Monthly Archives: February 2011

Ajatuksia tiedeyhteisön tavoitteista

|

Kansainvälisesti tunnettu italialainen astrofyysikko Margerita Hack (2010) kirjoitti pamfletin maansa tiedeyhteisön tilasta. Hänen mielestään “innovaatiot ovat teknologian hedelmiä ja teknologia on perustutkimuksen tuotos: sellainen tutkimus siis, joka ei ratkaise käytännön sovelluksiin liittyviä ongelmia, vaan haluaa löytää maailmankaikkeutta, planeettaamme ja kehoamme hallitsevat säännöt. Tutkimus, joka tavoittaa tietoa tiedon
vuoksi. Miksi tieteellisellä tutkimuksella on Italiassa niin vähän merkitystä??, hän kysyy.

Miksi tänä päivänä soveltuva tutkimus on Suomessa perustutkimusta arvokkaampi, voisin minä kysyä yhtä lailla. Eikö kuitenkin perustutkimus ole sellainen, joka parhaiten sopii yliopistojen ikivanhaan perustehtävään (siis opetukseen)?

Hack siteeraa Piero Calamandrein (toimittaja, juristi, poliitikko, yliopiston professori, 1889-1956) 11.2.1950 pitämää puhetta, jolla hän puolusti valtiollista yliopistoa, sen yhteiskunnallisia tehtäviä ja sen tarpeita. Calamandrein mielestä “koulu [on] demokratian keskeinen elin, koska sen tehtävänä on ratkaista demokratian pääongelma: parhaimmiston luominen”. Parhaimmisto, joka tulee aikanaan istumaan eduskunnassa [poliittinen], joka tulee aikanaan johtamaan tehtaita ja suuryhtiöitä, joka tulee aikanaan luomaan uutta kulttuuria taiteellisilla taidoillaan (kirjailijoita, muusikoita, maalareita, jne.). Yhteiskunnan etu on, että jokainen voi parhaiden kykyjensä mukaan osallistua omalla työllään ihmiskunnan edistykseen.

Mielestäni Calamandrein yli 60 vuotta vanhat ja Hackin tuoreemmat ajatukset sopivat hyvin myös nykyaikaiseen suomalaiseen tiedeyhteisöön, sillä molempien maiden tiedeyhteisöt kamppailevat yhä niukkenevien resurssien
kanssa ja ovat yksityistämisen partaalla. Pärjääminen kansainvälisissä vertailuissa tai elinkeinoelämän tuotekehityksen tarkoituksien palveleminen ovat mielestäni toisarvoisia strategisia tavoitteita yhteiskunnan demokraattiseen evoluutioon verrattuna.
On toivottavaa, että nämä ajatukset otettaisiin huomioon Helsingin yliopiston uutta strategiaa laadittaessa.

Ennio Zuccaro
Osastosihteeri ja luottamusmies

Lähde: Hack, Margerita 2010 Libera scienza in libero stato (Vapaa tiede vapaassa valtiossa), Rizzoli, 159 s., ISBN 978-88-17-0386-2

Soutuveneellä Kiinaan

|

Rehtori polkaisi kampustilaisuuksillaan liikkeelle yliopiston tulevaisuustyön. Keskustakampuksella saattoi aistia, että ihmiset ovat aidosti  innostuneita tästä avauksesta. Kuin olisi huokaistu: “Vihdoinkin päästään asiaan!”

Rehtori korosti viisaasti, ettei nyt tehdä mitään paperia byrokratian  tarpeisiin, vaan mietitään oikeasti, mitä pitäisi jatkossa tehdä.  Turha siis kainostella, ruvetaan toimimaan heti. Tulkoon muodollinen  strategia sitten aikanaan perästä.

Joku puhui siitä, että yliopiston maine on huono, pölyinen, ja sille  pitäisi tehdä jotakin. Varmasti pitäisi. Viestintä on hurjan tärkeää.  Mutta parhaiten mainetta korjataan teoilla, jotka muuttavat mielikuvia.

