Elämä, kuolema ja muutos-luento

Kuolevaisuus luentosarjan ensimmäisellä kerralla puhuivat kuoleman erilaisista merkityksistä kaksi filosofia: Sami Pihlström ja Miira Tuominen.

Sami Pihlström pohti kuoleman merkityksiä kahdelta kannalta. Ensinnäkin kuoleman merkitystä voidaan lähestyä määrittelemällä, mitä kuolema on tai voisi olla. Hän huomautti, että kyseessä ei ole vain yksi käsite, vaan siihen sisältyy monia ulottuvuuksia. Kuolema voi olla sekä tapahtuma että olotila. Tämän lisäksi kuoleminen on puolestaan prosessi ja kuolevaisuus tietoisuutta kuoleman läsnäolosta.

Erilaisten määritelmien merkitysten lisäksi on olemassa kuoleman merkityksellisyys, eli se, mitä kuolema tarkoittaa kullekin yksilölle tai yhteisölle. Sami Pihlström puhuukin sekä ensimmäisen persoonan kuolemasta eli minun kuolemastani sekä toisen persoonan eli jonkun toisen kuolemasta.

Miira Tuominen puolestaan pohti, mitä me itseasiassa pelkäämme, kun/jos pelkäämme kuolemaa. Hänenkin mukaansa yhdestä isosta “kuolemasta” puhumisen sijasta, ilmiötä kannattaa pilkkoa pienempiin osasiin. Voimme esimerkiksi pelätä kuoleman tilaa, jolloin pelkäämme mitä on kuolleena oleminen ja mitä sen jälkeen kenties seuraa. Jos pelkäämme kuoleman prosessia, pelko kohdistuu usein kipuun, tuskaan tai sairauteen, joka kuolemiseen liittyy. Kuoleman ajankohtakin voi aiheuttaa ahdistusta, sillä ihminen voi ajatella kuolevansa väärällä hetkellä, joko liian aikaisin tai myöhään. Ihminen voi Tuomisen mukaan myös pelätä kuolevaisuuden ajatusta itsessään. Miira Tuominen esitti kysymyksenä, ovatko nämä sellaisia asioita, joita kannattaa etukäteen pelätä ja tuoko pelkääminen mitään lisäarvoa elämiseen?

Luentokalvot: Pihlström, Tuominen

This entry was posted in Luentosarja. Bookmark the permalink.

2 Responses to Elämä, kuolema ja muutos-luento

  1. Miira Tuominen says:

    Hei! Haluaisin tarkentaa tiivistelmää luennostani seuraavalla. Esitin, että juuri kuolevaisuuden ajatusta itsessään ei pelätä, koska se on pysyvä asiantila tai pysyvä dispositionaalinen ominaisuutemme. Kuolevaisuutemme voi olla tuskan tai ahdistuksen kohteena, kun taas pelko kohdistuu tulevaisuuteen, eikä siten koske kuolevaisuutta pysyvänä ja nykyisenä tosiseikkana. Kuoleman ajankohta sen sijaan voi olla pelon kohteena, koska se elävillä on tulevaisuudessa. Tyypillisesti pelätään liian aikaista kuolemaa, mutta esitin, että ei ehkä ole mahdotonta pelätä kuolevansa liian myöhään. Tässä tapauksessa pelko kuitenkin liittyy luultavasti enemmänkin siihen, että ystävät ovat jo kuolleet ja joutuu elämään yksinään tai että joutuu kokemaan tulevan ankean tai tuskallisen ajan. Näissä tapauksissa ei siis pelättäisi niinkään kuolemaa vaan onnettomana elämistä.

