Tämä tapaus tuli tietooni aivan äskettäin. 9-vuotiaan pojan isä otti minuun yhteyttä kun hänen poikansa ei halunnut olla äitinsä (ja äidin “oman” sosiaalityöntekijän) järjestämällä hoitojaksolla psykiatrisessa lastensairaalassa. Poika oli päässyt viikonloppulomalle äitinsä luo ja lähtenyt suoraan isän luokse. Isällä ja äidillä oli yhteishuolto (vuoroviikoin), mutta ongelmana siis oli että poika ei viihtynyt äidin luona. Poika tuli usein äitinsä viikolla isän luokse, mutta isä oli aina palauttanut pojan takaisin. Nyt tilanne oli toinen kun poika oli joutunut “hoitoon” missä ei halunnut olla.
Annoin isälle neuvoksi että ilmoittaa heti viranomaisille että poika on nyt täällä eikä halua lähteä pois. Olin samaa mieltä kuin isä, että on pojalle kova isku, jos isä nyt pettää hänet ja toimittaa viranomaisille joiden toimiin ei usko. Neuvo oli sekä oikea että väärä.
Seuraavaksi nimittäin sosiaalityöntekijä ilmoitti että poika tullaan sijoittamaan kiireellisesti (nykylain mukainen termi) ellei häntä seuraavana päivänä palauteta. Hänellä oli siis kovat piipussa. On täysin selvää että poika jolla ei ole vakavia psyykkisiä ongelmia (vrt. alla) ja joka tulee vapaaehtoisesti huoltajansa luo joka on halukas ja kykenevä hoitamaan häntä, ei ole kiireellisen huostaanoton tarpeessa, ei edes “muutoin”-pykälän varjolla. Kiireellistä huostaanottoa käytettiin siis vain uhkana isää (ja poikaa) kohtaan, mitä pidän laittomana. Sosiaalityöntekijä lähetteli myös pojalle ikäviä tekstiviestejä.
Seuraavaksi todellakin huostaanottoa yritettiin toteuttaa poliisin ja lastensuojelun päivystysyksikön avulla. Nämä eivät havainneet kiireellisen huostaanoton tarvetta vaan poistuivat paikalta (Poliisiraportista: “Puhutuksen yhteydessä X oli ilmoittanut halunsa jäädä isänsä luokse, eikä huostaanottoa oltu tehty, vaan X oli saanut jäädä isänsä luokse. Paikalla olleen konstaapeli J L:n
näkemyksen mukaan X oli ilmaissut päätöksensä omasta vapaasta tahdosta, eikä
asunnolla ollessa ilmennyt seikkoja, joiden perusteella X olisi vaarassa isänsä luona.”)
Poliisi toimi siis niin kuin laki heiltä edellytti. Poika ilmoitti vastustavansa poiosviemistä, eikä hänellä ollut minkäänlaista hätää. Sitten isä ja poika lähtivät runsaaksi viikoksi hiihtelemään. Kun he palasivat takaisin isä, toimitti pojan (asianajajansa neuvosta) takaisin psykiatriselle osastolle, mikä oli jälkikäteen arvioiden paha virhe. Hänen olisi vain pitänyt antaa pojan olla kaikessa rauhassa eli pitää kiinni aikaisemmasta linjasta. Niin kauan kun poika vastusti palautusta ja hoitoa, eikä hänellä ollut mitään vaaraa, häntä ei olisi voitu viedä minnekään. Ainakaan parempien kaupunkien sosiaalipäivystykset eivät tee turhia huostaanottoja, vaikka päivätyöntekijät tätä vaativat.
Palautuksen jälkeen alkoi tapahtua: poika eristettiin täydellisesti isästään huostaanoton nojalla ja hoitavan psykiatrin tuella. Tämä laati pojasta seuraavan lausunnon :
” Lausunto on laadittu lastensuojelun sosiaalityöntekijä M:n pyynnöstä (sosiaalihuollon asiakaslaki 20 pykälä). Pyynnössä pyydetään kannanottoa X:n psykiatrisen hoidon tarpeesta lastensuojelullisia toimenpiteitä varten.
