Kuolema Suomessa seminaarin videointi

Huhtikuun 10. päivä järjestetyn Kuolema Suomessa seminaarin videoidut esitykset ovat nähtävissä osoitteessa:

http://www.youtube.com/watch?v=pfu1zn2qpQc

Kuoleman hinta

Terveystaloustieteen näkökulmia ihmisen kuolevaisuuteen
Professori Martti Kekomäki, Helsingin yliopisto
http://youtu.be/pfu1zn2qpQc?t=3m55s

Kuoleman hinta vakuutuksessa
Tutkija Turo-Kimmo Lehtonen, Tutkijakollegium
http://youtu.be/pfu1zn2qpQc?t=28m48s

Tapaustutkimuksena syöpä
Ylilääkäri Tiina Saarto, HYKS
http://youtu.be/pfu1zn2qpQc?t=51m50s

Eutanasia

Eutanasia ja ihmisen rajallisuus
Johtaja Päivi Topo, Ikäinstituutti
http://youtu.be/pfu1zn2qpQc?t=1h8m19s

Ei elämästä selviä hengissä — hyvä kuolema
Kauppatieteiden kandidaatti Esko Seppänen
http://youtu.be/pfu1zn2qpQc?t=1h33m56s

Eutanasia — oikeudellinen näkökulma
Professori Raimo Lahti, Helsingin yliopisto
http://youtu.be/pfu1zn2qpQc?t=1h49m5s

Väkivaltainen kuolema

Kuolema poliittisen väkivallan uhrina; analyysiä kuolemanrangaistuksen historiasta
Professori Jukka Kekkonen, Helsingin yliopisto
http://youtu.be/pfu1zn2qpQc?t=2h13m19s

Kuolemaan johtaneet väkivaltarikokset Suomessa
Ohjelmakoordinaattori Outi Hakola, Tutkijakollegium
http://youtu.be/pfu1zn2qpQc?t=2h30m18s

Henkirikos läheisen kokemana
Varhaiskuntoutuksen suunnittelija Tapio Moilasheimo, Suomen Mielenterveysseura
http://youtu.be/pfu1zn2qpQc?t=2h50m49s

Posted in Luentosarja | Leave a comment

Yleisöseminaari: Kuolema Suomessa

Maanantaina 8.4.2013, klo 13.00–17.30
Pieni juhlasali, Helsingin yliopiston päärakennus, Fabianinkatu 33, 4. krs

Mikä on kuoleman hinta?
Tulisiko eutanasia laillistaa?
Onko suomalainen kuolema väkivaltainen?

Kuolemaan liittyvistä ajankohtaisista yhteiskunnallisista teemoista keskustelemassa
on niin tutkijoita, lääkäreitä kuin työssään kuolemaa kohtaavia asiantuntijoita.
Tilaisuuden järjestää Helsingin yliopiston tutkijakollegium.

Ohjelma & lisätiedot: http://blogs.helsinki.fi/human-mortality/suomalainen-kuolema/

Posted in Yleistä | Leave a comment

Kuolema suomalaisessa yhteiskunnassa

Luentosarja kuolevaisuudesta, kuolemasta ja kuolemisesta päättyi maanantaina 27.2.2012 paneelikeskusteluun. Mukana keskustelemassa olivat emerituspiispa Eero Huovinen, Terhokodin johtaja Juha Hänninen, oikeuslääkäri Ursula Vala, psykologi Soili Poijula, professori Lauri Nuutinen ja professori Sami Pihlström.


Suomalaisen kuoleman erityispiirteiksi laskettiin eliniän kasvu, minkä takia nykyisin tyypillisimmät kuolemat johtuvat sydän- ja verisuonisairauksista sekä syöpäsairauksista. Samoin esimerkiksi Alzheimerin aiheuttamat kuolemat ovat kasvussa. Negatiivisina erityisilmiöinä suomalaisessa kuolemassa voidaan nähdä alkoholiin liittyvien kuolintapauksien runsaus ja itsemurhien määrä. Sen sijaan vauva/äitiyskuolleisuus on Suomessa harvinaisen pientä.

Suomalainen kuolema on kokenut viimeisen vuosisadan aikana merkittäviä muutoksia, samoin kuin muut teollistuneet ja vaurastuneet länsimaat. Elinikä on kasvanut sekä parantuneen ravinnon että lääketieteen kehityksen takia. Kuoleman ja elämän raja on hälventynyt, kun on mahdollista ylläpitää elämää koneellisesti. Kuoleminen on siirtynyt kotoa sairaaloihin ja samalla kuolemisesta ja suremisesta on tullut myös yksityisempää. Tämä näkyy muun muassa kuolinilmoituksissa, jotka olivat ennen usein kutsu hautajaisiin ja nykyään yhä useammin ilmoitus hiljaisuudessa hautaamisesta.

