Minä ja luomu markkinoilla – mihin kohtaamisemme johtaakaan?

mikkolaSuomalainen luomutuottaja ja kuluttaja tuntuvat usein putoavan johonkin kummalliseen välitilaan kun puhutaan siitä, miten markkinat pelittävät luomutuotannon ja –kulutuksen kohtaamiseksi. Luomutuotannolla ei ole tukenaan tuotantotapaa korostavaa mediaa, joka havahduttaisi kuluttajia erilaisten ympäristö- ja ruokaskandaalien avulla ottamaan kantaa ruokaketjun toimintaan. Useimmiten tällaiset uutiset koskevat Keski-Euroopassa tavanomaista tuotantoa mutta myös luomutuotantoa.

Lisäksi luomutuottajilla on Suomessa harvoin mittakaavaetua puolellaan, eivätkä monen yrityksen voimavarat riitä puskemaan laajaa (teknologisten) uutuuksien valikoimaa markkinoille. Kuluttajat ovat tyytyväisiä tavanomaisen ruoan laatuun, joka kansainvälisesti onkin usein erinomaista. Lisäksi kaupan valikoimat ovat huikeat, nälkä pysyy loitolla paremmin kuin koskaan ennen ja ruoan osuus kulutusmenoista on suhteellisen pieni verrattuna aiempiin vuosikymmeniin. Miksi ihmeessä sitten pitäisi ostaa luomua, kun sen laatu ei aina vakuuta paremmuudellaan ja hintakin tuntuu joidenkin tuotteiden kohdalla oudon korkealta. Luomun ongelmana lienee lopulta myös suomalainen kuluttaja, joka harvoin tukeutuu ruokavalintoihin oman itsensä esittämisessä muille; tähän tarkoitukseen pukeutuminen on parempi identiteetin osoittamisen väline. Tasa-arvoinen ja tasalaatuinen ruoka kuuluvat Suomessa kaikille ja se ostetaan käytännössä kanta-asiakaskorttien johdattelemina kaupan suurista ketjuista.

Suomalaiset kuluttajat ovatkin kouliutuneet toimijoiksi markkinoilla, joilla voimme valita kulloistenkin tarpeidemme mukaan itsellemme parhaita tuotteita. Hetkellisessä joskin tottumusten hallitsemassa ’valintatilanteessa’ kaupassa kuluttajalle tulee harvoin mieleen, että olemme osa kansainvälisiä elintarvikekaupan markkinoita. Näiden tarjonnan osuus Suomessa kasvaa jatkuvasti; elintarvikkeiden tuonnin arvo on nykyisin noin kolminkertainen viennin arvoon verrattuna. Lisäksi kotimaisen tuotannon tuotantopanokset edustavat usein tuontitavaraa ja siten myös riippuvuutta kansainvälisistä suhdanteista ja markkinoista. Ruokaketjun tai oikeastaan ruokaverkostojen sisäiset valtasuhteet ovat usein hämärän peitossa, hajautuneena verkoston lukemattomiin säikeisiin, yksittäisiin sopimuksiin ja toteutuneisiin kauppoihin. Kaupan hyllyjen valtaisan valikoiman ääressä nuo riippuvuudet ja valtasuhteet ovat käytännössä näkymättömissä, mutta tämä seikka ei mitenkään estä niitä vaikuttamasta verkoston toimintaan joka hetki, vuodesta toiseen.

Maailman kauppajärjestön tehtävänä on edistää vapaata kauppaa ja siten tuotannon ja kulutuksen jakautumista suhteellisen edun periaatteen mukaisesti. Tässä ’uusjaossa’ ei mitenkään huomioida hygieenisiä, työterveyteen liittyviä, ympäristöä koskevia, (ruoka)kulttuurisia, poliittisia ja muita turvallisuusriskejä. Olisiko hyvä ajatus, että suomalaiset organisoisivat halvan luomusoijan tuotantoketjun Ukrainaan nykyistä halvemman luomumaidon tuotantoa varten?

Jos sellainen käsite kuin kestävä kehitys on pätevä kuvaamaan toivottavaa kehityksen suuntaa, eikö se viittaa siihen, että jokaisen yksilön (kuluttajan) ja alueen tulisi olla mahdollisimman elinkelpoinen ja vastuullinen itsessään tai kauppaa tulisi käydä niiden välillä, jotka toimivat luotettavasti ja ennakoitavasti ja joiden kanssa kiistoja voidaan rakentavasti ratkaista? Tämän näkemyksen ei tarvitse johtaa ruokaketjun omahyväiseen itsekeskeisyyteen ja eristäytymiseen maailmankaupasta, mutta se voisi nostaa näkyviin nykyistä selkeämmin ruokaketjun hallinnan ja valtasuhteiden kehityskulkuja ja niiden riippuvuutta luonnonvaroista. Suomessa luomun markkinaosuus on nykyisin vain 1-2 % ja siitäkin melkoinen osa on tuontiluomua; tuskinpa kotimaisen luomun markkinaosuuden kasvu lisäisi merkittävästi omahyväisyyden ja eristäytymisen vaaraa. Sen sijaan se voisi huomattavasti lisätä suomalaisen ruokaketjun monimuotoisuutta, joustavuutta ja turvallisuutta. Ostajalla on nykyisin jopa mahdollisuus keskustella luomutuottajan kanssa tuotantotavasta ja hinnoista, ainakin toreilla ja ruokapiireissä.

Olisiko nykyistä poliittisempi kuluttajuus markkinoiden tarjoama mielenkiintoinen mahdollisuus, luomutuotteilla kun on oma merkintänsä, jolla ne erottuvat muista? Olisiko suomalaisten kuluttajien syytä kehittää identiteettiään enenevästi myös ruoan avulla ja harkita keinoja, joilla tehdä luomukulutusta nykyistä näkyvämmäksi? Näin ajatellen luomutuottajille annettaisiin mahdollisuus kasvattaa osuuttaan markkinoilla, luoda ehkä uusia markkinakanavia kuten kumppanuusmaataloutta ja kaupunkiviljelyä, ja siten lisäksi monimuotoistaa ruokaketjua. Sen sijaan, että vaadimme ruokaketjun muilta toimijoilta vastuullisuutta, olisiko syytä vaihtaa passiiviset kulutustottumukset aktiiviseen ja vastuulliseen harkintaan siitä, mikä olisi meille itsellemme viime kädessä paras valinta suhdanteiden ja kauppataseiden vaihdellessa maailmankaupassa.

Kirjoittaja MMT Minna Mikkola toimii tutkijatohtorina Ruralia-instituutissa.