X on ollut tutkimuksissa akuutilla lastenpsykiatrisella osastojaksolla x kertaa. Kaikkien em. tutkimusten perusteella X:n psyykkisestä kehityksestä on noussut suuri huoli. X:n persoonallisuuden kehityksessä on havaittavissa narsistisia piirteitä ja on todennäköistä, että ilman psykiatrista hoitoa X:n psyykkinen kehitys huomattavasti vaarantuu ja persoonallisuuden kielteinen kehityskulku jatkuu, jonka vuoksi hänelle suositeltiin jatkohoidoksi lastenpsykiatrista osastohoitoa. Sairaalaseurannan perusteella X:lle on asetettu diagnooseiksi F92.8 Samanaikainen käytös- ja tunnehäiriö (uhmakkuus, agressiivisuus, omnipotenssi, itsetunnon heikkous) ja Z61.8 Kielteiset lapsuudenaikaiset elämäntapahtumat. Hoitosuosituksen perusteella X aloitti lastenpsykiatrisen osastohoidon
Kuluneen hoitojakson perusteella voidaan todeta, että X hyötyisi lastenpsykiatrisesta osastohoidosta. Tällä hetkellä kuitenkin Xn vanhempien ristiriitaiset näkemykset hoidon tarpeesta ja sen sisällöstä sekä Xn lojaliteettiristiriita suhteessa vanhempiinsa vaikeuttavat Xn asettumista hoitoon ja sitä kautta heikentävät hänen mahdollisuuksiaan hyötyä osastohoidosta. Mielestäni X on kiireellisen, muttei välittömän psykiatrisen osastohoidon tarpeessa. Toisaalta jo alkaneen hoitojakson epäonnistuminen todennäköisesti heikentää Xn mahdollisuuksia hyötyä tulevista hoitointerventioista, koskien erityisesti osastohoitoa.”
Toisin sanoen, ainakaan mitään välitöntä kiireellisen huostaanoton tarvetta ei olisi ollut! Mitään sellaista ei lausunnossa käy ilmi. Sen sijaan ei voi muuta kuin ihmetellä lastenpsykiatrisia diagnooseja. 9-vuotiaalla pojalla on narsistinen häiriö ? Kuten tänne sivuille liittämäni linkit kertovat, narsimi on lähinnä psykoanalyysiin liittyvä termi, joka ongelmana koskee aikuisia. Monet ex-miehiään vihaavat naiset ovat myös keksineet että heidän miehensä ovat narsistisia hirviöitä. Mutta 9-vuotias poika? Hän on uhmakas, agressiivinen, kokee omnipotenssia, mutta hänellä on itsetunnon heikkous. Ja hänellä on ollut kielteisiä lapsuudenaikaisia elämäntapahtumia (avioero). On siis mahdollista että hänellä voi olla ongelmia tulevaisuudessa, mutta ei suinkaan mitenkään varmaa. Tällaiset olettamukset eivät ole ymmärtääkseni huostaanoton perusteita. Sen sijaan on tiedossa että hän vastustaa hoitoa ja on ilmeisesti käyttäytynyt huonosti äitiään kohtaan ja lisäksi myös häntä hoitavia lääkäreitä kohtaan.
Minusta on ongelma, että psykiatrien ei tarvitse mitenkään perustella lausuntojaan. Ne ovat kuin Jumalan tuomioita, yhtä kovia ja käsittämättömiä. Viittaan tässä jo Pierren tapauksessa siteerattuun Lääninhallituksen ratkaisuun, jonka mukaan asiantuntijalausunnoilta ei niinkään kaivata asiantuntijan esittämiä mielipiteitä, vaan sellaista tapauksen analyysiä jonka perusteella viranomainen voi tehdä ratkaisujaan. Nyt psykiatrin lausunnon voi useimmiten joko hyväksyä tai hylätä, muuta vaihtoehtoa ei ole. Itse pitäisin niitä käytännössä useimmiten arvottomina. Varsinkin jos lausunnonantaja on psykiatrin toimensa ohella koulutettu psykoanalyytikko. Mikä on siis suunnilleen samaa kuin jos tähtitieteilijä arvioi tuloksiaan astrologian avulla.
Tällä hetkellä poika on edelleen hoidossa, isältä on kielletty kaikenlainen yhteydenpito. Tämä on vain tulkittavissa niin että poikaa yritetään melko julmalla tavalla painostaa alistumaan siihen että hänen pitää ymmärtää “totella” äitiä ja viranomaisia. Tästä tuskin pitemmällä tähtäyksellä hyvää seuraa. Ei pojalle eikä äidille eikä viranomaisille. Mutta tilanne on tällä hetkellä täysin auki. Kiireellistä sijoitusta ei aiota keskeyttää, ja on todennäköistä että perusteluja rustataan vähintään kahden kuukauden ajan.
Voi vain kysyä (kuten 15-vuotiaan tytön tapauksessa), miten pojan vastentahtoinen hoito poikaan mahdollisesti vaikuttaa. Olisiko mahdollisesti äidin mietittävä uudelleen tarvettaan saada poika psykiatrisella hoidolla tottelemaan itseään. Ja olisiko sosiaalitoimen mahdollisesti mietittävä uudelleen sitä, että se on asettunut täydellisesti toisen osapuolen puolelle?
