Ahto Apajalahti: Voiko maapallon räjäyttää atomipommilla?

Artikkelin kirjoittaja Ahto Apajalahti on Päivälehti–Helsingin Sanomat 1889–2019 -hankkeen tutkimusavustaja.
ydinpommi_kallion_kirkkoon

“Nykyaikana tuottaa vaikeuksia kaikille, niin tutkijoille kuin tavallisille kansalaisille, tavaton tietojen tulva. Miten pystytään seulomaan tulvasta ne tiedot, jotka ovat oleellisia? – – Käytännössä jää ratkaisu päivälehdille.”

– Tiedetoimittaja Reino Tuokko, HS 11.9.1964, s. 8.

Tieteellisen maailmankuvan merkitys on moderneissa länsimaissa ollut aivan keskeinen. Media on ollut sen tärkeä levittäjä. Miten Suomen suurin sanomalehti Helsingin Sanomat (HS) kertoi luonnontieteistä “atomi- ja avaruusajan” kiihkeimmässä vaiheessa 1960-luvulla? Sitä tutkin tuoreessa pro gradu -tutkielmassani, jossa keskityin käsittelemään fysiikan alalta väitelleen filosofian tohtori Reino Tuokon toimintaa Helsingin Sanomien tiedetoimittajana vuosina 1960–1968.

Atomit

Atomipommien pudotessa Japaniin Suomenkin lehdistössä miellettiin uuden aikakauden alkaneen. Reino Tuokko, joka kirjoitti Helsingin Sanomiin harvakseltaan jo ennen tiedetoimittajan pestiään, pohdiskeli lehdessä tuoreeltaan, että kenties Marsin ja Jupiterin välissä oleva asteroidivyöhyke on syntynyt siellä olleen sivilisaation räjäytettyä koko planeettansa kappaleiksi ydinsodalla. Jutun otsikko kysyi: Voiko maapallon räjäyttää atomipommilla?

Alkupelkojen jälkeen ydinasevarustelu vakiintui osaksi maailmanjärjestystä. Kun suhteellisen lähellä Suomea Novaja Zemljassa tehtiin kaikkien aikojen suurin koeräjäytys Tsar bomba -ydinaseella, Tuokko tyynnytteli, ettei vaaraa ole: “Ydinpommien jätteiden radioaktiivisuus on toistaiseksi mitätön eikä anna aihetta huolestumiseen. Vain ns. luulosairaisiin voi tämä säteilymäärä vaikuttaa, –.” (HS 15.9.1961, 10.) Tuokko ei uskonut ydinsodan syttymiseen jonkin erehdyksen seurauksena eikä ydinaseonnettomuuden vaaraan. Hän myös innostui amerikkalaisista suunnitelmista käyttää ydinräjähteitä tieteellis-teollisiin tarkoituksiin kuten uuden Panaman kanavan rakentamiseen.

Pelko tuhoisasta ydinsodasta oli kuitenkin myös läsnä Tuokon kirjoituksissa: “Mikäli pyritään radioaktiiviseen saasteeseen ja ympäröidään vetypommi tavallisella uraanilla tai koboltilla, saadaan valtava määrä radioaktiivisia aineita, jotka saattavat jopa tuhota korkeamman elämän kokonaiselta pallonpuoliskolta.” (HS. 17.9.1964, 10.) Tuokko kirjoitti säännöllisesti myös ydinvoiman käyttöönotosta energiantuotannossa ja pyrki luomaan sille myönteistä ilmapiiriä.

Yleisötemppuja avaruudessa

Tuokko suhtautui pitkään suorastaan pessimistisesti miehitettyjen avaruuslentojen mahdollisuuksiin ja piti niitä tieteelliseltä kannalta kyseenalaisina. Ne olivat “puhtaita yleisötemppuja”. Uutisoinnissa esiintyi hänen mukaansa paljon liioittelua, johon olivat syyllisiä paitsi pullistelevat poliitikot, myös rahoitusta kärkkyvät tutkijat. Monet tärkeät tutkimusalat uhkasivat jäädä ihmisten mieliä kiehtovan avaruusmatkailun varjoon.

Vielä vuonna 1965 Tuokko kirjoitti, että ihmisen käynti kuussa oli vasta “kaukana edessäpäin”. Hän halusi esiintyä kaikissa tilanteissa kiihkottomana ja järkiperäisesti ajattelevana tiedemiehenä, eikä siksi halunnut lähteä mukaan avaruuslentoja ympäröineeseen mielestään liialliseen innostukseen. Tuokko arvosteli myös suurvaltojen välistä avaruuskilpailua resurssien tuhlaamisesta. Avaruusohjelmien yhdistäminen olisi ollut järkevämpää.

