Artikkelin kirjoittaja Aleksi Mainio on Päivälehti–Helsingin Sanomat 1889–2019 -hankkeen tutkija.
Rakkauden kesä 1967 Haight-Ashburyn kaupunginosassa San Fraciscossa.
1960-luvun alun HS oli pysähtynyt paikalleen. Eljas Erkko oli johtanut lehteä 1920-luvulta lähtien, mikä näkyi kaikessa. Vanha herra ei haistellut uuden ajan tuulia vaan pidättäytyi vanhoissa. Kun Eljas vaihtui Aatos Erkkoon vuonna 1965, lehti alkoi valpastua: kulttuurin uudet virtaukset ja nuorisoliikkeet pääsivät näkyvämmin esille, vaikka ajan tasalle oli vielä matkaa.
Yksi uuden aikakauden indikaattori oli populaarimusiikki, jonka piirissä tapahtui kummia: ”suosittu englantilainen lauluyhtye The Beatles” oli vieraillut kesäkuussa 1964 Kööpenhaminassa ja synnyttänyt valtavan tungoksen.
Samat ilmiöt heijastuivat pian myös Suomeen: esiin nousi palavasilmäisiä ”protestilaulajia”. HS seurasi epäuskoisena, jos kohta ajan henkeä haistellen. Kesällä 1965 pääkaupungin nuoret olivat kerääntyneet Kaivopuistossa sijainneeseen huoneistoon ja sitten munkkivuorelaiselle klubille kuuntelemaan hootenannya ja folkia. Lehti osasi kertoa, että musiikki oli alkanut saada kapinallisuuden leimaa. Amerikkalaisen Bob Dylanin ja englantilaisen Donovanin hengessä tahdottiin esittää lauluja, jotka kertoivat elämästä ja ”protestoivat itse itsensä puolesta”.
Heikki Harma tai tuttavallisemmin ”Hector” nimettiin tyylin Suomen pioneeriksi. Laulaja oli kierrellyt Norjaa, ja nyt hänellä oli ”levytys tiedossa ja monta laulua valmiina pöytälaatikossa”, HS selitti. Hector oli suomentanut Donovanin ”Universal Soldier” -kappaleen ”Palkkasoturiksi”. Sen sanoma kosketti Vietnamin sotaa ja maailman muita mielettömyyksiä seuraavaa nuorisoa: ”Hän ei tiedä kenet tappaa saa ja keitä puolustaa. Hän ampuu koko maailmaa.”
Kiertäminen ja päämäärätön kuljeskelu inspiroivat monia sukupolven nuoria. HS:n Hilkka Mäki tiivisti ilmiön otsikoksi: ”Pitkä tukka, kitara, ei paluulippua.” Kulttuuritoimittaja oli tavoittanut kolme suomalaisnuorta, joista kaksi oli saanut häädön Ranskasta kolme viikkoa maassa vietettyään. Karkotuksen perusteeksi oli kirjattu “oleskelu Ranskassa ilman syytä”. Virkavallan mielestä tämän toteamiseen ei paljoa vaadittu. Riitti vilkaisu miesten pitkiin hiuksiin.
Hyvällä ei katsottu myöskään uudenlaisia päihteitä, joita oli alkanut kiertää Suomen alakulttuuripiireissä jo 1960-luvun alkuvuosina. Marihuanasta, hasiksesta ja muista huumeista oli kiirinyt tietoa Ruotsista ja vähän muualtakin. Helsingin Sanomissa osattiin kertoa, että 27-vuotias säveltäjä Otto Henrik Donner oli tuonut Tukholmasta ”hashista” ja 100 kruunun edestä marihuanaa. Se oli polteltu ”tovereitten kanssa” Jyväskylän kulttuuripäivillä.
Paheellinen elämä kiihdytti vanhempien mieliä, mikä ei voinut olla vaikuttamatta HS:n linjaan. Konservatiivisimmissa piireissä pohdittiin sitä, miten ”nykyaikainen pop-musiikki” vaikutti nuoriin. HS:n julkaiseman artikkelin sanoin se edisti ”laumoittumista”, ”hyökkäävyyttä”, ”vanhempien näkyvää arvostelua” ja ”arvojen repimistä”. Artikkelin mukaan jokainen kasvattaja oli joutunut ottamaan kantaa ”musiikkiin ja sen kannattajanuorten käyttäytymiseen”. Olipa Englannissa tehty sellainenkin näytelmä, jossa ”farmarihousuihin pukeutuneet nuoret ristiinnaulitsevat farmarihousuisen Kristuksen rytmimusiikin säestyksellä”.