Toistan tässä lääninhallituksen tuoreesta ratkaisusta, joka koski tapausta “Kun äitiä ei voi ottaa huostaan…” seuraavan kiireellistä huostaanottoa koskevan muotoilun:
“Kiireellinen huostaanotto on perusteltua tehdä esimerkiksi väkivaltatilanteissa, lapsen heittellejättötilanteissa, vanhemman ollessa siinä määrin päihtynyt ettei kykene huolehtimaan lapsesta tai vanhemman sairaus uhkaa välittömästi lapsen turvallisuutta” (Päätös STU 1115A, 5.9.2007)
9-vuotiaan pienen pojan kiireellinen sijoitus ei täyttänyt näitä perusteita.
Tilanne on siis kehittyy edelleen koko ajan. Isä on osallistunut kokoukseen jossa hän on voinut esittää omia näkökulmiaan mm. siitä että hän ei pääse tapaamaan poikaansa, hoitava lääkäri on saatu myös sallimaan esim sen että poika sai isänsä lähettämän ystävänpäiväkortin (hän ei olisi saanut sitä ilman yhteydenottoa potilasasiamieheen! ) ja hänellä on sellainen tunne että häntä on kuunneltu. Poliisi ei ole myöskään katsonut mitään rikosta tapahtuneen, kun poika ei halunnut palata isänsä luota sairaalaan. Mutta toisaalta hän ei ole saanut huostaanottoon liittyviä asiakirjoja, huoltajuuskysymyksiä selvittelee sama työntekijä, joka teki (isälle kielteisen) asuinolosuhdeselvityksen aikaisemmin (näinhän tapahtui tietysti myös Pierren tapauksessa). Ja sijoitus ja eristäminen jatkuu …
Tästä siis nousee välittömästi yksi toimintaohje: yli 12 vuotiaiden lasten kiireellinen huostaanotto ei käytännössä ole mahdollista ellei mukana ole lääkärin lausuntoa jonka mukaan huostaanotettava olisi jostain muusta syystä vaarassa vaikka hän vastustaisi huostaanottoa ja olosuhteet ovat selvästi turvalliset.
Tarkistin psykiatrin lausunnon diagnoosinumerot perustuvat WHO:n ICD-luokituksiin ja F92.8 on englanniksi näin:
| Other mixed disorders of conduct and emotions |
Z61.8 On taas yhtä kuin “Other negative events in childhood” Narsismia ei ICD tunne, ainakaan lapsuuteen liittyvänä häiriönä. Erityisesti kohta F92.8 ei lainkaan vastaa psykiatrin kuvausta lapsen ongelmista eikä tietenkään lainkaan isän käsitystä lapsen tilanteesta. Herää siis kysymys, onko lausunto edes tosiasiallisesti oikea. Ainakin on selvää että se pitäisi perustella paljon paremmin jos sen pohjalla lapsi määrätään vastoin tahtoaan pitkäaikaiseen hoitoon. Todettakoon että psykiatri on antanut lausuntonsa “kunniansa ja omantuntonsa” kautta…
Kommentteja: 23
Asiakirjojen salaaminen isältä tuntuu tässä tapauksessa uskomattomalta. Eikö isä ole “asianosainen” tapauksessa, koska vanhemmilla oli yhteishuoltajuus. Tapahtuuko sitä käytännössä usein, että huostaanoton perusteet julistetaan salassapidettäviksi vanhemmilta? Käsitin julkis- ja sosiaalioikeuden kursseilla, että ns. asianosaisjulkisuus voidaan estää vain erittäin painavin perustein, ja esimerkiksi valitusoikeutta henkilöön kohdistuvissa toimenpiteissä ei koskaan. Miten päätöksistä voi valittaa, jos ei tiedä perusteluita? Auttaako tällaisissa tapauksissa yhteydenotto sosiaalityönekijän esimieheen tai sosiaaliasiamieheen vai asioivatko nämä “vaikeat” tapaukset jo esimiestason kanssa?
Millä perusteilla poika on eristetty isästään? Tuntuu oudolta, koska isä oli kykenevä ja halukas hoitamaan poikaansa. Lisäksi poika halusi olla isänsä luona!
Aika ohuet ovat kyllä olleet kiireellisen sijoituksen perusteet siinä vaiheessa, kun poika ei ole halunnut lähteä isänsä luota. Mutta huomatkaa, että tilanteessa olivat myös sosiaalipäivystyksen ammattilaiset olleet arvioimassa tilannetta ja päätyneet toisenlaisiin johtopäätöksiin. Ja lyhyt sitaatti sosiaalipäivystyksen mielipiteestä osoittaa, että he ovat arvioineet tilanteen niin, että välitöntä vaaraa ei tällä lapsella ole. Jaa, mutta tuon kirjoituksen mukaan tuo ei ollutkaan sosiaalipäivystyksen raportista vaan poliisin asiakirjasta. Kyllä se vaan on niin, että sosiaalipäivystyksen kanssa poliisi on yleensä potentiaalisilla kiireellisen sijoituksen keikoilla mukana turvaamassa tilannetta, mutta sen arvion kiireellisen sijoituksen tarpeellisuudesta tekee päivystävä sosiaalityöntekijä eikä poliisi! Sitten jos perusteet ovat selvät, niin poliisi on tarpeen tahdonvastatisissa tai muuten kaoottisissa kiireellisen sijoituksen tilanteissa.
JPR Poliisin raportti liittyi tehtyyn tutkintapyyntöön siitä miksi poikaa ei ollut viety, mutta on selvä että kun paikalla on sekä poliisi että päivystyksen työntekijä, niin he ovat todennäköisesti yhdessä päätyneet siihen että kiireelliselle huostaanotolle ei ollut perusteita. Toisaalta jos poliisi kieltäytyy antamasta virka-apua, niin työntekijä ei yleensä voi toteuttaa huostaanottoa. Pari vuotta sitten sain luettavakseni aika hurjan tapauksen, jossa lapsen äiti oli saanut sosiaalityöntekijän yllytettyä lähtemään Ahvenanmaalle leirintäalueelle keskellä yötä hakemaan lasta isänsä luota kun nämä olivat lomailemassa. Tuolloin hänellä oli myös poliisi mukana, mutta poliisi katsoi ettei ollut perusteita millekään kiireelliselle huostaanotolle. Sosiaalityöntekijä herätti pojan keskellä yötä, houkutteli hänet luokseen ja vei väkisin mukanaan. Isä ei pannut vastaan, mikä luultavasti oli järkevää, koska hän oli afrikkalainen… Ainoa rangaistus minkä työntekijä sai oli huomautus virkavirheestä.
Eivätkö päiväkäynnit tässä tapauksessa olisi riittäneet? Näyttää siltä, että äitiin suhtaudutaan myönteisesti, koska hän on viranomaisten puolella ja psykiatrisen hoidon kannalla.
Millaisilla perusteilla lapsi voidaan tarkkaan ottaen viedä sairaalan psykiatriselle? Millä perusteella viranomaiset voivat ylipäätään pakottaa lapsen psykiatriseen hoitoon, vaikkapa nopeisiin käynteihin sairaalassa silloin tällöin? Jos vanhemmat vastustavat ja pitävät sairaalahoitoa aiheettomana ja lasta terveenä, ottavatko viranomaiset silloin lapsen huostaan eli onko huostaanotto välttämätöntä lapsen saamiseksi hoitoon?
Jos esiintyy tarvetta keskustella siitä, onko lastensuojeluviranomaisten toimintamallien arvostelu naisvaltaisia aloja loukkaavaa, täytyy varustautua lukemaan merkillinen historiikki 10-vuoden ajalta.
Voin tietysti yrittää stilisoida, mutta silloin jää helposti merkittäviä detaljeja kertomatta.
Pyydän ystävällisesti huomioimaan sen, että tapahtumien dokumentointi on aukoton.
JPR: Tässä oli asianosaiskuvaus 9-vuotiaan pojan taustoista, mutta olen poistanut sen, ettei tule lisää syytteitä loukkaantuneilta osapuolilta … Kuvauksesta kävi ilmi ainakin se, että pojalla on ollut jonkinlaisia lapsuusajan ongelmia ja että lastensuojelu on suhtautunut näiden synnyttämään huoleen melko valikoivasti
Tuntuu siltä, että äidillä on hyvin vahva asema, mitä tulee lapsen asioista päättämiseen. 9-vuotiaan pojan tapauksessa isällä ei näyttänyt olevan juuri lainkaan sanavaltaa.
Mietin myös vanhempien asemaa huostaanottotilanteissa. Kuinka paljon heidän sanansa vaikuttaa. Vai onko niin, että jos sosiaaliviranomainen jotain päättää, se myös pitää? Eli toisinsanoen olisi mielenkiintoista tietää, kuinka paljon vanhemmilla on pelivaraa huostaanottotilanteissa.
Olemme luentosarjamme aikana puhuneet paljon turhasta tai vääristyneestä huolesta lastensuojeluviranomaisten puolelta. Tässä tapauksessa, tarjolla olevien dokumenttien ja puheenvuorojen valossa, on kyse mielestäni taas vääristyneestä huolesta. Vääristyneestä siinä mielessä, että vain äidin ääntä on kuultu ja ohitettu isän ääni. Tuntuu julmalta, että pieni poika halutaan sulkea laitokseen, kun hänellä on rakastava isä, joka voisi kuskata pojan viikoittaisille psykiatri-istunnoille, jos tällaisesta katsotaan apua olevan. Pakonalaisena tuskin saadaan mitään mainitsemisen arvoista tulosta aikaiseksi!
