Maanantaina 30.1.2012 luentosarjan teemoiksi nousivat kuolemiseen liittyvän hoitotyön sukupuolittuneisuus sekä kuolemiseen liittyvä materiaalisuus testamenttien ja perinnönjaon muodossa. Aiheista olivat puhumassa uskontotieteen yliopistonlehtori Terhi Utriainen ja oikeushistorioitsija Mia Korpiola tutkijakollegiumista.
Hoitotyön sukupuolittuneisuus
Terhi Utriainen pohti esitelmässään, miksi kuolevan hoito on useimmiten naisten työtä. Hän nosti esille, miten jo suomalaisesta kansanuskosta alkaen kuolemanrituaalit ovat olleet pitkälti naisten työtä ja nykyäänkin suurimman osan saattohoidosta tekevät naiset. Hänen mukaansa kuolemiseen liittyvästä hoitotyöstä on muodostunut kulttuurinen käytäntö, jossa koko ajan toistetaan erilaisia sukupuolittuneita käytänteitä ja kuvastoja, jotka siten myös muuttuvat hitaasti.
Utriainen luonnehti kuolevan hoitotyötä aktiiviseksi passiivisuudeksi. Tällä hän tarkoitti sitä, että kuolevan hoitamisessa korostuu läsnäolo, ei niinkään tekeminen. Tällaista hoitotyötä tekevät ovat kutsuneet tilannetta sietämättömän sietämiseksi, eli heidän on opittava sietämään sitä, ettei ole enää mitään tehtävissä, on vain aikaa olla läsnä. Utriaisen mukaan kulttuurissamme tällainen työ jää useimmiten naisten tehtäväksi, kun miehet etsiytyvät aktiivisimpiin rooleihin. Kyse ei kuitenkaan ole luonnollisesta jaosta, vaan kulttuurisesta perinteestä. Utriainen korostikin, että moninaisia hoitotyön muotoja kaivattaisiin ja erityiseti monet kuolevat miehet kaipaisivat vierelleen miehistä saattohoitoa.
Kuoleman materiaalisuus
Mia Korpiola pohti luennossaan, mitä tapahtuu omaisuudelle kuoleman myötä. Hän toi luentosarjaan oikeustieteellisen ja erityisesti oikeushistoriallisen näkökulman. Korpiolan mukaan keskiajalla kirkko vaikutti keskeisesti omaisuudenjakoihin. Ajatus kiirastulesta sai ihmiset suunnittelemaan tuonpuoleisuutta myös omaisuuspanoksilla, eli käytännössä sielunmessujen ostolla. Lisäksi testamentti-instituutio pohjautuu kirkollisiin tarkoitusperiin, sillä instituutio luotiin hurskaisiin tarkoituksiin, jotta ihmisillä olisi mahdollisimman matala kynnys luovuttaa omaisuuttaan kirkolle kuoleman yhteydessä. Ruotsin alueella omaisten osuus oli kuitenkin otettu huomioon ja perinnöttömäksi tekeminen oli haastavaa.
Varhaisella uudella ajalla kirkon rooli pieneni, kun rahaa ei enää tarvittu pelastumiseen. Samalla alettiin testamentata vähemmän rahaa hyväntekeväisyyteen. Varhaisella uudella ajalla suosittiin perimystapaa, jossa vain yksi perillinen sai omaisuuden, jota hän ei saanut luovuttaa eteenpäin. Tarkoituksena oli säilyttää tilat jakamattomina ja suvun hallinnassa. Tämä muuttui 1800-luvulta alkaen, jolloin perimysoikeudet alkoivat muuttua vähitellen tasa-arvoisimmiksi. Tasa-arvoistuminen on kuitenkin ollut hidas prosessi ja esimerkiksi aviottomien lasten asema tasa-arvoistui vasta 1970-luvulla. Nykyään keskeistä perinnönjaossa onkin lasten aseman takaaminen, vaikka testamenttaaminen on säilynyt rinnakkaisena vaihtoehtona.