Olin elokuussa Leppävirralla Maaseudun Uusi Aika -yhdistyksen järjestämässä maaseutututkijatapaamisessa, joka toimi samalla ennakkotapahtumana vuoden 2017 maaseutuparlamentille, joka kokosi paikkakunnalle kuutisensataa maaseudun sydämenasiakseen tuntevaa ihmistä. Kävimme kylällä pitsalla tutkijatapaamista edeltävänä iltana ja silmäilin einettä odotellessa paikallislehteä. Maaseutuparlamentti oli siinä näkyvästi esillä. Viikonloppuna olisi tiedossa ruuhkia, joten kuntalaisia pyydettiin jättämään lauantaina autot kotiin. Ilmassa oli odotuksen tuntua. Kylpylähotelli Vesileppiksen pihassa oli kova kuhina kunnan yhdistysaktiivien pystyttäessä tapahtumalle puitteita ja rakenteita. Perjantaina heidän panostaan tarvittiin ainakin liikennettä ohjaamaan. Tiedossa oli merkittävä tapahtuma leppävirtalaisille.

Tutkijatapaamisen jälkeen, perjantaina, istuin lounasaikaan tapahtumakeskuksen, Vesileppiksen, ravintolassa ikkunan äärellä. Katselin ajatuksiini vaipuneena kauniita metsämaisemia, kun kuulin naapuripöydässä päiviteltävän, miten vaikea Leppävirralle oli tulla. ”Piti oikein kartasta etsiä”.

Jäin miettimään, miten syvässä ajatus maaseutupaikkojen vähäisyydestä meissä istuu. Nurinkurisinta Leppävirtaa koskevassa kommentissa oli se, että sen lausahti maaseutuparlamentin osallistuja. Torsti Hyyryläinen kirjoittaa blogissaan paikkojen hierarkian elinvoimaisuudesta ja ”paikkojen kastijärjestelmästä”, jolla arvotetaan erityyppisiä paikkoja. Alimpaan kastiin kuuluvilla ei ole edes mahdollisuutta parantaa omaa asemaansa, vaan ne ovat jumissa arvojärjestelmän alatasolla.

Paikkojen hierarkisoitumista voi lähestyä myös Itä-Suomen yliopiston tutkijoiden (Silva Tedre, Pirjo Pöllänen) lanseeraamalla käsitteellä metodologinen urbanismi, jolla tarkoitetaan kaupunkinäkökulman läpitunkevuutta. Se ohjaa tiedostamattamme ajattelua ja puhetapoja ja on ikään kuin luontainen normi, lähtökohta ja mittatikku maaseudusta puhuttaessa. Metodologinen urbanismi on siitä viheliäinen, että sen itsestäänselvyyksiin tulee langenneeksi huomaamattaan ja tahtomattaan. Näin taisi käydä myös edellä mainitulle maaseutuparlamentin osallistujalle. Mieleeni tuli folkloristi Satu Apon ajatus itse pilatusta identiteetistä eli suomalaisten tavasta vähätellä itseään. Miksi osoitella sormella kaupunkeja ja metropoliagitaattoreita, mehän tärvelemme maineemme itse!

Maaseutuparlamentissa haluttiin ajatella maaseutu uusiksi. Tehtävä on haasteellinen, jos itse emme näe maaseutua kaupungilta, tai mikä tärkeämpää, niiden symbioottista suhdetta. Parlamenttiin oli kutsuttu haastajaksi ja provokaattoriksi mediahenkilö Tuomas Enbuske, joka ei herätä helliä tunteita kovinkaan monessa maaseutuaktiivissa. Hänen tarkoitusperistään on vaikea sanoa juuta taikka jaata, mutta riidaksihan se usein menee, kun hän avaa sanaisen arkkunsa maaseudusta. Mieliä pahoitetaan, poteroita kaivetaan. Helsinki saa kuulla kunniansa. Samaan aikaan maan valtalehdessä kolumnisti vahvistaa kirjoituksellaan maaseudun ja kaupungin erillisyyttä (HS 30.8.2017), minkä hän myöhemmin selventää ironiseksi kommentiksi (HS 8.9.2017), mutta eiväthän ne maalaiset sitä ymmärtäneet. Mielipidesivulla kolumnin johdosta heränneen sanailun valtalehti otsikoi kaupungistumiseksi, kyseessähän lienee kuitenkin tähän välttämättömään kehityskulkuun liittyvä kipuilu. Maaseudun Tulevaisuus (MT 8.9.2017) osuu paremmin maaliin. Ruralian kahvipöydissä huokaistaan syvään. Maaseuduissa, kaupungeissa ja niiden monisyisten ja monitahoisten suhteiden tutkimisessa näyttäisi riittävän työsarkaa.

Kirjoittaja Eeva Uusitalo tutkii muuttuvia kyliä sekä maaseudun ja kaupungin suhdetta.