Uusi sähköpostiosoite

Uusi sähköpostiosoitteeni on ylikangasheikki39@gmail.com.

Heikki Ylikankaan tuotantoa

– 1) Seinäjoen linja-autoliikenteen kehityksestä. Kytösavut IX, Seinäjoki 1961, s. 107 – 116

– 2) Maanlain ensimmäinen suomentaja. Historiallinen Aikakauskirja 1963, s. 26 – 30

– 3) Suomalaisten osuus levottomuuksiin vuosien 1755-1756 valtiopäivillä. Historiallinen Arkisto 59, Turku 1964, s. 175 – 276

– 4) Huomenlahja Ruotsin keskiaikaisten lakien valossa. Historiallinen Aikakauskirja 1967, s. 14 – 25

– 5) Suomalaisen Sven Leijonmarckin osuus vuoden 1734 lain naimiskaaren laadinnassa. Kaaren tärkeimpien säännösten muokkautuminen 1689-1694. Suomen Historiallinen Seura. Historiallisia tutkimuksia 71, Lahti 1967, siv. 333.

– 6) Käräjäpukarista valtiopäivämieheksi – värikäs lohjalaishahmo 1600-luvulla. Lisiä Lohjan pitäjänkertomukseen 47, s. 3 – 11

– 7) Oikeushistorian tutkimuksesta ja metodeista. Tidskrift utgiven av den Juridiska Föreningen i Finland 1968, s. 369 – 378

– 8) Oikeushistorioitsija nojaa lähteisiin. Tidskrift utgiven av det Juridiska Föreningen i Finland 1968, s. 589 – 590

– 9) Puolisonvalintaan vaikuttaneista tekijöistä sääty-yhteiskunnan aikana. Historiallinen Aikakauskirja 1968, s. 20 – 30

– 10) Äktenskapsförordsförordningen av år 1868 ur rättshistoriskt perpektiv. Tidskrift utgiven av det Juridiska Föreningen i Finland 1968, s. 127 – 141

– 11) Härmän häät. Yleisradion julkaisusarja 2/1969, s. 12-25

– 12) Paikallishistoria – kirjoitettua vai numeeris-graafista esitystä. Historiantutkimus ja paikallishistoria, julk. Paikallishistoriallinen Toimisto 1970, 8 s.

– 13) Om skattmark och bondemark i Västra Nyland. Historisk Tidskrift för Finland 1970, s. 81 – 95

– 14) (& Antero Heikkinen) Suunnitelmallisuutta meriittitutkimuksen rinnalle. Aika 1970, s. 362 – 366

– 15) (& Antero Heikkinen) Tutkimusten arvostelusta. Aika 1970, s. 175 – 176

– 16) (& Antero Heikkinen) Kaksi historiaa. Historiallinen Aikakauskirja 1971, s. 53 – 59

– 17) (& Antero Heikkinen) Aina kaksi yhden voittaa. Historiallinen Aikakauskirja 1971, s. 355 – 361

– 18) Om skattemark ännu en gång. Historisk Tidskrift för Finland 1971

– 19) Väkivaltarikosten motivaatiopohja 1500-luvulla Suomessa. Historiallinen Arkisto 1965, s. 86 – 205

– 20) Lohjalaisten historia 1. Lohjan Kotiseutututkimuksen Ystävät r.y. Helsinki 1973, siv. 520

– 21) Väkivallanaallon synty. Puukkojunkkarikauden alku Etelä-Pohjanmaalla. Helsingin yliopiston historian laitoksen julkaisuja 3/1973, siv. 348

– 22) Väkivallan nousukaudet Suomen historiassa. Yleisradion julkaisusarja 2/1973, s. 10 – 19

– 23) Härmän häjyt ja Kauhavan herra. Kuvaus puukkojunkkareitten ja virkavallan välisestä yhteenotosta 1860-luvulla. Otava. Keuruu 1974 (toinen painos 1974), siv. 220

– 24) (& Esko Koivusalo), Oletko minun miehiäni? Kotiseutu 1974, s. 62-70

– 25) Våldsbrottslighetens utveckling i Finland. Tidskrift utgiven av Juridiska Föreningen i Finland 1974, s. 252 – 260

– 26) Väkivaltarikollisuuden suuret vaihtelut. Kanava 1974, s. 523 – 525

– 27) Våldsbrottsligheten i historiskt perspektiv. Nordisk Tidskrift for Kriminalvidenskap 1974, s. 285 – 292

– 28) Det finländska samhällets strukturella problem och deras inverkan på individernas målsättningsvål under våren 1750-1914. Historisk Tidskrift för Finland 1975, s. 61 – 63

– 29) Kenen leipää syöt, sen lauluja laulat. Kaksi aspektia kansanviisauteen. Parnasso 1975, s. 516 – 522

– 30) Mistä puukko puukkojunkkarin käteen. Historiallinen Aikakauskirja 1975, s. 109 – 121

– 31) Receptionen av romersk rätt i Sverige. Historisk Tidskrift för Finland 1975, s. 239-252

– 32) Henkirikos keskiajan lopun ja uuden ajan alun Suomessa. Oikeustiede VIII/1976, s. 88 – 140

– 33) Historiantutkimuksen yleisestä merkityksestä. Monisteraportti Suomen Akatemian humanistisen toimikunnan humanistisen tutkimuksen merkitystä käsittelevästä seminaarista 3.4.1976, s. 68 – 75

– 34) Major Fluctuations in Crimes of Violence in Finland. A Historical Analysis. Scandinavian Journal of History 1976, s. 81 – 103

– 35) Puukkojunkkareitten esiinmarssi. Väkivaltarikollisuus Etelä-Pohjanmaalla 1790-1825. Otava. Keuruu 1976, 416 s.

– 36) Tutkija ja virkaura. Monisteraportti Suomen Akatemian ja Suomen Akatemian tutkijainyhdistyksen tutkijain asemaa pohtivasta seminaarista 13.5.1976, s. 19 – 23

– 37) Väkivaltarikollisuuden suuret muutokset Suomen historiassa I-II. Medisiinari 1976, 15 s.

– 38) Väkivaltarikollisuuden vaihtelut Suomen historiassa (Mitä-Missä-Milloin 1976), 6 s.

– 39) Nuijasota. Otava. Keuruu 1977 (toinen painos 1978, kolmas ajanmukaistettu painos 1996), siv. 336

– 40) Oikeushistorian lähteistä. Oikeus 1977, 4 s.

-41) (& Sami Mahkonen) Perheoikeuden historia Suomessa. Oikeushistoriallisia tutkielmia I. Turun yliopiston yksityisoikeuden laitoksen julkaisuja A:5, 25 s.

– 42) Tasavallan käännekohdat. Suomen Kuvalehti 2.12.1977, 4 s.

– 43) Väkivaltamyytit ja kansanluonne. Katsaus 5/1977, s. 9-10

– 44) Klubbekrigets utbrott. Historisk tidskrift för Finland 1977, s. 1-17.

– 45) Jaakko Ilkan ensimmäinen kapina. Kotiseutu 1978, s. 148-153.

– 46) Nuijasota anakronistisen nationalismin peruutuspeilistä. Historiallinen Aikakauskirja 1978, s. 169-178

– 47) Nuijasota – vainko suomalainen ilmiö? Kanava 2/1978, 1 s.

– 48) Några rättelser och påpekanden beträffande klubbekriget. Historisk tidskrift för Finland 1978, s. 449-451

– 49) Oikeus historiallisena ilmiönä. Lakimiesten Kustannus Oy. Helsinki 1978, siv. 191

– 50) Rautalammin kapina. Parnasso 1978, s. 316-360

– 51) Suomen historiaa vai kansallista historiankirjoitusta. Miksi historiaa? Toim. Kari Immonen. Turun yliopiston historian laitoksen julkaisuja 4/1978, s. 13-20

– 52) Upproret i Rautalampi. Historisk Tidskrift för Finland 1978, s. 325-339

– 53) Historiska och rättshistoriska uppsatser. Oikeuden yleis¬tieteiden laitoksen julkaisuja 1/1979. Helsingin yliopisto 1979, siv. 156

– 54) Körttiläiset tuomiolla. Massaoikeudenkäynnit he¬rän¬neitä vastaan Etelä-Pohjanmaalla 1830- ja 1840-lukujen taitteessa. Otava. Keuruu 1979, siv. 320

– 55) Linnaleiri autioitumisen ja sisältä säästymisen selittäjänä. Historiallinen Aikakauskirja 1979, s. 230-235

– 56) Näkökulmia historiantutkimukseen. Oikeuden yleistieteiden laitoksen julkaisuja 2/1979. Helsingin yliopisto 1979, siv. 140

– 57) Pietismi kansallisen herätyksen esteenä. Parnasso 1979, s. 240-245

– 58) Psykologisen selityksen arvo historiantutkimuksessa. Psykologia 3/1979, s. 8-12

– 59) Puukkojunkkareitten väkivaltaisuuden taustatekijöitä. Suomen nuorisopsykiatrisen yhdistyksen vuosikirja 1979, s. 61-69

– 60) Autioitumisen selittämisestä. Historiallinen Aikakauskirja 1980, s. 74-75

– 61) Puhe uusille ylioppilaille. Pykälän uutiset 2/1980, s. 4 – 10

– 62) Edistyminen historiatieteessä. Tieteen edistyminen ja yhteiskuntatieteet. Kollokvioraportti. Tampereen yliopisto. Yhteiskuntatieteiden tutkimuslaitos. Sarja B:30. Tampere. 1980, s. 275-288 ja Poleemi 1/1980, s. 50 – 63

– 63) Essi-papin luopuminen. Ylihärmän joulu 1980, s. 10-11

– 64) Die langfristigen Entwicklungstrends der Verbrechen wider das Leben in Finnland. Comité International des Sciences Historiques. XV e Congrés International des Sciences Historiques Bucarest, 10 – 17 aout 1980. Rapports II, Bucarest 1982. 690-704

– 65) Millaiseksi Suomen historia on kirjoitettu? Yleisradion julkaisusarja 3/1980, s. 32-37

– 66) Nuijasota suomalaisena ja yleiseurooppalaisena ilmiönä. Historiallinen Aikakauskirja 1980, s. 99-111; Ilmajoen musiikkijuhlat 1980. Vuosikirja. Ilmajoki 1980, s. 13-25

– 67) Rautalammin kapina. Scripta Historica VI, Tornio 1980, s. 178-192

– 68) Bemerkungen auf die Problematik der Bauernkriege. Comité International des Sciences Historiques. XV e Congrés International des Sciences Historiques Bucarest, 10 – 17 aout 1980. Actes IV (1). Bucarest 1982, s. 678-679