Eniten kuitenkin arveluttaa, taas kerran, että mitä tällä kaikella sähellyksellä halutaan saada aikaiseksi, mitkä ovat sosiaalityöntekijöiden puhtaat motiivit tässä tapauksessa? Lapsi on mielestäni unohtunut riitelevien vanhempien (mahdollisesti vain äiti) jalkoihin. Tuntuu kuin tällä kaikella pyrittäisiin rikkomaan isän mahdollisuus osallistua pojan elämään vetoamalla pojan narsistiseen häiriöön. Koko tämä tähänastinen tapahtumankulku on ollut niin arveluttavaa ja väkivaltaista (henkisesti), että ei voi muuta kun ihmetellä, että mitä uutta se uusi laki nyt sitten on tuonut lastensuojeluviranomaisten menettelytapoihin.
Tuntuu siltä, että äidillä on hyvin vahva asema, mitä tulee lapsen asioista päättämiseen. 9-vuotiaan pojan tapauksessa isällä ei näyttänyt olevan juuri lainkaan sanavaltaa.
Mietin myös vanhempien asemaa huostaanottotilanteissa. Kuinka paljon heidän sanansa vaikuttaa. Vai onko niin, että jos sosiaaliviranomainen jotain päättää, se myös pitää? Eli toisinsanoen olisi mielenkiintoista tietää, kuinka paljon vanhemmilla on pelivaraa huostaanottotilanteissa.
Lastensuojelulaissahan selvästi sanotaan että myös alle 12-vuotiaan lapsen mielipidettä tulee kuunnella ja se huomioida, lapsen kehitystaso huomioiden.
Tätä lainkohtaa ei lastensuojeluviranomainen eikä psykiatri kunnioita. Sen voi helposti kumota mielipiteellä että lapsi on järkyttynyt jne. Kukapa lapsi ei olisi järkyttynyt tilanteessa, jossa vieras täti puhuu sijoittamisesta, huostaanotosta, pitkästä sairaalajaksosta, ja jota tätiä vielä oma äiti tukee omin uhkailuin.
Tästä voi vetää sen johtopäätöksen, että kaikkien vanhempien kannattaisi ainakin kerran vuodessa , mieluimmin kaksi, tutkituttaa tämä kehitystaso, ihan varmuuden vuoksi. Oikeassa elämässä saattaa yllättäen tulla eteen tilanne, jossa sitä tietoa tarvitaan.
Tämä on itse asiassa varsin kiinnostava ehdotus, joka täytyy lisätä Huostaanotto-ohjeisiin. Jos siis olet lastensuojelun asiakkaana ja sinulla on syytä pelätä huostaanottoa, niin anna tutkia lapsesi mahdollisimman tarkkaan että voit näyttää mustaa valkoisella että lapsella ei ole niitä ja niitä häiriöitä (esim narsistinen häiriö…)
Emilia Sorsa
Kyllä ihmetyttää jälleen kerran sosiaalityöntekijöiden toimet ja lisäksi pelottaa psykologien ja psykiatrien ylirajaton valta ja pahinta tässä kohtaa on nimenomaan heidän vallankäyttö. Näyttää todellakin siltä, että psykiatrin tai psykologin sana on käytännössä jumalan sana. Eikö meillä todellakaan ole mitään elintä, joka valvoo heidän toimintaansa? No tietysti tämä oli tyhmä kysymys. Ei tietenkään hehän ovat psykiatreja ja psykologeja vai miten on?
No niin ollaanpa sitä taas ärhäkkäitä, mutta kyllä on kurssin aikana verenpaine päässyt nousemaan!
Kuitenkin mielestäni on pelottavaa, että psykiatreille ja psykologeille on annettu niin suuri, kyseenalaistamaton valta. Aika muuttuu, uskomukset ja samoin teoriat muuttuvat. Nyt toimitaan tämän hetken uskomusten ja teorioiden varassa. Mistä voimme tietää, kuinka suurta vahinkoa tällaisilla pitkillä ja pakollisilla, vastentahtoisilla hoidoilla voidaan saada aikaan? Onko se todella niin mahdoton ajatus, että niistä voisi koitua jopa haittaa? Onhan ihan normaalia olla joskus vaan erilainen.
9-vuotiaalla pojalla ei sukulaisten, ystävien , naapureiden jne. näkemyksen mukaan ole ollut minkäänlaisia ongelmia kanssakäymisessään heidän , tai lastensa kanssa. Poikaa pidetään kilttinä, toiset huomioivana,avuliaana, älykkäänä lapsena.
Stakesin ja Teon asiantuntijoiden lausuntojen mukaan k.o toimenpiteistä saattaa olla suurta haittaa lapsen myöhemmälle kehitykselle.
