Niina Hägg & Minna Hilska: Helsingin historia ja digitoitujen aineistojen mahdollisuudet

Sana digitalisaatio on pyörinyt koko 2000-luvun niin keskusteluissa tieteen suunnasta kuin työelämän mullistuksista. Myös historiantutkimus on törmännyt digitalisaation tuomiin mahdollisuuksiin hyödyntää aineistoja aivan uusilla tavoilla. Suomessa erilaisilla muistiorganisaatioilla, museoilla, arkistoilla ja kirjastoilla, on pitkät ja vakiintuneet perinteet erilaisten aineistojen säilyttämisessä. Myös lukuisilla järjestöillä, yhdistyksillä ja yksityisillä henkilöillä on hallussaan valtaisa määrä historiantutkimusta hyödyttävää aineistoa. Digitalisaation vuosisadalla näillä organisaatioilla on edessään aineistojensa uudenlainen avaaminen yleisön käyttöön. Mahdollisuudet hyödyntää tätä jatkuvasti digitaaliseen muotoon saatettua varantoa ovat valtavat emmekä varmasti ole nähneet vielä kuin pienen osan tästä potentiaalista.

Helsingin kaupungin historiatoimikunta on vuoden 2017 lopulta alkaen ryhtynyt pohtimaan Helsingin kaupungin historian digitoitujen aineistojen monipuolisempaa hyödyntämistä tutkimus- ja julkaisutyössään. Helsingin menneisyydestä löytyy paljon kiinnostavia ja monille tuntemattomia tapahtumia, tarinoita, henkilöitä ja paikkoja. Historiallisten aineistojen digitointi mahdollistaa yhä enenevässä määrin aineistojen näkyväksi tekemisen myös laajalle yleisölle. Helsinkiä käsittelevää digitoitua aineistoa on paljon ja sen määrä kasvaa jatkuvasti. Rikasta ja monipuolista Helsingin historiaan liittyvää materiaalia on myös monilla kaupunginosayhdistyksillä ja -seuroilla, joskin näistä vain pieni osa on toistaiseksi digitoitu. Vanhemmilta ajoilta visuaalisesti näyttäviä alkuperäisaineistoja on vähemmän, mutta 1900-luvulle tultaessa esimerkiksi kuvista ja audiovisuaalisesta materiaalista on pikemminkin runsaudenpulaa.

Tästä seuraa omat haasteensa. Lähihistoriaa koskevia aineistoja on paljon, mutta niiden hyödyntämistä rajoittaa tietosuoja ja tekijänoikeudet. Tekijänoikeuksia on ehdottomasti kunnioitettava ja tietosuojan on täytettävä perustehtävänsä. Työn alla oleva uusi tietosuoja-asetus herättää kuitenkin monilla tahoilla suurta epävarmuutta. Esimerkiksi Museoliitto on vedonnut, että muistiorganisaatioiden perustehtävät ja tutkimustyö turvattaisiin myös uuden tietosuoja-asetuksen puitteissa. Tämä sama koskee myös historiantutkimusta. Digitalisaation tarjoamat mahdollisuudet saattavat vesittyä jos mitään henkilöihin liittyvää ei saa julkaista verkossa. Kärjistetysti voisi kysyä, kiinnostaisiko ketään katsella vaikkapa valokuvaa 50-luvun helsinkiläisestä katunäkymästä, jossa jokaisen kulkijan kasvot olisi sensuroitu tunnistamisen pelossa?

Historiallisten digitoitujen aineistojen hyödyntämisessä on siis valtavat mahdollisuudet, mutta myös monia haasteita. Yhteistyöstä kiinnostuneita organisaatioita löytyy, aineistoja on valtavasti tarjolla ja tekniset ratkaisutkin lienevät pitkälti ratkaistavissa. Käyttöoikeudet ja tietosuoja-asiat tulee ratkaista niin ikään tapauskohtaisesti, mikä onkin yksi eniten aikaa ja resursseja vaativa vaihe aineistojen julkaisua suunniteltaessa. Eri organisaatioiden välinen avoin yhteistyö helpottaisi tällä hetkellä sirpaleisten aineistojen yhteenkokoamista ja vähentäisi päällekkäisen työn määrää, mikä tällä hetkellä vie suuren määrän monen organisaation resursseja. Monet muistiorganisaatiot ovatkin havahtuneet digitalisaation ja avoimen datan tuomiin mahdollisuuksiin, ja erilaisia palveluita on rakennettu myös yhteistyöprojekteina. Näistä ehkä tunnetuin on Finna.fi-hakupalvelu, jossa monet arkistot, museot ja kirjastot ovat jo mukana.