– 68) Nuorison väkivalta ennen ja nyt. Hälläpyörä. Helsinki 1981:2, s. 30-36

– 69) Lausunto virallisen vastaväittäjän ominaisuudessa OTL Sami Mahkosen väitöskirjasta Avioero. Lakimies 1981, s. 192-200

– 70) Eteläpohjalaisten kansanliikkeitten selitysmahdollisuuksista. Kansanliikkeitten Pohjanmaa. Tutkielmia joukkoluonteisista liikkeistä Etelä-Pohjanmaalla Ylistaroa koskevan aineiston pohjalta. Toimittanut Kalervo Ilmanen. Oikeuden yleistieteiden laitoksen julkaisuja 2/1981, s. 255-236

– 71) (& Pia Letto-Vanamo) Hajapiirteitä laillisen vapaudenriiston ja sen toimeenpanon kehityksestä esiteollisena aikana. Suomen vankeinhoidon historiaa 1.
Helsinki 1981, s. 37 – 84

– 72) Mitä rikokset kertovat tutkijalle? Tiede 2000 6/1981, s. 39-42

– 73) Vankeinhoidon keskushallinto 100 vuotta. Vankeinhoito 1981, s. 200-202

– 74) Syventävien opintojen kehittäminen. Pykälän uutiset 2/1981, s. 12 – 13

– 75) Yliopisto ja ylioppilaat ennen ja jälkeen Vanhan valtauksen. Pykälän varjo-opinto-opas 1981-82, s. 16 – 22

– 76) Diskussionen om Klubbekriget. Finland 1-2/1981, s. 12 – 15

– 77) Jaakko Pentinpoika Ilkka. Jaakko Ilkka-näyttely Ilmajoen museossa 1981 (Moniste), s. 9 – 16

– 78) (& Kalervo Ilmanen), Miksi Suomi on urheilun suurvalta. Citius – Altius – Fortius. Suomen Olympiayhdistys ry 1907 – 1982. Toim. Helge Nygren. Helsinki 1982, s. 32-45

– 79) Herännäisyys ja nationalismi. Katsaus 2/1982, s. 11-14

– 79) Kolmekymmentä hopearahaa – näytelmän käsiohjelma. Suomen Kansallisteatteri. Suuri näyttämö 1982-1983. Helsinki 1982, 5 s.

– 80) Mikä mies oli nimismies? Lakimies 1982, s. 60 – 65

– 81) Nuorisoseuraliikkeen tehtävät. Pyrkijä 4/1982, s. 21-22

– 82) Olaus Petrin tuomarinohjeet. Markkinointi-instituutti. Helsinki 1982, siv. 97

– 83) Pohjalaiset ja muut suomalaiset. Helsingin Eteläpohjalainen 3/1982, s. 1 – 3

– 84) (& Pia Letto-Vanamo), Rikollisuutta valaisevien tilastojen synty ja varhaisin tutkimuksellinen hyväksikäyttö. Tutkijan tilastolliset tiedonlähteet. (toim. Marjatta Hietala ja Kari Myllys). Espoo 1982, s. 35 – 48

– 85) (& Jukka Kekkonen) Vapausrangaistuksen yleistymisen ja sen ankaruusasteen vaihteluiden selittämisestä. Lakimies 1982, s. 554-579

– 86) (& Jukka Kekkonen), Ankaran kriminaalipolitiikan syyt. Oikeus 1983, s. 189-190

– 87) Etelä-Pohjanmaan historiallinen perinne nykyajassa. Etelä-Pohjanmaan ominaispiirteet – Res Botnica 83.Etelä-Pohjanmaan kesäyliopiston julkaisusarja 8/1983, s. 16-23

– 88) Fantasin i författarens och historieforskarens arbete. Nya Argus 1983, s. 230-234

– 89) (& Jukka Kekkonen), Frihetsstraffets genombrott samt regionala och tidsmässiga variationer i bruket av frihetsstraff. Nordisk Tidskrift for Kriminalvi¬denskab 1983, s. 159-178

– 90) Perimmäinen selitys Renvallin historianfilosofiassa. Historiallinen Aikakauskirja 1983, s. 111-113

– 91) Oikeushistoria (kirjoitussarjassa Historiantutkimuksen asema ja tehtävät 1980-luvulla). Historiallinen Aikakauskirja 1983, s. 23-24

– 92) Historia ja tulevaisuuden tutkimus. Historia ja tulevaisuus. Toim. Kari Immonen. Turun yliopiston historian laitoksen julkaisuja 13/1983, s. 23-31

– 93) Kolmekymmentä hopearahaa. WSOY. Juva 1983, 105 s.

– 94) Liikuntahistoriallisen tutkimuksen edellytysten kehittäminen. Liikunta ja tiede 1983, 1 s.

– 95) Mielikuvitus kirjailijan ja historiantutkijan työssä. Parnasso 1983, s. 425-427

– 96) Naisoikeustutkimus. Oikeus 1983, s. 69-70

– 97) Oikeushistoriasta ja sen tutkimisesta. Helsingin yliopisto, Oikeuden yleistieteiden laitos 1983, 94 s.

– 98) Suomi urheilun suurvallasta liikuntatieteen suurvallaksi. Liikunta ja tiede 2/1983, 4 s.

– 99) Vaihtoehtoinen kriminaalipolitiikka. Oikeus 1983, s. 141-142

– 100) Vallan keskittäminen ja hajauttaminen. Oikeus 1983, s. 197-199

– 101) Miksi oikeus muuttuu. Laki ja oikeus historiallisen kehityksen osana. WSOY. Juva 1983 (useita painoksia), 222 s.

– 102) Varför förändras rätten. WSOY. Juva 1983, 239 s.

– 103) Ylihärmän talouselämästä sadan vuoden takaa. Ylihärmän joulu, 1983, 1 s.

– 104) Die aktuelle Diskussion in Finnland über den sogenannten Keulenkrieg. Jahrbuch für finnisch-deutsche Literaturbeziehungen 18/1984, s. 53-66

– 105) Kampen mellan naturrätt och romersk rätt i Sverige. Rättshistoriska studier. Serien II, Band IX/ 1984 s. 145-159

– 106) Die Juristenausbildung in Finnland. Juristentagung von Humboldt-Stipendiaten über Rechtsunterricht vom 17.-19. Februar 1984 in Freiburg, 4 s.

– 107) 250-vuotiaan lakivanhuksemme syntytausta. Oikeus 1984, s. 184-186

– 108) (& Jussi Pajuoja) Keskuskauppakamari ja KHT-tilintarkastuksen kehitys. Tilintarkastus – revision. Laskentatoimi 4/1984, s. 178 – 180

109) Murtuva säätyvalta. WSOY. Porvoo 1984, 359 s.

– 110) Oikeushistorian tila ja tulevaisuus. Oikeustieteen päivät Helsingin yliopistossa 6.-7.9.1984, s. 20 – 21

– 111) Om skolorna och framåtskridandet i rättshistorien. Om äganderättens historia. Oikeuden yleistieteiden laitoksen julkaisuja 1984, s. 7-21

– 112) Pelko vallankäytön välineenä. Mielenterveys 4/1984, s. 11-12

– 113) Pohjalaisia-näytelmän taustasta. Kotiseutu 1984, s. 174-178

– 114) Popularisoinnin ongelmia. Yliopisto. Helsingin yliopiston tiedotuslehti n:o 29/1984, 1 s.

– 115) Sota ilman aseita. Liikunta ja tiede 1984, s. 171 – 173

– 116) Suuren lakikomission asettaminen 1686. Lakimies 1984, s. 1229 – 1347

– 117) Tieteen popularisointi ja sen vieroksuminen. Parnasso 1984, s. 502-505.

– 118) Ylihärmän nuorisoseuran alkuvuosilta. Ylihärmän joulu 1984, 1 s

– 119) Mikä mies on lakimies? Studia Juridica 1984-85. Toim. Jukka Kekkonen. Helsingin yliopiston oikeuden yleistieteiden laitoksen julkaisuja 1985, s. 51-59

– 120) Lausunto virallisen vastaväittäjän ominaisuudessa OTL Markku Tyynilän väitöskirjasta Lainvalmistelukunta. Lakimies 1985, s. 409-415

– 121) Aatehistoriallisen selitystavan riittävyys. Teologinen Aikakauskirja 4/1985.

– 122) Keskittyminen tehnyt aina lopun demokratiasta. Yrittäjäpolitiikka 4/1985, s. 9 – 12

– 123) Der Keulenkrieg – ein finnischer Bauernkrieg. Verlauf des Krieges und Anmerkungen zur aktuellen Diskussion in Finnland. Zeitschrift für Agrargeschichte und Agrarsoziologie 1985, Heft. 1 s. 27-36

– 124) Kommentteja oikeushistoriatyöryhmän työskentelystä. Oikeustieteen tila ja tulevaisuus. Raportti ensimmäisistä oikeustieteen päiviltä 1984. Vaasa 1985, s. 152-154

– 125) (& Jukka Kekkonen) Konsensusta kriminaalipolitiikassa. Uusi Kriminaalihuolto, 4/1985, s. 29-30

– 126) Knivjunkarna. Våldskriminalitetetn i Sydösterbotten 1790-1825. Till svenska av Eva Stenius. Söderström & C:o. Borgå 1985 (på engelska 1998), 339 s.

– 127) Mitä historiankirjoitus on. Viisari. Oulun Historiaseuran Tiedotuksia, 1/1985, s. 5 – 11

– 128) Die Probleme der Popularisierung – einige persönliche Erfahrungen. Alexander von Humboldt Stiftung/Mitteilungen. Heft 45/1985, s. 9 – 12

– 129) Radikalismi ja konservatismi Etelä-Pohjanmaan historiassa. Etelä-Pohjanmaan poliittishistoriallinen rakenne. Res Botnica 1984. Etelä-Pohjanmaan kesäyliopiston julkaisusarja 10/1985, s. 43 – 50

– 130) Rauhallakin on hintansa. Suomen Kuvalehti 42/85, 1 s.

– 131) Sota, jonka syttymiseen ei uskottu. Suomen Kuvalehti 48/85, 1 s

– 132) Suomalaisen väkivallan maantiede. Alkoholipolitiikka 1985, s. 263-265

– 133) Tuomarin ja hallintomiehen rooli yhteiskunnallisen muutoksen muovaajana. XXIX lakimiespäivä. Mänttä 1985, s. 47-54

– 134) Yrittäjäkulttuurin synty ja merkitys. Oikeus 1985, s. 226 – 232

– 135) Nuorison väkivaltaisista alakulttuureista – historiallinen katsaus. Nuorisotutkimus 2/1985, s. 3 – 9

– 136) Käännekohdat Suomen historiassa. WSOY. Juva 1986 (useita myöhempiä painoksia), 307 s.

