista tutkijoista työsopimus oli alle vuoden mittainen. Tutkijakouluissa työsuhteen keston pitäisi olla neljä vuotta. Häviävän pienellä osalla – alle 10 prosentilla vastaajista – työsopimuksen kesto oli koko kauden mittainen.

Palkanalennuspuheet voidaan unohtaa nuorempien tutkijoiden kohdalla: tyypillinen työsuhteessa olevan väitöskirjantyöntekijän palkka on 2000-2500 euroa kuukaudessa. Kyselyyn vastaajista hieman yli kolmannes ei pitänyt yliopistonsa palkkausta tasa-arvoisena.

– Joka kolmas nuorempi tutkija on taloutensa ainoa tulonsaaja – kyse on korkeasti koulutettujen ihmisten, heidän puolisoidensa ja lastensa toimeentulosta – ei iloisen opiskelijaelämän jatkovaiheesta, vaan aikuisten ihmisten ja heidän perheittensä toimeentulosta, Milja Saari huomautti.

Apurahan turvin väitöskirjaa tekevistä 92 prosentilla apuraha oli myönnetty enintään vuodeksi. Kaksi kolmasosaa nuoremmista tutkijoista katsoi, että jatkuva rahoituksen hakeminen vie liikaa aikaa varsinaiselta tutkimuksen tekemiseltä.

Työttömistä vastaajista suurimmalla osalla (68 %) ei ollut tiedossa työtä seuraavan puolen vuoden aikana. Reilu neljännes (26 %) nuoremmista tutkijoista on ollut työttömänä väitöskirjavaiheessa tai väittelyn jälkeen. Vain noin 40 prosenttia työttömistä nuoremmista tutkijoista uskoo tutkijanuransa jatkuvan työttömyysjakson jälkeen. Viidenneksellä oli ollut ongelmia työttömyyskorvauksen saamisen kanssa.

Kyselyssä tiedusteltiin nuorempien tutkijoiden mielipiteitä myös tasa-arvoasioista. Lähes yhtä monta vastaajaa tuki tai torjui väittämän ”laitoksellani kaikki ovat yhdenvertaisia iästä, sukupuolesta, etnisestä taustasta, terveydentilasta, uskonnollisesta tai poliittisesta vakaumuksesta riippumatta”. Mielipiteet jakautuivat myös tiedusteltaessa yliopiston tukea työn ja perheen yhteensovittamisessa. Kolmannes katsoi, ettei tukea tule riittävästi.

Väitöskirjavaiheessa olevilla tutkijoilla on usein ollut vaikeuksia päästä mukaan laitoksen päätöksentekoon. Tämän kyselyn mukaan 45 prosenttia kertoi pääsevänsä halutessaan siihen osallistumaan. 70 prosenttia tunsi olevansa osa yliopistonsa työyhteisöä.

Tieteentekijöiden liitto kuulee väitöskirjantekijöiltä melko usein kritiikkiä liittyen väitöskirjaohjaukseen. Pienoinen enemmistö (54 %) vastaajista piti saamaansa ohjausta riittävänä. 36 prosenttia katsoi, ettei ohjausta ollut riittävästi.

Väitöskirjavaiheessa olevilla tutkijoilla on suomalaisissa yliopistoissa kovin kirjavaa nimikkeistöä. Kyselyyn vastaajista peräti 87 % koki itsensä nimenomaan tutkijaksi – ei siis opiskelijaksi tai koulutettavaksi. Vastaajilta tiedusteltiin myös suosikkinimikettä. Kolmen kärki oli: väitöskirjatutkija (30,5 %), nuorempi tutkija (28 %), tohtorikoulutettava (27 %).

Samaa asiaa käsittelee myös Helsingin Sanomien artikkeli “Nuorilla tutkijoilla ei varaa palkka-aleen” (10.1.2013).

 

 

 

Hyvää joulua! God jul! Merry Christmas!

PhD Comics lists professor-approved holidays when it’s ok NOT to work.

Professor-approved holidays

The end of the world might come today, and even if it won’t, it’ll still be Christmas in a few days.

So enjoy and relax and eat, drink and be merry, everyone!