Hurjempiakin juttuja kantautui Suomeen. Toimittaja Veikko Pajunen kiersi Kaliforniaa rakkauden kesänä 1967 ja löysi “maanalaisen vastarintaliikkeen”. ”Yliopistojen campuksilla ja ennen kaikkea hippie undergroundissa” eli ”yhteiskunnasta täysin vieroittuneiden” nuorten salainen maailma. Siellä ”henkisesti vapaat elämäntaiteilijat” esiintyivät porvarillista elämänmenoa vastaan. Aseenaan heillä oli tajuntaa laajentavia aineita, ”ruohoa” ja LSD:tä. Niiden avulla voitiin matkustaa sisäiseen avaruuteen. Sen kartoittaminen oli tärkeämpää, ”kuin NASA:n astronauttien liitely varsinaisessa avaruudessa”, yksi liikkeen esikuva selitti HS:n toimittajalle.
Pajunen sai kuulla hippiliikkeen olevan jatkoa beatnikeille ja muille 1960-luvun alun kokeellisille voimille. Kun tämä edellinen sukupolvi oli epäonnistunut ”kamppailussa neekerien puolesta”, yhteiskunnan vasemmistolaistamisessa ja Vietnamin sodan vastustamisessa, hipit olivat vaihtaneet taktiikkaa: he olivat kääntäneet selkänsä yhteiskunnalle ja jättäneet sen taaksensa luodakseen ”oman yhteiskuntansa”. Se ”poikkesi radikaalisti vallitsevasta yhteiskuntajärjestyksestä”, toimittaja selitti lukijoille. ”Hippien utopistisessa maailmassa” sääntönä oli ”yhteisöelämä, yksityisomaisuuden vähentäminen melkein olemattomiin, väkivallan korvaaminen rakkaudella, täysin välinpitämätön suhtautuminen viranomaisiin ja poliittisiin perinteisiin”.
Toimittaja pääsi todistamaan liikkeen tenhon tilaisuuksissa, joihin ”kukkaislapset ja varttuneemmat hippiet kokoontuivat” tanssimaan, laulamaan hinduhymnejä ja soittamaan sitareita, huiluja, tamburiineja, temppelikelloja ja rumpuja. Pajusen sanoin hipit ”osoittivat toisilleen rakkautta onnellisin hymyin ja jakamalla pieniä lahjoja”. Suomalainen toimittajakin sai osansa yhteisön vieraanvaraisuudesta: hieman rutistuneen kukan, kaksi maapähkinää, puoleksi syödyn omenan, kulauksen viinipullosta – ja tietenkin kehotuksen: “Älä unohda rakkautta.”
Rakkauden sanoma väreili muutenkin Yhdysvalloissa. ”Yliopistojen terveydenhoitokeskusten ovien takana” osattiin vaatia ”pilleriä”, HS uutisoi ja tiesi kysymyksen olevan ajankohtainen myös Suomen opiskelijapiireissä. Ehkäisypillerien ja vapaan rakkauden yhteys kutkutti Ludviginkadun väkeä. Oliko sellainen olemassa? Ehkä vastaus saataisiin selvittämällä, oliko hippiliike rantautunut Suomeen. Toimittaja lähetettiin Vanhan ylioppilastalon kulmille, jonne kerääntyi pitkähiuksia poikia röyhelöpaidoissa ja tyttöjä farmareissa ilta illan perään. Olutta, viinaa ja marihuanaa oli tarjolla, eikä ehkäisyvälineitäkään ollut unohdettu.
Pojat tulevat paikalle tyttöjä iskemään, tytöt iskettäviksi. Tavallisesti torilta lähdetään autoilla jonkun kotiin viettämään improvisoituja juhlia. Hipoista ja hippaajista ei ole puutetta. Juhlat kestävät aamuun asti. Kesällä, kun monien vanhemmat ovat poissa, on juhlapaikkoja runsaasti. Partneri on joka ilta uusi.
Oliko tämä sukua hippiliikkeelle? toimittaja uteli osallistujilta. ”Ei Suomessa tule mitään ulkomaiden tyylistä koskaan”, 18-vuotias nuori mies puhui. ”Ehkä kymmenen vuoden kuluttua joku voi täällä alkaa ajatella samoin kuin hippiet.” ”Joku Vietnamin sota” ei ole suomalaisnuorille niin iso asia, että sen puolesta alettaisiin ”tehdä propagandaa”, toinen jatkoi ja muistutti, ettei ”rauhaa sillä saada, että nuoriso alkaa metelöidä”.
Hippiliikettä ei löydetty Vanhan nurkilta, mutta kyllä Suomessakin jotain tapahtui. HS kertoi lokakuussa 1967, että maassa oli saatu aikaiseksi ensimmäinen ”huumausainelevytys” ulkomaisia esikuvia kopioimalla. Radikaalinuoria ”sodanvastaisiksi laulanut Hector” oli ottanut rinnalleen ”Oscarin” ja teemakseen huumausaineet, lehti valisti lukijoita totisessa sävyssä.
Nuorisoa Vanhan ylioppilastalon portailla vappuna 1972. Kuva: Helsingin kaupunginmuseo, Kari Hakli