Olen tätä kurssia pitäessäni aina silloin tällöin kysynyt itseltäni, mitä hyötyä tästä oikein on tavalliselle sosiaalipolitiikan opiskelijalle, jolle sosiaalityö ja lastensuojelu on vierasta ja tuntematonta. Monissa kommenteissa tähän viitataankin: en tunne yhtään asiaa, en tiedä mitään lastensuojelusta jne. Tässä yritän vähän luonnostella vastausta, mutta toivon että itse pohditte asiaa, viimeistään luentopäiväkirjoissa! Sosiaalityön opiskelijoille tästä pitäisi olla välitöntä hyötyäkin tapauskuvausten muodossa; todelliset tapaukset ovat harvinaista herkkua opetuksessa.
1. Ensimmäinen hyöty liittyy sosiaalipolitiikan perusajatukseen: sosiaalipolitiikan avulla on pyritty ja pyritään parantamaan yhteiskunnan huono-osaisten asemaa. Tämä on minusta edelleenkin erittäin käypä ajatus. Juuri perustoimeentulo on nyt hyvin ajankohtainen SATA-komitean myötä (joskin on hieman kummallista että komitea otti nimensä sillä perusteella että vasta vuoteen 2017 mennessä pitäisi saada perustoimeentulo kuntoon…). Mutta kyse ei ole ainoastaan toimeentulosta: kyse on myös siitä miten huono-osaisia kohdellaan yhteiskunnassa. Suomen pitäisi olla tasa-arvoinen maa ja kansalaisten pitäisi olla tasa-arvoisia sekä lain että virkamiesten edessä. Näin ei kuitenkaan ole. Juuri vaikkapa lastensuojelussa huono-osaiset voivat saada erittäin ala-arvoista kohtelua. Toisaalta, niin kuin täällä on todettu, tilanne on usein se, että todella huono-osaiset kyllä alistuvat tai eivät osaa valittaa, mutta kun samaa kohtelua yritetään kohdistaa “tavallisiin” keskiluokkaisiin ihmisiin, niin syntyy yhteentörmäyksiä. Niistä on kyllä varmasti myös hyötyä huono-osaisille, kun näille esimerkiksi joudutaan kertomaan tarkemmin heidän oikeuksistaan ja kysymään mielipidettä tapauksissa joissa ennen ei olisi kysytty. Siis toteutuu tämä bourdieulainen malli: keskiluokka edelläkävijänä vaatimuksissa, jotka sitten hyödyttävät kaikkia.
2. Mutta tähän liittyy toinenkin mielenkiintoinen asia: sosiaalipoliittinen kontrolli. Vielä 60-luvulla oli luonnollista että huono-osaisiin ja eräisiin muihinkin ryhmiin kohdistettiin voimakasta ja avointa sosiaalipoliittista kontrollia. Oli viinakortteja, oli pakkohoitoa, oli kaikenlaista viranomaisvalvontaa. Tämä on nyt purettu lähes täydellisesti, niin että usein valitetaankin esimerkiksi huumeongelmaisten pakkohoidon puutetta. Mutta yhdellä alueella pakkoauttaminen on edelleen mahdollista ja se on vain lisääntynyt: lastensuojelussa. Sijoitettujen lasten lukumäärä kasvaa jatkuvasti. Perusteena on ajatus lapsen edusta joka menee ylitse kaiken muun. Lapsi ei tarvitse perhettä eikä vanhempiaan, vaan hän tarvitsee turvalliset kasvuolosuhteet ja turvalliset aikuiset. Lapsen edun nykyinen määritelmä (LSL 2007, §4, 2 mom) kuvaa tarkasti oikeaa kasvatusta ja suhtautumista lapseen. Tällainen valvonta on hyvin uusi ilmiö. Ennen huostaanotto ei suinkaan perustunut lapsen kasvu- ja kasvatusolosuhteiden puutteellisuuksiin vaan esimerkiksi vanhempien ominaisuuksiin. Nyt periaatteessa vanhemmat saavat juoda (todellisuudessa juomisen valvonta on kyllä edelleen varsin yleistä), kunhan vain lapsen olosuhteet ovat (riittävän) turvalliset.
3. Uusinta uutta on se, että pyritään organisoimaan viranomaisten toimesta kattava valvontaverkosto joka herkästi reagoi lasten olosuhteiden puutteisiin: tätä kutsutaan varhaiseksi puuttumiseksi. Pahimmillaan se on ikävää vakoilua ja puuttumista vähänkin poikkeavien perheiden olosuhteisiin. Parhaimmillaan se on positiivista huolenpitoa ja auttamista.
Toinen ongelmallinen käsite tässä yhteydessä on huoli. Kun lukee viranomaisten asiakirjoja niin niissä on keskeisenä käsitteenä huoli: joko viranomaisella on huoli tai ei ole huolta. Tämähän siis riittää: ei tarvita näyttöä, ei tarvita varmuutta. Riittää kun on huoli! Kun tähän vielä lisätään Arnkilin “huolen vyöhykkeet”, niin lopputulos voi olla aika kauhea innokkaan sosiaalityöntekijän käsissä.
Tässä ei ole mitään foucault’laista epäsuoraa ja näkymätöntä tai itsekontrollia vaan kaikki tapahtuu hyvin suoraan ja avoimesti. Kontrolli on kontrollia ja vapaus on vapautta. Se kansalainen joka joutuu kokemaan muutoksen vapaasta, ei-valvotusta, ei-huolenalaisesta asemasta huolen kohteena olevaksi huomaa kyllä eron! Ja pääsy takaisin on todella vaikeaa: kun huoli on kerran syntynyt niin se ei suinkaan vähällä poistu. Itse olenkin tullut täysin allergiseksi sanalle huoli: heti kun lastensuojelun työntekijä ilmoittaa että hänellä on huoli tai hänellä ei ole huolta niin melkein jo siitä päättelen että kyseessä on henkilö joka ei pitäisi olla lastensuojelutyössä … Ja on iso ero kun lukee sellaisia selvityksiä, joissa pyritään mahdollisimman realistiseen otteeseen ja kiinnitetään tapaus todellisiin ongelmiin! On siis hyvää käytäntöä ja huonoa käytäntöä.
4. Sosiaalipolitiikka ja sosiaalioikeus: kun aikoinaan aloitin sosiaalipolitiikan opinnot teimme opiskelijoina selvän eron lainsäädännön ja sosiaalipolitiikan periaatteiden välillä: meitä kiinnostivat sosiaalipolitiikan asema tieteenä, yhteydet taloustieteisiin ja sosiologiaan, yhteiskunnan muutokset jne. Puhuimme aina vähän halveksivasti varsinaisesta sosiaalipolitiikasta “hallinnollis-juridisena” ilmiönä. Tapa ryhmittää sosiaalipolitiikan lohkot valtion budjetin päälukujen mukaan oli meistä väärä. On se vieläkin ongelmallinen: sosiaalipolitiikassa voi olla ongelmia jotka eivät näy lainkaan hallinnollisesti ja erilaisilla hallinnollisesti erotetuilla ilmiöillä voi olla runsaasti yhtymäkohtia (esimerkiksi toimeentulotukea, työmarkkinatukea tai yksinhuoltajan tukea saava ihminen on köyhä, mutta hallinnollisesti häntä kohdellaan aivan eri tavoin). Eräs hauska esimerkki oli minusta se, että uusi Työ- ja elinkeinoministeriö ei ollenkaan tunne pääsivullaan työttömyysilmiötä, vaan työttömät joutuvat hiukan haeskelemaan ennen kuin heidän palvelunsa löytyvät …
MUTTA silti juuri nämä juridiset määritelmät ovat ne jotka määrittävät sosiaalipolitiikan käytännön todellisuuden ihmisten kannalta! Vain kun ne hallitsee voi ymmärtää jotain huono-osaisten tilanteesta (tai siitä miten kivasti sosiaalipolitiikka ottaa huomioon keskiluokan edut…). Toisin sanoen, jokaisen sosiaalipolitiikkaa lukevan pitäisi viitsiä lukea Kaarlo Tuorin hieno Sosiaalioikeus kokonaan, eikä ainoastaan sen teoreettista johdantoa.
5. Mutta toisaalta juristien ja yhteiskuntatieteilijöiden välillä on ja pitää ollakin olennainen ero: siinä missä juristille vain pykälät merkitsevät jotain ja lain alkuperäinen tarkoitus on täysin hämärtynyt (niin kuin vaikkapa Urpo Kankaalle joka saattaa osata Haagin sopimuksen etu- ja takaperin, mutta ei ole tajunnut mikä sen tarkoitus on, eli estää pienten lasten luvaton maasta pois vieminen tai isompien lasten kohdalla suojata heitä siltä että heidät viedään vieraisiin oloihin jonne he eivät halua) niin yhteiskuntatieteilijän tulee osata pitää silmällä lain tarkoitusta ja sen toteutumista. Lailla toimeentulotuesta on tärkeä ja hieno tarkoitus, joka ei toteudu; sama koskee vaikkapa sosiaalihuollon asiakaslakia, jonka piti turvata asiakkaan asema mutta joka käytännössä antaa virkamiehille mahdollisuudet asiakkaiden tietojen levittämiseen suurin piirtein kenelle vain (esim käräjäoikeudelle toisen osapuolen intressissä toista vastaan).
Tämä on siis sosiaalipoliittisten lakien keskeinen ongelma: ne lähtevät kauniista periaatteista, mutta tuottavat kamalia lopputuloksia kun lukee niiden kaikki rajoitukset ja “muutoin”-säännöt. Ne ovat täysin löysiä ja avoimia suhteessa virkamiehiin ja (lähes) aina epäedullisia suhteessa asiakkaisiin tai ns. edunsaajiin. Niiltä puuttuu laskutaito ja poikkeuksien ymmärtäminen: ne saattavat sulkea pois piiristään muutaman sata tai tuhat edunsaajaa jotka tämän rajoituksen kautta joutuvat kärsimään todella paljon. Jos esimerkiksi sairausvakuutuslaissa sanottaisiin että sairauspäiväraha päättyy 300 päivärahavuorokauden jälkeen jos edunsaaja on tähän mennessä saanut työkyvyttömyys eläkkeen tai muun etuuden ja jos näin ei ole päivärahan maksatus jatkuu. Tämä olisi minusta aika reilua, eikä tulisi kalliiksi. Nyt meillä on väliinputoajia, jotka ovat sairaita, odottavat ratkaisua tai esim valituksen tulosta, ja joutuvat hakemaan toimeentulotukea. Vain puhdasverinen juristi voi pitää tätä oikeudenmukaisena (ks. blogini HS/sosiaalitapaus).
Eli yhteiskuntatieteilijät: lukekaa lakeja, mutta etsikää lain tarkoitusta ja sen toteutumista! Mutta toisaalta älkää rikkoko lakeja vaan pitäkää niistä kiinni, koska ne ovat myös kansalaisen ainoa turva. Tämän sanon siksi, että juuri lastensuojelussa näyttää olevan sellainen henki, että lain liian tarkka noudattaminen estää meitä pelastamasta lapsia vanhemmiltaan …
6. Viimeiseksi: psykiatrit ja psykologit! Näitä tapauksia setvittäessä on helppo huomata että sekä yksilöpsykologisilla teorioilla että psykiatrien ammattikunnalla on aivan olennainen (ja minusta kielteinen) merkitys lastensuojelussa. Koko terminologia on usein peräisin psykologiasta ja psykiatriasta (esim. “rajaton käyttäytyminen”) . Varsinkin psykiatrin lausunto on puhdasta jumalan sanaa johon ei voi puuttua. Jos psykiatri on sitä mieltä että jollain ihmisellä on psyykkisiä ongelmia tai hän saattaa kehittää sellaisia, niin tähän on siis uskottava. Tai ainakin sosiaalityöntekijät mielellään uskovat. Muistan itse kun olin ensi kertaa sosiaalilautakunnan jaostossa ja yhtäkkiä paikalla ollut psykiatri (ei jaoston jäsen), kuunneltuaan pikku poikaa joka oli mukana kokouksessa vastustamassa huostaanottoaan, töksäytti “tuo poika on kävelevä aikapommi” (silloin ei ollut vielä tapahtunut mitään Myyrmäen tai Jokelan katastrofeja!). Minusta poika kuulosti varsin normaalilta ja rohkealtakin kun uskalsi lautakunnan kokouksessa vastustaa sijoitustaan (joka sittemmin kumoutuikin hallinto-oikeudessa). En tiedä mitä pojalle on nyt käynyt, mutta sen jälkeen olen kyllä ihmetellen lukenut psykiatrien lausuntoja joita he tekevät usein hyvinkin lyhyiden tapaamisten perusteella ja jotka saattavat ratkaista ihmisten kohtaloita pitkiksi ajoiksi.
Tässä suhteessa yhteiskuntatieteilijällä on paljon turvallisempi tilanne. Vaikka ei kuuluisikaan sellaiseen koulukuntaan joka ei halua sanoa mistään mitään varmaa ja jonka mielestä yhteiskunta on aivan liian monimutkainen ja aivan erilainen kuin ennen, niin emme me siltikään kovin varmoja väitteitä voi esittää syistä ja seurauksista (paitsi siitä että viinan hinnan korottaminen Suomessa säästää ihmishenkiä ja alentaminen taas tappaa, ks. HS-Sosiaalitapaus). Emmekä varsinkaan yksilöiden kohtaloista: emme voi sanoa että juuri tämä juoppo tulee kuolemaan kun hinta laskee.
Kuitenkin juttu on niin että psykiatrian empiria on melko epävarmaa ja varsinaista tieteellistä näyttöä heillä ei ole kuin nimeksi. Psykoanalyysissa ei lainkaan. Mutta psykologisoiva diskurssi on levinnyt erittäin tehokkaasti yhteiskuntaan: tästä aiheesta paras suomalainen kirjasarja on Janne Kivivuoren ns Psykotrilogia: Psykokulttuuri, Psykopolitiikka, Psykokirkko.
Eli käyttääkseni ikivanhaa muotoilua: juristeiksi emme voi tulla, psykologeiksi/psykiatreiksi emme halua, olkaamme siis rehellisiä yhteiskuntatieteilijöitä! Tosin tähän voisi vielä lisätä sen, että ei kannata myöskään pyrkiä filosofiksi tai puhtaaksi teoreetikoksi: silloin ikään kuin leikkaamme pois olennaisen osan yhteiskuntatieteestä kun jätämme empirian pois …
Kommentteja: 13
Lastensuojelussa pakkoauttamisesta tuskin koskaan päästään, sillä jos vanhempi ei pysty huolehtimaan lapsestaan, on hyvinvointivaltion toimjoiden velvollisuus puolustaa lapsen etua ja oikeuksia. Sensitiivisyys ja lapsen mielipiteen kunniottaminen ovat tässä työssä ehdottomasti tärkeitä, koska ajetaan “heikomman” ja “puolustuskyvyttömämmän” asiaa. Lapsi ei ole vielä kykenevä huolehtimaan itsestään; jonkun on se oikeudenmukaisuuden nimissä tehtävä.
Luentosarjalla on esitelty sossuja epäpätevinä, innokkaina touhuajina, jonka itse koen olevan taas yhden naisvaltaisen ammattikunnan halventamista ja mustamaalaamista ilmeisen yksipuolisesti. Käsittämätöntä, että tällaista suhtautumistapaa suorastaan opetetaan yliopistotasolla.
JPR: Kiistän jyrkästi mustamaalaavani yhtä naisvaltaista ammattikuntaa! Minun tarkoitukseni on kyllä toivon mukaan tullut varsin selväksi: puuttua lastensuojelussa yhä esiintyviin epäkohtiin ja saada niihin muutoksia. Huomattakoon että olen pyrkinyt dokumentoimaan jokaisen tapauksen varsin hyvin. Ei siis mitään abstraktia käytäntötutkimusta vaan konkreettisten tapausten pohjalta nousevaa pohdiskelua
Ks. myös kommentti 141 ja vastaukseni siihen.
Kurssi on ollut äärettömän kiinnostava, erityisesti siksi, että tällaiseen populismiin en ole yliopistolla opiskelu-urani aikana törmännyt. Virkistäväähän tämä “tylsän teorian” lomassa on ollut, mutta myös hyödyllistä. Kurssin aluksi olin aika lamaantunut sosiaalityöntekijöiden leimaamisesta, juuri niin kuin Eeva yllä kirjoittaa. Lastensuojelusta puhuttiin kuin jonain “pahan koneistona”, sossuista tunteiden vallassa puuhastelevina ilkeinä, miesvihamielisinä tyyppeinä. Kurssin aluksi tuli olo, että miksi kouluttaudun tähän ammattiin kun lokaa tulee niskaan tältäkin taholta. Mutta loppu hyvin kaikki hyvin. Lastensuojelutyö kiinnostaa edelleen. Vaikka Roos ei esittänytkään kurssin lopussa sellaisia hyviä käytäntöjä, mitä olin odotellut, oli kiva kuulla muiden kurssilaisten, siis niiden jotka tuntevat lastensuojelua monipuolisemmin kuin JPR, juttuja hyvistä käytännöistä ja onnistuneesta sosiaalityöstä.
JPR: Protestoin termiä populismi: viittaan vastaukseen Eevan kommenttiin (nro 134) Olen (huom!) käsitellyt myös tapauksia jossa (nais)sosiaalityöntekijät ovat kohdelleet kaltoin naisia sekä joitakin miehiin kielteisesti suhtautuvia miessosiaalityöntekijöitä (Pierren tapaus). En siis missään nimessä ole esiintynyt miessukupuolen puolesta naisia vastaan. Olen arvostellut liiallista kontrollia ja kieltäytymistä ottamasta huomioon niin lasten kuin vanhempien näkökulmaa
En oikein ymmärrä kommenttia siitä, että yksilöpsykologisella koulukunnalla ja psykiatreilla on kielteinen merkitys lastensuojelussa. Kokemukseni mukaan nämä ammattiryhmät tekevät hyvin arvokasta työtä esim. lastensuojelussa laitoshoidossa olevien lasten ja nuorten kanssa, joilla saattaa olla hyvin rankka lapsuus takanaan.
On totta, että varmasti pääsääntöisesti psykiatrien lausuntoja pidetään pitävinä ja oikeellisina. Toisaalta voisi ehkä ajatella, että psykiatreilla/psykologeilla on koulutuksensa pohjalta pääsääntöisesti ammattitaitoa, jonka pohjalta lausunto kirjoitetaan? Tulee hiukan sellainen tunne, että tapauskuvauksissa esiintyneet ylilyönnit ja virhearvioinnit yleistetään koskemaan koko ammattikuntaa… Psykiatrien lausuntoihin (kuten lääkärien yleensäkin) liittyy ainakin Suomessa vahva painoarvo. Lausunnon pitäminen “jumalan sanana” on kuitenkin minusta liioittelua. Jos lausunto tuntuu virheelliseltä, voi pyytää toista psykiatria/psykologia arvioimaan tilanteen. Se, miten tämä käytännössä toteutuu on tietenkin eri asia.
Olen samaa mieltä, että muutamat yksittäistapaukset eivä vielä kerro koko tarinaa, eli ei voi tehdä yleistyksiä muutamien tapausten perusteella. Kuitenkin minua kiinnostaisi tietää juuri se, mitä tapahtuu, jos lausuntoon ei olla tyytyväisiä? Onko mahdollista saada toiselta psykologilta/psykiatrilta toinen mielipide?
JPR: Lapsia, varsinkaan pieniä, ei voi tutkia kovin monta kertaa. Vanhemmat tappelevat usein näistä tutkimuksista (siis saako tutkia ja kuka saa tutkia) ja huostaanottotilanteissahan heillä ei ole juurikaan sananvaltaa asiaan. Sosiaalitoimistot voivat valita itse lausunnonantajan, ja joissakin tapauksissa on selvästi valittu ns. lausuntoautomaatteja joilta saa määrätynlaisen lausunnon täysin varmasti. Siinäkin mielessä olisi erittäin tärkeää, että lausunto on perusteltu, jolloin siitä voi pyytää jonkun toisen psykiatrin mielipiteen.
Suville vastaisin, näin käytännön kokeneena, että esimerkiksi 9-vuotiaan pojan tapauksessa lastenpsykiatrien lausunnot eivät olleet yhteneväisiä.
Sairaalassa ei lastenpsykiatrin vaihtaminen toiseen tule kysymykseen, ja jos tällaista ehdottaa, on todennäköistä että kaikki mitä haluaa kertoa, hankaloittaa toimintaa valtavasti. Kaikki eivät toimi näin, mutta joillakin lastenpsykiatreilla valitettavasti on tämä jumalasyndrooma.
Ymmärrän Eevan ja Tuulian harmistuksen siitä, että monimutkaisten tapausten kanssa työskentelevien lastensuojelutyöntekijöiden ammattitaitoa kyseenalaistetaan ja kritisoidaan. Itse myös sosiaalialalla työskentelevänä olen törmännyt usein ”niuhottava sossun täti”-tyyppiseen keskusteluun, mutta samalla myös suomalaisessa sosiaalityössä vallitseviin arvoasenteisiin ja jopa suoranaiseen ammattitaidottomuuteen. On todella tärkeää, että näistä epäkohdista puhutaan, kiertelemättä ja välillä äänekkäästikin, kunhan kritiikki on asiallista ja perusteltua.
Sosiaalityön eri osa-alueilla pahimpana helmasyntinä on mielestäni vanhanaikainen vastakkainasettelu asiakkaan ja työntekijän välillä. Tämä epäkohta on jo lainsäädännön tasolla tunnustettu, jonka vuoksi mm. uusi lastensuojelulaki korostaa enemmän yhteistyötä ja asiakkaan kuuntelemista. Samaan kuntapalvelukulttuurin muutokseen tähtää myös päivähoidon alueella valtakunnallinen varhaiskasvatussuunnitelma, jossa asiakkaan osallisuutta itseään ja perhettään koskevassa päätöksenteossa halutaan vahvistaa.
Vaikeita tilanteita syntyy kun työskennellään ihmisten kanssa. Ei ole montaakaan muuta työn aluetta, jossa joudutaan tekemisiin niin voimakkaiden tunteiden kuin rationaalisten lakipykälienkin kanssa.Uskon, että avoimeen päätöksentekoon pyrkiminen, asiakkaan ymmärtäminen toimivana subjektina, ei passiivisena objektina sekä erehtymättömyyden kaavun poisheittäminen tervehdyttäisi käsityksiä sosiaalityöstä ja lisäisi luottamusta esim. lastensuojelutapauksessa käsittelyn asianmukaisuuten.
Roosin tarkoituksena tällä luentosarjalla on ollut osoittaa lastensuojelussa vallitsevia epäkohtia. Hän kiistää mustamaalanneensa sosiaalityöntekijöitä ammattikuntana (osansa tosin ovat saaneet psykologit ja psykiatritkin), mutta tapa, jolla hän on asioita esittänyt, on mielestäni kuitenkin johtanut tällaisen mielikuvan syntymiseen, sillä sosiaalityöntekijät on mm. esitetty härkäpäisinä, innokkaasti energiaansa lasten elämän pilaamiseen käyttävinä puuhastelijoina, jotka aiheuttavat harmaita hiuksia puolustuskyvyttömille isäparoille… toki saa olla prosoiva, mutta sillä voi olla vaikutuksia, joita ei ole tarkoitettu. Mielestäni on hyvä, että sosiaalityöntekijöiden toimintaa on kurssilla käsitellyissä tapauksissa kyseenalaistettu, mutta näiden yksittäisten toimijoiden perusteella koko ammattikuntaa ei ole tarkoituksenmukaista asettaa huonoon valoon. Hyvien käytäntöjen käsitteleminen kritiikin rinnalla ei olisi johtanut näin voimakkaiden negatiivisten mielikuvien syntymiseen sosiaalityöntekijöistä ja lastensuojelun esittelyyn vähintäänkin arvelluttavana ja kyseenalaisena toimintana.
JPR: En voi mitään sille jos syntyy tällainen mielikuva, mutta sanotaanko näin: pyytäisiin miia j:tä esittämään kaikki ne kohdat näissä esillä olevissa teksteissä joissa annetaan kuva että kaikki lastensuojelun työntekijät ovat kelvottomia ja lastensuojelu on yleisesti ottaen kyseenalaista … Lupaan muokata ne sellaisiksi että tällaista käsitystä ei pääsisi syntymään!
Ja jos näiden hyvien käytäntöjen osoittaminen ei ole kurssin puitteissa mahdollista, olisi mielestäni voinut enemmän korostaa sitä, että käsitellyt tapaukset eivät välitä lastensuojelun koko kuvaa ja etteivät ne edusta kovinkaan suurta osaa lastensuojelun kentästä. Joka tapauksessa kurssi on herättänyt kiivaita puheenvuoroja ja voimakkaita tunteita, mikä on vain hyvä asia!
Näin sosiaalipolitiikan opiskelijana kuulun varmasti mitä suuremmissa määrin siihen joukkoon, jolle sosiaalityö ja lastensuojelu on melko vierasta aluetta. Itse olen ainakin huomannut, että kurssilla käsiteltyihin tapauksiin olen ensimmäiseksi reagoinut tunteella, kun tietopohja ei ole ollut niin vahvoilla. Näin ollen varmaan omatkin kommentini on voinut ainakin jossain määrin ajatella lastensuojelua ja sen parissa toimivia ihmisiä leimaaviksi (ei todellakaan tarkoitus). Sillä väistämättä ensimmäisenä on asettanut itsensä vääryyttä kokeneiden vanhempien tai lasten asemaan, ei niinkään sosiaalityöntekijän sijaan.
Toisaalta nyt kurssin päätyttyä on voinut todeta, että näiden muutamien tapaustenkin perusteella on saanut konkreettisempaa kuvaa, kuinka erilaisten ja monimutkaisten tapausten kanssa lastensuojelun työntekijät todellisuudessa toimivat. Lisäksi kurssilla käyty keskustelu ja työtä lastensuojelun parissa tekevien kommentit ovat olleet myös avartavia.
Mutta tosiasiahan on, että aina ne tapaukset puhututtavat, missä jokin on mennyt pieleen, vaikka rinnalla olisi vastaavasti kymmeniä tapauksia, joissa on toimittu oikein ja päästy hyvään lopputulokseen. Jälkimmäisestä ei kuitenkaan yleensä uutisoida ja eikä se varmaan myöskään lohduta sitä perhettä, jossa esim. lapset ovat joutuneet olemaan erossa vanhemmista pitkiä aikoja ilman perusteltua syytä. Toimintakenttä ei ole siis mikään helpoimmasta päästä ja ylipäänsä varmasti sellainen, jossa ei virhearviointeja sallittaisi. Asiaa ei varmaan auta myöskään se, että nykyisin sosiaalityöntekijät ovat monissa kunnissa ja kaupungeissa ylityöllistettyjä.
Kurssi on herättänyt paljon keskustelua ja ihmisillä on näihin aiheisiin lukuisia mielipiteitä. Mielestäni jo sitä, että näistä asioista puhutaan ääneen ja uskalletaan kritisoida puoleen ja toiseen voidaan pitää varsin onnistuneena oppimisprosessina. Harvoin pääsee yliopistolla seuraamaan tapauksia todellisuudesta ja harvoin kuulemme teorioiden läpi luennoitsijoiden todellisia mielipiteitä. Onko tämä sitten teorian puutetta ja epätieteellistä höpötystä, en koe näin. En usko, että mikään teoria kantaa ilman omakohtaista kokemusta aiheesta ja todellisen ja aidon kiinnostuksen heräämistä.
Tämä kurssi on mielestäni onnistunut herättämään mielenkiinnon aiheeseen lastensuojelu, myös niillä opiskelijoilla, jotka eivät aiheesta aikaisemmin juurikaan tienneet. Ymmärrän, että lastensuojelun parissa työskentelevät kokevat nämä esimerkkitapaukset ylilyönteinä ja mahdollisesti jopa omaa ammattikuntaa loukkaavina kärjistyksinä. On kuitenkin mielestäni tuotu alleviivatusti esille, että nämä tapaukset ovat niitä ikävimpiä tapauksia lastensuojelun historiassa, ei koko totuus. Epäonnistuneet tapaukset antavat meille paljon enemmän tilaa tulkinnalle ja ymmärrykselle siitä mistä asioista onnistunut lastensuojelu voisi koostua, kuin onnistuneiden lastensuojelutapausten läpikäynti.
Nyt kun kiinnostus tai katkera epäily on herännyt voimme sitten lähteä todella tutkimaan tätä maastoa tarkemmin – sen onnistuneita ja epäonnistuneita tapauksia. Yliopisto-opiskelijoina osaamme varmasti tarkastella kaikkea kriittisellä silmällä emmekä heittäydy sokeasti virran vietäväksi.
Sosiaalityön opiskelijat pääsevät tutustumaan todellisiin “lastensuojelutapauksiin” työharjoitteluidensa kautta. Onneksi näin, sillä mielestäni tämä kurssi antaa lastensuojelun käytännöstä jokseenkin hämärän kuvan, joka ei vastaa ainakaan sitä käytäntöä jota itse olen nähnyt. Epäkohdat on hyvä nostaa pöydälle, mutta kun se tapahtuu näin tiukasti tietynlaisesta etukäteen määritellystä negatiivisesta näkökulmasta, jää paljon kysymyksiä vailla vastauksia. Mielenkiintoista olisi ollut kuulla kokenutta lastenvalvojaa ja lastensuojelun sosiaalityöntekijää vierailevana luennoitsijana vastaamassa luennoitsijan esittämiin tulkintoihin tapauksista.
Huostaanotto, etenkin tahdonvastainen, on äärimmäinen toimenpide, ja lastensuojelu ei suinkaan ole yhtä kuin huostaanottojen tehtailu. Olen kokenut tämän välillä unohtuneen lukiessani kommentteja luennoilla esiteltyihin tapauksiin.
Kolmas johtopäätös kurssista koskee huolen vyöhykkeitä. Ymmärrän huolen käsitteen käytännöllisen hyödyn esimerkiksi työntekijöiden välisessä keskustelussa tai kun asiakkaan kanssa otetaan puheeksi jokin työntekijää huolestuttava asia. Itse huolen vyöhyke-ajattelu minua kuitenkin kammoksuttaa. Jos on huoli, niin mielestäni silloin tartutaan toimeen eikä seurata sivusta huolen etenemistä vyöhykkeillä. Huolen vyöhykkeistä väistämättä mieleeni tulee tietynlainen riski-ajattelu; lasketaan riskejä ja toimitaan vasta kun riski on tarpeeksi iso. Tällainen ajattelumalli mielestäni vain lisää lastensuojelun käytännön harmaita alueita eikä suinkaan poista niitä.
Se, että huoltajuusriidat vaativat lastensuojelun interventiota on ilmiönä mielenkiintoinen, ja juuri sen seuraaminen, miten pitkälle vanhemmat ovat lapsen edusta välittämättä valmiita menemään, on shokeeraavaa. Kenties se kertoo jotakin vanhemmuudesta tässä ajassa?
JPR: Täällä on esitetty että olisi voinut järjestää paneelikeskustelun tai kutsua paikalle kokeneita lastensuojelutyöntekijöitä. Kuuntelijoiden joukossa on kyllä ollut pitkään ammatissa toimineita, joista jotkut ovat myös esittäneetkin vastakommentteja. Paneelikeskustelu olisi vieläkin mahdollista toteuttaa.
Psykologien ja psykiatrien lausuntojen kaikkivoipaisuuden vaikutelma on ollut kurssilla läsnä. Tämä on ollut asia, johon en ollut aiemmin (yksi syy voi olla se, etten juuri tiedä lastensuojeluasioista) kiinnittänyt huomiota. Menneellä 3. periodilla myös eräässä lukupiirissä puhuttiin esim. yhteiskunnassa välillä vallitsevasta psykologisaatiosta, Dr Phil -kultista joidenkin keskuudessa ja Janne Kivivuoren Psyko-trilogiakin mainittiin.
Tämä psykologian väärinkäyttöaspekti on ollut tämän vuoden ensimmäinen “uusi”, mielenkiintoinen asia minulle ja se on sangen virkistävää. Mukavaa, kun uusia konstruointeja paljastuu ja nostetaan esiin, niitä on hyvä tunnistaa.
Kaikille keskusteluun osallistuneille.
Tapausta 9-vuotias poika hyvin läheltä läheltä seuranneena, olen suorastaan rauhallinen sen vuoksi, että kommentit ovat osoittaneet osallistujien kyvyn paneutua tapauksiin, vaikka eivät voikaan saada tapauksiin liittyvää kaikkea tietoa. Tämä antaa uskoa siihen että tulevaisuus on helpompaa kaikille asianosaisille.
Voihan olla, että joku teistä vielä tulevaisuudessa aukaisee tämän Gordionin solmun. Siten voisi alkaa todellinen yhteistyö vanhempien, medisiinareitten ja lastensuojeluviranomaisten kesken. Nythän sitä ei ole.