Helsingin kaupungin rikas historia on ehdoton voimavara, joka ansaitsee tulla huomioiduksi myös digitaalisia aineistoja ja nykyteknologiaa, kuten karttapaikannuspalveluita hyödyntämällä. Runsaat aineistot mahdollistavat erilaisten Helsingin historiaa koskevien julkaisujen kohdentamisen erilaisille yleisöille. Koululaisille ja opiskelijoille olisi mahdollista räätälöidä kokonaisuuksia historian opiskelun tueksi. Matkailijat voisivat suunnitella Helsingin vierailuaan myös historiaa hyödyntäen, kuten monet meistä tekevät jo lähtiessämme muihin eurooppalaisiin kaupunkeihin. Yhtä hyvin myös kaupungin asukkaat saisivat perehtyä asuinalueensa menneisyyteen, koska kiinnostus oman kaupunginosan historiaan on tällä hetkellä vahvassa nosteessa.

Käyttäjien osallistamisesta sisällöntuotantoon on kannustavia esimerkkejä ulkomailta. Yleisön mukaan ottaminen historiakulttuurin tuottamiseen mahdollistaisi uudenlaiset kulmat kaupungin historiaan ja saattaisi nostaa esiin aiheita, joita perinteinen historiantutkimus ei ole osannut ottaa huomioon. Kaupungin historian näkyväksi tuominen uusin keinoin on varmasti pitkällä tähtäimellä kannattava panostus sekä Helsingin historiasta kiinnostuneille että kaupungille itselleen.

Kirjoittajat ovat historiasta 2017 valmistuneita filosofian maistereita, jotka kartoittivat vuoden 2017 lopussa Helsingin kaupungin historiatoimikunnan (lisätietoja https://www.hel.fi/kanslia/fi/paatoksenteko/historiatoimikunta) toimeksiannosta Helsingin historiaa koskevia digitoituja aineistoja.

Anu Lahtinen: Digitoidut kuvat – löytöjä ja lähdekritiikkiä

Digitoitujen kuvien tarjonta ja hyötykäyttö on kasvanut viime vuosina nopeasti. Hyvinkään seudun historiaa kirjoittaessani oli huikeaa seurata, millä vauhdilla muistiorganisaatiot ovat digitoineet kuvia. Niitä on ainakin periaatteessa helppo etsiä esimerkiksi Finnan (finna.fi) kautta, missä on lukemattomien eri museoiden, arkistojen ja kirjastojen kokoelmia. Joku tärkeä Hyvinkään historiaa valaiseva kuva saattaa fyysisesti sijaita toisella puolella maata, mutta hakemalla vaikkapa kuvia  avainsanalla ”Hyvinkää + olympiatuli” tai ”Hyvinkää + työväentalo” saa näkyviin monipuolisesti kuvia.

Vaikka kaikkia kuvia ei käyttäisikään kuvituksena, ne jo itsessään tarjoavat tutkijalle tietoa menneisyydestä. Esimerkiksi tämä kuva Hyvinkään työväentalon rakentamisesta tarjoaa tietoa rakennusvaiheesta, enkä olisi sitä koskaan osannut tai ehtinyt lähteä Työväen Arkistosta erikseen hakemaan. Nyt kuvaa ja sen rakennusta voi verrata helposti Finnan kautta löytyviin muihin kuviin, jotka sijaitsevat Hyvinkään kaupunginmuseossa.