Yliopistosta ja ironiasta

Jussi Pullinen kirjoittaa Helsingin Sanomien kolumnissaan Rakasta ilman ironiaa (HS 22.11.2012) ironiasta 80-90-lukujen sukupolvien tavallisimpana olemisen tapana, jossa kaikki väännetään vitsiksi. Hipsterimäinen ironia on omassakin kaveripiirissäni ollut vitsailun (sic!) aihe jo pitkään, vaikka täytyy myöntää, että jo kauan ennen ensimmäisenkään hipsterin ilmestymistä havaintokenttäämme olimme ehtineet jalostaa lukioaikojen teiniangstin ironian yliviljelyksi.

Pulllisella on kaunis ja tärkeä sanoma, kun hän kehottaa lukijoitaan rakastamaan ilman ironiaa ja sallimaan itselleen aidot tunteet, joita ei tarvitse kahlehtia kaikkea vinoon katsovalla itseironialla.

Vaikeuksia on kuitenkin hyväksyä Pullisen ensisijaista kritiikin kohdetta: yliopistomaailmaa ironiaepidemian lähteenä. Hän kirjoittaa:

”Akateeminen nuoruus on pahimmillaan ankeaa aikaa.

Yliopistolla elämä väännetään analyyttisiksi malleiksi, jotka tekevät tunteista teoriaa ja rakkaudesta ironiaa. Pahimmillaan aitous tarkoittaa tyhmyyttä ja aitouden nälviminen älykkyyttä.”

Ja:

”Yliopistoihmiselle teoria on tapa katsoa maailmaa, mutta se voi olla myös pakopaikka tunteista. Sitä on mitä suurimmissa määrin myös ironia: Jos kaikki on jo valmiiksi itsetietoista vitsiä, on turvassa kritiikiltä.”

Tunnistatteko itsenne? Tunnistatteko ylipäätään yliopiston? Minä en, ensimmäistä enkä varsinkaan jälkimmäistä.

Call me naive, mutta minusta yliopistolla osataan erottaa aito älykkyys nokkelasta ironiasta. Molemmille on paikkansa eivätkä ne ole toisiaan poissulkeviä, mutta väitän, että akateemisessa maailmassa on mahdollista menestyä ”pelkällä” älyllä, silkalla vinoilulla sen sijaan ei.

Sitä paitsi, eikö juuri yliopisto ole niitä harvoja yhteisöjä, jotka nykypäivänä nojaavat aitoon innostukseen ja kutsumukseen? En nyt tarkoita juhlapuheita ja korulausein ilmaistuja yliopiston strategioita tai missioita, vaan meidän kaikkien tutkimusta tekevien syvää, tinkimätöntä omistautumista työllemme ja vilpitöntä innostusta omasta tutkimuksestamme.

Yliopisto antaa käytännön toiminnallaan nykypäivänä paljon aihetta arvostelulle, eikä tutkijoiden arkitodellisuus todellakaan joka suhteessa vastaa yliopistolaitoksen yleviä ihanteita. Voin silti, ilman ironian häivää, allekirjoittaa armaan alma materini perusarvot: ”kriittisyys, luovuus sekä pyrkimys tietoon ja totuuteen”.

Jotenkin niin herttaisen vanhanaikaisia ja sympaattisen sinisilmäisiä arvoja, saattaisi pieni ivailija minussa tuhahtaa. Mutta tiedonjanoa ja tutkimisen paloa poteva tutkija minussa vaientaa ilkkumisen ja tuntee häivähdyksen aitoa ylpeyttä saadessaan työskennellä instituutiossa, jonka arvot voi sataprosenttisesti samastaa omiin perusarvoihinsa.

Helsinki University opens high-end conceptual art museum

The university ended two months of frantic speculation yesterday when it announced that its monolithic, elaborately-windowed construction in Kaisaniemi is actually a refined form of conceptual art museum.

Following its big opening in September, the building, affectionately known as the headless sea monster, has attracted a plethora of curious visitors, all trying to figure out exactly what its purpose is.

Suggestions ranged from a swimming pool to a mental asylum, although these theories were abruptly turned on their heads a couple of weeks ago, when loads of old books were found hidden in the basement.

In an elaborate unveiling ceremony yesterday, Henrik Jukusaari, the project’s director, finally revealed all:

“In celebration of Helsinki being Design Capital of the World, we decided to covertly launch this art space, to challenge peoples’ conceptions of place and identity.”

“We wanted to create beauty in insecurity and confusion, and vice versa.  For example, we’ve established a colour-coded noise level system with a purposely vague middle-ground, so people will never really know how loud they can talk, but nor will they have any grounds to complain if they’re disturbed by others.”

