Artikkelin kirjoittaja Reetta Hänninen on Päivälehti–Helsingin Sanomat 1889–2019 -hankkeen tutkija Helsingin yliopistossa.
Helsingin Sanomien entisen päätoimittaja Reetta Meriläisen muistelmateos Tytön tie maalaa kuvan valoisasta lapsuudesta ja nuoruudesta, monipuolisen antoisasta urasta ja suomalaisesta yhteiskunnasta sellaisena kuin se parhaimmillaan voi olla. Muistelun lomassa Meriläinen jakaa ajatuksiaan niin pyhän merkityksestä, terveydenhoidosta kuin mediamaailman muuttumisesta. Mitään jymypaljastuksia hän ei tarjoile, ei tuo esiin poliittisia kiemuroita tai salattuja toimituksen intrigejä.
***
Reetta Meriläinen kuvaa elävin ja lämpimin sanoin polvijärveläistä lapsuudenkotiaan sodasta toipuvassa Suomessa. Hänen muistoissaan 1950-luku näyttäytyi toiveikkuuden, ilon ja rauhan aikana. Kotona riitti työtä, mutta myös leikkiä, lauantain toivottuja levyjä ja äidin kanssa leivottuja tuoreita karjalanpiirakoita. Koulussa lapset istuivat suorassa ja puhtaaksi jynssätyt kädet pulpetin päällä, eikä 5-vuotiaana lukemaan oppinut Reetta malttanut olla aina aloillaan kun muut vasta tavasivat tankaten. Opettaja Lyyli Home heltyi antamaan jännittävän kirjan luettavaksi, mutta ei sentään miten tahansa – Reetta sai edetä sivun kerrallaan ja ahmimisesta seurasi rangaistus. Rikas ei ollut juuri kukaan, mutta kaikkein köyhimmät kyllä erottuivat risaisine vaatteineen ja paikattuine kenkineen. Myöhemmin keskikoulussa varallisuuseron huomasi ystävää seuraavasta navetanhajusta, köyhän perheen Liisan kun piti hoitaa lehmät myös jokaisena kouluaamuna.
Urheilu kuului Reetan elämään jo pienestä Pirhosesta pitäen. Kun muuta tekemistä ei ollut, niin koululta ja kotitöiltä jäänyt aika täyttyi leikin lisäksi luistelemisesta, hiihtämisestä, pesäpallosta ja yleisurheilusta. Isän kanssa radiosta kuunneltu viidenkympin hiihto jätti kymmenvuotiaan tytön mieleen voimakkaan jäljen. Isän liikutus ja riemu Suomen miesten kaksoisvoitosta oli niin suuri, että iltakahvit keitettiin yöunien menettämisen uhallakin. Rakkaus liikuntaan ja penkkiurheiluun säilyi: myöhempinä vuosina kerääntyviä työpaineita saattoi purkaa maratonilla ja innostusta katsomossa. Montrealin olympialaisissa Meriläinen oli tukevasti raskaana, mutta ei Patricia Seppälän varoituksista huolimatta malttanut jäädä lepäämään, vaan hurrasi katsomossa Lasse Virénin voittaessa kultaa.
***
Reetta Meriläisen tien pienen kylän rintamamiestalosta Suomen suurimman sanomalehden toiseksi päätoimittajaksi avasi suomalainen koulujärjestelmä. Koulutie alkoi oman kylän kansakoulusta ja paikkakunnalle kokeiluna perustetusta keskikoulusta, eteni yhteiskouluihin Kiteellä ja Joensuussa ja päätyi valtiotieteelliseen tiedekuntaan Helsingissä. Koulutuksen siunauksellisuutta Meriläinen muistaakin korostaa. Hänen kohdallaan sosiaalinen kierto todella toimi, ja koulutovereistakin tuli huippumuusikoita, psykiatreja ja erityisopettajia.