– 137) (& Jukka Kekkonen, Kaisa Korpijaakko), Oikeudellisen sääntelyn kehityslinjoja. Gaudeamus. Juva 1986, 114 s.

– 138) Onko suurmiehiä vai tehdäänkö heitä? Historian päivät 1985. Historiallinen Arkisto 88. Vammala 1986, s. 251 – 254

– 139) Perinteinen pohjoismainen vapaus. Suomen Kuvalehti 5/1986, 1 s.

– 140) Popularisoiminen henkitieteissä. Kotiseutu 1986, s. 4 – 5

– 141) (& Jukka Kekkonen), Sekoilevaa selittämistä 1 – 2. Oikeus 1986, s. 41-45 ja 270-272

– 142) Selitysperusta väkivallan perinteiseen yleisyyteen Suomessa. Historian päivät 1985. Historiallinen arkisto 88. Vammala 1986, s. 333 – 347

– 143) Kaupunki – sivilisaation elinvoiman mittari? Suomen Kunnallislehti 16/1987. s. 18-19

– 144) Lausunto virallisen vastaväittäjän ominaisuudessa OTL Jukka Kekkosen väitöskirjasta Merkantilismista liberalismiin. Lakimies 1987, s. 590-596

– 145) (& Jussi Pajuoja), Lauri Kivekäs – aikansa ajaton radikaali. WSOY. Juva 1987, 153 s.

– 146) Onko hallinnon hajauttaminen aina vallan kehittämistä? Hallinto 1/87, s. 10-15

– 147) Poliittisen kannustimen vaiko uuden tiedon etsintää? Tiede & edistys 1/1987, s. 71-72

– 148) Tarvitaanko naisnäkökulmaa? Liikkuva nainen. Tieteen näkemyksiä naisten liikuntaharrastuksesta. Lappeenranta 1987

– 149) Tilaustyöt. Suomen Historiallinen Seura, jäsenlehti 3/1987, s. 3 – 4

– 150) Österbotten i Finlands historia. Finland – folk – nation – stat. Historisk tidskrift för Finland 3/1987, s. 397-411

– 151) Epäisänmaallisuus ammattihyveenä. Suomi, minun maani. Sodanjälkeisen sukupolven tuntoja tämän päivän Suomessa. Keuruu 1987, s. 213 – 217

– 152) Rikollisuus Etelä-Pohjanmaalla autonomian aikana. Etelä-Pohjanmaan historia VI. Autonomian kausi 1809-1917. Vaasa 1987, s. 647-740

– 153) Riittääkö aikalaisjustifikaatio selitykseksi historiassa. Historiallinen Aikakauskirja 1987, s. 317-319

– 154) Evaluaatio – hyväksi vai pahaksi. Oikeus 1988, s. 285-286

– 155) F.E. Sillanpää ja kansalaissota. Oikeus 1988, s. 137 – 142

– 156) Förklaringar inom de humanistiska vetenskaperna. Historisk Tidskrift för Finland 1988, s. 194 – 202

– 157) Herännäisyyden levinneisyys Etelä-Pohjanmaalla 1800-luvulla. Malperi. Nils Gustaf Malmbergin sukuseura ry:n jäsenlehti 2/88, 3 s.

– 158) Mielikuvitus kirjailijan ja historiantutkijan työssä. Toisen tasavallan kirjallisuus. Keskustelua Pentinkulman päivillä 1978-1987. Toimittanut Iris Tenhunen. Juva 1988, s. 89-99

– 159) Onko Suomella kansallista päämäärää? Itsenäinen Suomi rauhan Euroopassa. Helsinki 1988, s. 11 – 20

– 160) Selittäminen henkitieteissä. Parnasso 1988, s. 177-180

– 161) Suomalaisten väkivaltaisuus – muuttumaton muuttuvaisessa. Televisio ja väkivalta – suomalaisia näkökulmia. Toimittaneet Juhani Kytömäki ja Seppo Paananen. Oy Yleisradio Ab:n tutkimusraportit B 5/1988, s. 11 – 34

– 162) Suomi ja suomalaiset muutoksen maailmassa. Kotiseutu 1988, s. 133-136.

– 163) Urheilu – sotaa ilman aseita. YK – tiedote 3/88, 1 s.

– 164) Valta ja väkivalta keski- ja uudenajan taitteen Suomessa. WSOY. Juva 1988, siv. 198

– 165) Viikatteen varresta näyttöpäätteen näppäilyyn. Kotiseutu 1988, s. 5 – 10

– 166) Väkivallasta ja vähän muustakin. Historiallinen Aikakauskirja 1988, s. 147-148

– 167) Herännäisyyden levinneisyys Etelä-Pohjanmaalla 1800-lu¬vul¬la. Hengellinen kuukausilehti 6/1989, s. 194-196

– 168) Tie talvisotaan. Dokumenttinäytelmä. Käsikirjoitusmoniste. Suomen Kansallisteatteri, siv. 70.

– 169) Minun tieni talvisotaan. Suomen Kansallisteatteri. Tie talvisotaan – näytelmän käsiohjelma. Suuri näyttämö 1988-1989. Helsinki 1989, 3 s.

– 170) Kaupunki – sivilisaation elinvoiman mittari? Elias, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran jäsenlehti 1989, s. 2-7

– 171) Lausunto virallisen vastaväittäjän ominaisuudessa OTL Pia Letto-Vanamon väitöskirjasta Suomalaisen asianajajalaitoksen synty ja varhaiskehitys. Lakimies 1989, s. 711-716

– 172) Lausunto virallisen vastaväittäjän ominaisuudessa OTL Kaisa Korpijaakon väitöskirjasta Saamelaisten oikeusasemasta Ruotsi-Suomessa. Lakimies 1989, s. 1163-1169

– 173) F.E. Sillanpää ja kansalaissota. Sillanpää Suomen kirjallisuudessa. F.E. Sillanpään juhlakirja. Toimittaneet Aarne Laurila ja Panu Rajala. Keuruu 1989, s. 213-223

– 174) Über den gesellschaftlichen Hintergrund der finni¬schen nationalen Bewegung. Finns and Hungarians between East and West. European Nationalism and Nations in Crisis during the 19th and 20th Centuries. Studia Historica 32. Societas Historica Finlandie. Helsinki 1989, s. 85 – 92

– 175) Tulevaisuuden liikuntapolitiikka arvojen puntarissa. Suomalaisen liikuntapolitiikan vaihtoehdot. Liikuntatieteellisen Seuran julkaisuja n:o 116, Helsinki 1989, s. 46 – 51

– 176) Aatteelliset virtaukset Etelä-Pohjanmaalla ennen ja nyt. Etelä-Pohjanmaan kesäyliopiston julkaisusarja 12/1989, s. 63-68

– 177) Eurooppalaisten talonpoikaiskapinain historialliset yhteydet. Vapaus, veljeys ja vallankäyttö. Juhlakirja professori Paavo Uusitalon 50-vuotispäivänä 12.7.1989. Helsinki 1989, s. 54 – 74

– 178) Ostrobothnia in Finnish History. From Finland -People, Nation, State. Edited by Max Engman & David Kirby. London 1989, s. 73 – 84

– 179) Sotilaspoika. Kieliposti 3/1989, s. 18-22.

– 180) How Finns Have Adapted to Their Environment. Cold Climate Research in Finland. Jarmo Heinonen (editor). Ministry of Foreign Affairs. Helsinki 1989, s. 1-2

– 181) Ylihärmän historian punainen lanka. Plari. Helsingin Eteläpohjalaiset ry:n jäsenlehti 4/1989, s. 6-7

– 182) Österbotten i Finlands historia. Joukahainen XVIII. Helsinki 1989, s. 99-109

– 183) Tervasta teollisuuteen. Ylihärmän kehitys varhaisista ajoista nykypäiviin. Vaasa Oy. Vaasa 1989,siv. 621

– 184) Onko kriittinen suomalainen nykyajan myytti? Oletko valmis? Seitsemän puheenvuoroa suomalaisten kriittisyydestä. EVA 1989, s. 84-100

– 185) Kyläoriginelli-ilmiö historian näkökulmasta. Hullun kirjoissa. Näkökulmia suomalaiseen kylähulluuteen. SKS:n toim. 508. Jyväskylä 1989, s. 49 – 54

– 186) Koulukuntakritiikin puuttuminen takaa pysähtyneisyyden tilan. Tiedepolitiikka 4/1989, s. 49-51

– 187) Jaakko Forsman – lainlaatija ja poliitikko. Rikosoikeudellisia kirjoitelmia VI rikosoikeuden juhlavuonna 1989. Toim. Raimo Lahti. Suomalaisen Lakimiesyhdistyksen julkaisuja A: 185. Vammala 1989, s. 3 – 37

– 188) Osuustoiminta – kovan kaupallisuuden ainoa vaihtoehto. Kotiseutu 1989, s. 141-147

– 189) Jaakko Ilkan ensimmäinen kapina. Valoa kansalle. Artikkeleita Kotiseutu-lehden kahdeksalta vuosikymmeneltä 1909 – 1989, Forssa 1989, s. 255-258

– 190) Suomi ja suomalaiset muutoksen maailmassa. Valoa kansalle. Artikkeleita Kotiseutu-lehden kahdeksalta vuosikymmeneltä 1909 – 1989, Forssa 1989, s. 316-318

– 191) Mikä meitä liikuttaa? Tiede 2000, 8/1989, s. 52

– 192) Eurooppalaisten talonpoikaiskapinain historialliset yhteydet. Onko vallankumous mahdollinen? Toimittaneet Kimmo Ketonen ja Veli-Matti Ruotsalainen. Turun yliopiston ylioppilaskunnan julkaisuja. Turku 1990, s. 35 – 50

– 193) Modernisoituva ja monipuolistuva kotiseututyö. Kotiseutu 1990, s. 52

– 194) Vaikeneva suomalainen. Kotiseutu 1990, s. 51-58

– 195) Karja, meri ja Pohjanmaa. Maitojaloste 3/1990, s. 7-8.

– 196) Markat miljooniksi. Puoli vuosisataa suomalaista veikkausta. Oy Veikkaus Ab. Jyväskylä 1990, siv. 253

– 197) Matti Edvard Takala (1869-1961). Eläkeliiton Etelä-Pohjanmaan piirin jouluviesti 1990, s. 93.