Gagarin korkealla

Avaruuskilpailun politisoituminen näkyy Juri Gagarinin ensimmäisen miehitetyn avaruuslennon yhteydessä. Lentoa ympäröi salailu, ja siitä saatiin vain parin päivän ennakkovaroitus huhujen kautta. Neuvostoliitto tiedotti lennosta vasta onnistuneen laukaisun jälkeen ja valehteli lennon yksityiskohdista. Toisaalta myös länsimaat levittivät älyttömiä huhuja, joita myös HS auliisti julkaisi. Väitettiin, ettei Gagarin todellisuudessa ollut ensimmäinen avaruuslentäjä, ja että hänen isänsä olisi ollut rikas ruhtinas – eikä sosialistinen avaruussankari siten tyylipuhdas työväenluokan edustaja.

HS:n pääkirjoitus Ihminen korkealla kuvasti länsimaiden vaikeaa oloa Neuvostoliiton saavutuksen äärellä. Toisaalta Gagarinin lento oli “historiallinen tapaus, joka viedään tieteen aikakirjoihin käänteentekevänä saavutuksena”. Toisaalta se tarjosi neuvostopropagandalle “tilaisuuden esitellä neuvostolaisen tieteen ‘etevämmyyttä’ länsimaisen rinnalla”. (HS 13.4.1961, 8.)

Avaruusolioita ja alkuräjähdyksiä

Avaruusala ei kuitenkaan onneksi ollut pelkkää politiikkaa vaan mahdollisti tieteen kehityksen seuraamisen ja maailmankuvallisen pohdiskelun. Tuokko piti Maan ulkopuolisen elämän olemassaoloa käytännössä varmana. Tapaamamme ulkoavaruuden elämänmuoto olisi helposti ihmiskuntaa edellä teknologian kehityksessä. Tämä voisi olla uhka: “Ehkä meitä pidetään niin arvottomina, että meidät voidaan pyyhkäistä pois, kuten kärpänen isketään hengiltä lätkällä.” Toisaalta kohtaaminen voisi merkitä suurta edistystä: “Todennäköisesti saisimme tiedot uudesta tieteestä ja tekniikasta, tekisimme miljoonan vuoden hypyn kehityksessä. Kaikki pulmamme ratkaistaisiin.” (HS 17.5.1963, 15.)

Tuokko seurasi HS:n kolumneissaan Fred Hoylen kannattaman “pysyvän tilan teorian” ja George Gamowin kannattaman alkuräjähdysteorian välistä kiistaa, joka ratkesi 1960-luvulla jälkimmäisen eduksi. Tuokko popularisoi lehdessä myös suhteellisuusteoriaa ja kvanttifysiikkaan liittyviä ilmiöitä, kuten Heisenbergin epätarkkuusperiaatetta, aalto-hiukkasdualismia ja aaltofunktion todennäköisyystulkintaa. Atomiasioilla oli myös henkinen merkityksensä. Tuokko kirjoitti, että ihmisen atomit vaihtuvat hiljalleen uusiin ja kiertävät ihmisestä toiseen. Hän pohti, että “atomien yhteisomistus on siteenä ihmiskunnan välillä”, ja että muodostamme “yhteisen perintömme nojalla saman perheen”. (HS 3.11.1960, 11.)

Maapallo, ympäristö ja ihminen

Ympäristökysymykset nousivat 1960-luvulla uudella tavalla yleiseen tietoisuuteen. Yhdysvaltalaistutkija Rachel Carsonin teos Äänetön kevät katsotaan nykyään merkittäväksi ympäristötietoisuuden herättäjäksi. HS julkaisi teoksesta nopeasti tiivistetyn käännöksen kymmenosaisena artikkelisarjana. Varsinaista ympäristöbuumia tämä ei kuitenkaan lehdessä vielä nostanut, vaan se jäi 1960- ja 1970-lukujen vaihteeseen.

Maapallosta tiedettiin vielä ehkä yllättävänkin vähän – esimerkiksi mannerlaattojen liikkumisteoria varmistui vasta 1960-luvulla. “Mantereet liikkuvat sittenkin”, otsikoi HS vuonna 1960. Ilmastohuolet alkoivat kuitenkin hiljalleen kasvaa: “Viime aikoina on levottomuus ilmakehästämme kasvanut jatkuvasti. Tiedämme nimittäin, että vähäisetkin muutokset siinä saattavat vaikuttaa hyvin syvällisesti ilmastoon maan pinnalla”, kirjoitti Tuokko. (HS 20.8.1963, 9.)