Panelistien mielestä kuoleman hiljentämiseen liittyvällä perinteellä voi olla useitakin vaikutuksia. Vaikka hiljaisuus voi lisätä kuoleman ainutkertaisuutta ja hengellisyyttä, voi puhumattomuus johtaa kyvyttömyyteen. Jos ihminen ei opi malleja, miten käyttäytyä kuolemaa kohdatessa, voi kärsimyksen kohtaaminen olla ylipääsemätöntä. Kysymys siitä, kuinka paljon olisi sitten tarpeellista puhua kuolemasta, oli vaikea vastattava panelisteille. Pakkomielteinen puhuminen ja aiheen jatkuva ajatteleminen voivat kieliä siitä, ettei oman kuoleman ajatusta ole pystytty loppuun saakka käsittelemään. Sen sijaan täysi puhumattomuus taas voi kieliä kyvyttömyydestä edes ajatella tätä ihmiselämän keskeistä piirrettä.

Keskustelussa nousi esille monia kiinnostavia teemoja, joista saattohoito ja eutanasian mahdollisuus nousivat keskeisiksi.  Saattohoitoa on Suomessa kehitetty ja koulutettu tarkoituksellisesti viimeiset kaksikymmentä vuotta ja nyt osaamista alkaa olla laajalti saatavilla. Jo nyt ja tulevina vuosina haasteena tulevat kuitenkin olemaan kasvava tarve ja rajalliset resurssit. Sairaaloissa ja instituuteissa saattohoitoon on rajalliset mahdollisuudet ja vaikka saattohoito voidaan järjestää laadukkaasti kotona, ei kaikilla omaisilla ole mahdollisuuksia siitä huolehtia. Jotta hyvään kuolemaan ja kuolevan toiveisiin voitaisiin kiinnittää huomiota, tulisi Juha Hännisen mukaan pystyä avoimesti keskustelemaan eutanasian mahdollisuudesta.


Paneelissa tuli myös esille, miten monella eri tavalla kuolemaan liittyviä kysymyksiä voi lähestyä. Emerituspiispa Eero Huovinen nosti esille elämän kuoleman jälkeen, eli miten monin eri tavoin ihminen on pyrkinyt joko luomaan tai selittämään jatkuvuutta. Toisaalta psykologian ja ihmisen henkisen hyvinvoinnin kannalta on taas tärkeä keskittyä mielekkään elämän etsimiseen. Tällöin painopiste on nykyisessä kuoleman tai tuonpuoleisen sijasta. Lääkärin näkökulmasta merkityksellistä taas on hyvän kuolemisen kokemuksen mahdollistaminen ja oikeuslääketieteen kannalta on tärkeää löytää kuolemalle syy, joka antaa jonkinlaisen selityksen tai päätepisteen kuolemisen prosessille.

Posted in Luentosarja | Leave a comment

Paneelikeskustelu suomalaisesta kuolemasta 27.2.

Kuolevaisuus-luentosarja huipentuu maanantaina 27.2. paneelikeskusteluun suomalaisesta kuolemasta.

Paneelissa pohditaan muun muassa saattohoitoa, eutanasiaa ja suremista sekä äkillisen että hitaan kuoleman kohtaamista. Panelistit pyrkivät vastaamaan mm. seuraaviin kysymyksiin:

  • Mitä on suomalainen kuolema ja onko suomalaisessa kuolemassa havaittavissa muutostrendejä?
  • Onko kuolema ja sureminen piilotettu arjesta – vaietaanko kuolemasta yhä?
  • Mikä on kirkollisten hautajaisten ym. rituaalien merkitys tänään?
  • Onko äkkikuolema parempi kuin hidas ja tuskallinen kuolema?

Mukana keskustelemassa ovat:

  • Emerituspiispa Eero Huovinen
  • Terhokodin johtaja Juha Hänninen
  • Oikeuslääkäri Ursula Vala
  • Psykologi Soili Poijula
  • Professori Lauri Nuutinen
  • Professori Sami Pihlström (puheenjohtaja)

Huom! Paneelikeskustelu järjestetään Helsingin yliopiston päärakennuksen pienessä juhlasalissa (Fabianinkatu 33, 4. krs.) klo 16.15-17.45.

TERVETULOA!

Posted in Luentosarja | Leave a comment

Kuolema taiteessa ja populaarikulttuurissa

Luentosarjan viimeisellä varsinaisella luennolla keskusteltiin siitä, miten kuolema ilmenee taiteessa ja populaarikulttuurissa. Kuolevaisuus-hankkeen koordinaattori Outi Hakola puhui vampyyrien suhteesta kuolemaan. Taiteilija Minna Havukainen käsitteli, miten taide voi kuvata kuolemaa ja miten taide voi myös auttaa kuoleman kohtaamisessa.

Vampyyrit ja romantisoitu kuolema

Outi Hakola käsitteli, miten tällä hetkellä suosituissa vampyyrisarjoissa luodaan romanttista kuvaa kuolemasta. Vampyyrisarjoissa, kuten Twilightissa, True Bloodissa ja Vampyyripäiväkirjoissa, tarina kerrotaan osittain myös vampyyrien näkökulmasta. Tämä näkökulma mahdollistaa sen, että tarinoissa pyritään ymmärtämään heidän kuoleman jälkeistä elämäänsä. Uusissa vampyyritarinoissa kuoleman jälkeistä elämää ei nähdäkään enää hirviömäisenä uhkana, vaan myös romanttisena mahdollisuuta.

Uusissa vampyyritarinoissa kuolema ja vampyyriksi muuttuminen tarjoaa mahdollisuuden irrottautua entisestä sosiaalisesta roolistaan ja sen tuomista sosiaalisista säännöistä. Siten kuolema voidaan kokea vapautuksena ja mahdollisuutena luoda uudenlaista identiteettiä. Lisäksi suosituille nykysarjoille on tärkeää romanttisen puolen korostaminen. Vampyyrit ovat astuneet sankarin rooliin ja toimivat tarinoiden ihannemiehinä. Heidän kuolemattomuutensa edustaa mahdollisuutta nuoruuden, kauneuden ja (ensi)rakkauden säilyttämiseen. Kuolema tarjoaa siten mahdollisuuden pysäyttää elämän täydelliseksi koettuun hetkeen. Romanttinen vampyyrikuolema tarjoaa siten vapautuksen arkisesta elämästä, joka on koko ajan avoin muutoksille ja inhimillisille virheille. Tilalle se tarjoaa ikuista rakkautta ja kuolemattomuutta, vaikkakin tämän uuden elämän arvot ovat näissä tarinoissa hyvin konservatiivisia. Entisistä kapinahahmoista on tullut heteronormatiivisen elämäntavan puolesta puhujia.

Luentokalvot: Hakola

Kuolema valokuvanäyttelyssä

Minna Havukaisen luento keskittyi hänen valokuvanäyttelyynsä Exitus, joka käsittelee kuolemaa, surua ja menetystä. Havukainen on halunnut omassa taiteessaan nostaa esille aiheita, joista on yhteiskunnassa vaikea puhua. Kuolema on yksi tällaisista tabuista, jota taide voi avata ja nostaa keskusteluun. Hänen näyttelyidensä yhtenä keskeisenä tarkoituksena onkin ollut tarjota ihmisille mahdollisuus ja paikka puhua kuolemasta. Kuvat kuolleista, surevista omaisista tai surun symboleista, kuten kukista, tarjoavat siten mahdollisuutta käsitellä vaikeita asioita, kuten lapsen kuolemaa.

Havukainen kertoi, että työskentelyssä kuolevien tai omaisten kanssa olennaisinta eivät ole taiteilijan omat tavoitteet, vaan yhteistyö ja yhdessä kulkeminen ihmisten kanssa. Hän kuuntelee ihmisten toiveita surun ja menetyksen ilmaisusta. Työskentely teeman parissa onkin Havukaiselle mukana saattamista ja samalla aiheen avaamista laajempaan yhteyteen. Havukaisen Exitus-näyttely on esillä Helsingissä G12-galleriassa 17.3.-5.4.2012.

 

Posted in Luentosarja | Leave a comment

Kuolemisen rituaalit

Tutkija Johanna Sumiala ja Professori Aili Nenola puhuivat kuolevaisuus-luentosarjassa kuolemaan liittyvistä rituaaleista. Sumialan lähestyi asiaa median näkökulmasta ja Nenolan näkökulma oli uskontotieteinen/antropologinen.

Kuoleman rituaalit mediayhteiskunnassa

Johanna Sumialan mukaan modernissa yhteiskunnassa rituaali on vaikea ja hankala käsite, jolla on usein perinteisen maailmankuvan leima. Tästä huolimatta rituaalit eivät ole hävinneet. Esimerkiksi globalisoituvan median mukana myös kuolemaan liittyvät rituaalit ovat globalisoitumassa. Media välittää kuoleman rituaaleja dramatisoimalla ja esittämällä kuoleman kohtaamista sekä surun symboleja, kuten kukkia ja kynttilöitä. Samalla median tapa välittää rituaaleja vastaa yhteisön tarpeita löytää keinoja menetyksestä selviämiseen, jatkuvuuden kokemiseen, muistojen merkityksellistymiseen ja kuoleman seurausten käsittelyyn.

Sumialan mukaan mediavälitteisissä rituaaleissa on myös omat painotusalueensa. Sen sijaan että media keskittyisi itse kuolemiseen tai ruumiiseen liittyviin rituaaleihin, media usein painottaa jäljelle jääneiden osuutta, muistoja ja surua. Lisäksi media ei välitä kenen tahansa kuolemia, vaan julkinen ja poikkeuksellinen (esim. väkivaltainen) tai jopa spektaakkelimainen kuolema korostuvat uutisoinnissa. Mielenkiintoista on myös kuoleman ajan ja paikan hajoaminen mediassa. Kun kuolema sidotaan enemmän jäljelle jääneiden muistoihin, on mediavälitteiselle kuolemalle tyypillistä se, että jonkun kuoleman aiheuttamaa surua voidaan kohdata paikasta ja ajasta riippumatta, sillä globaalissa mediassa merkittävät kuoleman kuvat palaavat jatkuvasti takaisin kerrontaan ja ne irtoavat perinteisestä suremisen prosessista.