– 198) Suomalaisen kansanvallan tila ja tulevaisuus. Yliopisto, Helsingin yliopiston tiedotuslehti 28/1990, s. 7 – 12

– 199) Mennyt meissä. Suomalaisen kansanvallan historiallinen analyysi. WSOY. Porvoo 1990, siv. 369

– 200) Kaksi kuvaa menneisyydestä. Kotiseutu 3/1990, s. 114-115

– 201) Herätysliikkeiden pohjasta ja perustasta. Kirkko ja politiikka. Juhlakirja professori Eino Murtorinteen täyttäessä 60 vuotta 25.11.1990. Suomen Kirkkohistoriallisen Seuran toimituksia 153. Helsinki 1990, s. 320-344

– 202) Siionin Wirsien alkumenestys Suomessa. Anna uusi rohkeus. Herättäjä-Yhdistyksen vuosikirja 1990, s. 68 – 78

– 203) Väkivaltarikollisuus Suomen historiassa. Turvallisuustieteellisen tutkimuskeskuksen vuosikirja II. Jyväskylä 1990, s. 24-40

– 204) Kuoleeko kylä? Kotiseutu 4/1990, s. 162

– 205) A Historical Review of Violent Crime in Finland. Criminal Violence in Scandinavia. Scandinavian Studies in Criminology, Vol. 11. Norwegian University Press. Oslo 1990, s. 46-64

– 206) Domaren i Olaus Petris vågskål. Retfaerd n:r 52 (1991), s. 95-108

– 207) Die Gewaltkriminalität in der finnischen Geschichte. Theatres of Power. Social Control and Criminality in Historical Perspektive. Ed. Heikki Pihlajamäki. Publications of Matthias Calaonius Society I. Jyväskylä 1991, s. 41-54

– 208) Keskushallinnon virkamiesten rekrytointi Suomessa ajanjaksolla 1809-1984. Väliraportti. Hallinto-historiakomitean monistesarja 1991, siv. 268.

– 209) Den historiska kunskapens betydelse. Historisk Tidskrift för Finland 1991, s. 264-267

– 210) The Historical Connections of European Peasant Revolts. Scandinavian Journal of History 16/1991, s. 85-104

– 211) Kommentar til Eva Österberg. Historisk tidskrift (Norge) 2/1991, s. 176 – 178

– 212) Paikallisen itsehallinnon kehityksestä Suomessa. Suomen oikeushistorian pääpiirteet sukuvallasta moderniin oikeuteen. Toim. Pia Letto-Vanamo. Gaudeamus. Jyväskylä 1991, s. 111-128

– 213) Nimismiesten historian lähteistä. Suomen Nimismiesyhdistys r.y. 1921-1991, s. 30-31

– 214) Itsehallinnon luova voima. Kotiseutu 1991, s. 104 – 107

– 215) Maailman muuttuminen ja kotiseututyö. Kotiseutu 1991, s. 98

– 216) Suomi idän ja lännen välissä. Ulkopolitiikka 3/91, s. 40-421

– 217) Miten Suomi kohtaa Euroopan. Kleio (erikoisnumero) 1991, s. 53-56

– 218) Kaupunki ja maaseutu. Kotiseutu 1991, s. 50

– 219) Euroopan yhdentyminen ja paikalliskulttuurit. Kotiseutu 1/1991, s. 5-7

– 220) Suomen Kotiseutuliiton ympäristöpoliittinen tavoiteohjelma. Kotiseutu 1/1991, s. 2

– 221) Tieteen Skylla ja Kharybdis. Yliopisto. Acta Universitatis Helsingiensis 10/91, s. 12-14

– 222) Tuhat vuotta idän ja lännen välissä. Opettaja 3 /1991, s. 18 – 20

– 223) Rekka ajaa Suomea yhdentyvään Eurooppaan. Ydin 7-8/1991, s. 46-47

– 224) Miten Suomi kohtaa Euroopan? Eurooppa. Historian päivät 1991. Kleio, Erkoisnumero 1991, s. 53-56

– 225) Valta ja väkivalta. Duodecim 3/1992, s. 217-218

– 226) Raamatun vaikutus yhteiskunnalliseen ja oikeudelliseen ajatteluun. Biblia 350. Suomalainen raamattu ja Suomen kulttuuri. Toim. Jussi Nuorteva. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toim. 556. Hämeenlinna 1992, s. 110-115

– 227) Miten Suomi kohtaa Euroopan. Opettaja 17-18/1992, s. 13-14

– 228) Keskustelun kahleet. Parnasso 1/1992, s. 5-8

– 229) Valtiovalta ja kansakunta. Suuri muutos – suomalaisen yhteiskunnan kehityspiirteitä. Toim. Marjatta Rahikainen. Helsingin yliopisto, Lahden tutkimus- ja koulutuskeskus 1992, s. 25-34

– 230) Suomalaisen kansanvallan tila ja tulevaisuus. Eduskunnan ja Helsingin yliopiston 350-vuotisjuhlaseminaari. Helsinki 1992, s. 17 – 27

– 231) Kommentti Rovert Hérinin esitelmään Maaseutualueet, kulttuuri ja koulutus. Maaseutu Euroopan kulttuurievoluutiossa. Toimittanut Juha Kuisma. Seminaari Majvikissä Kirkkonummella 15.5.1991. Raahe 1992, s. 27-28

– 232) Vaivihkaa vallan kahvaan. Tiede 2.000 4/1992, s. 44-47

– 233) Valtio ja kansalaiset suomalaisen yhteiskunnan kehityshistoriassa teoksessa Suojatyö ennen suojatyötä ja jälkeen. Toim. Pentti Kananen ja Veikko Niemi. Sosiaali- ja terveyshallituksen raportteja 50 / 1992. Helsinki 1992, s. 1-6.

– 234) Väinö Linna in memoriam. Parnasso 2/1992, s. 257-258

– 235) Juuret Suomessa. Kotiseutu 2/1992, s. 34

– 236) Toista tietä omalle maalle. Kotiseutu 1992, s. 82

– 237) (& Kari Kantakoksi, Matti Lukkari, Matti Niemivuo, Jan Törnqvist), Asekätkentätyöryhmän selvitys. Oikeusministeriön lainvalmisteluosasto 1992, siv. 37 + 5 liitettä.

– 238) Passivoiva valta. Oikeus 1992, s. 326-328.

– 239) (& Seppo Tiihonen), Virka – valta – kulttuuri. Suomalaisen hallintokulttuurin kehitys. Helsinki 1992, siv. 297

– 240) Kun kansa nousi lakia vastaan. Lakimies 8/1992, s. 1269-1274

– 241) Historia alhaalta käsin. Kotiseutu 1993, s. 2

– 242) Miks ôigus muutub? Seadus ja ôigus ajaloolise arengu osana. Tôlkinud Jaan Isotamm. Fontes Iuris. Tartu 1993, siv. 240.

– 243) Lehtemme (Kotiseudun) uudet kuviot. Kotiseutu 1993, s. 43

– 244) Tieteen uudistuminen. Esimiehen puhe Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran vuosikokouksessa 16.3.1993. Elias 2/1993, s. 2-4

– 245) Euroopan kasvot. Kotiseutu 1993, s. 66

– 246) Euroopan valtiollisen kehityksen perustekijät. Kotiseutu 1993, s. 68-71

– 247) Tie Tampereelle. Dokumentoitu kuvaus Tampereen antautumiseen johtaneista taisteluista Suomen sisällissodassa 1918. Juva 1993 (toinen ja kolmas painos 1993), siv. 569

– 248) Käännekohdat Suomen historiassa. WSOY. Neljäs (tasku)painos. Juva 1993. 307 siv.

– 249) Sisällissota. Historiallinen Aikakauskirja 1993, s. 110-114

– 250) Kohalik omavalitsus Soomes teoksessa Soome óigusajaloo póhijooned. Toimittanut Pia Letto Vanamo. Tartu 1993, s. 113-132.

– 251) Poliittisten nimitysten varhaisvaiheista. Juhlajulkaisussa Antero Jyrängin täyttäessä 60 vuotta. Turku 1993, s. 369-378

– 252) The Goverment and the Nation teoksessa Marjatta Rahikainen (Ed), Austerity and Prosperity. Perspectives on Finnish Society. Vammala 1993, s. 31-44

– 253) Ylimmän tuomiovallan kehitys. (Juhlaesitelmä Korkeimman oikeuden 75-vuotisjuhlissa 1.10.1993). Lakimies 1993, s.

– 254) Vaikea totuus. Vuosi 1918 ja kansallinen tiede. Toim. Heikki Ylikangas. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Tampere 1993, siv. 117

– 255) Från ättemedlem till konungens undersåte. Finska bönder under svenskt välde. Tänka, tycka, tro. Svensk historia underifrån. Redaktion: Gunnar Broberg, Ulla Wikander, Klas Åmark. Ordfronts förlag. Stockholm 1993, s. 31-54

– 256) Tie Tampereelle. Dokumentoitu kuvaus Tampereen antautumiseen johtaneista taisteluista Suomen sisällissodassa 1918. Neljäs painos. Juva 1994, siv. 569

– 257) Historiantutkija törmää eläviin myytteihin. Hiidenkivi 1/ 1994, s. 37-39

– 258) (& Esko Koivusalo) Keskustelun tarpeellisuudesta. Hiidenkivi 1/1994, s. 2-3

– 259) (& Esko Koivusalo) Tutkimuksen pelko. Hiidenkivi 2/1994, s. 2-3

– 260) (& Esko Koivusalo) Älyköt ja urheilu. Hiidenkivi 3/1994, s. 2-3

– 261) (& Esko Koivusalo) Suomi idän ja lännen siltana. Hiidenkivi 3/1994, s. 3

– 262) Suorapuheiset pohjalaiset ja hitaat hämäläiset. Hiidenkivi 2/1994, s. 18

– 263) Myytti ei ole tutkimustuloksen väärtti. Hiidenkivi 2/1994, s. 42-43

– 264) Onko Suomella kansallista päämäärää? Pohjoinen Suomen politiikassa. Lapin yliopiston hallintoviraston julkaisuja 27. Rovaniemi 1994, s. 39-46

– 265) Linna aja loost. Tampere raamat. Raamatu koostas Maarja Pärl-Lôhmus. Tartu 1994, s. 10-12

– 266) Ätten och våldet. Våldsbrottsligheten i Norden vid övergången till nya tiden. Historisk Tidskrift för Finland 1/1994, s. 3-25