Mitä minä näen tulevaisuudessa? – Yliopiston, joka valitaan Suomen  parhaaksi työpaikaksi. – Sampo-yliopiston, joka jauhaa monenlaista  hyvää ja joka pitää pylväänä maailmankantta pystyssä. Kävisikö sen  tunnukseksi sittisontiainen, pyhä skarabeus? – Yliopiston, joka on  sama entinen, mutta itsestään tietoisempi ja siksi erilainen.

Ehkä minulla on hiukan Zen-buddhalainen asenne menestykseen.  Lopetetaan hypetys. Lakataan tavoittelemasta jotain kaukaista. Tehdään  iloisesti mitä pitää ja mitä huvittaa, ja tulos seuraa. Otetaan jarrut  pois päältä. Lakataan sanomasta: “Hyvä idea, mutta nyt ei ehdi.”

Kansainvälistymisen hallinta on yksi isoimmista asioista tällä  hetkellä. Mitä tapahtuu, kun kansainvälinen toiminta ajaa  marginaalista ytimeen? Haukataanko liian iso pala? Osataanko mennä  maailmalle, vai tullaanko häntä koipien välissä takaisin? Onko  Suomessa vuosia työskentelevä ulkomainen tutkija meille aina “vieras”,  vai voisiko hän olla osa meitä? Miten hänet saadaan mukaan  osallistumaan, pohtimaan tulevaisuuden yliopistoa?

Joku, taisi olla Laura Kolbe, peräänkuulutti yliopistolle ja  Keskustakampukselle kulttuuristrategiaa. Minustakin Keskustakampuksen olisi korkea aika  pohtia, mikä se kampus oikein on. Haetaan se yhteinen, unohdetaan
seinät. Kulttuuri, ihminen, usko, yhteiskunta, kaikkea sellaista. Pöly  pois ja asiat pintaan. Tehdään asioita yhdessä.

Sain pari päivää sitten hullun ajatuksen, josta en ole vielä muille  puhunut: perustetaan Kiinan oikeuden keskus. Saa nähdä onko hulluja  muita.

Pidetään ikkunat avoinna maailmaan. Sitä edellyttää yhteiskuntavastuu,  sitä edellyttää huipulle pääseminen. Haluaisin, että yliopisto soutaisi tulevaisuuteen tutkijat ja opettajat edellä. Johto juoksisi perässä.  Rehtori hymyilisi ja ottaisi rennosti.

Kimmo Nuotio

Oikeustieteellisen tiedekunnan dekaani ja keskustakampuksen neuvottelukunnan puheenjohtaja

(kuvan ottanut Veikko Somerpuro)

Katse kauemmaksi

|

Suomalaisia yliopistoja on myllerretty viime vuodet. On ollut tutkinnonuudistusta, uutta palkkausjärjestelmää, organisaatiomuutoksia, akateemisen johtajuuden esiinmarssia, uusia taloushallinnon järjestelmiä – kaikki tuttuja puheenaiheita.

Kaiken kruununa on uusi yliopistolaki ja sen mukanaan tuomat omatoimiset yliopistot.

Yliopistolaisen silmissä on saattanut tuntua siltä, kuin suorastaan kaikki olisi jatkuvassa muutoksessa. Tämä on näköharha, ainakin välittömän ympäristömme osalta. Myllerrys on tapahtunut yliopistojen sisällä, ja pysynyt siellä. Monet muutokset ovat koskeneet rakenteita ja puitteita. Varsinaisessa toiminnassa – tieteen teossa, opettamisessa ja opiskelussa – on tapahtunut vähän muutoksia.

Kotoinen toimintaympäristömme on ollut suorastaan yllättävänkin vakaa. Yliopistojen julkinen rahoituspohja on säilynyt pitkälti ennallaan. Yliopistojen paikka suomalaisessa yhteiskunnassa on vuosikymmeniä ollut vahva ja näin on edelleen. Lahjakkaimmat nuoret haluavat opiskelemaan ja monet etevimmistä opiskelijoistamme jatkavat opintojaan perustutkinnon jälkeen. Tieteeseen luotetaan ja sen tekijöitä arvostetaan.