Täytyy huomioida myös se, että lapsen hoitosuunnitelmasta esitettiin lyhyen ajan sisällä eriäviä näkemyksiä nuoren lastenpsykiatrin ja jo pitkän kokemuksen omaavan välillä. Vanhempi lastenpsykiatri ei pitänyt osastohoitoa tarpeellisena, kokemattomampi kertoi kiireellisen hoidon olevan tarpeellinen, mutta myöskään hänen näkemyksensä mukaan lapsi ei olisi tarvinnut välitöntä osastohoitoa. Täytyy myös kiinnittää huomiota siihen, etteivät nuoremman psykiatrin ja lapsen isän näkemykset osastohoidosta lukkojen takana olleet yhteneväiset. Husissa vain on niin, että osastonlääkärin sana on jumalan sana. Saattaa olla, että juuri tässä tilanteessa on helppoa hakea tukea lastensuojelulta. Varsinkin jos pystyy ruokkimaan näkemyksiään lääketieteellisin termein, joista keskustelukumppani ei ymmärrä mitään.
Myös tällainen asenne saattaa ruokkia kommenteissa esiintullutta “jumalasyndroomaa.”
JPR: Yksi mielenkiintoinen johtopäätös keskustelustani psykiatrin kanssa: kun itse olen ikään kuin nähnyt jotkut lastensuojelun työntekijät psykiatrien hyödyntäjinä (he tilaavat lausuntoja tietoisina lopputuloksesta …) niin keskustelukumppanini taas näki sosiaalityöntekijät psykiatrien apulaisina ja likaisen työn tekijöinä, jotka toteuttavat psykiatrien tahtoa!
Keskustelin eilen pitkään erään psykiatrin kanssa joka kertoi minulle että Suomi on erittäin poikkeuksellinen maa lasten ja nuorten psykiatrisessa hoidossa: muualla heitä ei enää pidetä lainkaan pakolla laitoksissa, hoitojaksot ovat lyhyitä samoin kuin tutkimusjaksot. Meillä ihan normaali tutkimusjakso on kuusi kuukautta laitoksessa. Psykiatri sanoi myös että meillä on lastenpsykiatrisia sairaaloita (esim Lastenlinna) jotka ovat juuri psykoanalyytikkojen pesäpaikkoja ja joissa annetaan lapsille diagnooseja, jotka itse asiassa ovat vastoin lääketieteellisen psykiatrian periaatteita. Alle 18-vuotiaille ei pitäisi vielä antaa minkäänlaisia persoonallisuushäiriödiagnooseja, varsinkaan sellaisia joissa puhutaan epämääräisesti häiriön eri vaiheista …
Hän kehotti minua myös tarkistamaan mitä todellisuudessa löytyy näiden diagnoosinumeroiden taustalla. Ne perustuvat WHO:n erittäin löyhään luokitukseen jota ei voi käyttää esim. tutkimuksessa (tulokset yllä tapauskuvauksen lopussa!)
Kun siis puhutaan esimerkiksi siitä että meillä on hirmuiset jonot lastenpsykiatriseen hoitoon, niin se johtuu juuri siitä, että “hoito” on täysin tolkutonta. Resurssit voitaisiin suunnata uudelleen, hoitojaksoja merkittävästi lyhentää, satsata avopalveluihin. Siis tehdä sama mikä aikuispsykiatriassa on tehty jo aika päiviä sitten.
Tässä tapauksessa jäin pohtimaan kyseisen pojan hoitojaksoa lastenpsykiatrisella osastolla. Kokemuksesta tiedän, että näitä hoitopaikkoja on vähemmän kuin psykiatrista hoitoa tarvitsevia lapsia. Koska lasten on ylipäätään vaikea saada psykiatrista hoitoa, on hoidon todellakin perustuttava tarpeelle. Psykiatrista hoitoa ei siis anneta vain siitä syystä, että “poika saataisiin tottelemaan äitiään”. Kuvauksen perusteella asiaan on hankala ottaa kantaa, mutta minun on vaikea uskoa psykiatrista hoitoa voitavan antaa ilman todellista tarvetta…?