– 267) (& Esko Koivusalo) Lainvalmistelun kieli. Hiidenkivi 1994/4, s. 2

– 268) (& Esko Koivusalo) Työtön työelämään. Hiidenkivi 4/1994, s. 2

– 269) (& Esko Koivusalo) Imperiumit ja kulttuuri. Hiidenkivi 4/1994, s. 3

– 270) Vuosi 1968 ja maan parhaat aivot. Hiidenkivi 4/1994, s. 36

– 271) Den omedvetna och den medvetna protesten. Vad våldet har skapat – nio uppsatser om brott och straff i svensk och europeisk historia. Anders Björnsson (red.). Carlssons Bokförlag. Stockholm 1994, s. 73-82

– 272) Rauha vai rieha. Joulun ristiriitainen traditio. Hiidenkivi 6/1994, s. 10-13

– 273) Yllätys ja yllätysten syy. Hiidenkivi 1/1995, s. 34

– 274) Kaupungit Suomen historiassa. Hiidenkivi 1/1995, s. 2

– 275) Miten Suomi joutui Ruotsin valtaan. Hiidenkivi 2/1995, s. 24-25

– 276) Virkamiesvaltio – mihin sitä tarvittiin. Uudenaikaisen valtion keskeiset kehitysvaiheet teoksessa Virkanyrkit ja muita hallintohistorian tutkielmia. Hallintohistoriallisia tutkimuksia 16. Toimittaneet Jorma Selovuori ja Lotta Saastamoinen. Helsinki 1995, s. 29-37

– 277) Suuret ja pienet kertomukset. Hiidenkivi 2/1995, s. 29

– 278) Harkintaa suurhankkeiden rahoitukseen. Hiidenkivi 3/1995, s. 2

– 279) (& Esko Koivusalo), Ulkomaat ja Suomi-kuva. Hiidenkivi 2/1995, s. 2.

– 280) (& Esko Koivusalo), Sinivalkoisen rahan kohtalo. Hiidenkivi 2/1995, s. 2.

– 281) Suomi Ruotsin vallan alla. Hiidenkivi 3/1995, s. 24-25

– 282) Siperia opettaa. Hiidenkivi 4/1995, s. 2

– 283) (& Esko Koivusalo), Keskittämistäkö edelleen? Hiidenkivi 4/1995, s. 2

– 284) (& Esko Koivusalo), Eroamattomuusperiaate. Hiidenkivi 4/1955, s. 3.

– 285) Sattuma vaiko selviö. Miksi Suomen kirjastolaitos sai alkunsa Vaasassa 1794? Vaasan luku-kirjasto 1794-1845. Vaasa 1995, s. 7 – 11

– 286) Jääviydestä. Hiidenkivi 4/1995, s. 47.

– 287) Autonomia Suomelle 1809 – lahja vai välttämätön paha. Hiidenkivi 4/1995, s. 22-25

– 288) Vilppi tieteenteossa. Hiidenkivi 5/1955, s. 2

– 289) Itsenäisyys itsenäisyydessä. Hiidenkivi 5/1955, s. 20-21

– 290) Tarvitaanko tiedekuntia? Hiidenkivi 5/1955, s. 43-44

– 291) Vägen till Tammerfors. Striden mellan röda och vita i finska inbördeskriget 1918. I översättning från finskan av Nils Torvalds & Sara Torvalds. Atlantis AB. Stockholm 1995, 504 siv.

– 292) (& Aulis Aarnio, Vesa Kanniainen, Jukka Kekkonen), Professori – virka- vai yliopistomies. Yliopisto 16/1995, s. 31-32

– 293) (& Aulis Aarnio, Vesa Kanniainen, Jukka Kekkonen), Tutkimustyön arvioiminen on mahdollista. Yliopisto 19/1995, s. 26-27

– 294) Virkavaltion luominen autonomian suojissa. Byrokratia ja autonomia Suomessa Venäjän vallan aikana. Pontes novi. Eesti Üliôpilaste Seltsin ja pohjalaisten osakuntien yhteisjulkaisu. Saarijärvi 1995, s. 56-67

– 295) Ametiriigi loomine autonoomia kaitsekilbi all. Pontes novi. Pohjalaiste osakondade ja Eesti Üliôpilaste Seltsi ühisväljaanne. Tartu 1995, s. 56-68.

– 296) Finlands administrativa ställning inom det ryska riket. Historisk Tidskrift för Finland 3/1995, s. 289-308

– 297) (& Esko Koivusalo), Työttömien järjestäytyminen välttämätöntä. Hiidenkivi 6/1995, s. 2

– 298) Väinö Linna und die historische Wahrheit des Bürgerkriegs. Jahrbuch für finnisch-deutsche Literaturbeziehungen. Nr. 27/1995. Mitteilungen aus der Deutschen Bibliothek. Herausgegeben von Hans Fromm ua. Helsinki 1995, s. 45-48.

– 299) Murroksen käsitteestä. Teoksessa Murroksia. Historian ja yhteiskuntaopin opettajien vuosikirja XXIII. Toimittaneet Mika Kantola ym. Pieksämäki 1995, s. 6 – 11

– 300) Kannattaako nuijasotaa muistaa? Hiidenkivi 1/1996, s. 17

– 301) Ongelmakohtia väkivaltarikollisuuden kehityksessä Suomessa. Teoksessa Laittomuuden laitatiellä. Rikos Suomessa 1500-luvulta nykypäiviin. Toimittanut Sari Forström. Helsingin yliopiston historian laitoksen julkaisuja 1/1996. Helsinki 1996, s. 5 – 11

– 302) Metsä suomalaisen mentaliteetin kasvualustana. Teoksessa Olkaamme siis suomalaisia. Kalevalaseuran vuosikirja 75-76. Toimittaneen Pekka Laaksonen – Sirkka Mettomäki. SKS. Pieksämäki 1996, s. 35-42

– 303) Jyrääkö ne meitin? Hiidenkivi 2/1996, s. 3

– 304) (& Esko Koivusalo, Kalevala ja eeposten tutkimus esille. Hiidenkivi 2/1966, s. 2

– 305) Olemmeko tappajakansaa? Hiidenkivi 2/1996, s. 10-14

– 306) Kettutyttöjen teot. Hiidenkivi 2/1996, s. 19

– 307) Miten päästä älyköksi. Hiidenkivi 3/1996, s. 17

– 308) (& Esko Koivusalo), Yhden kortin koulukieli. Hiidenkivi 3/1996, s. 2

– 309) (& Esko Koivusalo), Vastuu ympäristöstä. Hiidenkivi 3/1996, s. 3

– 310) Wallesmanni. Kuusi vuosisataa kansan ja esivallan välissä. Suomen Nimismiesyhdistys r.y. Jyväskylä 1996, siv. 363

– 311) Mielikuvitus kirjailijan ja historiantutkijan työssä. Historia ja fiktio. Opiskeluopas. Toim. Ismo Nikander ja Totti Tuhkanen. Turun yliopiston täydennys-koulutuskeskuksen julkaisuja A: 49. 2. uudistettu painos.Turun yliopiston täydennys-koulutuskeskus 1996, s. 23-30.

– 312) (& Esko Koivusalo), Rajankäyntiä plagiointiin. Hiidenkivi 4/1996, s. 2

– 313) (& Esko Koivusalo), Tukehtuvatko olympialaiset? Hiidenkivi 4/1996, s. 2

– 314) (& Esko Koivusalo), Kotiseututyön uudet ideat julki. Hiidenkivi 4/1996, s. 3

– 315) Ribbentrop-sopimus on voimassa yhä. Hiidenkivi 4/1996, s. 15

– 316) (& Esko Koivusalo), Kansalaisyhteiskunta ei riitä. Hiidenkivi 5/1996, s. 2

– 317) (& Esko Koivusalo), Suomettuminen ja rähmällään olo. Hiidenkivi 5/1996, s. 3

– 318) Ilkkaisen sota. Romaani. WSOY. Juva 1996, siv. 376

– 319) Nuijasota. Kolmas ajanmukaistettu painos. Otava. Keuruu 1996, siv. 363

– 320) Autonomisen Suomen virkamieseliitti. Suomen keskushallinnon historia 1809-1996. Toimittaneet Raimo Savolainen ym. Helsinki 1996, s. 423-516

– 321) Suomen tasavallan virkamieseliitti. Suomen keskushallinnon historia 1809-1996. Toimittaneet Raimo Savolainen ym. Helsinki 1996, s. 805-931

– 322) Die administrative Stellung Finnlands im russischen Staatsverband. Reformen im Russland des 19. und 20. Jahrhunderts. Westliche Modelle und russische Erfahrungen. Herausgegeben von Dietrich Beyrau, Igor Cicurov und Michael Stolleis. Ius Commune. Veröffentlichungen des Max-Planck-Instituts für Europäische Rechtsgeschichte Frankfurt am Main. Sonderhefte. Studien zur Europäischen Rechtsgeschichte 86. Frankfurt am Main 1996, s. 37-53

– 323) Kirjastokorvaukset oikeudenmukaisiksi. Hiidenkivi 6/1996, s. 2

– 324) (& Esko Koivusalo), Pohjoismainen yhteistyö ja kieli. Hiidenkivi 6/1996, s. 2

– 325) (& Esko Koivusalo), Aloitusosuuden miehet maalissa. Hiidenkivi 6/1996, s. 3

– 326) Kestääkö EU? Hiidenkivi 6/1996, s. 15.

– 327) Mitä menneisyydessä on soveliasta tutkia. Hiidenkivi 1/1997, s. 31

– 328) Ilmaislainoja ei ole. Hiidenkivi 1/1997, s. 45

– 329) Nuijasota. Neljäs painos. Keuruu 1997, siv. 363

– 330) Myrsky vai päivänpaiste? Hiidenkivi 2/1997, s. 15

– 331) Miksi poliittiset virkanimitykset ovat tavallisempia Suomessa kuin muissa Pohjoismaissa? Hallinnon historiasta hallinnon kehittämiseen. Toim. Jorma Selovuori. Pääministeri Paavo Lipposen asiantuntijaseminaari 28.2.1997 Säätytalolla. Valtioneuvoston kanslian julkaisuja 23/1997. Helsinki 1997, s. 82-85.