Kun kuvamäärä on suuri ja kuvat on arkistoitu ja luetteloitu eri tavoin, tulee toisaalta vastaan uusia ongelmia. Kuvien yhteyteen on merkitty vaihtelevasti lisätietoja, josta tutkimuksessa usein puhutaan ”metatietona”: mistä kuva on, kuka sen on ottanut, keitä siinä esiintyy, miltä vuodelta se on, millaisiin aiheisiin (olympiatuli, työväentalo) se liittyy. Nämä tiedot ovat usein tarpeellisia, jotta haku onnistuisi. Ne ovat väistämättä kuitenkin puutteellisia ja joskus myös virheellisiä. Kuvahakuja tehdessäni olen löytänyt Hyvinkään villatehtaisiin tai työväentaloon liitettyjä kuvia, jotka eivät mitenkään ole voineet olla Hyvinkäältä. Ei ole myöskään poikkeuksellista, että sama kuva on eri kokoelmissa ajoitettu aivan eri vuosikymmenelle.

Tämä ei ole yleensä digitoijan tai digitoinnin vika sinänsä, vaan kuvakokoelmissa on voinut olla alun perin vajaita tietoja. Digitoinnin yhteydessä ei useinkaan ole ollut varaa ja aikaa erikseen selvitellä kuvien taustoja tai yhtenäistää hakusanoja. Samalla, kun digitoidut kuvat avartavat valikoimaamme ja lisäävät tietojamme, metatietojen sekaannukset muistuttavat,  miten vaikeaa oikeastaan on valita sopivat asiasanat ja tiedot kuvan yhteyteen.

Kaikki samaa aihetta esittävät kuvat, joissa on hiukan erilainen asiasana, eivät välttämättä löydy, vaikka sitkeästikin yrittäisi. ”Olympialaiset + soihtu + Hyvinkää” tuottaa hakuna hiukan eri tuloksen kuin yllämainittu ”Hyvinkää + Olympiatuli”.  Hyvinkää-kirjan osalta huomasin jälkikäteen, että olympiatulen vierailusta olisi ollut olemassa kuva, jossa soihtua kantaa myöhempi ministeri, ”Hyvinkään oma poika” Olavi J. Mattila. Olisi ollut hauska käyttää kirjassa kuvaa, jossa yhdistyivät sekä suuri urheilutapahtuma että merkkihenkilö. Kuvitusta etsiessäni käytin kuitenkin hiukan erilaisia hakusanoja, ja Mattilan valokuva jäi katveeseen.

Jos hakusanat eivät tuota tulosta, se ei siis vielä tarkoita etteikö kuvia olisi, niissä vain ei ole juuri niitä avainsanoja, joita kirjoittaja etsii. Edelleen on hyvä muistaa, että on tavattoman paljon kuvia, joita ei ole ollenkaan digitoitu, tai niitä ei ole voitu laittaa julkiseen hakuun esimerkiksi tietosuoja- tai tekijänoikeussyistä. On myös todennäköisempää, että digitoiduissa asiasanoissa on nimetty merkittävä poliitikko, kuten vaikka Mattila, muttei välttämättä kuvissa esiintyviä tavallisempia hyvinkääläisiä henkilöitä.

Kokoelmien hoitaja ei voi käyttää kaikkea aikaa metatekstien kirjoittamiseen ja asiasanojen keksimiseen. Ja hakijan tavoitteesta riippuu, riittääkö mikä tahansa kuvalöytö vai pitäisikö saada kattava otos.  Tämän lastun esimerkit ovat melko harmittomia ja helpot tarkistaa. On silti hyvä miettiä, mitä kaikkea haussa ehkä menee ohi ja millaisia tulkintavirheitä voi tulla, jos hyväksyy hakutulokset ja asiasanat sellaisinaan.

Kun pikahaulla nopeasti löytää ”ainakin jotain”, voi tulla olo, että äkkiähän tämä hoituu. Historiantutkijan perustyökalut, kriittinen lähteen tarkastelu ja rauhallinen tietojen vertailu, ovat silti digitoitujen aineistojen parissa yhtä tarpeellisia kuin paperistenkin kokoelmien maailmassa. Jos digitoidut lähteet edustavat historioitsijalle omansalaista digiloikkaa, on lähdetyön ja metodiopetuksen tärkeää kulkea siinä rinnalla.

Kirjoittaja on Suomen ja Pohjoismaiden historian professori (ma.), joka julkaisi syksyllä 2017 Hyvinkään seudun historian yleisesityksen (Hyvät, pahat ja Hyvinkääläiset. Hyvinkään seudun historia) ja käsittelee Hyvinkään seutua ja sen historiaa myös blogissa Hyvinkään harjumailta.