Kuoleman ajallisuus ja kuolemattomuus

Maanantaina 28.11. luentosarjalla keskusteltiin kuolemattomuudesta, sen tavoittelusta ja merkityksistä. Sekä Matti Häyryn (Helsingin yliopisto) että Ville Vuolannon (Tampereen yliopisto) esitelmät nostivat esille kuolemattomuuden ajatukseen samalla kietoutuvan kysymyksen elämän tarkoituksesta.

Eliniän huomattava pidentäminen

Tieteen ja tutkimuksen kentillä on pohdittu huomattavan eliniän pidentämisen mahdollisuuksia, eli sitä, miten voitaisiin biologisin ja tieteellisin keinon kasvattaa elinikää jopa sadoilla vuosilla. Tällöin ihminen voisi edelleen kuolla onnettomuuksissa, mutta vanheneminen voitaisiin estää tai ainakin merkittävästi hidastaa. Osan tutkijoista mielestä tämä on varteen otettava tulevaisuuden kuva, joten Matti Häyryn mukaan on olennaista pohtia, onko se myös toivottava tulevaisuuden kuva.

Häyry esitteli sekä asiaa kannattavien että vastustavien näkökulmia. Kuolemattomuuden ihannoimista kannattavat ajattelevat, että enemmän elämää on parempaa, jolloin yksittäisen ihmisen fyysisen elämän jatkaminen itsessään on merkittävää, kun taas uskonnon tai luonnon tarjoamat elämän tarkoituksen pohdinnat pitäisi jättää sivumalle. Vastustajien mielestä elämän sosiaalinen ulottuvuus on fyysistä tärkeämpää, jolloin sosiaaliset ja moraaliset merkitykset luovat elämään sisällön, ei elämän pituus itsessään. Puolustamisen ja vastustamisen välimaastoon Häyry ehdotti kolmatta vaihtoehtoa, joka Epicurolaisittain kannustaisi tässä hetkessä elämistä, pienistä asioista nauttimista ja mielenrauhan saavuttamista, jolloin kuolemalla tai kuolemattomuudella ei olisi enää itsessään merkitystä.

Sosiaalinen kuolemattomuus

Ville Vuolanto pohti ihmisen luomia erilaisia kuolemattomuuden keinoja. Hänen alkulähtökohtanaan oli antiikin Rooma, jossa oli käytössä monia sellaisia jatkuvuusstrategioita, jotka voimme tunnistaa edelleen osana kulttuurisia käytänteitä. Hänen mukaansa roomalaiselle eliitille oli mahdollista luoda itsestään kuolematon poliittisten tai kulttuuristen suurtekojen kautta, kirjallisuuden tai taiteen kautta tai erilaisten muistomerkkien pystyttämisen kautta. Tavalliset ihmiset sen sijaan hakivat sosiaalista kuolemattomuutta ja jatkuvuutta ennen kaikkea lasten kautta, jolloin lasten kautta he saattoivat jatkaa perheen nimeä, henkistä ja maallista perintöä.

Vuolanto esitti, miten kristinuskon vakiintuminen vaikutti perinteen muuttumiseen. Vaikka entiset kuolemattomuuden keinot toki säilyivät, niiden rinnalle kohosi ideaali ikuisesta elämästä, joka takasi kuolemattomuuden. Hän nosti esille myös esimerkkejä moderneista jatkuvuuden keinoista. Esimerkiksi kansallisvaltioiden synty on luonut vahvaa kulttuurista jatkuvuutta, jolloin yhteisö on edustanut yksilön kuoleman ylitse toimivaa sidettä. Samoin nykykulttuurissa voidaan nähdä julkisuuden tavoittelu niin perinteisessä kuin sosiaalisessa mediassakin osana jäljen jättämisen tarvetta, tapana tulla muistetuksi kuolemansakin jälkeen.