Luentokalvot: Sumiala

Kuoleman ja suremisen rituaalit

Aili Nenolan korosti, miten eri kulttuureissa on erilaisia rituaaleja ja tapoja kohdata kuolemaa ja nämä tavat heijastavat kunkin kulttuurin ja yhteisön käsityksiä kuolemasta. Moninaisuudesta riippumatta kuolemaan liittyy erilaisia rituaaleja, jotka pohjautuvat kuoleman prosessiin, joka muodostuu fyysisestä kuolemasta, ruumiin hävittämisestä ja sosiaalisesta kuolemasta. Eri kulttuurit ovat rituaalistaneet nämä vaiheet ja siten voidaankin puhua kuolemiseen liittyvistä rituaaleista, hautausrituaaleista ja suremisen rituaaleista.

Mielenkiintoista on, että useissa kulttuureissa kuolemaan ja hautaukseen liittyy enemmän rituaaleja kuin suremiseen. Nenolan mukaan nämä ovat träkeitä yhteisölle, joka pyrkii kontrolloimaan ja elämään kuoleman seurauksien kanssa. Vaikka suremisellakin voi usein olla yhteisöllisiä rituaaleja, kuten surupuvun käyttäminen, voi sureminen jäädä enemmän jälkeenjääneiden omiksi käytännöiksi.

Posted in Luentosarja | Leave a comment

Kuolemisen sukupuolisuus ja materiaalisuus

Maanantaina 30.1.2012 luentosarjan teemoiksi nousivat kuolemiseen liittyvän hoitotyön sukupuolittuneisuus sekä kuolemiseen liittyvä materiaalisuus testamenttien ja perinnönjaon muodossa. Aiheista olivat puhumassa uskontotieteen yliopistonlehtori Terhi Utriainen ja oikeushistorioitsija Mia Korpiola tutkijakollegiumista.

Hoitotyön sukupuolittuneisuus

Terhi Utriainen pohti esitelmässään, miksi kuolevan hoito on useimmiten naisten työtä. Hän nosti esille, miten jo suomalaisesta kansanuskosta alkaen kuolemanrituaalit ovat olleet pitkälti naisten työtä ja nykyäänkin suurimman osan saattohoidosta tekevät naiset. Hänen mukaansa kuolemiseen liittyvästä hoitotyöstä on muodostunut kulttuurinen käytäntö, jossa koko ajan toistetaan erilaisia sukupuolittuneita käytänteitä ja kuvastoja, jotka siten myös muuttuvat hitaasti.

Utriainen luonnehti kuolevan hoitotyötä aktiiviseksi passiivisuudeksi. Tällä hän tarkoitti sitä, että kuolevan hoitamisessa korostuu läsnäolo, ei niinkään tekeminen. Tällaista hoitotyötä tekevät ovat kutsuneet tilannetta sietämättömän sietämiseksi, eli heidän on opittava sietämään sitä, ettei ole enää mitään tehtävissä, on vain aikaa olla läsnä. Utriaisen mukaan kulttuurissamme tällainen työ jää useimmiten naisten tehtäväksi, kun miehet etsiytyvät aktiivisimpiin rooleihin. Kyse ei kuitenkaan ole luonnollisesta jaosta, vaan kulttuurisesta perinteestä. Utriainen korostikin, että moninaisia hoitotyön muotoja kaivattaisiin ja erityiseti monet kuolevat miehet kaipaisivat vierelleen miehistä saattohoitoa.

Kuoleman materiaalisuus

Mia Korpiola pohti luennossaan, mitä tapahtuu omaisuudelle kuoleman myötä. Hän toi luentosarjaan oikeustieteellisen ja erityisesti oikeushistoriallisen näkökulman. Korpiolan mukaan keskiajalla kirkko vaikutti keskeisesti omaisuudenjakoihin. Ajatus kiirastulesta sai ihmiset suunnittelemaan tuonpuoleisuutta myös omaisuuspanoksilla, eli käytännössä sielunmessujen ostolla. Lisäksi testamentti-instituutio pohjautuu kirkollisiin tarkoitusperiin, sillä instituutio luotiin hurskaisiin tarkoituksiin, jotta ihmisillä olisi mahdollisimman matala kynnys luovuttaa omaisuuttaan kirkolle kuoleman yhteydessä. Ruotsin alueella omaisten osuus oli kuitenkin otettu huomioon ja perinnöttömäksi tekeminen oli haastavaa.