Helsingin Sanomiin Meriläinen päätyi Sanomien toimittajakoulun kautta. Urheilutoimitus oli hyvä harjoittelupaikka, sillä siellä oppi taidon kirjoittaa nopeasti. Urheilun puolella Meriläinen myös viihtyi, vaikka ensimmäinen juttu kirjaimellisesti revittiinkin kappaleiksi. Toimituksessa naisiin suhtauduttiin melko tasa-arvoisesti, sitä vastoin urheilumaailmassa nuorta toimittajanaista kohdeltiin ensisijaisesti sukupuolensa edustajana – isällisesti holhoten, suoran sovinistisesti tai pelokkaasti torjuen. Muita toimituksia kierrettyään Meriläinen palasi urheiluun, jonka ilmapiirissä hän viihtyi. Vasta kun matkustaminen kisasta toiseen alkoi käydä perheelliselle liian raskaaksi, hän siirtyi muihin tehtäviin.
Monien työvuosien ja toimittajakoulun luotsaamisen jälkeen kävi kutsu päätoimittajaksi. Meriläinen punnitsi yllättävää tarjousta tarkoin. Halusiko hän astua pomon rooliin ja jättää toimittajuuden taakseen? Miten hän kestäisi käytävillä ja kuppilassa kuiskailut kiintiönaisesta tai Erkon vakoojasta? Toisaalta Meriläinen oli itse voimakkaasti kritisoinut naisten pientä määrää lehden päällikköpaikoilla, kuinka hän siis itse voisi kieltäytyä tällaisesta tarjouksesta? Lehdellä oli mennyt sata vuotta ennen kuin se oli valmis naispäätoimittajaa varten. Jos hän nyt torjuisi mahdollisuuden, niin milloin sitä seuraavan kerran naiselle tarjottaisiin? Muutamien viikkojen pohdinnan jälkeen Meriläinen päätti ottaa työn vastaan.
Ajatus naispäätoimittajan palkkaamisesta oli Aatos Erkolta lähtöisin. Hän piti lehteä liian maskuliinisena, erittelemättä oikeastaan mitä sillä tarkoitti, ja halusi, että lehti olisi lukijoiden arjessa kiinni. Ilmeisesti naisella oli hänen mielestään paremmat mahdollisuudet tehdä lehdestä lukijalähtöisempi. Suhteet Aatos Erkkoon vaihtelivat päätoimittajavuosien aikana ja Meriläinen kutsuukin häntä ristiriitaiseksi valon ja pimeyden ihmiseksi, joka ei viihtynyt elämässään. Toisinaan kanssakäyminen oli mitä antoisinta, toisinaan käytös lähenteli “puberteettista”, kuten niillä illallisilla, joilla Erkko haukkui Meriläisen koko juhlakansan edessä.
***
Reetta Meriläisen kirjasta välittyy kuva ihmisestä, jolle huumori, toisten ihmisten aito kohtaaminen ja heikompien auttaminen on tärkeää, väkinäinen viran puolesta seurustelu ja näennäisen sivistyksen alle piiloutuva kanssaihmisten halveksunta puolestaan kauhistus.
Hyvä lapsuus läpi elämän kantavana voimana, lämpö ja huumori suorastaan huokuvat kirjan sivuilta. Tummat sävyt puuttuvat tai ovat niin sivuosassa, että häviävät joukkoon. Ainoina varjoina kirjan valoisassa maailmassa häilähtävät lapsuuden pelottavat huussimatkat pimeydessä vaanivine mänkiäisineen tai satunnaiset epätoivon hetket päätoimittaja-aikoina. Tilitykselle, katkeruudelle tai suun puhtaaksi puhumiselle ei ole ollut tarvetta ainakaan kirjan muodossa. Kenties ikävyydet on käsitelty siskojen, perheen tai työtovereiden kesken, ja lukijalle jää suuhun metsämansikan maku. Onko se liian makea, sen voi kukin itse arvioida.