JPR: Vrt yllä. Entä jos jonot perustuvatkin ainakin osaltaan sille, että hoitojaksot ovat aivan tarpeettoman pitkiä? Ja että itse asiassa lastenpsykiatrisen laitoshoidon hirmuista tarvetta perustellaan turhilla “hoidoilla”? Huom. että tämä ei ole vain oma mielipiteeni vaan että taustalla on todella myös ammattikunnan sisäinen keskustelu
Toivoisin ystävällisesti, että miia lukisi tapahtumakuvauksen,
diagnoosit, sekä arviot niistä. Myös toivoisin miian huomioivan lastensuojeluviranomaisen osuuden tässä tapauksessa, sekä sen että uudenkin ls-lainmukaan myös alle 12-vuotiaan lapsen mielipidettä tulee kuunnella ja se huomioida, lapsen kehitystasoa vastaavasti. On aika vaikea huomioida, jollei lastensuojeluviranomainen tai psykiatri tätä tasoa halua tutkia. Vielä haluaisin huomauttaa, että on hyvin vaikeaa antaa psykiatrista hoitoa lapselle, joka voimakkaasti vastustaa osastohoitoa lukkojen takana, haluaisi käydä omaa kouluaan, tavata kavereitaan, asua omassa kodissaan jne.
Kommenttini tarkoituksena oli lähinnä yleisellä tasolla kummastella sitä, onko lapsen mahdollista olla psykiatrisessa hoidossa ilman todellista tarvetta, niin hankalaa kuin sinne onkin päästä. Kommenttini ei siis niinkään ollut sidottu vain tähän kyseiseen tapaukseen.
Lähtökohtaisesti koen ongelmalliseksi ottaa kurssilla esiteltyihin tapauksiin yksityiskohtaisesti kantaa, sillä opiskelijoina olemme joutuneet nojautumaan vain yhden näkökulman asioihin esittämiin tapauskuvauksiin -todellisuus lienee kuitenkin aina paljon moninaisempi ja moniulotteisempi. Kieltämättä kurssi on kuitenkin osoittanut niin psykologien, psykiatrien, sosiaalityöntekijöidenkin kuin muidenkin viranomaisten tekemiä virheitä. Henkiläkohtaisesti en kuitenkaan näiden yksittäisten tapauskuvausten perusteella halua kyseisten kokonaisten ammattikuntien mustamaalaamiseen osallistua niiden yksittäisten edustajien tekemien virheiden perusteella.
JPR: Pieni tarkennus. Luentosarja EI ole yhden ammattikunnan mustamaalaamista! Olen esittänyt mielestäni huonosti hoidettuja tapauksia ja pohtinut hieman yleisemmällä tasolla syitä siihen miksi näin on käynyt. On selvää, että myös tapauksia hoitavien työntekijöiden henkilökohtaisilla ominaisuuksilla on merkitystä. Olenkin huolissani myös siitä, että lastensuojelussa työskentelee ihmisiä, jotka selvästi eivät alalle sovellu, mutta tämäkään ei siis koske koko ammattikuntaa. Olen iloinen että luentosarjalle on osallistunut huumorintajuisia, ammattitaitoisia ammattikunnan edustajia jotka ovat selvästi osoittaneet esiintymisellään, että toisenlainenkin ammattikäytäntö on mahdollista kuin se mitä tapaukseni edustavat.
Tarkoituksenani ei suinkaan ole mustamaalata näitä ammattikuntia. Tässäkin tapauksessa psykiatreilla oli eriäviä näkemyksiä siitä tarvitseeko lapsi osastohoitoa.
Ilmeisesti sairaalan sisällä ei kuitenkaan ole selkeää konsultointi/neuvotteluyhteyttä.
Mitä taas lastensuojeluviranomaisiin tulee, olen tavannut kaksi, joilla on huumorintajua ja jotka myös hymyilevät ja osaavat nauraa.
Sen perusteella,mitä ehdin lukea pojan taustasta,en pidä ollenkaan ihmeenä,että hänen mielenterveydestään ollaan huolissaan (oltaisiin tosin voitu olla jo paljon aikaisemminkin,jolloin tilanteeseen ei kuitenkaan puututtu – viittaan tällä pojan lapsuuteen,jota koskeva selvitys on jouduttu sivulta poistamaan).
Täytyy todeta,että tiedän samantapaisen lastensuojelutapauksen,jossa lapset halusivat asua isän luona,eivätkä mielellään olisi tavanneet äitiään. Tässä tapauksessa äiti oli se,jolla diagnosoitiin narsistinen persoonallisuushäiriö. Lisäksi hän oli mm. masentunut,alkoholisti ja sekakäyttäjä. Lastensuojelussa painotettiin kuitenkin äidin oikeutta tavata lapsiaan eikä päin vastoin. Lasten äiti sai viranomaisen kuin viranomaisen,ja myös psykiatrin, puolelleen – narsismista lukeneet ymmärtänevät miksi.
Tämä(kin) esimerkki osoittaa,että kunnollinenkaan isä ei välttämättä ole kovin vahvoilla,jos joutuu vastakkain äidin ja/tai viranomaisten kanssa.
