Rouva Jenni Haukio Seuran kolumnissaan vetää yksiviivaisesti jatkumon satujen verenhimoisesta sudesta ihmisten ennakkoluuloiseen suhtautumiseen sutta kohtaan ja siten sutta kohtaan koettuun pelkoon. Hämmennyn tämänkaltaisten yksinkertaistettujen syy-seuraussuhteiden edessä ja samalla pelkään turtumista samankaltaiseen julkisessa puheessa ja sidosryhmien kannanotoissa toistuvaan argumentointiin. Jotta emme rakentaisi totuutta yksinomaan näiden heittojen varaan, kehotan itse kutakin tykönään pohtimaan, olivatko Punahilkka ja Iso paha susi ennen susipelkoa vai sittenkin susipelko ennen Punahilkkaa?
Yksinkertaistaen voi todeta, että ihmiset pelkäävät suurikokoisia eläimiä enemmän kuin pieniä eläimiä; ihmiset pelkäävät terveydelle ja hengelle vaarallisia eläimiä enemmän kuin vaarattomia eläimiä; lähempänä vaarallisia eläimiä asuvat pelkäävät enemmän kuin niistä kauempana asuvat; naiset pelkäävät enemmän kuin miehet ja vanhemmat enemmän kuin nuoret. Mutta miksi ylipäätään pelkäämme nykypäivänä suurpetoja, jotka tilastojen valossa ovat viime vuosikymmeninä kyllä tappaneet kotieläimiä ja metsästyskoiria, mutta eivät ole osoittaneet kovinkaan merkittävää haittaa ihmisen hengelle tai terveydelle? Miksi karhun aiheuttamat vaaratilanteet ihmisiä kohtaan on otettu tosiasiana ilman suurempia tunnekuohuja, kun taas vastaava uutinen sudesta saisi eittämättä aikaan valtavan viha- ja pelkoaallon? Pelon synnyn ymmärtäminen vaatii taakseen vankkaa tietoa psykologisista prosesseista. Suomessa ei yksikään tutkimusryhmä ole tarttunut suurpetopelkoteemaan, mutta muun muassa Hollannissa ja etenkin Ruotsissa on tuotettu erinomaista tutkimustietoa aiheesta.
Pelon syntyminen monimutkaista
Pelon syntyminen on monimutkainen prosessi ja sitä voi tarkastella muun muassa kognitiivisten pelolle altistavien tekijöiden kautta. Ensimmäinen pelkoa synnyttävä elementti on se, että suurpeto aiheuttaa uhkaa eli sillä on esimerkiksi kokonsa ja muiden kykyjensä osalta mahdollisuus ja keinot vahingoittaa ihmisiä tai vaikkapa tappaa kotieläimiä. Toiseksi pelkoa aiheuttaa suurpedon ennakoimaton käyttäytyminen, josta ihminen saa vihiä lähinnä jälkien ja aiheutuneiden vahinkojen muodossa. Kolmanneksi pelon syntyprosessia vahvistaa se, jos ihmisellä ei ole keinoja tai mahdollisuutta vaikuttaa pelkoa aiheuttavan eläimen käyttäytymiseen tai olemassaoloon, ja siten oman ympäristönsä turvallisuuteen.
Mittavassa Euroopan laajuisessa meta-analyysissä ihmisen sopeutumisesta karhun ja suden läsnäoloon ilmeni mielenkiintoinen ja pohtimisen arvoinen seikka. Mitä pidempiaikaista yhteiselo suden kanssa on, sen kielteisempiä asenteet sitä kohtaan olivat, kun taas karhun kohdalla pitkään kestänyt yhteiselo muutti asenteita myönteisempään suuntaan. Tunteilla, kuten pelolla ja vihalla, on merkitystä asenteiden muodostumisessa. Sekä sutta että karhua pelätään niiden suuren koon ja aiheuttamien vahinkojen vuoksi. Mutta kun edellä mainittuja pelkoa vahvistavia elementtejä tarkastelee, huomaa myös merkittäviä eroja karhun ja suden välillä. Karhun liikkeet ovat ihmiselle tutummat ja konfliktitilanteet sattuvat lähinnä silloin kun tilanne kärjistyy metsästyksen yhteydessä. Suden liikkeet sen sijaan ovat ihmisen ennakoimattomissa. Ei ainoastaan lauman suuri reviiri tai suden kyky jolkotella pitkiä taipaleita yhden päivän aikana, mutta etenkin lumiset talvet tuovat suden jäljet ja sen myötä sudet ihmisen reviirille. Susi myös aktiivisemmin hakeutuu ihmisen nurkkiin helpon ruoan perässä kuin karhu ja haastaa siten aktiivisemmin arjen turvallisuuden tunteen.
Tietoa voi hyödyntää työkaluna
Susien kannanhoitoa vuosikausia hallinneet ekologiset painotukset yhtä jalkaa julkisen puheen kanssa ovat nostaneet pelon hallinnan lääkkeeksi ekologista, neutraalia tietoa susista ja niiden käyttäytymisestä. Ihan vain alleviivatakseni asiaa muistutan, että pelkoja ei hillitä eikä hallita yksinomaan tiedolla siitä, miten susi liikkuu, syö ja lisääntyy, saati vähättelemällä suden aiheuttamaa vahinkoa ja vaaraa. Sen sijaan lisääntynyt tieto voi toimia työkaluna oman ympäristön hallinnassa kun esimerkiksi ajantasaisesti jaetulla tiedolla muutoin reviirillään hyvinkin ennakoimattomasti liikkuvan susilauman pannoitettujen yksilöiden liikkeistä voidaan vaikuttaa vähentävästi metsästyskoiravahinkoihin. Muun muassa petoaidat ja kannanhoidollisen sudenmetsästyksen salliminen puolestaan antavat ihmisille konkreettisen vaikutusmahdollisuuden oman ympäristönsä hallintaan. Ja edelleen, tämä mahdollisuus ennakoida suden toimia ja liikkeitä, kuin myös vaikutusmahdollisuus paikalliseen susikantaan saattavat vähentää pelkoja susia kohtaan. Referenssinä onkin hyvä mainita karhu, jota kohtaan koettuun pelkoon paikallisilla ihmisillä ovat olleet hallinnan avaimet kädessään vuosikymmeniä jatkuneen kannanhoidollisen metsästyksen myötä. Pelko on pysynyt aisoissa eikä ole kanavoitunut vihaksi kannanhoidon viranomaisia tai tutkijoita kohtaan.
Varastin tämän blogikirjoitukseni otsikon Haloo Helsingin upealta Teräslinnut-kappaleelta, missä todetaan, että ”tuskin vauvat on valmiiksi vihaisia ja tuskin on vihaa ilman eilistä”. Kansallisen susipolitiikan onkin hyvä toimia siten, etteivät nämä nykyajan lapset kasva sellaiseen ympäristöön, jossa autoritäärisesti pidetään kiinni pelkoa vahvistavista elementeistä, vaan sen sijaan on hyvissä ajoin pidetty huoli niiden kaatamisesta. Punahilkkaan on ollut tarvetta, kun on haluttu pitää lapset pois metsistä, joissa sudet ovat aiheuttaneet mahdollisen vaaran. Punahilkkaan ei sen sijaan ole enää tarvetta, kun yhteiskunnan rakenteet mahdollistavat oman ympäristön legitiimin hallinnan susienkin suhteen.
Kirjoittaja tutkijatohtori FT Mari Pohja-Mykrä työskentelee Helsingin yliopiston Ruralia-instituutissa.