– 332) Rikollisuuden muuttuminen – suvusta valtioon. Suomalainen Tiedeakatemia. Academia Scientiarum Fennica. Vuosikirja 1996. Toimittanut Pentti Kauranen. Helsinki 1997, s. 87-93

– 333) Suomalainen mentaliteetti. Maailmalle, maailmalta. Kulttuurisia katsauksia. Toimittaneet Annaliisa Syrjänen ja Irmeli Westermarck. Juva 1997, s. 22-29

– 334) Suomen historian solmukohdat avautuneet onnellisesti. Suomalaisuuden juhlakirja. Helsinki 1997, s. 4-13

– 335) Puukkojunkkarit – moottoripyörägängien edeltäjiäkö? Nuorisotutkimus 3/1997, s. 41-42

– 336) Winter War. Finland a cultural encyclopedia. Ed. Olli Alho. Finnish Literature Society Editions 684. Vammala 1997, s. 327-329

– 337) Constitution. Finland a cultural encyclopedia. Ed. Olli Alho. Finnish Literature Society Editions 684. Vammala 1997, s. 62-63

– 338) Euroopan synty. Matti, tässä nämä. Onnittelukirja Matti Suurpäälle 3.11.1997. Toimittanut Kai Nieminen ym. Saarijärvi 1997, s. 144-152

– 339) Tieteen merkitys kansakunnan historiassa (lyhennelmä juhlapuheesta akateemikkojuhlassa 14.11.1997). Suomen Akatemian julkaisu, s. 4-8 (sama ruotsiksi, Vetenskapens betydelse i nationens historia, s. 12-16 ja englanniksi, The Importance of Science for the History of the Nation, s. 20 – 24)

– 340) Tieteen merkitys kansakunnan historiassa (em. esitelmä kokonaisuudessaan). Suomen Akatemia tiedottaa 12/1997, s. 5-9

– 341) Joukkoliikkeitten lakeus. Teoksessa lakeuden kirkot (Toim. Jaakko Elenius). Jyväskylä 1997, s. 14-19

– 342) Suomen historia. Teoksessa Historian opiskelu Suomessa. Toimittaneet Touko Berry ja Heidi Huuhtanen. Historian Opiskelijain Liitto HOL 1998, s. 12-13

– 343) Käännekohdat Suomen historiassa. WSOY. Viides (tasku)painos. Juva 1993. 307 siv.

– 344) About Violence. Publikations of the History of Criminality Research Project 1. Helsingin Yliopisto 1998, siv. 147

– 345) What happened to violence? An analysis of the development of violence from medieval times to the early modern era based on Finnish source material. In the book Fife centuries of Violence in Finland and the Baltic Area. Ed. by Mirkka Lappalainen. Publications of The History of Criminality Research Project. Helsinki 1998 (Ohio University Press 2000), p. 131.

– 346) Totuuden selvittäminen oikeudessa ja historiantutkimuksessa. Teoksessa Miten meistä tuli historian tohtoreita. Toim. Päiviö Tommila. Suomen Historiallinen Seura. Helsinki 1998, s. 180-183

– 347) Suomi itäisen suurvallan varjossa. Teoksessa ”… vaikka voissa paistais”. Venäjän rooli Suomessa. Juhlakirja professori Osmo Jussilalle 14. maaliskuuta 1998. Toimittanut Jorma Selovuori. Porvoo 1998, s. 449-461.

– 348) Liberation or suppression? Books from Finland 2/1998, s. 96-99

– 349) Kapinat Suomessa historiallisesta perspektiivistä. Muistovuosiseminaari Tammisaaressa. Tie Tammisaareen – muistotapahtuma 13.6.1998 (Vägen till Ekenäs – minnestillställning. Julkaissut Suomen Metallityöväen Liitto. Helsinki 1998, s. 10-11.

– 350) Das zweigeteilte Finnland in historischer Betrachtung teoksessa Eero Kuparinen (toim.), Am Rande der Ostsee. Aufsätze vom IV. Symposium deutscher und finnischer Historiker in Turku 4.-7. September 1996. Turku 1988, s. 9 – 28.

– 351) Jälkiviisaus lääketieteen(kin) historian tulkinnassa. Suomen Lääkärilehti 31/1.11.1998, s. 3537

– 352) The Knife Fighters. Violent Crime in Southern Ostrobothnia 1790-1825. Annales Academiae Scientiarum Fennicaer. Humaniora ser. B. Jyväskylä 1998. siv. 296

– 353) Ostrobothnia in the History of Finland teoksessa Exploring Ostrobothnia. Edited by Börje Vähämäki. Special Issue of Joural of Finnish Studies. Volume 2, Number 2. December 1998, s. 10-19.

– 354) Valttiässä jota ei käytetty. Juhlakirja Veijo Meren täyttäessä 70 vuotta 31.12.1998. Helsinki 1998, s. 278-305

– 355) Mikä on mennyt vikaan. Suomen Kuvalehti 5/1999, s. 75.

– 356) Vallan käyttäjästä tien etsijäksi. Suomen Kuvalehti 10/1999, s. 72.

– 357) Reasons for the Reduction of Violence in Finland in the 17th Century. Teoksessa Mirkka Lappalainen – Pekka Hirvonen (ed.), Crime and Control in the Europe from the Past to the Present. Publications of the History of Criminality Research Project. Helsinki 1999, s. 165-173

– 358) Väkivallasta sanan valtaan. Suomalaista menneisyyttä keskiajalta nykypäiviin. WSOY. Juva 1999, siv. 399

– 359) Klubbekriget. Det blodiga bondekriget i Finland 1596-97. Översättning Matts Huldén. Atlantis. Lund 1999, sid. 421

– 360) Finland i skuggan av stormakten i öst. Teoksessa Det hotade landet och det skyddade. Sverige och Finland från 1500-talet till våra dagar. Historiska och säkerhetspolitiska betraktelser. Red. Tapani Suominen och Anders Björnsson. Atlantis. Södertälje 1999, s. 43-50

– 361) Valta ja älymystö. Suomen Kuvalehti 16/1999, s. 93

– 362) Oma vastuu – vai muiden syyllistäminen. Suomen Kuvalehti 21/1999, s. 86

– 363) The Main Historical Features in the Recruitment of Senior Civil Servants. Power and Bureaucracy in Finland 1809-1998. Edited by Jorma Selovuori. Helsinki 1999, p. 205-226

– 364) Zentrale Entwicklungslinien bei der Rekrutierung der Beamtenelite. Macht und Bürokratie in Finnland 1809-1998. Herausgegeben von Jorma Selovuori. Helsinki 1999, S. 211-233

– 365) L’évolution des des critères de recrutement de l’élite des fonctionnaires. Le pouvoir et la bureaucratie en Finlande 1809-1998. Rédigé sous la direction de Jorma Selovuori. Helsinki 1999, p. 203-224

– 366) Mooseksen laki ja Balkan. Suomen Kuvalehti 27/1999, s. 58.

– 367) De centrala dragen vid rekryteringen av tjänstemannaeliten. Makt och byråkrati i Finland. Red. Jorma Selovuori. Helsinki 1999, s. 187-206

– 368) Sotasurmaprokjektin nykytila. Suomen Kuvalehti 33/1999, s. 49

– 369) Kuka suojelee ketä ja mitä? Suomen Kuvalehti 38/1999, s. 70

– 370) Mihin sotaan eteläpohjalaiset 1918? Kanava 8/1999, s. 513-516

– 371) Koulu estämään maaltapakoa. Suomen Kuvalehti 44/1999, s. 80

– 372) Menneisyys, nykyisyys, tulevaisuus. Tuleva tuhat. Toimittanut Maija Metsä. Tilastokeskus. Jyväskylä 1999, s. 43-53

– 373) Menneisyydenhallinta suomalaisessa historiankirjoituksessa. Ulkopolitiikka 4/1999, s. 6-10

– 374) Eriarvoistumisen seuraukset. Suomen Kuvalehti 49/1999, s. 75

– 375) Oikeuttaako keskiluokan neuvottomuus passiivisuuden? Suomen Kuvalehti 5/2000, s. 70

– 376) Mihin katosivat kaksintaistelut? Suomen Kuvalehti 9/2000, s. 49

– 377) Dealing With the Past in Finnish History. Northern Dimensions. The Finnish Institute of International Affairs. Yearbook 2000, s. 102-109

– 378) Varför försvann duellen? Historisk tidskrift för Finland 1/2000, s. 65-69

– 379) Rebels of the War of the Cudgels. The Social Origins of the Finnisch Peasants’s war 1596-1597. ”Se rakkain kotipolku”. Erkki Kouri ja yleinen historia. Toimittaneet Kustaa Multamäki ym. Helsingin yliopiston Historian laitoksen julkaisuja 15. Helsinki 2000, s. 233-242

– 380) Miksi raskas rauha länsiavun sijasta 1940? Suomen Kuvalehti 13/2000, s. 70

– 381) Maakunnalliset mentaliteetit. Teoksessa Kulttuurin kääntöpiiri. Toimitus Merja Lahti – Raija Partanen. Joensuu 2000, s. 13-14.

– 382) Mikä muuttaa historiallista tulkintaa? Suomen Kuvalehti 18/2000, s. 70

– 383) Jossittelu historiassa. Suomen Kuvalehti 22/2000, s. 70

– 384) Varför kom Österbotten att spela en central roll i klubbekriget. Extremt Österbotten. Historicus r.f:s skriftserie vol 14. Vanda 2000, s. 9-27

– 385) The Finnish Civil War. Liberation or Suppression? New World Finn. April 2000, s. 12

– 386) Ensimmäinen ja siksi suurin. Suomen Kuvalehti 28/2000, s. 60

– 387) Vanhentunut vaalijärjestelmä. Suomen Kuvalehti 33/2000, s. 58

– 388) Demokratia on heikoissa väkevä. Suomen Kuvalehti 38/2000, s. 58

– 389) Valtio, huippu-urheilu ja viihde. Suomen Kuvalehti 43/2000, s. 58

– 390) Aikansa rikos – historiallisen kehityksen valaisijana. WSOY. Juva 2000, siv. 365

– 391) (& Jens Christian V. Johansen, Kenneth Johansson and Hans Eyvind Naess), Family, State and Patterns of Criminality: Major Tendencies in the Work of the Court, 1550-1850. Eva Österberg – Sölvi Bauge Sogner (eds.), People meet the law. Control and Conflict-handling in the Courts. Universitetsforlaget 2000, p. 57-149 (myös ruotsiksi)

– 392) Esteetön vastaväittäjä – hyvä vai huono asia. Jäljillä, kirjoituksia historian ongelmista. Osa 1. Juhlakirja Jorma Kalelalle hänen 60-vuotispäivänään 12.11.2000. Toimittaneet Pauli Kettunen ym. Turku 2000, s. 203-210

– 393) Miksi kansa äänestäisi? Suomen Kuvalehti 48/2000, s. 68

– 394) Kaarle kiihottaa jälleen. Historiallinen Aikakauskirja 3/2000, s.