Ainoa asia,jossa tämän tapauksen isä olisi voinut lapsia enemmän auttaa – tämä neuvoksi sinulle ok – oli se,että hän olisi voinut sallia lapsilleen terapian,jota he oikeasti olisivat tarvinneet. On ymmärrettävää,ettei käsityksesi psykiatreista ole kovin hyvä,ja on minunkin mielestäni kohtuutonta,että lapsi voidaan tuolla lailla sijoittaa osastolle vastentahtoisesti. Jos kuitenkin tämä vanhempikin psykiatri on hoidon tarpeen todennut, poikasi tarvitsee nyt ennen kaikkea aidon tukesi ja hyväksymisesi asialle. Tämä edistäisi myös hoidon onnistumista. Voimaa ja jaksamista sinulle!
Annan kommenttiin
Vanhempi psykiatri, eikä hänen kollegansa todenneet tarvetta osastohoitoon.
Nyt , katsellessani poikani akvaarioita ja toivottaessani jutun, siis työn, jälkeen hyvää yötä hänen pikku koiralleen, mietin sitä, miten joku ulkopuolinen “ihminen” voi kertoa mikä on oikein ja miten häntä, siis lasta, tässä tapauksessa tulee rangaista, ei hoitaa, sen vuoksi, ettei
annalle vielä
En välttämättä katso lastenpsykiatriseksi hoidoksi sitä,että lapselta “kasvatuslaitosmaisesti” kielletään osallistuminen esimerkiksi saunomiseen ja uintiin sen vuoksi, ettei joku määrätty ruoka maistu. Oikeasti ihmettelen, mitä sairaalan osastonlääkärin tai ylilääkärin päässä liikkuu kun tällaisia rajoitteita annetaan “meillä on se tapa, että kaikkia ruokia maistetaan”, kommentein.
Tämän tapauksen mielenkiintoisimpia opetuksia varmasti on, että edes psykiatrin lausuntoa ei kannata pitää lopullisena totuutena. Isältä on vaadittu rohkeutta kyseenalaistaa pojan diagnoosi, koska yleensä rivikansalainen on heikoilla lääketieteellisillä termeillä esiintyviä lääkäreitä vastaan. Kaiken kaikkiaan on huolestuttavaa, että isä on sivuutettu niin selkeästi poikaa koskevasta päätöksenteosta.
Minua kiinnostaisi kuitenkin myös tietää, mitä pojan äiti tästä kaikesta ajattelee. Hän on poikansa kiukusta ja entisen aviomiehensä vastustuksesta huolimatta ilmeisesti edelleen sitä mieltä, että poika on psykiatrisen hoidon tarpeessa. Miksi niin vahvasti kyseenalaistamme sen, että äidin arvio pojan hoidontarpeesta on väärä? Päätös viedä poika hoitoon on ollut varmasti hänellekin vaikea, eikä tuollaista tee ilman tarkkaa arviointia..
Mielestäni koko kurssi, ja siellä käsitellyt tapaukset ovat tuoneet esille tärkeitä esimerkkejä siitä, mikä lastensuojelussa ainakin toisinaan on pielessä. En ole lastensuojelun ammattilainen, vaan tämä kurssi on ensikosketukseni lastensuojelun toimintaan. Uskon kuitenkin, että akateemisella opiskelijalla on valmiudet ymmärtää, että kurssi on painottunut nimenomaan varoittaviin ja huonosti hoidettuihin tapauksiin, eikä kurssilla mielestäi edes pyritty tekemään yleistyksiä, jotka olisivat koskeneet koko lastensuojelua. Lastensuojelu on kuitenkin ala, jossa varoittavat esimerkit tulee mielestäni nostaa esille, sillä on kyse on lasten, heidän vanhempiensa ja koko perheiden hyvinvoinnista ja koko elämästä, jolloin ei riitä, että suurin osa tapauksista hoidetaan mallikkaasti. Uskon, että varoittavien esimerkkien kautta on epäkohtien vähentäminen on paljon helpompaa, sillä ruusunpunaisten lasien läpi katsominen ei varmasti ole hyödyksi kenellekään.
Anniina
Sen että isä on sitä mieltä, että lasta olisi voitu tutkia/hoitaa avohoidossa, sulkematta häntä lukkojen taakse, lakkauttamalla kaiken harrastustoiminnan, katkaisemalla yhteydet kavereihin koulussa ja kotiympäristössä, ja myös sen, etteivät tapaukseen osallistuneet psykiatrian erikoislääkärit olleet yksimielisiä osastohoidosta, pitäisi herättää kysymyksiä. Tietysti myös sen, miksi äiti voimakkaasti on koko ajan ollut sitä mieltä, että osastohoito on ainoa mahdollisuus. Voi pohtia myös sitä, mikä taho kovin voimakkaasti haluaa erottaa isän ja lapsen, kun mitään
syytä siihen ei lapsen ja hänen olosuhteensa tuntevien
ihmisten mukaan ole.