Maanantain 23.1. luennoissa pohdittiin, mitä on hyvä kuolema. Terhokodin johtaja, ylilääkäri Juha Hänninen käsitteli luennossaan saattohoitoa ja eutanasiaa luonnollisen ja joudutetun kuoleman käsitteiden kautta. Illan toisena puhujana toiminut Helsingin yliopiston tutkijakollegiumin tutkija Mikko Salmela tarkasteli puolestaan kuolevan ihmisen kohtaamista ja siihen liittyviä emotionaalisia vaikeuksia.
Luonnollinen vai joudutettu kuolema? Pohdintaa saattohoidosta ja eutanasiasta
Juha Hänninen kyseenalaisti luennossaan yksinkertaisen erottelun luonnollisen ja joudutetun kuoleman välillä. Esimerkiksi vakuutusyhtiöiden näkökulmasta luonnollinen kuolema on yksinkertaisesti kuolema, johon ei liity mitään onnettomuutta tai henkirikosta. Hännisen mukaan asia on kuitenkin monimutkaisempi, sillä luonnollisista syistä tapahtuva kuolema ei välttämättä kuitenkaan tarkoita, että kyseessä olisi luonnollinen kuolema. Sanan tiukassa mielessä luonnollisena kuolemana voidaan Hännisen mukaan pitää vain apoktoosia eli solukuolemaa, ts. tilannetta, jossa solut ovat tulleet tiensä päähän eivätkä enää pysty uusiutumaan. Ihmisillä tämä tapahtuisi noin 130 vuoden ikäisenä eli kukaan meistä ei tässä mielessä kuole luonnollisesti joko vanhuuteen tai elintoimintojen hiipumiseen. Usein kuoleman lopullista syytä ei edes tiedetä. Luonnollisen kuoleman käsitettä on hämärtänyt vielä osaltaan lääketieteen mahdollistama eliniän pidentäminen.
Inhimillisen tekijän katsotaan yleisesti liittyvän ei-luonnolliseen kuolemaan. Esimerkiksi karhun syömäksi joutuneen ihmisen katsotaan kuolleen luonnollisesti. Vastaavasti ihmissyönnin uhriksi joutuneen kuolemaa pidetään ei-luonnollisena. Hänninen nosti esiin tämän erottelun ongelmallisuuden esimerkillään tilanteesta, jossa ihmissyöntiin joudutaan turvautumaan esimerkiksi lentokoneen pudottua korkealla jäätiköllä kun mitään muuta ravintoa ole saatavilla. Tekeekö tässä tilanteessa vaikuttava motiivi kuolemasta luonnollisen vai ei-luonnollisen? Vastaavasti voidaan myös miettiä onko toisen ihmisen kuoleman tuottaminen tietoisesti ja harkiten (esimerkiksi eutanasiassa) välttämättä moraalisesti tuomittavampaa kuin kuoleman tuottaminen sitä tarkoittamatta (kuten vaikkapa tilanteessa, jossa rattijuoppo ajaa juovuksissa jonkun yli)? Pelkkä teon tarkoituksellisuus on näiden esimerkkien valossa ongelmallinen mittari teon hyväksyttävyydelle.
Luonnollista ja joudutettua kuolemaa ei Hännisen mukaan voi pitää toistensa vastakohtina, sillä se, mitä luonnollisella kuolemalla tarkoitetaan riippuu kulttuurista ja historiasta. Esimerkiksi Hippokrateen vala säätelee lääkärien toimintaa ainoastaan siitä syystä, että se on valittu säätelemään sitä – vala itsessään ei ole muuta kuin yhden antiikin kreikkalaisen lääkärin näkemys asiasta. Kysymys kuolemisen luonnollisuudesta on myös hankaloitunut, sillä lääketieteelle asetetaan nykyään entistä suurempia odotuksia globaalin ja henkilökohtaisen kärsimyksen lievittämisen suhteen.
Saattohoitoliike on syntynyt vastaukseksi kauhukuville sairaalaympäristössä tapahtuvasta pitkittyneestä ja anonyymista kuolemasta ja sen tarkoituksena on antaa mahdollisuus yksilön autonomiaa kunniottavaan hyvään ja kivuttomaan kuolemaan. Kipujen lievittämisen johdosta saattohoidossakaan kuoleminen ei ole kuitenkaan sanan tiukassa mielessä luonnollista, sillä monissa tilanteissa luonnollinen kuolema tarkoittaisi usein pitkää ja hyvin kivuliasta kuolemaa.
Hännisen mukaan nykyisen sairaalalaitoksen ongelmana on sen kyvyttömyys kohdata potilaan kuolema, mikä osaltaan lisää myös kuolemankauhua potilaiden keskuudessa. Saattohoidon lähtökohta poikkeaa parantavasta lääketieteestä, sillä sen perustana on moraalinen velvollisuus helpottaa terminaalivaiheessa olevan potilaan kuolemista ja lievittää hänen kipujaan mahdollisimman tehokkaasti. Hännisen mukaan tästä näkökulmasta katsottuna lääkärikunnan tulisikin luopua absoluuttisen kielteisestä kannasta eutanasian suhteen.