– 395) Kun Summa petti. Näytelmä. Ensi-ilta Suomen Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä 3.3.2000. Ohjaaja Kalle Holmberg. Aiheen esittely käsiohjelmassa.

– 396) Monarkialla kuorrutettu tasavalta. Suomen Kuvalehti 3/2001, s. 62

– 397) Varkaan ja väkivallantekijän oikeudellinen kohtelu historian valossa. Ihmisiä, ilmiöitä ja rakenteita historian virrassa. Professori Antero Heikkiselle 60-vuotispäivänä omistettu juhlakirja. Toimittaneet Jukka Korpela ym. Studia Carelia Humanistica 16. Joensuun yliopiston humanistinen tiedekunta 2001, s. 99 – 110

– 398) Onko historia sattuman satoa. Suomen Kuvalehti 8/2001, s. 60

– 399) Suomalaisuuden varjoisa puoli. Suomen Kuvalehti 13/2001, s. 82

– 400) Tulkintani talvisodasta. (Tie talvisotaan, Kun Summa petti, Suomi ja Saksa talvisodasta välirauhaan). WSOY. Porvoo 2001, siv. 254

– 401) Historiallinen näytelmä ja historiallinen totuus. Historiallinen Aikakauskirja 1/2001, s. 12-17

– 402) Kun Suomi valitsi puolensa 1940. Suomen Kuvalehti 19/2001, s. 62

– 403) Suurten historiallisten prosessien selittämisestä. Historiallinen Aikakauskirja 2001, s. 87-88

– 404) Järjestäytynyt ja ammattirikollisuus historiassa. Suomen Poliisilehti 2/2001, s. 55-57

– 405) Raja yhteiskuntarauhan edistäjänä. Oikeustieteen rajoja etsimässä. Juhlajulkaisu Juha Toloselle 15.4.2001. Toimittaneet Vesa Annola ja Brita Herler. Turun yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan julkaisuja. Kokoomateosten sarja, juhlajulkaisut A:9. Turku 2001, s. 279-294

– 406) Pellonraivauksesta siirtolaisuuteen, tervanpoltosta noituuteen. Sanomalehtiyliopisto 1999. Tuhat vuotta Pohjanmaan historiaa. Vaasan yliopiston julkaisuja 20/2001, s. 26-32

– 407) Tulevat sukupolvet ja me. Suomen Kuvalehti 24/2001, s. 56

– 408) Käsitysten eroavuudesta. Historiallinen Aikakauskirja 2001, s. 194-195

– 409) Pahoinvointi hyvinvointiyhteiskunnassa. Suomen Kuvalehti 30/2001, s. 60

– 410) Länsikorttia käytettiin sittenkin – Saksan suuntaan! Sotilasaikakauslehti 8/2001, s. 25-30

– 411) Tuhansien lätäköiden maa. Suomen Kuvalehti 35/2001, s. 60

– 412) Miksei Suomeen tullut oikeistodiktatuuria? Suomen Kuvalehti 40/2001, s. 60.

– 413) Historia ja totuus. Suomen Akatemian Kulttuuri 2001. Uutislehti numero 4, s. 1

– 414) Yhteinen vihollinen yhdistää. Suomen Kuvalehti 45/2001, s. 60.

– 415) & Kari Tarkiainen, Kustaa Vaasa. Teoksessa Kuninkaallisia, keisarillisia, tasavaltalaisia. Suomen Valtionpäämiehet ja Heidän Puolisonsa. Toimittanut Risto Valjus. Studia Biographica 1:2. Vammala 2001, s. 221-229

– 416) Eerik XIV. Teoksessa Kuninkaallisia, keisarillisia, tasavaltalaisia. Suomen Valtionpäämiehet ja Heidän Puolisonsa. Toimittanut Risto Valjus. Studia Biographica 1:2. Vammala 2001, s. 242-247

– 417) Juhana III. Teoksessa Kuninkaallisia, keisarillisia, tasavaltalaisia. Suomen Valtionpäämiehet ja Heidän Puolisonsa. Toimittanut Risto Valjus. Studia Biographica 1:2. Vammala 2001, s. 255-262

– 418) Poliittiset virkanimitykset. Suomen Kuvalehti 50/2001, s. 58

– 419) Millainen on hyvä johtaja? Suomen Kuvalehti 4/2002, s. 56

– 420) Raha historian liikevoimana. Hiidenkivi 1/2002, s. 6-9

– 421) Kuinka paljon rahaa ihminen tarvitsee. Suomen Kuvalehti 9/2002, s. 80

– 422) Edes kansanedustajat eivät luota eduskuntaan. Suomen Kuvalehti 15/2002, s. 80

– 423) Der Weg nach Tampere. Die Niederlage der Roten im finnischen Bürgerkrieg 1918. Aus dem Finnischem übersetzt von Gabriele Schrey-Vasara. Berlin Verlag Arno Spitz GmbH. Berlin 2002, 428 Seiten

– 424) Yritystieto pakolliseksi oppiaineeksi. Suomen Kuvalehti 20/2002, s. 76

– 425) Tutkijain talvisota. Suomi 85. Itsenäisyyden puolustajat. Rintamalla. Toimittanut Lauri Haataja ym. Porvoo 2002, s. 106-111

– 426) Tutkijain talvisota kytee edelleen. Suomen Kuvalehti 25-26/2002, s. 78

– 427) Lasileukaiset valtiaat. Suomen Kuvalehti 31/2002, s. 56

– 428) Ei synninpäästöä hirmuvaltiaille. Suomen Kuvalehti 36/2002, s. 62

– 429) Vuoden 1918 sovitus. Hiidenkivi 4/2002, s. 12 – 15

– 430) Miksi me puhumme suomea? Suomen Kuvalehti 41/2002, s. 64

– 431) Hylkiöistä kansallisiksi esikuviksi. Historiallinen Aikakauskirja 2002, s. 317-319

– 432) Pätkätyöt. Suomen Kuvalehti 46/2002, s. 59

– 433) Jos olisin diktaattori. Suomen Kuvalehti 50/2002, s. 58

– 434) Geschichte auf der Bühne. Kosmos. Humboldt Mitteilungen der Alexander von Humboldt-Stiftung 80/2002, s. 16-17

– 434) From Witchcraft to Revivalist Movement. On the support for revivalist meetings and their background in Ostrobothnia in the 1830s and 1840s. Anu Koskivirta & Sari Forström (Eds.), Manslaughter, Fornication and Sectarianism. Norm-breaking in Finland and the Baltic Area from Medieval to Modern Times. Annales Academiae Scientiarum Fennicae. Humaniora B. Saarijärvi 2002, s. 9-46

– 435) Onko kontrafaktuaalinen tulkinta mahdollinen historiassa? Academia Scientiarum Fennica 2002, s. 169-177

– 436) Suomen historian kirjoituksen pitkä linja. Historiallinen Aikakauskirja 2003, s.

– 437) Norsunluutorni on hiljaa. Suomen Kuvalehti 23/2003, s. 74

– 438) Raamattu ja oikeus. Raamattu ja länsimainen kulttuuri. Vuosikirja 2003. Suomalaisen teologisen kirjallisuuden julkaisuja 237. Toimittanut Lassi Varjo. Helsinki 2003, s. 60-70

– 439) Nurmijärven rosvot. Maankuulun rikollissakin nousu ja tuho 1820-luvun Suomessa. WSOY. Juva 2003, siv. 494

– 440) Itsemurha-alttiuden alueellisista eroista. Itsemurhan tehneiden läheiset ry. Jäsentiedote 4/2003, siv. 3

– 441) Mistä ne 94 prosenttia? Suomen Kuvalehti 39/2003, s. 68

– 442) Välirauha – minkä sodan odotuksessa? Historiallinen Aikakauskirja 2003, s. 569-576

– 443) Heikki Ylikankaan selvitys valtioneuvoston kanslialle. Valtioneuvoston kanslian julkaisuja 5/2004, siv. 45 (koskee sittemmin Luovutetut-nimellä tunnettua projektia, sen tarpeellisuutta)

– 444) Onko Olemassa järjetöntä väkivaltaa? Suomen Kuvalehti 21/2004, s. 69

– 445) Kysymyksiä ja vastauksia koskien talvisodan rauhaa. Historiallinen Aikakauskirja 2/2004, s. 244-248

– 446) Erään hallitustason linjauksen pitkä varjo. Historiallinen Aikakauskirja 2/2004, s. 258-263

– 447) Muuttoliikettä suosittava kaikin tavoin. Suomen Kuvalehti 42/2004, s. 69

– 448) Kiista uudisasutuksesta isojaon syynä. Historiallinen Aikakauskirja 2004, s. 494-507

– 449) Tvisten om nybyggarerättigheter som orsak för storskiftet. Norden, rätten, historia. Festskrift till Lars Björne. Toim. Jukka Kekkonen ym. Suomalaisen Lakimiesyhdistyksen julkaisuja, E-sarja N:o 11. Saarijärvi 2004, s. 325-344

– 450) Ylihärmäläiset Ruoveden Mannisella 15.3.1918. Ruoveden Joulu 2004, s. 22-26

– 451) Mannisen taistelun yksityiskohtia. Ylihärmän Joulu 2004, s. 11-13

– 452) Meno Mäntsälään. Ylihärmän Joulu 2004, s. 33-34

– 453) Uhrilehdosta kirkkoon. Isonkyrön vanhan kirkon historia. Kristiinankaupunki 2004, s. 193-202

– 454) Nyckelkällan till vinterkrigets historia. Historisk Tidskrift för Finland 1/2005, s. 47-60

– 455) Rakennuksen viesti – vankila-arkkitehtuuri rikosten seuraamusjärjestelmän ilmentäjänä. Oikeus 2/2005 (Kirjallisuusessee), s. 196-198

– 456) Palon Perttu, kyröläinen nuijapäällikkö. Suur-Palon sukua. Pohjanmaalta maailmalle. Jyväskylä 2005, s. 21-36

– 457) Sattumaltako juutalaispakolaiset luovutettiin? Kanava 7/2005, s. 426-431

– 458) Meno Mäntsälään. Esittelykirjoitus Meno Mäntsälään – näytelmän ohjelmalehtiseen (ensi-ilta helmikuu 2005, Seinäjoen kaupunginteatterissa)

– 459) Ne kahdeksan valittua. Esittelykirjoitus Ne kahdeksan valittua – näytelmän ohjelmavihkoseen (ensi-ilta maaliskuussa 2005 Helsingin kaupunginteatterissa

– 460) ”Etisk” rättshistoria enligt Toomas Kotkas. Retfaerd, 2/113/2006

– 461) Lastuja lakian laidalta. Ylihärmän Kankaan ja Ikolan kylien asuttamisen varhaisvaiheista. Vaasa 2006, siv. 206

– 462) Miksi puhumme suomea? Hiidenkivi 4/2006, s. 36 – 39

– 463) Suomen historian solmukohdat. Juva 2007, siv. 389

– 464) Romahtaako rintama? Suomi puna-armeijan puristuksessa kesällä 1944. Keuruu 2007, siv. 336

– 465) Kenen leipää syöt sen lauluja laulat. Sotilasaikakauslehti 12/2007

– 466) Johtajan asema herätysliikkeessä. Armo kannattaa. Herättäjä-yhdistyksen vuosikirja 2007, s. 35-49; Malperi 1/2007, s. 15-25

– 467) Ratsurynnäkkö ratkaisi nuijasodan. Suomalaisten taistelut Ruotsin, Venäjän ja itsenäisen Suomen riveissä. Jyväskylä 2007, s. 68-78.