Varhaisella uudella ajalla kirkon rooli pieneni, kun rahaa ei enää tarvittu pelastumiseen. Samalla alettiin testamentata vähemmän rahaa hyväntekeväisyyteen. Varhaisella uudella ajalla suosittiin perimystapaa, jossa vain yksi perillinen sai omaisuuden, jota hän ei saanut luovuttaa eteenpäin. Tarkoituksena oli säilyttää tilat jakamattomina ja suvun hallinnassa. Tämä muuttui 1800-luvulta alkaen, jolloin perimysoikeudet alkoivat muuttua vähitellen tasa-arvoisimmiksi. Tasa-arvoistuminen on kuitenkin ollut hidas prosessi ja esimerkiksi aviottomien lasten asema tasa-arvoistui vasta 1970-luvulla. Nykyään keskeistä perinnönjaossa onkin lasten aseman takaaminen, vaikka testamenttaaminen on säilynyt rinnakkaisena vaihtoehtona.

Luentokalvot:Utriainen, Korpiola

Posted in Luentosarja | Leave a comment

Mitä on hyvä kuolema?

Maanantain 23.1. luennoissa pohdittiin, mitä on hyvä kuolema. Terhokodin johtaja, ylilääkäri Juha Hänninen käsitteli luennossaan saattohoitoa ja eutanasiaa luonnollisen ja joudutetun kuoleman käsitteiden kautta. Illan toisena puhujana toiminut Helsingin yliopiston tutkijakollegiumin tutkija Mikko Salmela tarkasteli puolestaan kuolevan ihmisen kohtaamista ja siihen liittyviä emotionaalisia vaikeuksia.

Luonnollinen vai joudutettu kuolema? Pohdintaa saattohoidosta ja eutanasiasta

Juha Hänninen kyseenalaisti luennossaan yksinkertaisen erottelun luonnollisen ja joudutetun kuoleman välillä. Esimerkiksi vakuutusyhtiöiden näkökulmasta  luonnollinen  kuolema on yksinkertaisesti kuolema, johon ei liity mitään onnettomuutta tai henkirikosta.  Hännisen mukaan asia on kuitenkin monimutkaisempi, sillä luonnollisista syistä tapahtuva kuolema ei välttämättä kuitenkaan tarkoita, että kyseessä olisi luonnollinen kuolema. Sanan tiukassa mielessä luonnollisena kuolemana voidaan Hännisen mukaan pitää vain apoktoosia eli solukuolemaa, ts. tilannetta, jossa solut ovat tulleet tiensä päähän eivätkä enää pysty uusiutumaan. Ihmisillä tämä tapahtuisi noin 130 vuoden ikäisenä eli kukaan meistä ei tässä mielessä kuole luonnollisesti joko vanhuuteen tai elintoimintojen hiipumiseen. Usein kuoleman lopullista syytä ei edes tiedetä. Luonnollisen kuoleman käsitettä on hämärtänyt vielä osaltaan lääketieteen mahdollistama eliniän pidentäminen.

Inhimillisen tekijän katsotaan yleisesti liittyvän ei-luonnolliseen kuolemaan. Esimerkiksi karhun syömäksi joutuneen ihmisen katsotaan kuolleen luonnollisesti. Vastaavasti ihmissyönnin uhriksi joutuneen kuolemaa pidetään ei-luonnollisena. Hänninen nosti esiin tämän erottelun ongelmallisuuden esimerkillään tilanteesta, jossa ihmissyöntiin joudutaan turvautumaan esimerkiksi lentokoneen pudottua korkealla jäätiköllä kun mitään muuta ravintoa ole saatavilla. Tekeekö tässä tilanteessa vaikuttava motiivi kuolemasta luonnollisen vai ei-luonnollisen? Vastaavasti voidaan myös miettiä onko toisen ihmisen kuoleman tuottaminen tietoisesti ja harkiten (esimerkiksi eutanasiassa) välttämättä moraalisesti tuomittavampaa kuin kuoleman tuottaminen sitä tarkoittamatta (kuten vaikkapa tilanteessa, jossa rattijuoppo ajaa juovuksissa jonkun yli)? Pelkkä teon tarkoituksellisuus on näiden esimerkkien valossa ongelmallinen mittari teon hyväksyttävyydelle.

Luonnollista ja joudutettua kuolemaa ei Hännisen mukaan voi pitää toistensa vastakohtina, sillä se, mitä luonnollisella kuolemalla tarkoitetaan riippuu kulttuurista ja historiasta. Esimerkiksi Hippokrateen vala säätelee lääkärien toimintaa ainoastaan siitä syystä, että se on valittu säätelemään sitä – vala itsessään ei ole muuta kuin yhden antiikin kreikkalaisen lääkärin näkemys asiasta. Kysymys kuolemisen luonnollisuudesta on myös hankaloitunut, sillä lääketieteelle asetetaan nykyään entistä suurempia odotuksia globaalin ja henkilökohtaisen kärsimyksen lievittämisen suhteen.