Mr Jukusaari continued, “’Feel.  Express.  Breathe.  Flow.  Create.’  That’s been our motto throughout the design process, and one that we hope is adopted by all our co-experiencers.  We don’t believe in the master-slave relationship of curators and visitors here.”

Reactions to the announcement were mixed.  38 year-old Espoo resident, Pauli Possulahti, who had turned up in speedos with his two daughters and a giant inflatable crocodile, was apoplectic with rage when he heard the news, yelling: “Why build the façade to look like a giant wave if there’s no water on the inside?”

When this reporter politely informed him that it actually looked more like a decapitated sea beast, Mr Possulahti screamed with rage, kicked out at a miniature window, and then screamed again, this time in pain.  The window was double-glazed.

20 year-old Vartti Siikasade, bedecked in skinny jeans and an ironic t-shirt showing a goose-stepping Donald Duck, was more positive about the news.  Taking a break from photoshopping kittens into pictures of North Korean leader Kim Jong-un on his Mac, he soothed:

“Yeah, this place is pretty banging.  I love the windows, the staircases, the whiteness and even the random book art.  At first I was like ‘Woah,’ this is like a 21st century version of heaven, but then I realised that the books were there to remind us of death and decay.”

“You sometimes get weird people shuffling past staring intently at them, but I’m pretty sure they’re just actors employed by the museum to create a constant sense of unease.  Because who wants to read in this day and age?”

“Duh, wake up and smell the internet.”

Lohtua ja inspiraatiota väitöskirjantekijöille!

Suosittelen lämpimästi uutta sivua “Tohtoritakuu” , jos epätoivo joskus iskisi…

Rohkaisua vai rajoja?

Helsingin yliopistossa (kuten muuallakin Suomessa) tavoitellaan nykyään jatko-opintojen entistä jouhevampaa suoritustahtia ja aiempaa suppeampia väitöskirjoja. Tohtoriksi pitäisi kokopäiväisellä työskentelyllä suoriutua neljässä vuodessa, ja väitöskirjan enimmäislaajuudeksi suositellaan 250 liuskaa. Päämäärättömiä ikuisuusprojekteja ei enää sallita, vaan kaikki, jotka eivät ole kuudessa vuodessa väitelleet, päätyvät rekisteriseurantaan ja opintoneuvontaan.

Tavoitteet ovat mielestäni ihan järkeviä ja hyväksyttäviä, varsinkin jos neljän vuoden tai 250 sivun kiintiöitä ei pidä kiveen kirjoitettuina vaan suuntaa-antavina. Väitöskirjan ei kuuluisi olla elämäntyö, vaan opinnäyte, joka antaa pätevyyden itsenäiselle työskentelylle tutkijana.

Asiassa on vain yksi mutta: suomalainen jatko-opintojärjestelmä ohjauskäytäntöineen ja -perinteineen tukee näitä tavoitteita todella huonosti. Sekä kestoltaan että lopputuloksiltaan entistä rajatummat jatko-opinnot edellyttäisivät huomattavasti strukturoidumpaa ohjaussysteemiä, jossa etenemistä kontrolloitaisiin mutta myös tuettaisiin tämänhetkistä konkreettisemmin.

Käytännössä tämä voisi tarkoittaa esimerkiksi ohjaajan ja jatko-opiskelijan jokakuukautisia tapaamisia ja ohjauspalavereita, joissa säännönmukaisesti tarkistettaisiin tutkimuksen etenemisen määrä ja suunta. Ohjaajat eivät tällaisessa järjestelmässä saisi kannustaa jatko-opiskelijoitaan haahuiluun ja kokeiluihin, vaan heidän pitäisi katkaista harhapolut alkuunsa ja neuvoa tämänhetkistä tarkemmin, missä työn rajausten ja etenemissuunnan tulisi kulkea. Ohjaajilla tulisi olla riittävän pieni määrä ohjattavia eli riittävät ajalliset resurssit kiinteämmän ohjaussuhteen hoitamiseksi, ja heillä tulisi olla selkeät, yhdenmukaiset toimintamallit ohjaustilanteisiin.

