Tupu Ylä-Anttila: Hallitsijan päänsäryt

Joskus harvoin on onni, että tutkittava vastaa 500 vuoden takaa suoraan tutkimuskysymyksiin. Väitöskirjatutkimukseni Habsburg-suvun sijaishallitsijoista 1500-luvulla lähti käyntiin pohtimalla prinsessojen kasvatusta. Erasmus Rotterdamilainen kirjoitti oppaan miten kristillinen prinssi tulisi kasvattaa, mutta entä jos prinssiä sijaistikin prinsessa? Mitä odotuksia asetettiin prinsessalle, joka toimi hallituksen hoitajana varsinaisen hallitsijan tilalla?

Maria Unkarilainen (1505–1558), Alankomaiden sijaishallitsija, kirjoitti 25 vuotta kestäneen sijaisuutensa päätteeksi veljelleen keisari Kaarle V:lle vastauksen kysymyksiini. Vuonna 1555 Kaarle oli päättänyt luopua lukuisista kruunuistaan ja vetäytyä Espanjaan. Maria halusi seurata veljeään, vaikka Kaarle toivoi sijaishallituksen jatkavan myös hänen poikansa Filipin aikana. Toive jatkosta on jo sinänsä meriitti Marian kyvyille, mutta Maria ilmoitti jyrkästi, ettei tehtävä alunalkaenkaan sovi naisille. Kirjeessään Maria pohti juuri niitä asioita, joita minä olen hakenut väitöksessäni. Miten kuningattareksi ja prinsessaksi kasvatettu nainen vastaa niihin haasteisiin, joita julkinen virka, sijaishallitus, hänelle asettaa?

Maria totesi ensinnäkin sijaishallituksen haasteet: siinä missä hallitsija vastasi teoistaan vain Jumalalle, sijaishallitsija vastasi ensin hallitsijalle ja sen jälkeen vielä Jumalalle. Naissijaishallitsijalle Maria näki asian vielä vaikeampana, koska sodan aikana nainen ei pystynyt osallistumaan ollenkaan, ja rauhankin aikana hallitsijan piti seurustella ihmisten kanssa voittaakseen nämä puolelleen. Tämä ei Marian mielestä ollut naiselle, varsinkaan leskelle, sopivaa.

Ilmeisesti hän kuitenkin oli alistunut kohtaloonsa, koska totesi olleensa enemmän tekemisissä ihmisten kanssa kuin olisi välittänyt. Vaikka Maria ei voinut kieltää itse hoitaneensa tehtäväänsä melko menestyksekkäästi jo vuosien ajan, hän oli kuitenkin loppujen lopuksi mielestään epäonnistunut, sillä naista ei Marian mukaan koskaan kunnioitettu tai pelätty niin paljon kuin miestä. Kunnioitus ja pelko olivat Marian käsityksen mukaan menestyksekkään hallituksen pohja.

Kirjeessään Maria puhui nimenomaan julkisesta kuvastaan, mutta Marian keinot tulla vaikutusvaltaiseksi näkyvät erinomaisesti kulissien takana, varsinkin lukuisissa kirjeissä joita hän kirjoitti niin veljelleen keisarille kuin monille muillekin. Joidenkin tutkijoiden mukaan niissä piireissä Mariaa nimenomaan pelättiin, eikä esimerkiksi keisari Kaarle ainakaan ollut ollenkaan halukas asettumaan sisarensa kanssa poikkiteloin.
Vaikuttamisen epämuodollisuus korostuu myös siinä, että Maria ei mitä ilmeisemmin kokenut ollenkaan ongelmaksi jatkaa taustavaikuttajana, vaikka muuttikin Espanjaan, vaan jatkoi kirjeenvaihtoa Alankomaiden suuntaan. Hän myös tarjosi apuaan veljentyttärelleen Juanalle, joka puolestaan hoiti prinssin tehtävää Espanjassa 1550-luvulla.

Ehkä osuvin kohdalleni osunut anekdootti Marian osalta on kirje, jossa kuningatar valittaa päänsärkyään toiselle veljelleen Ferdinandille, selittäen että naisia vaivaavat tällaiset sairaudet. Ferdinand kirjoitti vastauksessaan Marian pyytelevän turhaan anteeksi, kyllä miehilläkin pää särkee, ja jatkoi kirjettään yhtä asiallisen puisevilla aiheilla kuin aiemminkin: turkkilaiset olivat rajalla, raha-asioiden kanssa oli vaikeuksia. Ehkä Marian ja muiden prinsessojen menestyksen taustalla oli koko suvun vakaumus siitä, että prinssit ja prinsessat jakavat samat päänsäryt.

Kirjoittaja on FM, joka tekee väitöskirjaa Habsburg-suvun prinsessojen kasvatuksen ja sijaishallitsijuuden vaatimusten kohtaamisesta 1500-luvulla.