Luentokalvot: Häyry, Vuolanto

Posted in Luentosarja | Leave a comment

Luentojen seuraaminen verkosta

Kuolevaisuus-luentosarjan luennot nauhoitetaan tästä eteenpäin myös verkosta seurattavaksi joko samanaikasesti tai jälkikäteen. Ensimmäinen nauhoitetuista luennoista oli Kuoleman tilallisuus (21.11.2011).

Luentoja pääsee katsomaan osoitteessa http://stream.helsinki.fi/. Luennot löytyvät päivämäärän mukaan tutkijakollegiumin kansiosta. Huomaathan valita ensin recordings -valikon auki. Luentojen nauhoitus alkaa ja päättyy hieman eri aikaan kuin varsinainen luento, joten kelaa video tarvittaessa oikeaan kohtaan.

Sisäänkirjautumisessa tarvittava tunnus on guest (ei salasanaa) ja pin-koodi 5813.

Ohjeet videoiden katseluun löytyvät täältä.

Posted in Yleistä | Leave a comment

Kuoleman tilallisuus

Kuoleman tilallisuus -luennolla keskusteltiin kuoleman ja kuolemisen sijoittumisesta aikaan ja paikkaan. Puhujina toimivat Ilona Kemppainen ja Antti Korpisaari, jotka molemmat työskentelevät Helsingin yliopistossa.

Kuoleman paikka Suomessa

Ilona Kemppainen puhui luennossaan, miten hautajaisperinne on muuttunut. SPerinteisissä hautajaisten aikaan ihminen useimmiten paitsi kuoli kotona, niin hänen ruumiinsa käsiteltiin kotona ja muistotilaisuus tapahtui kotona. Sen sijaan nykyaikaissa hautajaisissa ruumis on etäännytetty kotipiiristä. Kuoleminen tapahtuu sairaaloissa ja ruumiin käsittely on lääkärien ja hautausurakoitsijoiden hoidettavana. Myös muistotilaisuudet ovat useasti kodin ulkopuolella.aman ilmiön toinen puoli on, että kuolema on muuttanut kotoa sairaaloihin. Suomessa tämä muutos tapahtui vasta 1960-1970 -luvuilla, vaikka monissa länsimaissa sama muutos tapahtui jo aikaisemmin 1900-luvun alkupuolella.

Kemppainen pohti, että tämä muutos on osittain elämäntavan muutoksen seuraus, mutta toisin kuin usein ajatellaan, sitä ei tarvitse ajatella välttämättä ei-toivottuna seurauksena. Vaikkakin kuolema on sijoitettu muualle kuin jonkin lähiyhteisöön, ei ihmissuhteiden tai muistojen merkitys ole vähentynyt. Lähiyhteisöjen sijasta ovat korostuneet henkilökohtaiset verkostot ja kuolemisen kohtaamista sijoitetaan ruumiin sijasta esim. kuolinilmoituksiin, nettimuistomerkkeihin, yhteisiin paikkoihin, muistoesineisiin ja kokemuksiin.

Kuoleman arkeologia

Antti Korpisaari lähestyi kuoleman paikallistumista Andien esihistorian hautalöydösten kautta. Hän esitteli hautojen tutkimuksen merkitystä arkeologiassa ja samalla laajemmassa kulttuurisessa keskustelussa. Haudat ovat ihmisen suunniteltua toimintaa ja ne kertovat aina omasta kulttuuristaan, siten niitä tutkimalla on voitu pohtia muun muassa kunkin yhteisön sosiaalisia ja yhteiskunnallisia rakenteita. Erot eri kulttuurien välillä tuovatkin esille sen, että vaikka kuolema on universaali ilmiö, eivät siihen liittyvät kulttuuriset käytännöt ja uskomukset ole yleisinhimillisiä, vain hyvinkin alueellisia ja kulttuurikohtaisia.