Asiat voivat tietysti kääntyä huonompaan. Rahoittajien – siis veronmaksajien – luottamus ei tule ilmaiseksi. Yliopistot voivat joutua kaltevalle pinnalle. Sisäinen myllerrys on voinut aiheuttaa hiusmurtumia, jotka repeävät halkeamiksi vasta todella tiukan paikan tullen. Mutta emme sentään vielä ole kuilun partaalla.

Tältä osin ympäristömme näkyy hallituksen kokoushuoneeseen kohtuullisen kirkkaasti. Kun katse suunnataan kauemmaksi, ovat näkymät nätisti sanoen toisenlaiset. Suomen rajojen ulkopuolelle katsoessa näkyy aivan hurjia: koko globaali yliopistojen ja tieteen kenttä on kuin myrskyn kourissa.

Maailmassa on valtava ja kasvava korkeakoulutuksen ja tieteellisen tutkimustiedon kysyntä. Tarjontapuolellakin tapahtuu. Aasian kasvutalouksissa laajennetaan voimallisesti varsinkin ns. hyötytieteiden koulutusta ja tutkimusta, mutta tarjonta ei vastaa kysyntää. Monissa kehittyneissä talouksissa yliopistojen rahoitusta on leikattu. Britanniassa on alkanut armoton pudotuspeli, jonka jälkeen maan yliopistokenttä polarisoituu selviytyjiin ja muihin.

Seuraavassa strategiassamme huomio on kiinnitettävä tämän kansainvälisen yliopistomyrskyn vaikutuksiin. Kaikki vaikutukset eivät välttämättä ole huonoja. Muutos avaa mahdollisuuksia. Tutkijat ja opiskelijat liikkuvat jatkossa entistäkin vilkkaammin. Monen polku johtaa Helsinkiin.

Kun yliopistolainen kuulee sanan kansainvälistyminen, käy niin kuin kulttuurin kanssa: naps – ja varmistin on pois päältä. Pakko siitä kansainvälisyydestä on kuitenkin puhua. Suurin muutos, minkä kohta koemme, liittyy juuri suhteeseemme muuhun maailmaan. Se tiivistyy, ja maailma tulee myös tänne.

Kansainvälistymistä on kahdenlaista. Ensinnäkin on se, miten yliopisto ja sen tutkijat toimivat maailmalla. Miten he julkaisevat, miten heitä seurataan, luetaan ja kuunnellaan. Viime kädessä kyse on siitä, kuinka merkittävää ja merkityksellistä tekemämme tiede on. Julkaisut, siteeraukset ja ulkomailta hankittu tutkimusrahoitus kertovat siitä, miten tässä on onnistuttu.

Kansainvälisyyden toinen ulottuvuus on kiistanalaisempi. Se liittyy siihen, kuinka kansainvälinen oma yliopistomiljöömme on. Millä kielillä toimimme, mistä ja keitä rekrytoimme yliopistolaisiksi ja keitä valitsemme opiskelijoiksi.

Vaikeaksi asian tekee se, että yhtä ei saa ilman toista. Joudumme tekemään valintoja keinosta ja tavoitteista, joilla joko nopeutamme, hidastamme tai suuntaamme sitä, miten tämä kytkös meidän ja muun maailman välillä tapahtuu.

Kytkös maailmaan muuttaa yliopiston olemusta vuoteen 2016 mennessä tavalla, joka näkyy kaikkialla. 2000-luvun alun kiistat unohtuvat, mutta nämä jäljet jäävät pysyviksi. Yliopiston tulisi voida kontrolloida omin toimin sitä, miten ja mihin jäljet jäävät.

Strategiapuheen päätteeksi: kansainvälisyys on korvien välissä. Erityisesti tämä pätee tieteessä. Toivottavasti tuo korvien väliin jäävä strateginen alue ei jää uuden strategian ulottumattomiin.

Juhana Aunesluoma