Saattohoitoliike on syntynyt vastaukseksi kauhukuville sairaalaympäristössä tapahtuvasta pitkittyneestä ja anonyymista kuolemasta ja sen tarkoituksena on antaa mahdollisuus yksilön autonomiaa kunniottavaan hyvään ja kivuttomaan kuolemaan. Kipujen lievittämisen johdosta saattohoidossakaan kuoleminen ei ole kuitenkaan sanan tiukassa mielessä luonnollista, sillä monissa tilanteissa luonnollinen kuolema tarkoittaisi usein pitkää ja hyvin kivuliasta kuolemaa.

Hännisen mukaan nykyisen sairaalalaitoksen ongelmana on sen kyvyttömyys kohdata potilaan kuolema, mikä osaltaan lisää myös kuolemankauhua potilaiden keskuudessa. Saattohoidon lähtökohta poikkeaa parantavasta lääketieteestä, sillä sen perustana on moraalinen velvollisuus helpottaa terminaalivaiheessa olevan potilaan kuolemista ja lievittää hänen kipujaan mahdollisimman tehokkaasti.  Hännisen mukaan tästä näkökulmasta katsottuna lääkärikunnan tulisikin luopua absoluuttisen kielteisestä kannasta eutanasian suhteen.

Akuuttilääketieteen periaatteiden hylkääminen kuolevan ihmisen kohdalla ei tarkoita kuitenkaan itse ihmisen hylkäämistä vaan hänen näkemistään jonain muuna kuin potilaana. Viime kädessä kysymys on välittämisestä antamalla kuolevalle mahdollisuus hyvään, rauhalliseen ja kivuttomaan kuolemaan.

Kuolevan emotionaalinen kohtaaminen

Mikko Salmelan luennossa tarkasteltiin kuolevan ihmisen emotionaalista kohtaamista ja sen vaikeutta. Salmelan mukaan saattohoidon ongelmallisin alue liittyy nimenomaan kuolevan ihmisen emotionaaliseen tukemiseen.

Amerikkalaisen psykiatrin Elisabeth Kübler-Rossin mukaan kuolemisen kohtaamiseen liittyy viisi emotionaalista vaihetta. Ensimmäisessä vaiheessa lähestyvä kuolemaa ei suostuta hyväksymään ja se torjutaan. Tämä vaihe on kuitenkin lyhytkestoinen ja sitä seuraa suuttumus ja katkeruus kuolemisesta sekä kateus muita kohtaan, jotka jatkavat elämäänsä. Kolmas vaihe tässä mallissa puolestaan on kaupankäynti, jossa kuoleva ihminen lupaa esimerkiksi jollekin korkeammalle voimalle muuttaa elintapojaan vastineeksi elinajan pidentämisestä. Kaupankäyntivaihetta seuraa Kübler-Rossin mallissa suru ja masennus väistämättä lähestyvästä kuolemasta. Viimeisenä emotionaalisena vaiheena puolestaan on kuoleman ja oman kuolevaisuuden hyväksyminen. Kübler-Rossin mukaan kuolevia tulisi tukea kaikkien näiden viiden vaiheen aikana. Tämä on kuitenkin hyvin hankalaa, sillä tukijat kamppailevat samaan aikaan myös oman luopumisen tunteen kanssa.

Miksi kuolevan emotionaalinen kohtaaminen on näin hankalaa? Salmelan mukaan taustalla vaikuttavat niin psykologiset, biologiset kuin kulttuuriset syyt. Useimmat meistä, jotka kohtaavat kuolevan ihmisen, eivät ole aiemmin olleet samassa tilanteessa eikä meillä siten ole samaistumisen edellytyksenä toimivaa omakohtaista kokemusta.  Koska kuolevan jatkuva aktiivinen tiedostaminen saattaisi lamauttaa kaiken muun toiminnan ja tehdä normaalin elämisen hyvin vaikeaksi, oma kuolevaisuus torjutaan tietoisuudesta. Tämän johdosta kuolevaisuudesta tulee abstraktia informaatiota, jonka ajatellaan olevan jotain, joka ei koske meitä vielä. Salmelan mukaan tälle etäännyttämiselle on viime kädessä löydettävissä perusta evoluutiosta. Elämän jatkaminen edellyttää siis oman kuolevaisuuden tiedostamisen ja siitä syntyvän lamaantumisen torjuntaa.  Kuoleman ja kuolevaisuuden kohtaaminen on vaikeaa myös kulttuurisista syistä. Länsimaissa kuolema on perinteisesti privatisoitu sulkemalla se sairaaloihin ja siihen liittyvää surua on pyritty tukahduttamaan mm. mielialalääkkeiden kautta.