  2. KUINKA PUHUA KUOLEMASTA JOTA EI ITSE OLE KOKENUT

    Tunnustan heti alkuun velkani Pierre Bayardille (“Miten puhua kirjoista, joita ei ole lukenut”. Atena 2008). , jonka kirjaa tosin en vielä ole kuin selaillut. Ajatuksen tähän lähestymistapaan sain kuitenkin häneltä. Kirjan lukeminen on – toivottavasti – eri asia kuin oma tai toisen kuolema. Ei-lukijan ja lukijan erottelun keinotekoisuus on kenties tuotavissa kuolemisen ajatuksen käsittelyyn.
    Kuolemasta puhuessamme, puhumme aina jostain mitä emme itse ole kokeneet. Tosin asiasta on olemassa eteerisempiäkin näkemyksiä. Kyse on tuntemattomasta kuolemasta.
    Kuinka puhua asiasta, mistä ei ole minkäänlaista omakohtaista kokemusta. Bayardin mukaan tuolloin voidaan viitata universaaliin (kuolemaan), missä yksityisen kuoleman merkitys on lähinnä ajatuksia sekoittava. Yksittäisestä kuolemasta puhuessamme, emme puhu enää kuolemasta vaan ’hänen kuolemastaan’. Puheeseen tulee emotionaalisia ja henkilöhistoriallisia elementtejä sekä merkityksiä, joilla ei ole mitään tekemistä kuolemisen kanssa. Puhe siirtyy menetyksiin, luopumisiin, suruun ja muihin meidän ja edesmenneen suhteisiin viittaaviin seikkoihin. Kun siis puhumme jonkun yksittäisen henkilön kuolemasta, puhumme itse asiassa itsestämme.
    Kuolemankeskustelun paradoksit Gustaf Molanderin mukaan ovat siinä, että puhumme kuolemasta yleisellä tasolla ja kuolema sijoitetaan loogisen tieteen kategoriaan. Tunteet, mielikuvat ja uskomukset ovat jääneet taka-alalle. Keskustelussa syntyy kiusaus totalisoida omia kokemuksiaan kaikkien kokemuksiksi.
    Kuolemiseen ei kuitenkaan liity (ainoastaan) merkityksiä universaalisella tasolla. Kuten Ivan Iljitsin kuolemassa todetaan, tämä kärsimys ja kuolema – miksi? Vastaus on, ei miksikään, muuten vain. Universaalista kuolemasta puhuminen kuolevan tai surevan kanssa ei ole kovin lohduttavaa. Se on selkeästi puhetta väärässä kontekstissa.
    Tuntemattomasta kuolemasta puhuminen kuolevan kanssa on kuurojen keskustelua . Kuoleva haluaisi puhua sisäisistä kokemuksistaan ja toinen osapuoli (sinä) haluaa keskustella erilaisesta ja yhteen sovittamattomasta kokemusmaailmasta (kulttuurista, jos haluatte). Toisinaan ei-kuoleva puhuu omasta peitekuolemastaan. Tällaisella puheella hän joko haluaa olla puhumatta käsillä olevasta kuolemasta tai haluaa siirtää tähän hetkeen omia positiivisia tai pelottavia ajatuksiaan.
    Kuolema ei kuitenkaan ole pelkkä keskustelunaihe. Se on todellinen tapahtuma seurauksineen. Puhumisessa kuolevan kanssa joutuu väistämättä pohtimaan suhdettaan kuolevaan ja tämän kuoleman merkitystä itselleen. Pelkkä etäisyys kuolevaan nähden ei riitä tekemään kuolemasta puhumista mutkattomammaksi. Aiemmat koetut, kuullut ja unohdetut kuolemat pohjustavat ajattelua. Illuusio kuolemattomuudesta horjuu jokaisen eteen tulevan kuolemisen kohdalla.
    Se ettei kuolemaa ole aiemmin kohdattu, saattaa tehdä kuolemasta mysteerin. Kuoleva on häviämässä johonkin, minkä ymmärtämiseen järki ei riitä. Mitä sanoa ihmiselle, jonka olemassaolo on muuttumassa ei-olemassaoloksi? Uskonnot pyrkivät tässä suhteessa jäsentämään kuolemaan liittyvää ajattelua . Kuoleva on menossa johonkin nimettyyn olotilaan. Paikkaan tai olotilaan josta voi puhua.
    Ajatus hyvästä kuolemasta helpottaa puhumista. Hyvä kuolema voi liittyä kuoleman jälkeiseen aikaan, elettyyn hyvään elämään tai hyvään kuolinprosessiin.
    Luisuminen tuntemattoman kuoleman syleilyyn on poistumista yhteydestä. Kuoleva on saattanut kokea yhteyden jo katkenneen, mutta ei-kuoleva pitää vielä säikeistä kiinni. Keskinäinen puhe liikkuu eriytyneissä maailmoissa. Kuolevalle kuoleminen on viimeinen kokemus, ei-kuolevalle se on kuolema. Kuoleva haluaa puhua ajasta ennen kuolemaa, ei-kuoleva ajasta kuoleman jälkeen. Tuntematon kuolema synnyttää itsekeskeistä puhetta.
    – Kuinka minun sitten käy kun sinä kuolet.
    – Et voi jättää minua näin.
    Kuolevan puhuessa omista hautajaisistaan, hän lievittää toisten taakkaa. Hautajaiset ovat oma monumentti menneelle. Ei-kuolevan hautajaispuhe on praktisempaa. Ei-kuoleva puhuu kuopasta ja sen syvyydestä.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *