Istun pilvenpiirtäjässä kiinalaisessa 6 miljoonan hengen pikkukaupungissa. Ympärilläni avautuu näkymä lasiseinäjäisiä pilvenpiirtäjiä ja monta kymmentä rakenteilla olevaa vastaavaa rakennusta. Huoneiston lattiat ovat marmoria ja parkettia. Huoneessa hyrrää automaatti-ilmastointi ja ruotsalainen ilmanpuhdistin. Pilvenpiirtäjän juurella näen siirtotyöntekijöiden asentavan juuttiköysiä 200-metrisen rakennuksen pesemisoperaatiota varten. Heidän ohitseen ajaa autotallista jono Maserateja, Porscheja ja Bentleyjä. Olen maailman talouden uudessa keskuksessa. Tai näin Wall Street Journal sitä varmaan kutsuisi … jos vain saisin sen Internet-sivut auki!

Pystyn tilaamaan aitoa intialaista ruokaa oven taakse alle 30 minuutin toimitusajalla ja euron kuljetusmaksulla. Huoneessa pörrää kevyesti kolme siivoojaa yhtä aikaa eikä apua mahdollisiin korjauksiin tarvitse odottaa viittä minuuttia kauempaa. Ikkunastani näen puolenkymmentä Starbucksia, joista yhteenkään ei tarvitse jonottaa kuten Akateemisessa. Voin saunoa, uida, joogata, juosta ja nauttia drinkkejä muutaman kerroksen siirtymisellä. Mutta en voi lukea lehteä, en.

Näen Hesarin jutut, mutten kommentteja. Ne on blokattu. Shanghain Dailyn lapsenomaisia uutisia voin lukea koska media on Kiinan kontrolloima. Kriittisiä näkemyksiä sieltä on turha etsiä. BBC ja CNN toimivat, Guardian ei. Guardianin sivujen toimimattomuus ei päivääni pilaa, toisin kuin epävarmuus tiedosta, josta saatan jäädä paitsi. Tiananmenin aukion googlaaminen antaa tulokseksi sivukaupalla kukkaistutuksia. Kiinan mielestä kyseenalaisten hakusanojen käyttämien aiheuttaa netin hidastumisen ja lopulta yhteyden kaatumisen. Välillä selain väittää, etteivät sivut ole enää toiminnassa. Totuus selviää vain matkustamalla muualle ja ottamalla VPN:n käyttöön.

VPN (Virtual Private Network) -palvelun avulla otetaan salattu yhteys ulkomailla olevaan palvelimeen, josta on pääsy sensuroimattomaan internetiin. VPN-palveluiden vertaaminen, niiden asetusten säätäminen ja yhteyksien muodostaminen ovat ihan oma ohjelmanumeronsa Kiinassa. Koska internet ei toimi ajatuksen nopeudella Kiinassa ylipäätään, ja VPN-yhteyden kautta se on vielä hitaampi, niin useamman VPN-yhteyden muodostettuasi et olekaan tiedon valtatiellä vaan mökkitiellä. Päästäkseni käsiksi tieteellisiin artikkeleihin muodostan ensin VPN-yhteyden maksullisen palvelimen kautta Yhdysvaltoihin ja siitä sitten Helsingin yliopistolle. Tätä prosessia varten ihmisellä täytyy olla aikaa, tekniikkaa ja kärsivällisyyttä. Viimeinen loppuu yleensä ensimmäisenä.

VPN-hakusana ei tietenkään toimi hakukoneissa Kiinassa. Ensin pitää saada salattu yhteys jonnekin, josta VPN-ohjelmiston voi asentaa ja palvelun tilata. Kiina blokkaa säännöllisesti avoimia portteja ja palveluntarjoajat yrittävät löytää uusia madonreikiä Suuren Palomuurin ohi. Työnteko tällä tavalla on kohtuullisen sujuvaa tai täyttä tuskaa päivästä, käyttäjämäärästä, sensuurin tehokkuudesta ja poliittisesta tilanteesta riippuen. Mutta VPN-yhteyden saatuasi hakusana ”Tiananmen” antaa jotain aivan muuta kuin kukkasten kuvia.

Millä perusteella uutislähteitä sitten blokataan? Ulkomaisen median mukaan kriittiset jutut Kiinan päättäjistä saavat viestintäyhtiön hyvin äkkiä viranomaisten hampaisiin ja yksittäisten toimittajien viisumianomukset eivät enää menekään läpi. Vaikka tavallinen matkaaja pääsee Kiinassa kohtuullisen vapaasti minne mieli sattuu halajamaan, niin ei toimittajien kohtelu suinkaan ole yhtä lämmintä. Pressikortti on suurin piirtein viimeinen dokumentti minkä haluaisin taskustani löytyvän kun viranomaiset lähestyvät turistialueen ulkopuolella. Eihän meidän ekspattien kokema Kiina tietysti ole näin dramaattinen. Draamaa luemme kirjoista ja lehdistä koska kiinalaisten kansalaisten todellisuus on meistä niin kaukana.

Miksi sillä on väliä?

Koska miljardi ihmistä, jotka koulukirjoistaan lukevat, että ”Japani on paha” eivätkä pääse käsiksi muuhun informaatioon, eivät noin vain muutu sen informaatioyhteiskunnan kuluttajiksi, joiksi niitä taloussanomissa niin iloisesti kaavaillaan. Saasteiden lisäksi sensuuri on asia, joka on sen ulkopuolelta hankala havainnoida. Sensuuri ei ole vain sitä, ettet pysty lukemaan mitä haluat – se on sitä, ettet tiedä mitä sinun pitäisi pystyä lukemaan! Sensuuri estää tiedon löytämisen, mutta se estää myös kommunikaation ja tekee ihmisistä vainoharhaisia. Niidenkin kohdalla, joihin sensuuri ei suoranaisesti vaikuta, luo pelkkä järjestelmän olemassaolo itsesensuuria: koska et tiedä mistä sanomisistasi joudut pulaan, on turvallisinta olla sanomatta mitään. Ja olisi ihastuttavan naiivia olettaa, että pahin mitä tapahtuu, on oikeudenkäynti ja tuomio.

Kiinan harjoittama ja vaatima sensuuri yltää jo kauas Kiinan ulkopuolelle. Länsimaisetkin tiedotusvälineet ovat sensuroineet juttujaan, jottei heitä häädettäisi Kiinasta ja viestien sävyä vesitetään joissain tapauksessa positiivisemmaksi hyvien välien turvaamiseksi. Kiinassa ja Kiinasta puhuttaessa et voi koskaan tietää kenen totuutta sinulle tarjoillaan ja minkä tarkoitusperän edistämiseksi. Internet Explorerin oletushakukone Bing sensuroi kiinankielisiä hakutuloksia maailmanlaajuisesti. Sekä New York Timesin että Bloombergin on syytetty sensuroivan artikkelejaan Kiinan toimintansa turvaamiseksi. Mutta mikä viestintäarvo on sellaisella mediayhtiöllä, joka toimii viimekädessä vain Kiinan valtion tiedottajana?

Kanter (1988) kirjoittaa innovaatioiden syntyvän ympäristössä, jossa ihmiset ”tekevät mitä täytyy tehdä”. Tämä ei kuvaa Kiinaa. Koska ihmisillä ei ole mahdollisuutta verkostoitua tehokkaasti Kiinan ulkopuolella, ovat he vääjäämättä jäljessä siitä, mitä muu maailma touhuaa. Miljardin ihmisen vaillinainen koulutus tuottaa kopiokulttuurin: miten luoda uutta ja omaa ellei tiedä mitä muut ovat tehneet ja keksineet? Miten varmistua siitä, ettei oma idea oli jo sata kertaa testattu jos tiedon saaminen edellyttää rahaa ja resursseja poistua maasta. Nykyjärjestelmä pitää tehokkaasti huolta siitä, ettei suuri osa kansalaisista ole mukana tulevaisuuden luomisessa. Nämä samat ihmiset eivät myöskään ole niitä kuluttajia, joita maailma suorastaan kuolaten odottaa. Ellei yksilöllä ole oikeaa tietoa, ei hänellä ole edellytyksiä toimia tietoyhteiskunnassa.

Vaurastumisella saadaan pidettyä keskiluokka kurissa ja tyytyväisenä, muttei heistä pelkällä rahalla kapitalismin supermalleja tehdä. Modernissa markkinataloudessa toimiminen edellyttää tietoa ja jatkuvaa pääsyä tietoon, kriittistä lukutaitoa ja mahdollisuutta kyseenalaistaa. Rikas henkilö osaa epäilemättä kuluttaa, mutta osaako hän investoida jos käytössä on vain korruptoituneet osakemarkkinat? Ja täytyy olla todella rikas, että uskaltaa luopua rahoistaan, koska keskiluokalle pankkitili vastaa sosiaaliturvaa. Osaavatko ihmiset, joille valtio kertoo absoluuttisia totuuksia talouden tilasta, tehdä valistuneita valintoja siitä, minne rahansa laittavat? Voivatko kuluttajat ostaa mitään turvallisin mielin kun kuluttajansuojajärjestelmää ei ole, eikä yritysten sanaan voi luottaa?

Mutta ei tiedolla ole merkitystä vain taloudessa. Sillä on merkitystä kaikessa. Ilman vapaata tietoa ihmiset eivät voi täysvaltaisesti osallistua oman yhteiskuntansa toimintaan eivätkä toimia oman yhteiskuntansa ulkopuolella. Korkeakin koulutus on käytännössä merkityksetön, ellei henkilö ymmärrä, mistä muu maailma puhuu ja ellei hän pysty hahmottamaan maailmaa muidenkin näkökulmasta. Kiinalaiset ihmettelivät tiettyjen kansainvälisten keskustelujen yhteydessä, miksi länsimaat ovat niin Japanin puolella saarikiistassa; mikseivät länsimaat ymmärrä kuinka paljon he ovat auttaneet Tiibetiä ja miten vaikeaa kaikille muille tuntuu olevan ymmärtää, että Taiwan on osa Kiinaa. Mistä aloittaa? Kiinalaisista monet ovat oppineet Toisesta Maailmansodasta sen, että Japanilaiset teurastivat kiinalaisia siviilejä, mutteivät sitä, että siinä sodassa oli muutama muukin maa mukana. Heille on uutinen, että Kiinaa pidettiin Tiibetin valloittajana eikä vapauttajana tai että Taiwan oli Kiinaa vain kiinalaisille. Nenäkkäin kysyjän kanssa pohdit sitten nopeasti itseksesi, periikö rehellisyys maan vai perisikö täällä kohteliaisuus. Alanko nyt kertaamaan sadan vuoden historiaa länsimaiden näkökulmasta vai vaikuttaako se vain ilkeältä. Onko ilkeämpää olla holhoava ja sortua samaan sensuuriin, jonka ansiosta tähän kysymyksenasetteluun ylipäätään päästiin?

Tieto on valtaa, mutta se ei ole itsestäänselvyys. Suomessakin pompahtelee säännöllisesti vetoomuksia internetin sensuroimisen puolesta ”heikompien suojelemiseksi”. Tiedon käsiksi pääsyyn vaikutettaessa ei suojella potentiaalista tiedon uhria vaan sillä sensuroidaan kaikkia viestijöitä ja vääristetään kommunikaatiokanavia. Tiedon ääreen pääsemisen vaikeuttaminen näyttää kaukaa katsottuna romanttiselta paluulta yksinkertaisempaan aikaan, mutta se onkin vain yksinkertaistamista sanan surkeimmassa merkityksessä: valitsemalla tarvittava tieto ihmisten puolesta, heidät tyhmennetään. Ihmiset eivät tämän jälkeen osaa etsiä tietoa, he eivät osaa valikoida sitä eivätkä he kykene käsittelemään sitä. Tämä ei ole kenenkään etu.

Suomessa on suorastaan huimat mahdollisuudet löytää tietoa ja luoda sitä! Meillä on tehokas peruskoulu, jonka ansiosta suurin osa kansalaisista osaa käydä ulkopoliittisia keskusteluja ja ainakin tietävät, että koulukirjojen ulkopuolelta saattaa löytyä totuus. Tässä mielessä suomalaisten epäluottamus politiikkoja kohtaan on paras kehu, minkä maalle voi antaa: meillä uskalletaan kyseenalaistaa! Maanlaajuisen kirjastoverkoston ansiosta (Voisin aidosti kirjoittaa itsenäisen blogimerkinnän otstikolla ”rakkauskirje kirjastolle” koska niin loistava laitos se on. Terkkuja vaan sinne Ylihärmän kirjastoon, joka on minun mielestäni merkittävyydessään Kiinan muuria paljon tärkeämpi paikka.) kirjojen ja lehtien lukeminen ei ole lompakon paksuudesta kiinni eikä valtiovalta käy polttamassa järjestelmää kritisoivia teoksia. Internetistä voi etsiä enemmän ja vähemmänkin oikeaa tietoa ja käyttää sitten omaa järkeään siihen, mitä uskoa. Tämän sisälukutaidon merkitystä ei pidä vähätellä.

Kiinasta poistuessamme pidimme yleensä ”JEEES! Facebookiin ilman VPN:ää!! OIKEITA UUTISIA! Sensuroimaton Google!”-ilopuheen joka kerta jo Koreaan päästyämme. Minulla on vielä se fiilis joka kerta kun laitan televisionkin päälle: ”NÄÄ EI KAIKKI OO VALTION KANAVIA!!!!”. On tämä vain hieno maa. Kieltäydyn lisäämästä tähän perään yhtään sitä presidentin peräämää nöyryyttä. Täällä Pohjanmaalla ollaan rinta rottingilla siitä, että sanotaan mitä ajatellaan eikä sorruta sensuuriin.

Susanna surffaamassa Hawailla – kaukana sensuurista