Korpisaari käytti esimerkkinään Andien esihistoriaa. Hän esitteli erilaisia hautakaivauksia ja totesi, että esimerkiksi hautojen ja hautajaisrituaalien mittasuhteet kertoivat yhteiskuntarakenteesta ja eri vainajien merkityksestä siitä. Toisaalta samoja hautoja käytettiin paitsi oman kulttuurin sisäisenä rakenteena, myös tietyn alueen merkitsemisenä tietylle yhteisölle kuuluvana alueena, reviirinä.

 

Luentokalvot: Kemppainen, Korpisaari

Posted in Luentosarja | Leave a comment

Kuoleman ruumiillisuus

Luentosarjan toisella luennolla (7.11.2011) pohdittiin kuoleman ruumiillisia ja kokemuksellisia ulottuvuuksia. Päivän alustajina toimivat filosofi Sara Heinämaa ja folkloristi Kaarina Koski.

Kuoleman kokemuksellisuus

Sara Heinämaa lähestyi kuoleman kokemuksellisuutta fenomenologian keinoin. Fenomenologia on tutkimusperinne, joka pureutuu inhimillisen kokemuksen rakenteisiin ja merkityksiin.  Kuolema liittyy yhtenä keskeisenä tapahtumana inhimilliseen elämään. Heinämaa painotti, että kokemuksilla on aina suunta ja aika. Esimerkiksi elämällä on aina suunta ja elämä voidaankin nähdä kuolemaa kohti elämisenä. Tähän liittyy myös ajallisuus, sillä ajatellessaan menneisyyttään ihminen muistelee ja ajatellessaan tulevaisuuttaan hän ennakoi. Suhteessa näihin syntymä ja kuolema luovat kokemuksellisen elämän ääripisteet, joita yksilö ei kuitenkaan voi tavoittaa. Omaa syntymää ihminen ei muista kokemuksellisesti ja samoin oma kuolema on saavuttamaton piste, joka on aina edes jonkin matkan päässä.

Sara Heinämaa palasikin viime kerralla esitettyyn ajatukseen eroista oman ja toisen kuoleman välillä. Hänen mukaansa toisen kuolema on tapahtuma, joka sijoittuu johonkin aikaan, paikkaan ja historiaan. Sen sijaan kunkin oma kuolema on yksilölle kaiken kokemisen ja tapahtumisen loppu, joten yksilön näkökulmasta se ei sijoitu enää historiaan. Erilainen suhjde ajallisuuteen johtaisi myös tunteiden erilaisuuteen. Toisen kuolema voi aiheuttaa surua ja murhetta, kun taas ajatus omasta kuolemasta voi aiheuttaa esimerkiksi ahdituksen tunteita.

Vainajien ruumiit

Kaarina Koski puhui vainajien ruumiisiin liittyvistä suomalaisista uskomuksista. Hän painotti, että kansanuskossa ja -perinteessä ruumiit nähtiin kuoleman edustajana. Erityisesti hautaamattomat ja maatumattomat ruumiit nähtiin mahdollisena uhkana. Tällainen ruumis, joka on vielä prosessissa, on ikään kuin välitilassa ja siten epäkategoria elämän ja kuoleman välissä ja siten se saattoi vielä palata häiritsemään elävien maailmaa.

Ruumiin saastuttavuuden Koski näki toimivan kahdella eri tasolla. Ensinnäkin ruumis itsessään saattoi olla uhkaava ja tällöin mahdollinen kuoleman levittäminen oli pikemminkin fyysistä ja mekaanista. Kuolleen ruumiin kanssa tekemisissä oleminen tai ruumiin aiheuttama säikähtäminen saattoivat aiheuttaa kalmaa. Toiseksi pelko saattoi kohdistua myös itse vainajaan, jolloin mukana oli persoonallinen ulottuvuus. Tällöin ruumiin saastuttavuus oli pikemminkin henkistä tai moraalista ja uhka kohdistui eniten hänen läheisiinsä. Ruumisiin ja vainajiin kohdistuvan pelon Kaarina Koski näki perustuvan pitkälti kuoleman aiheuttamaan stressiin, jota läheiset ja ruumiin kanssa työskentelevät joutuivat käymään lävitse. Pelko ei kuitenkaan ollut pysyvä olotila, vaan useimmiten onnellisiin muistoihin palattiin siirtymäriittien jälkeen.

Luennon powerpoint-kalvot:Heinämaa , Koski

Posted in Luentosarja | Leave a comment

Elämä, kuolema ja muutos-luento

Kuolevaisuus luentosarjan ensimmäisellä kerralla puhuivat kuoleman erilaisista merkityksistä kaksi filosofia: Sami Pihlström ja Miira Tuominen.

Sami Pihlström pohti kuoleman merkityksiä kahdelta kannalta. Ensinnäkin kuoleman merkitystä voidaan lähestyä määrittelemällä, mitä kuolema on tai voisi olla. Hän huomautti, että kyseessä ei ole vain yksi käsite, vaan siihen sisältyy monia ulottuvuuksia. Kuolema voi olla sekä tapahtuma että olotila. Tämän lisäksi kuoleminen on puolestaan prosessi ja kuolevaisuus tietoisuutta kuoleman läsnäolosta.

Erilaisten määritelmien merkitysten lisäksi on olemassa kuoleman merkityksellisyys, eli se, mitä kuolema tarkoittaa kullekin yksilölle tai yhteisölle. Sami Pihlström puhuukin sekä ensimmäisen persoonan kuolemasta eli minun kuolemastani sekä toisen persoonan eli jonkun toisen kuolemasta.

Miira Tuominen puolestaan pohti, mitä me itseasiassa pelkäämme, kun/jos pelkäämme kuolemaa. Hänenkin mukaansa yhdestä isosta “kuolemasta” puhumisen sijasta, ilmiötä kannattaa pilkkoa pienempiin osasiin. Voimme esimerkiksi pelätä kuoleman tilaa, jolloin pelkäämme mitä on kuolleena oleminen ja mitä sen jälkeen kenties seuraa. Jos pelkäämme kuoleman prosessia, pelko kohdistuu usein kipuun, tuskaan tai sairauteen, joka kuolemiseen liittyy. Kuoleman ajankohtakin voi aiheuttaa ahdistusta, sillä ihminen voi ajatella kuolevansa väärällä hetkellä, joko liian aikaisin tai myöhään. Ihminen voi Tuomisen mukaan myös pelätä kuolevaisuuden ajatusta itsessään. Miira Tuominen esitti kysymyksenä, ovatko nämä sellaisia asioita, joita kannattaa etukäteen pelätä ja tuoko pelkääminen mitään lisäarvoa elämiseen?

Luentokalvot: Pihlström, Tuominen

Posted in Luentosarja | 2 Comments

Tervetuloa Human Mortality / Ihmisen kuolevaisuus hankkeen blogiin!

Ihmisen kuolevaisuus on Suomen kulttuurirahaston rahoittama Argumenta-hanke, joka on sijoitettu Helsingin yliopiston tutkijakollegiumiin. Hanke toteutetaan vuosina 2011-2013 ja hankkeen tarkoituksena on keskustella kuolevaisuudesta, kuolemasta ja kuolemisesta monilta eri kannoilta.

Tässä vaiheessa hanketta blogi-sivut tukevat erityisesti luentosarjaamme kuolevaisuudesta. Sivustolla julkaistaan lyhyitä tekstejä luentoihin liittyen ja julkaistaan mahdollisuuksien mukaan esimerkiksi luentokalvoja.

Toivomme kommentteja ja kysymyksiä hankkeemme tiimoilta! Voitte esimerkiksi jatkaa luennoilla alkanutta keskustelua näillä sivuilla.

 

Terveisin,

Outi J. Hakola

Ihmisen kuolevaisuus -hankkeen koordinaattori

Posted in Yleistä | 1 Comment