DNA:n löytäminen herätti epämääräistä innostusta. Tuokko kiinnostui ajatuksesta, että “haitallisia geenejä” voitaisiin poistaa ihmiskunnasta ihmisen geeniperimää muokkaamalla. Tällainen “rodunjalostuksellinen” pohjavire vaikuttaa olleen suomalaisessa aikalaiskeskustelussa tavanomainen. Tuokko kuitenkin esimerkiksi toi esille Nobel-palkitun biologi P. B. Medawarin kritiikkiä aiempaa sosiaalidarwinistista ajattelua kohtaan.

Talidomidi-skandaali

Tiede ei aina tuottanut edistystä ja hyvinvointia. Raskauden aikana käytettyjen unilääkkeiden sisältämä talidomidi aiheutti sikiöiden raajojen epämuodostumia. Maailmassa syntyi jopa 10 000 epämuodostunutta talidomidilasta. Talidomidiskandaali henkilöityi Suomessakin amerikkalaisen tv-näyttelijä Sherri Finkbinen tapaukseen. Hän oli käyttänyt lääkettä ja halusi abortin, ja joutui matkustamaan sitä varten Ruotsiin. HS seurasi Finkbinen matkan ja aborttihakemuksen etenemistä päivittäin vuoden 1962 elokuussa.

HS julkaisi myös ranskasta käännetyn artikkelisarjan Talidomidin arvoitus, jossa ruodittiin skandaalin taustoja tarkemmin. Lehti ei kuitenkaan lähtenyt kaivelemaan kotimaisia talidomiditapauksia, vaikka myöhemmin osoittautui suomalaisia talidomidilapsia syntyneen kymmenittäin. Vielä 1960-luvun alussa kotimaahan suuntautuva tutkiva journalismi ei ollut HS:ssa – ja tuskin muissakaan suomalaislehdissä – järin kehittynyttä.

Erkko palkkasi

Reino Tuokko toimi 1950-luvulla Yleisradiossa esitelmäohjelmien päällikkönä ja vuosina 1960–1968 Helsingin Sanomien tiedetoimittajana, yhtenä Suomen ensimmäisistä. Sotien jälkeen sanomalehtien toimitustyö Suomessa eriytyi, ja urheilutoimitusten oheen syntyivät kulttuuri-, talous- ja politiikan toimitukset. Myös tiedetoimittajien ammattikunta alkoi pikku hiljaa kehittyä. HS sai Reino Tuokon vuonna 1960 ja Uusi Suomi Pertti Jotunin vuonna 1964. Myös Ruotsin päälehdillä oli tällöin omat tiedetoimittajat.

Tuokon HS:iin palkkaamisen taustalla oli tuttavuus Eljas Erkon ja tämän kemian alan insinöörinä toimineen veljen Eero O. Erkon kanssa. Tuttavuudet olivat syntyneet viimeistään toisen maailmansodan aikoihin. Toimittajan työnsä lisäksi Tuokko suomensi suuren määrän luonnontieteitä popularisoivia teoksia ja kirjoitti niitä itsekin.

Popularisoijan herätystehtävä

Tuokolla oli HS:n tiedetoimittajana myös henkilökohtainen aatteellinen tehtävä. Hän halusi levittää tieteellistä maailmankuvaa ja ajattelutapaa: “Enää ei riitä se tieto, minkä opettajat jakavat koulussa. Nyt tarvitaan jatkuvaa tiedon virtaa, joka pystyy tyydyttämään henkisen tiedonjanon ja muodostamaan pohjan, jolta maailmankatsomus luodaan ja joka tekee mahdolliseksi kannan oton suurissa kohtalon kysymyksissä.” (HS 10.6.1962, 6.)

Popularisoijan herätystehtävään kuului “erikoisesti tieteellisen ajattelutavan levittäminen vastakohdaksi haihattelulle ja epäkypsille ajatuksille, jotka helposti saavat ravintoaan tietämättömyydestä ja haluttomuudesta käyttää omia aivoja”. (HS 14.12.1960, 10.) Luonnontieteiden puolestapuhujat näkivät niiden olevan myös avainasemassa Suomen kansalliselle taloudelliselle menestykselle.

