Tiedekunnan tutkimusiltapäivä (28.11) kokosi syyspimeydestä huolimatta suuren joukon tiedekunnan tutkijoita jatkamaan keskustelua siitä, mihin elokuun tapaamisessa päästiin. Aikaa oli tällä kertaa paljon vähemmän, mutta senkin puitteissa päästiin hiukan myös jatkamaan keskinäistä tutustumista ja verkostoitumista. Oli ilo huomata, että tutkijat tunsivat toisiaan jo paremmin yli laitos- ja oppiainerajojen, ja monilla oli takanaan onnistuneita yhteistyötapaamisia ja seminaareja, joita Tulevaisuusrahaston lahjoitusvaroista oli voitu tukea.
Keskeisiä teemoja olivat humanistisen tutkimuksen ja humanististen tutkijoiden näkyvyys yhteiskunnassa sekä vaikuttavuus myös siellä, missä tutkimuksen rahoituksesta päätetään. Keskustelussa nousi esiin monia hyviä huomioita ja ehdotuksia.
Näkyvyyden, osallistumisen ja osallistamisen lisäksi esillä oli teema, jota olen aiemminkin viritellyt tutkijoidemme mietittäväksi: mihin kysymyksiin humanistien tulisi hakea vastauksia? Tämä on meille kenties kauaskantoisin ja samalla vaikein asia. Kun koetamme jäsentää oman alamme suuria kysymyksiä, haemme paikkaamme 21. vuosisadan maailmassa – ennen kaikkea tutkijoina. Tällä tavoitellaan humanistien syvintä identiteettiä. Se on eri asia kuin koettaa kertoa maailmalle, mihin meillä vastauksia jo on, tai mihin meitä tarvitaan. Tässä haemme niitä kysymyksiä, joihin meidän pitäisi pureutua siksi, että juuri meidän aloillamme olisi parhaat edellytykset löytää niihin vastauksia. Kysymyksiä, jotka asettuvat juuri meille.
Ne voivat olla sellaisia, joihin vastaamiseen tarvitaan muitakin tieteenaloja. Jos niin on, se on vain hyvä. Mutta meidän humanisteina pitää ensin osata kysyä.