Akuuttilääketieteen periaatteiden hylkääminen kuolevan ihmisen kohdalla ei tarkoita kuitenkaan itse ihmisen hylkäämistä vaan hänen näkemistään jonain muuna kuin potilaana. Viime kädessä kysymys on välittämisestä antamalla kuolevalle mahdollisuus hyvään, rauhalliseen ja kivuttomaan kuolemaan.
Kuolevan emotionaalinen kohtaaminen
Mikko Salmelan luennossa tarkasteltiin kuolevan ihmisen emotionaalista kohtaamista ja sen vaikeutta. Salmelan mukaan saattohoidon ongelmallisin alue liittyy nimenomaan kuolevan ihmisen emotionaaliseen tukemiseen.
Amerikkalaisen psykiatrin Elisabeth Kübler-Rossin mukaan kuolemisen kohtaamiseen liittyy viisi emotionaalista vaihetta. Ensimmäisessä vaiheessa lähestyvä kuolemaa ei suostuta hyväksymään ja se torjutaan. Tämä vaihe on kuitenkin lyhytkestoinen ja sitä seuraa suuttumus ja katkeruus kuolemisesta sekä kateus muita kohtaan, jotka jatkavat elämäänsä. Kolmas vaihe tässä mallissa puolestaan on kaupankäynti, jossa kuoleva ihminen lupaa esimerkiksi jollekin korkeammalle voimalle muuttaa elintapojaan vastineeksi elinajan pidentämisestä. Kaupankäyntivaihetta seuraa Kübler-Rossin mallissa suru ja masennus väistämättä lähestyvästä kuolemasta. Viimeisenä emotionaalisena vaiheena puolestaan on kuoleman ja oman kuolevaisuuden hyväksyminen. Kübler-Rossin mukaan kuolevia tulisi tukea kaikkien näiden viiden vaiheen aikana. Tämä on kuitenkin hyvin hankalaa, sillä tukijat kamppailevat samaan aikaan myös oman luopumisen tunteen kanssa.
Miksi kuolevan emotionaalinen kohtaaminen on näin hankalaa? Salmelan mukaan taustalla vaikuttavat niin psykologiset, biologiset kuin kulttuuriset syyt. Useimmat meistä, jotka kohtaavat kuolevan ihmisen, eivät ole aiemmin olleet samassa tilanteessa eikä meillä siten ole samaistumisen edellytyksenä toimivaa omakohtaista kokemusta. Koska kuolevan jatkuva aktiivinen tiedostaminen saattaisi lamauttaa kaiken muun toiminnan ja tehdä normaalin elämisen hyvin vaikeaksi, oma kuolevaisuus torjutaan tietoisuudesta. Tämän johdosta kuolevaisuudesta tulee abstraktia informaatiota, jonka ajatellaan olevan jotain, joka ei koske meitä vielä. Salmelan mukaan tälle etäännyttämiselle on viime kädessä löydettävissä perusta evoluutiosta. Elämän jatkaminen edellyttää siis oman kuolevaisuuden tiedostamisen ja siitä syntyvän lamaantumisen torjuntaa. Kuoleman ja kuolevaisuuden kohtaaminen on vaikeaa myös kulttuurisista syistä. Länsimaissa kuolema on perinteisesti privatisoitu sulkemalla se sairaaloihin ja siihen liittyvää surua on pyritty tukahduttamaan mm. mielialalääkkeiden kautta.
Luennon lopuksi Salmela pohti myös mahdollisia ratkaisuja kuolevan kohtaamiseen liittyviin emotionaalisiin vaikeuksiin. Eräs ratkaisuista on syntynyt saattohoitoliikkeen myötä, jossa kuoleman ja elämän välistä rajaa on pyritty hämärtämään pitämällä kuolemaa eräänlaisena matkana tai siirtymänä. Ongelmallista tässä on tosin se, että siinä missä kuolemaa voidaan pitää muiden näkökulmasta siirtymänä, kuolevalle itselleen se näyttäytyy usein päätepisteenä, jossa hänen elämänsä lakkaa. Kuolevan kohtaamiseen liittyvät vaikeudet eivät kuitenkaan ole ylitsepääsemättömiä. Salmelan mukaan oman kuolevaisuuden ymmärtäminen voi viime kädessä auttaa muista huolehtimista. Viime kädessä kuolevaisuus on kaikille yhteistä, mutta jokaisen kuolema on kuitenkin omanlaisensa. Tämän eksistentiaalisen solidaarisuuden tunteen kautta voimme huolehtia kuolevista lähimmäisistämme ilman, että samaistumisemme menisi liian pitkälle.