Tieteen rajat

Tuokko pyrki myös vetämään rajaa tieteen ja ei-tieteen välille: “Luonnontieteiden alalla pyrkii toistuvasti sukeltamaan esille kysymys siitä, mikä on tiedettä mikä ei, millainen on tosi tieteellistä suhtautumista ratkaiseviin kysymyksiin ja mitkä menetelmät taas ovat pohjaltaan epätieteellisiä, ehkä suorastaan puoskarointia – –.” (HS 22.8.1961, 6.) Helsingin Sanomat julkaisi kuitenkin myös erilaisia epämääräisiä pikku-uutisia ulkomailta muun muassa “arabilääkärien” keksimästä “mustasukkaisuuseliksiiristä” ja “Kuwaitin emiirin haaremissa” rauhaa häirinneestä “balladeja lauleskelevasta kummituksesta”. Lentävästä lautasesta julkaistiin kuva.

Alkuvuodesta 1965 HS nosti pääkirjoitussivun keskeiselle paikalle Tuokon artikkelin Uskonnon ja tieteen vastakohta kahden vuosituhannen takainen. Artikkelissa Tuokko pyrkii historiallisten esimerkkien kautta osoittamaan, että uskonto, tai nimenomaan kristinusko, on aina ollut ristiriidassa tieteellisen ajattelun kanssa ja haitannut sitä. Uskonto on joutunut kuitenkin väistymään kerta toisensa jälkeen tieteellisen edistyksen tieltä. Tuokon kirjoituksissa HS:ssa on havaittavissa, että hänen tieteellinen maailmankuvansa törmäsi välillä vastakkain kristinuskon ja marxismin kanssa.

Tiede ei kuitenkaan ollut erehtymätöntä eikä kertonut lopullista totuutta. Tuokon mukaan usein “erehdyksessä luullaan luonnontieteilijäin puolestaan uskovan täysin mekaaniseen kuvaan maailmasta, kellokoneistoon, jonka osoittimien asento voidaan, ainakin teoriassa, ilmoittaa kauas tuleviin aikoihin”. Tämä ei pitänyt paikkaansa: “Lopullista tietoa ei ole, eikä luonnontieteilijä pidä sen saavuttamista edes periaatteessa mahdollisena.” (HS 17.3.1963, 13.)

HS ja luonnontieteet 1960-luvulla ja nyt

Tutkielmassani tarkastelen miten ja minkälaisia luonnontiede- ja teknologia-aiheita käsiteltiin 1960-luvun Helsingin Sanomissa. Tutkimukseni osoittaa, että poliittisten aiheiden lisäksi myös tiede- ja teknologia-aiheet ovat monella tapaa aatteellisia, maailmankuvallisia ja ideologisia. HS toimi tiede- ja teknologia-aiheiden suhteen kolmella tavalla: julkaisemalla ulkomaisten (länsimaisten) uutistoimistojen välittämiä uutisia, ostamalla ja käännättämällä artikkeleita ulkomaisista julkaisuista ja palkkaamalla oman tiedetoimittajan, joka kirjoitti “tiedekolumneja” monenlaisista aiheista.

Pelkän päivittäisuutisoinnin lisäksi HS tarjosi myös pohdiskelevampaa ja maailmankuvallisempaa aineistoa. Reino Tuokko oli tieteen popularisoinnissa selkeä suomalainen ääni, jonka ajatuksille HS antoi melko vapaan tilan 1960-luvulla. Ei liene sattumaa, että atomi- ja avaruusajalla lehden ainoa tiedetoimittaja oli koulutukseltaan nimenomaan fyysikko. Uuden Suomen Pertti Jotunikin oli diplomi-insinööri.

Tiedetoimittajista on tullut pysyvä osa Helsingin Sanomien toimitusta. Tieteessä on tapahtunut paljon, mutta Hesarin tiedetoimittajan työssä yksi asia ei ainakaan ole muuttunut yli 50 vuodessa. Reino Tuokko käytti paljon lähteenään brittiläistä New Scientist -aikakauslehteä, johon tutkijat usein itse kirjoittivat katsauksia ja pohdintoja tuoreimmasta tutkimuksesta. New Scientistin voi bongata lähteenä monista nykyisistäkin Hesarin tiedeuutisista.

Lue lisää:
Luonnontieteiden popularisointi ja sen ideologia. Tapauksina Reino Tuokko ja Helsingin Sanomat 1960-luvulla.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *