Pöytäkirjojen pauloissa

On tullut vietetyksi päiviä päästätysten Savonlinnan ja Mikkelin kaupunkien aluejohtokuntien kokouspöytäkirjojen seurassa. Luen ja erittelen pöytäkirjoja ja muita dokumentteja päästäkseni jyvälle kuntaliitosalueilla toimineiden aluejohtokuntien tekemisistä vuosina 20132017. Tällainen askare liittyy maaseutualueiden osallistumis- ja vaikuttamismuotoja selvittävään Oppia aluevaikuttamisesta – aluejohtokunnat maaseutualueiden osallistumiskäytäntönä -hankkeeseen.

Organisaatioiden toiminnasta syntyy useimmiten erilaisia asiakirjoja. Aluejohtokuntien pöytäkirjojen keskeisenä tehtävänä on dokumentoida kokouksissa tehdyt päätökset sekä osoittaa, että päätöksenteon oikeudelliset edellytykset täyttyvät. Pöytäkirjoilla on paitsi oikeudellista myös tiedottavaa, kulttuurista ja historiallista arvoa. Organisaatiotutkijat pelkistävät joskus kokouksen olevan organisaatio pienoiskoossa. Silloin on seurattava jälkiä, joita kokouksista jää. 

Mikä on olemassa luonnostaan, voi jäädä näkemättä

Brittisosiologi David Silverman on pöytäkirjojen kaltaisten luonnostaan olemassa olevien aineistojen (naturally existing data) väkevä puolustaja. ’Luonnostaan’ tietynlaiset aineistot ovat olemassa siksi, että tutkijaa itseään ei ole niiden aikaansaamiseen tarvittu. Silverman ei viittaa luonnollisilla aineistoilla ainoastaan kirjallisiin dokumentteihin, vaan mitä erilaisimpiin yhteiskunnista ja kulttuureista piirtyviin jälkiin ajassa ja tilassa. Tällaista tutkimusorientaatiota pidetään laajasti ottaen etnografisena.

Yhteiskunnallisia ilmiöitä lähestytään usein haastatteluaineistoilla. Silvermanin kritiikin kohde onkin haastatteluaineistojen yliedustus laadullisessa yhteiskuntatutkimuksessa. Haastattelut ovat Silvermanille keinotekoisia ja roolitettuja sosiaalisia pelejä. Saatava aineistokin on siten enemmän tai vähemmän manipuloitua. Tämä toki tapahtuu vilpittömän tutkijan tahtomatta.

Oma mielipahani ei ole vain haastatteluista vaivaantumista. Se ulottuu oikeastaan myös verkossa jaettaviin lomakekyselyihin. Minusta nekin maistuvat kovin usein manipuloivilta. Liian moni väittämäpatteri tuntuu typerryttävältä ja tuloksetkin ennalta tiedetyiltä. Näin matalasti olen vajonnut ajattelemaan ainakin kiireellä pyöräytetyistä arviointitutkimuksista, joissa verkkolomakkeet loistavat. Olen toki pyöräyttänyt verkkokyselyn jos toisen itsekin. Nehän ovat joskus jo tarjouspyynnöissä kovin kysyttyjä. Kyselyjen katsotaan tuottavan tarvittavaa uutta, yhteismitallista tietoa. Tilaajien kiinnostus kohdistuu lopulta uusiin tuloksiin, ei menetelmiin. Kysynpä vaan, että milloin tilataan työ, jossa louhittaisiin edes fragmentti EU-aikamme saatossa tuotetuista, rajatun alan seuranta-, vuosi- ja loppuraporteista tehtyjä aikaisempia hanke- ja ohjelma-arviointeja unohtamatta? Se, mitä on jo olemassa ’luonnostaan’, jää helposti hyödyntämättä.

Minusta yhteiskuntaa koskeva tiedontuotanto – myös tilaustutkimus – saisi useamminkin olla niiden merkkien, jälkien tai vihjeet seuraamista, jollaisia instituutiot ja ihmiset tulevat tuottaneeksi ilman erillistä suostuttelua. Eräänlaista mysteerin ratkaisemista, kuten sosiologi Pertti Alasuutari sommittelee taannoisessa kirjassaan ”Erinomaista, rakas Watson”. Tässä valossa haastateltavan todistus on toki yksi, mutta sellaisenaan harvoin riittävä näyttö. Johtolankoja pitää kerätä useammasta suunnasta eikä luovuudestakaan ole tässä haittaa.

Palaan pöytäkirjojen pariin, joiden lumossa on myös miinuksensa. Jos toimea ei digitalisoi, työ on hidasta. Suuremmassa hankkeessa suuntana olisivatkin varmasti tekstinlouhinta ja digitekniikat. Eivätkä luonnostaan olemassa olevat aineistot välttämättä vastaa kaikkeen – esimerkiksi siihen, miten toimijat aluejohtokuntien tekemisiä arvottavat. Toisin kuin EU-hankkeista, ei aluejohtokuntien toiminnasta odota ottajaansa arkistokaapillinen aikaisempia arviointeja. Arvottamisesta ja monesta muusta emme siis voi paljoa tietää kysymättä ihmisiltä itseltään. Manipulointia tai ei: haastateltavia on haalittava. Ellei sitten leiskauta lomaketta.

Lopuksi saatu viisas neuvo: Mitään menetelmää ei pidä mennä arvottamaan irrotettuna tutkimuskysymyksistä. Ellei sitten enintään blogitekstissä!

Kirjoittaja Päivi Pylkkänen toimii projektipäällikkönä Helsingin yliopiston Ruralia-instituutissa erikoisalueinaan arvioinnit, paikalliskehitys ja green care -toiminta.

Oppia aluevaikuttamisesta – aluejohtokunnat maaseutualueiden osallistumiskäytäntönä -hanketta rahoittaa Manner-Suomen maaseudun kehittämisohjelmasta 2014–2020 Etelä-Savon Ely-keskus ja Euroopan maaseudun kehittämisrahasto.