Tällä hetkellä ainakin oma ohjaussuhteeni perustuu epäsäännöllisiin tapaamisiin, joiden kimmokkeena on joko oma avuntarpeeni tai ohjaajan yleinen tiedustelu kuulumisistani. Jos avuntarvetta ei ole ja/tai ohjaajani on kiireinen, emme tapaa pitkiin aikoihin. Mutta silloin kun tapaamme, keskustelumme ovat pitkiä, polveilevia ja maailmoja syleileviä. Niiden jälkeen tunnen aina olevani todella motivoitunut ja inspiroitunut – sekä kiitollinen siitä, että ohjaajani on niin innoissaan tutkimuksestani ja omistautunut sen tukemiselle.

Juuri tässä piilee mielestäni nykyisen järjestelmän hienous mutta myös huonous. Nykyään ohjaajat ohjaavat usein koko persoonallaan ja suhtautuvat monesti intohimolla ohjattaviensa tutkimuksiin. Jos aihepiiri kiinnostaa heitä, he tempautuvat helposti mukaan ohjattavansa villeihin tutkimusideoihin, jopa lietsovat niitä. He eivät halua samastua kammoksumaansa yliopistobyrokratiaan ja olla ”pahoja poliiseja” pakottamalla ohjattaviaan rajaamaan ja tarkentamaan tutkimuksiaan, vaan sallivat mielihyvin akateemisen harhailun ja umpikujat. Jatko-opiskelijan annetaan löytää oma polkunsa akateemiselle uralle itse, yritysten ja erehtymisten kautta, eikä heitä haluta kaitsea liikaa.

Nykyinen systeemi onnistuu uskoaksi tuottamaan hyvää, harkittua tutkimusta ja laaja-alaisia nuoria tutkijoita, joiden ajattelua ja mielen maisemia ohjaajat ovat auttaneet avartumaan ja kypsymään. Toisaalta järjestelmä tuottaa paljon tyhjäkäyntiä ja tuottamattomia kausia sekä ahdistusta omasta saamattomuudesta, kun tutkimus laahaa eikä loppua näy. Syyllisyyden ottaa helposti omille niskoilleen, vaikka tosiasiassa vikaa on myös järjestelmässä, joka ei anna ohjaajille kunnollisia välineitä edistää ohjattaviensa etenemistä yliopiston saarnaamalla putkitutkintolinjalla.

Olen parhaillaan yliopistopedagogiikan kurssilla, jossa on puhuttu paljon opetuksen linjakkuudesta eli siitä, että opetuksen tavoitteiden ja toteutuksen tulisi olla linjassa keskenään. Samaa ajatusta voi soveltaa myös jatkotutkintoihin, ja olen sitä mieltä, että meille asetettujen tavoitteiden ja tarjottujen toimintamallien (eli ohjauksen muotojen ja menetelmien) välillä vallitsee suuri ristiriita.

Mutta kumpaa pitäisi muuttaa, tavoitteita vai toimintaa? Lievittäisikö nykyistä järjestelmällisempi, yleispätevämpi ja persoonattomampi ohjaus jatko-opiskelijoiden toisinaan musertavaa vastuuta tutkimuksestaan? Olisivatko lopputuloksena akateemisen luovuuden tyrehtyminen ja tylsät putkitutkinnot? Kuuluuko jatko-opiskelijan saada etsiä ja löytää akateeminen minänsä vapaasti harhaillen ja ajan kanssa? Kumpi malli antaisi paremmat eväät väitöksen jälkeiselle akateemiselle uralle?

Kommentoikaa, keskustelkaa, kyseenalaistakaa!

Tervetuloa!

Tämä sivusto on perustettu FHTK-laitoksen historia-aineiden nuorten tutkijoiden keskustelu-, vertaistuki- ja tiedotuskanavaksi.

Kirjoittajiksi ovat tervetulleita kaikki halukkaat – kiinnostuneet lähettäkööt yliopiston pääkäyttäjätunnuksensa osoitteeseen sofia.gustafsson at helsinki.fi.

Kirjoitusten aiheet voivat koskettaa mitä tahansa nuoren tutkijan elämään liittyvää luomisen tuskasta kirjoituseuforiaan, työtilaongelmista toimivaan tietotekniikkapalveluun, apurahatutkijan ahdingosta projektityöläisen sole-angstiin, teoreettisista pohdinnoista hupaisiin sattumuksiin… Toiveena ja tavoitteena on myös käytännön vinkkien ja kokemusten jakaminen sekä outo huumori.

Kun kommentoit blogikirjoituksia, huomaathan, että ensimmäisellä kerralla viestisi moderoidaan, mutta sen jälkeen pääset jatkossa kommentoimaan vapaasti.

 

Fry sanoo: tervetuloa!