Luennon lopuksi Salmela pohti myös mahdollisia ratkaisuja kuolevan kohtaamiseen liittyviin emotionaalisiin vaikeuksiin. Eräs ratkaisuista on syntynyt saattohoitoliikkeen myötä, jossa kuoleman ja elämän välistä rajaa on pyritty hämärtämään pitämällä kuolemaa eräänlaisena matkana tai siirtymänä. Ongelmallista tässä on tosin se, että siinä missä kuolemaa voidaan pitää muiden näkökulmasta siirtymänä, kuolevalle itselleen se näyttäytyy usein päätepisteenä, jossa hänen elämänsä lakkaa. Kuolevan kohtaamiseen liittyvät vaikeudet eivät kuitenkaan ole ylitsepääsemättömiä. Salmelan mukaan oman kuolevaisuuden ymmärtäminen voi viime kädessä auttaa muista huolehtimista.  Viime kädessä kuolevaisuus on kaikille yhteistä, mutta jokaisen kuolema on kuitenkin omanlaisensa. Tämän eksistentiaalisen solidaarisuuden tunteen kautta voimme huolehtia kuolevista lähimmäisistämme ilman, että samaistumisemme menisi liian pitkälle.

Posted in Luentosarja | Leave a comment

Kuolema – pakko ja valinta

Kevätlukukauden ensimmäisellä luennolla käsiteltiin kuolemaa niin biologisena välttämättömyytenä kuin itsemurhassa ilmenevänä henkilökohtaisena valintana. Puhujina olivat Oulun yliopiston kehitysbiologian professori Seppo Vainio ja Virpi Mäkinen Helsingin yliopiston tutkijakollegiumista.

Kuolevaisuuden – kuolemattomuuden biologia  

Seppo Vainio tarkasteli luennossaan kehitysbiologian suhdetta elämään ja kuolemaan. Luennon keskeisenä teemana oli kysymys siitä, onko kuolema välttämättömyyden sanelema väistämätön tosiasia.  Biologian näkökulmasta elämä on olennaisesti sidoksissa biologiaan, sillä siinä on viime kädessä kyseessä biologisten organismien ja rakenteiden syntymisestä ja kuolemisesta.

DNA:n löytämisen myötä mahdollistunutta kloonausta on pidetty usein keinona ikuisen elämän saavuttamiseen, joskin siihen katsotaan liittyvän voimakkaita eettisiä ongelmia.  Alkion kantasoluja manipuloimalla on onnistuttu nykyisin kasvattamaan jopa kokonaan uusia yksilöitä aktivoimalla vain kolme geeniä.  Kloonaus mahdollistaa myös elämän uudelleen ohjaamisen, esimerkiksi aikuisen ihosta voidaan myös tuottaa muita elimistön kudoksia tai soluja. Vaikka kloonaus ei ratkaisekaan yksilöllisen elämän kuolevaisuutta, se voi antaa lisäaikaa tajunnallisen kuolevaisuuden kohtaamiselle.

Biologian näkökulmasta elämä voidaan ymmärtää toimintajärjestelmänä, jossa sekä eläväisyys että kuolevaisuus ovat jatkuvasti läsnä. Vainion mukaan kuolema on välttämätöntä ylipäätään olemassaololle, sillä sitä ilman ei myöskään tapahtuisi mitään evolutiivista kehitystä, jossa luonnonvalinta seuloo yksilöiden joukosta joko sopeutuvimmat tai parhaimmat.  Vanheneminen voidaan puolestaan hahmottaa eräänlaisena kantasolusairautena, jossa osa elimistön solujen kellosta lopettaa solujen jakautumisen. Vanhenevien solujen poistaminen elimistöstä ei kuitenkaan pitkitä elämää, mutta sen avulla voidaan tehdä vanhuudesta entistä terveempää. Viime kädessä biologian näkökulmasta kuolema hahmottuu välttämättömänä pakkona, jolla on kuitenkin samalla elämää ylläpitävä vaikutus.  Yksi tapa ymmärtää elämä onkin nähdä se kypsymisprosessina kohti kuolemaa.

Luentokalvot

Velvollisuus elää vai vapaus kuolla? Itsemurha äärimmäisenä valintana

Virpi Mäkisen luento käsitteli itsemurhaa ja siihen liittyviä eettisiä kysymyksiä niin historiallisesti kuin myös suomalaisesta näkökulmasta. Itsemurhaan on suhtauduttu historiassa eri tavoin. Antiikin stoalaisten ja epikurolaisten keskuudessa itsemurhaa pidettiin jalona ja suorastaan suositeltavana tapana kuolla. Esimerkiksi stoalaisen Senecan mukaan ihmisellä on oikeus valita se tapa, miten hän haluaa päättää elämänsä: ”Samoin kuin minun on valittava laiva lähtiessäni purjehtimaan ja talo, johon aion asettua asumaan, valitsen myös kuolemantavan, kun minun on lähdettävä elämästä.”  Antiikin Roomassa itsemurha kiellettiin ainoastaan maataan palvelevilta sotilailta ja toisten omaisuutena pidettyinä orjilta eikä sitä koettu luonnollisesta kuolemasta poikkeavana.  Itsemurhassa saatettiin nähdä jopa tiettyä sankarillisuutta, sillä sen nähtiin tekevän ihmisestä eläintä suuremman olennon.

