HYAL

Opiskelija on innoissaan, sillä hän on juuri saanut hyväksymiskirjeen, jossa kerrotaan että hänet on hyväksytty opiskelemaan Helsingin yliopistoon. Hänelle on vakuutettu lukioon tulleessa Helsingin yliopiston mainoslehdessä, että yliopistotutkinnolla ne työelämän portit vasta aukenevatkin.

Opiskelun alettua opiskelijalla ei ole kiire yliopiston tukemaan työharjoitteluun, sillä harjoittelurahoja saavat ainoastaan valmistumisen loppumetreillä olevat, gradun jo jättäneet tai ainakin pian jättävät opiskelijat. Opiskelija tekee pari vuotta töitä siivoamassa, kahviloissa ja kaupan kassalla. Sitten iskee tutkinnonuudistus, jonka johdosta opiskelija toteaa, että hänen on pakko valmistua kesällä 2008, mikäli ei halua joutua suorittamaan ylimääräisiä opintoja.

Samaan aikaan laitoksen harjoittelurahan myöntämisjärjestelmää muutetaan siten, että harjoittelurahaa voivat hakea kaikki aineopinnot suorittaneet, ja raha arvotaan hakeneiden kesken. Opiskelija on odottanut rahan saamista viisi vuotta, ja nyt kun hän vihdoin olisi vanhan järjestelmän puitteissa voinut rahan saada, häntä ei onnistakaan arvonnassa ja raha jää saamatta. Hän päättää ottaa riskin ja ottaa paperit ulos kaikesta huolimatta. Näihin aikoihin iskee maailmanlaajuinen taantuma ja yritykset irtisanovat henkilöstöä. Opiskelijalla ei ole minkäänlaista oman alansa työkokemusta ja hän jää työttömäksi.

Tämä lähes oikeusmurhaa hipova surullinen tarina on fiktiivinen, mutta olennaisilta osiltaan todenmukainen kertomus eräältä yhteiskuntahistorian laitokselta valtiotieteellisessä tiedekunnassa. Onneksi kaikki tarinat eivät ole samanlaisia, sillä työharjoittelukäytännöt vaihtelevat suuresti Helsingin yliopiston tiedekunnissa ja jopa eri laitoksilla.

Omassa tiedekunnassani rahat jaetaan laitosten kesken valmistuneiden määrän perusteella, missä ei ole sinänsä mitään järkeä, koska mikäli työharjoittelu muodostuu valmistumisen pullonkaulaksi, ei kukaan myöskään valmistu, laitokselle ei tule harjoittelurahaa ja kierre on valmis. Toisilla laitoksilla taas oman alan palkallisia töitä on niin paljon tarjolla, että rahaa jää käyttämättä.

Toisissa tiedekunnissa haetaan suoraan paikkaa ja rahat saa automaattisesti käteen, kun taas toisissa tiedekunnissa on voimassa “rahat käteen” -periaate. Toisilla laitoksilla rahan saa jokainen halukas, kun taas toisaalla rahaa ei saa edes puolet opiskelijoista. Ongelmana on, että yliopisto-opiskelijat ovat tiedekunnan ja opiskelualan mukaan eriarvoisessa asemassa paitsi tulevaisuuden työnsaannin, myös työharjoittelurahan saannin kannalta. Ne, jotka työllistyvät helposti muutenkin, saavat myös helpommin harjoittelurahan, kun taas niillä laitoksilla, joilla työnsaanti on merkittävästi riippuvainen työharjoittelusta, on rahaakin vähemmän jaossa.

Mielestäni harjoittelurahan myöntämisperusteet on tarkistettava yliopistonlaajuisesti. Prosessin yhteydessä tulee vertailla rahan saaneiden osuutta hakijoiden määrään, laitoksen vuotuiseen sisäänottoon, alan yleisiin työllistymismahdollisuuksiin ja työharjoittelun suorittamisen merkitykseen valmistumisen jälkeisen työnsaannin kannalta. Yliopistolla on vastuu jokaisesta opiskelijaksi ottamastaan yliopistoyhteisön jäsenestä. On aika uudistaa opiskelijoita kyykyttävät ja eriarvoistavat työharjoittelukäytännöt!