Olen useamman vuoden ajan seurannut huostaanottojen toteutumista Suomessa ja muuallakin. Kaikilla tällä luentosarjalla esitettävillä tapauksilla on ollut vaikutuksensa ajatteluuni. Toisaalta en käsittele täällä läheskään kaikkia tapauksia. Mutta esimerkiksi Nikon tapaus oli itselleni merkittävä: tavallinen perhe jolla jälkikäteen katsottuna ei ollut minkäänlaisia lastensuojelullisia ongelmia joutuu vastoin tahtoaan asiakkaaksi ja kestää neljä vuotta ennen kuin lapsi pääsee takaisin kotiinsa. Vanhemmat olivat jo tuolloin eronneet ja pyrkiessään sittemmin saamaan korvausta kokemistaan kärsimyksistä perhe (ml lapsi) hävisi kaikki oikeusjuttunsa ja joutui maksamaan suunnattomat kustannukset. Suomen valtio tuomittiin maksamaan mitättömät korvaukset perheelle oikeuskäsittelyn pitkittymisestä.
Tässä ovat kärjistettyinä kurssin peruselementit: syntyy väärä huoli, lastensuojelu ryhtyy drastisiin toimenpiteisiin huolimatta vanhempien tai lasten vastustuksesta, heidän ponnisteluillaan ei ole merkitystä vaan lastensuojelu toimii omalla painollaan, työntekijät kirjoittavat yksipuolisia lausuntoja, kieltäytyvät ottamasta huomioon vastakkaisia näkökohtia, pahimmassa tapauksessa jarruttavat, tekevät valituksia, asettuvat huomaamattaan avioerotilanteessa olevien vanhempien asemaan jotka kiistelevät lapsistaan arvovaltasyistä. Silloin syntyy aika kamalaa jälkeä. Ja paljon dokumentteja. Tästä aineistosta luentosarja on syntynyt.
Onko tällaisia tapauksia paljon vai vähän? Tämä on tosi vaikea kysymys. Lastensuojelun työntekijät esittävät usein, että a. suurin osa lastensuojelun tapauksista on konsensuaalisia, siis vanhemmat eivät vastusta huostaanottoja, avohuollon tukitoimista puhumattakaan b. niistä tapauksista joissa vanhemmat/lapset asettuvat vastahankaan niin vain häviävän pieni osa muuttuu lautakuntakäsittelyssä ja hallinto-oikeuksissa. Toisin sanoen, virheitä ei tehdä.
Itse asettaisin vastakkaisen kysymyksen: entä jo suurin osa tapauksista joissa vanhemmat ja lapset vastustavat huostaanottoja ovat oikeasti virheellisiä, joissa siis huostaanotto pitäisi purkaa mahdollisimman pian? Entä jos kyseessä onkin oikeasti viranomaismielivalta: viranomaisen väärä huoli, tulkinta ja tilannearvio?
Ongelma on, että ei ole olemassa korjaavaa mekanismia: ei sisäistä valvontaa (olen käynyt jonkun verran keskustelua eri kaupunkien sosiaalilakimiesten kanssa jotka pitävät tehtävänään ilman muuta kaupungin sosiaalityöntekijöiden tekemien ratkaisujen tiukkaa puolustamista), ei maallikkovalvontaa, ei asiantuntijakontrollia eikä mahdollisia oikeudelliseen oikaisuun.
Vanhemmat ja lapset häviävät aina, on tämän luentosarjan perushypoteesi! Mutta toivotaan, että se ei pidä paikkaansa…
Yksi kommentti
On siis olemassa kaksi vastakkaista perspektiiviä: lapsia kohdellaan kaiken aikaa kaltoin ja seuraukset ovat kamalia. Viranomaisten pitäisi puuttua asiaan mahdollisimman kovalla kädellä ja mahdollisimman varhain. Ja toinen perspektiivi on, että lasten pahoivointia liioitellaan ja sen varjolla rikotaan sekä lasten että vanhempien ihmisoikeuksia ja tuotetaan paljon useammille lapsille kärsimyksiä turhien huostaanottojen takia.
Kaksi tuoretta esimerkkiä: 24.2. kysyy HS lukijoiltaan pitääkö syntymättömän lapsen äiti ottaa pakkohoitoon jos hän käyttää liikaa alkoholia (kysymys liittyy juttuun jossa kerrotaan kuinka monta FAS-lasta maassa syntyy vuosittain (60-70). Jutussa kerrottiin että Eduskunnan oikeusasiamies on kehottanut “viranomaisia lasten suojelemisessa rohkeaan ja oma-alotteiseen toimintaan”. Pelkään pahoin että lastensuojeluviranomaiset ymmärtävät tämän kehotuksen niin että he voivat toimia entistä vapaammin pelkän huolen pohjalta. Ainakaan Eduskunnan oikeusasiamies ei tule heitä moittimaan.
Edellisen päivän HBL taas kertoo että kaksitoista kolmannen sektorin järjestöä (mm. Lasten oikeus väkivallattomaan elämään, Ensi- ja turvakotien yhdistys ja varmaan myös Pelastakaa lapset) on jättänyt ministeri Risikolle adressin jossa vaaditaan lisää valvontaa valvotuissa tapaamisissa ja väitetään, että valvottujen tapaamisten turvallisuus on huonoissa kantimissa. Kuten itse olen luennoilla todennut, minun mielestäni valvotut tapaamiset ovat pääsääntöisesti liioittelua. Viranomaiset käyttävät niitä myös kostona hankalaa vanhempaa kohtaan (kuten esim täällä kuvatussa Pierren tapauksessa). Niitä pitäisi määrätä vain kun todella on näyttöä henkilön väkivaltaisuudesta ja vaarallisuudesta (esimerkiksi pelkkä äidin ilmaisema huoli tai syytökset ei pitäisi vielä riittää). Jutussa kerrottiin kuinka äiti vastusti jopa valvottuja tapaamisia ja vaati lisäturvaa, jolloin kunta palkkasi Securitaksen valvomaan tapaamisia ja laskutti – ei suinkaan äitiä vaan molempia vanhempia… Valvottuja tapaamisia perustellaan myös huumeiden tai alkoholin käytöllä, mutta tällöinhän ei myöskään tarvita muuta valvontaa kuin se, että etävanhempi on tapaamisissa selvänä.
Toisin sanoen, hyvin pienten riskien korostamisella vaaditaan toimia jotka koskettavat hyvin monien lasten ja vanhempien elämää. Ja mahdollisesti seurauksilla jotka ovat täsmälleen päinvastaisia. Isien kiusaaminen valvotuilla tapaamisilla voi johtaa joka siihen että isät jäävät kokonaan pois lastensa elämästä tai sitten saattavat juuri ryhtyä äärimmäisiin toimiin, eli niihin joita vaatimuksilla valvonnan tiukentamisesta halutaan juuri estää. Ja alkoholia käyttävien äitien pakkohoito saattaa johtaa siihen että juuri tällaiset äidit katoavat kokonaan hoidon ja ohjauksen piiristä. Tämä on sosiaalipoliittisen suoran kontrollin dilemma: se ei ole toiminut alkoholin suhteen eikä se toimi lastensuojelussakaan …