Kirkkoisä Augustinuksen myötä suhtautuminen itsemurhaan muuttui kuitenkin tuomitsevammaksi, sillä sen nähtiin loukkaavan Jumalan viidettä käskyä, joka kieltää tappamisen.  Keskiajalla itsemurhaa pidettiin vaarallisena tekona myös siksi, että se ei anna tekijälle mahdollisuutta katua omaa tekoaan. Poikkeuksiakin toki oli: esimerkiksi rakastavaisten itsemurhat olivat toistuva aihe balladeissa ja katoliset kasuistikot hyväksyivät itsensä uhraamisen toisten puolesta tai itsemurhan tilanteissa, joissa vaihtoehtona olisi joutuminen kidutetuksi.

Suomessa tehdään tilastojen mukaan maailman viidenneksi eniten itsemurhia.  Itsemurha on myös vahvasti sukupuolittunutta ja miesten osuus on nelinkertainen naisiin verrattuna. Itsemurhien syyt ovat aina yksilöllisiä, joskin niiden taustalla on usein alkoholismia, masennusta ja syrjäytymistä. Itsemurha ei näin ollen ole itsekäs teko vaan syvän uupumisen aiheuttama päätepiste. Monet itsemurhan tekijöistä tuntevat, ettei heistä välitetä eivätkä he koe elämäänsä jatkamisen arvoiseksi. Tästä näkökulmasta katsottuna itsemurha ei ole pelkästään lääketieteellinen tai psykologinen kysymys vaan myös eksistentiaalinen kysymys oman elämän merkityksellisyydestä. Vaikka tietyt filosofiset traditiot liittävätkin itsemurhan yksilön itsemääräämisoikeuteen, Mäkisen mukaan voidaan kuitenkin kysyä, kuinka vapaa syvästi masentunut ihminen todellisuudessa on valitessaan itsemurhan. Esimerkiksi tilastojen mukaan 80 prosenttia itsemurhalta pelastetuista ihmisistä kokevat siitä  jälkikäteen kiitollisuutta.

Posted in Luentosarja | 1 Comment

Kuolevaisuus ja vallan elementit

Syyslukukauden viimeisellä kuolevaisuus-luennolla keskusteltiin kuolemaan liittyvästä vallankäytöstä sekä totalitarismin että koulusurmien kautta. Puhujina olivat Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan professori Jaana Hallamaa ja sosiaalipsykologian ja sosiologian dosentti Atte Oksanen.

Totalitarismi ja vallan käyttö

Jaana Hallamaa nosti puheessaan esille Hannah Adendtin näkemykset totalitaarisesta vallasta, joista natsit ja stalinismi käyvät esimerkkeinä. Tälläisessa valtamaailmassa ideologialla selitetään kuolemaa osana vallankäyttöä, jossa yhden ihmisen kuolema jää näkymättömiin ja ihminen itsessään tehdään tarpeettomaksi. Ideologia ja siihen liittyvä terrori ja ihmisten yksinäistyminen johtavat siihen, että väkivallasta voi tulla itsetarkoitus ja kuolemasta massatapahtuma.

Totalitarismin esiintymiset länsimaisessa historiassa ovat Jaana Hallamaan mukaan pelottavia esimerkkejä siitä, miten valta ja kuolema voivat linkittyä monin tavoin yhteen. Vaikkakin monelle ensimmäisenä tulee mieleen väkivaltaisen kuoleman valtaelementit,  myös pehmeämmillä keinoilla, kuten terveyspolitiikalla ja vanhusten hoidolla voidaan käyttää valtaa. Nimenomaan tämän takia on tärkeää, että kussakin valtiossa – eikä vain totalitaarisissa yhteiskunnissa- aina pohditaan kuolevaisuuteen liittyvää vallankäyttöä.

Koulusurmat ja vallankumouksellinen väkivalta

Samoin Atte Oksanen pohti väkivallan roolia osana vallankäyttöä. Väkivaltaa on käytetty eri historian vaiheissa harkitusti osana vällankäyttöä, hirmutekoja ja jopa valtiokoneistoja. Samoin eri historiallisissa tilanteissa väkivalta on nähty joskus jopa oikeitettuna, esimerkiksi vallankumouksissa valtiovallan sortoa vastaan. Koulusurmaajat ovat käyttäneet manifesteissaan ajatusta hyväkseen. Tekoja on oikeutettu kapinallisuutena ja kostona sortajia vastaan – usein heikoin perustein.

Koulusurmaajat ovat halunneet sijoittaa itsensä usein myös median tukemaan
käsikirjoitukseen, jossa nöyryytetty ja kiusattu yksilö palaa kostamaan. Viitteenä
toimivat aiemmat koulusurmat, mutta myös erilaisten yksinäisten toimijoiden tekemät
massamurhat. Erityisesti Columbinen koulusurmien jälkeen tapahtuneissa iskuissa
käsikirjoituksellisuus ja näytösluonteisuus on tärkeä osa iskua.

Luentokalvot: Hallamaa

Posted in Luentosarja | Leave a comment