– 468) Varför ville J.V.Snellman tränga undan det svenska språket. Vänskap över gränser. En Festskrift till Eva Österberg. Red. Kenneth Johansson m. fl. Pozkal, Poland 2007, s. 333- 354.

– 469) Histan häät. (Historiallinen näytelmä). Lasipalatsi 2008, siv. 85

– 470) Palautetta Pasi Tuunaselle. Historiallinen Aikakauskirja 1/2008

– 471) Histan häät – näytelmän taustan esittely näytelmän käsiohjelmassa. Espoon kaupunginteatteri 2008

– 472) Historiallinen katsaus suomalaiseen väkivaltaan ja erityisesti joukkosurmiin Kosmopolis 4/2008.

– 473) Historia eilen ja tänään. Historiantutkimuksen ja arkeologian suunnat Suomessa 1908- 2008. Toimittaneet Sini Kangas, Marjatta Hietala ja Heikki Ylikangas. Suomen Tiedeseura. Helsinki 2009, siv. 149

– 474) Syyllistyikö sodanjohto traagiseen virheeseen? Sotapakoilijain kohtelu 1944. Kanava 1/2009, s. 19-22

– 475) Joukkovoimastako historiantutkimuksen tae? Kanava 2/2009

– 476) Pienet kansat suurten armoilla. Tieteessä tapahtuu 3/2009, s. 7-11

– 477) Yhden miehen jatkosota. Keuruu 2009, siv. 224

– 478) Sopusointu – näytelmän taustan esittely käsiohjelmassa. Seinäjoen kaupunginteatteri 2009

– 479) Hur Finska kriget påverkade folkets liv i Finland. Nationen växer fram – vi firar autonomin. Opetushallitus. Helsinki 2009, s. 44-51.

– 480) Ihminen on ihmiselle susi. Historiallinen Aikakauskirja 2009, s. 479-484

– 481) Yhden miehen jatkosota. Helsinki 2009, siv. 224.

– 481) Laihia toisena kotipitäjänä. Laihiaa molemmin pualin jokia. Perälä, Suorttila, Kumaala, Lyyskilä. Mustasaari 2012, s. 318-319

– 482) Aseveljen petos. Romaani. Hämeenlinna 2012, siv. 389

– 483) J.V. Snellmanin velka A.I. Arwidssonille. Kansallinen kapitalismi, kansainvälinen talous. Markku Kuisman 60-vuotisjuhlakirja 2012. Toimittaneet Niklas Jensen-Eriksen ym. Hämeenlinna 2012.

– 484) Rata Rautuun. Ratkaisutaistelu Karjalan Kannaksella 1918. WSOY. Painettu EU:ssa 2013, siv. 410.

– 485) Mitä sotaa Suomessa 1918 käytiin? Lakimies 4/2013.

– 486) Mitä on historia ja millaista sen tutkiminen. Art House. Riika 2015, siv. 253.

– 487) Valmis kuin lukkari sotaan. Teoksessa Anna Kortelainen, Avojaloin, 20 tositarinaa Kannakselta. Latvia 2015, s. 83-98.

– 488) Lakisääntöinen ja vapaa harkinta oikeudellisessa todistelussa. Isännän ääni.
Juhlakirja Erkki Kustaa Rintala 1935 – 2015. Helsinki 2015, s. 307-322.

– 489) Arvostelu Jukka Kekkosen kirjasta ”Kun aseet puhuvat. Poliittinen väkivalta Espanjan ja Suomen sisällissodissa”. Lakimies 5/2016, s. 860-867.

– 490) The crown and the aristocracy in co-operation in Denmark and Sweden (the ’aristocratic regime’). The Cambridge history of Scandinavia. Volume II 1520-1870. Edited by E.I. Kouri and Jense E. Olesen. Cambridge University Press 2016, p. 101-132.

– 491) Ruotsalaiset vapaaehtoiset Suomen sisällissodassa 1918 – De svenska frivilliga i Finlands inbördeskrig 1918. (Artikkeli on suomeksi ja ruotsiksi). Pro Finlandia. Suomen tie itsenäisyyteen 3. Toimittaneet Jussi Nuorteva & Päivi Happonen & John Strömberg. Porvoo 2016, s. 473-487

– Lisäksi pienempiä kirjoituksia kuten, puheita, esitelmiä, kolumneja, puheenvuoroja, vastineita, pääkirjoituksia, arvosteluja, haastatteluja yms. Heikki Ylikankaan blogi-sivustossa, päivä- ja aikakauslehdissä sekä radiossa ja televisiossa

– TULOSSA: Aina se jokin naula vetää. Erityispiirteet Etelä-Pohjanmaan historiassa (työnimi). Art House. (Tulossa vuoden 1917 syksyllä)

Totuuden selvittäminen historian- ja oikeustutkimuksessa

Alustus Vaasan yliopistossa 8.11.2016

Onko historiantutkimuksella ja oikeustutkimuksella tekemistä toistensa kanssa? Ensi katsannolla otaksuisi, ettei paljonkaan. Oikeustutkimuksen tavoitteena on saattaa oikeusjärjestelmä sekä mahdollisimman toimivaksi että mahdollisimman eheäksi ristiriidattomaksi kokonaisuudeksi. Niinpä tutkijan kuuluu tai hänen on sallittua silloin, kun hän havaitsee laissa tai lain soveltamisessa edellä mainituissa suhteissa puutteita, esittää tutkimuksensa lopputuloksena suositus (de lege ferenda) siitä, millaiseen muotoon laki tai oikeuskäytäntö tulisi vastaisuudessa saattaa.
Miten nämä valitut oikeustutkimusta luonnehtivat piirteet suhtautuvat historiantutkimukseen? Lähtökohta näyttää perin juurin erilaiselta. Historian kulku on toki tulosta ihmisen toiminnasta siinä kuin lainsäädäntökin, mutta se tulos, jonka historia on eri vaiheissa tuottanut, on rikkonainen, koska se vastaa vain suhteellisen harvojen ihmisten pyrkimyksiä. Kaikkien tavoitteita tulos ei vastaa, ei voi vastata, ne pyrkimykset kun käyvät ristiin toisiinsa nähden. Talvisodan aattona Suomi halusi pitää hallintopiirissään Karjalan, Neuvostoliitto taas saada haltuunsa siitä osan. Molemmat näistä tavoitteista eivät voineet toteutua. Ne olivat toisensa poissulkevia. Näin ollen vaikuttaisi ainoalta järkevältä tehtävältä, joka historiantutkimukselle voidaan antaa, on vaatia kuvausta siitä, mitä on tapahtunut, ja vastata vielä kysymykseen, miksi on tapahtunut, niin kuin on tapahtunut.
Miksi – kysymykseenkin vastaaminen on syvimmältä olemukseltaan ainoastaan kuvausta. Konkreettisten tapahtumien tasolla talvisota syttyi, kun venäläiset tulivat yli Suomen rajan ja pommittivat Suomen kaupunkeja, mutta miksi-kysymysten tasolla se oli seurausta niistä päätöksistä, jotka poliittinen johto kummassakin maassa teki. Luodessaan tulkinnan, kuinka nuo päätökset tehtiin, tutkija itse asiassa kuvaa niiden päätösten syntyä.
Historiantutkimukselle ei voida edes kuvitella mitään jonkin järjestelmän eheyttä palvelevaa tehtävää de lege ferenda- periaatteen tyyliin. Tavoitteena voi olla vain tietämyksen lisääminen menneestä. Jos historiantutkija esittää suosituksia siitä, kuinka pitää vastaisuudessa menetellä, hän toimii kansalaisen, ei tutkijan roolissa. Populaarikirjoitukset historiasta ovat asia erikseen.
Vertailun ansaitsevia piirteitä puheena olevien tutkimusalojen kesken olisi enemmänkin, mutta jo nämä esille otetut puolet tuntuisivat perustelevan johtopäätökseen, jonka mukaan oikeus- ja historiantutkimus ovat eri tutkimusaloja, eroavat varsin selkeästi toisistaan. Päätelmä on kuitenkin virheellinen.
On nimittäin otettava huomioon kolmaskin taho, tuomioistuintaho. Ei tosin tunnu kovinkaan tarpeelliselta, että sekin taho tässä yhteydessä noteerataan. Eihän tuomari ole tutkija. Hän on tuomari, jonka kuuluu tuomita ennen muuta lain, ei ensi kädessä jonkin toisen kriteerin mukaan, oli tuo toinen kriteeri kuinka asianmukainen tahansa. Mitenkä asia kuitenkin on? Oikeudenkäymiskaareen säädettiin vuonna 1948 muutos, joka kuuluu näin: ”Oikeuden tulee, harkittuaan huolellisesti kaikkia esiintulleita seikkoja, päättää, mitä asiassa on pidettävä totena.” Tämän kuluvan vuoden alussa asianomaista lainkohtaa on täsmennetty, mutta sitä ei ole periaatetasolla muutettu. Asiallisesti se on entisellään.
Mitä tuosta lainkohdasta on pääteltävä? Siitä on todettava, että pääasian suhteen, todellisuuden hahmottamisen suhteen, tuomari istuu oikeustutkijan ja historioitsijan kanssa samassa veneessä. Tuomarin on muodostettava kuva siitä, miten kaikki on todistusten ja näyttöjen nojalla todennäköisesti mennyt. Vasta tämän jälkeen eli onnistuttuaan luomaan kokonaiskuvan tapahtuneesta hän voi ratkaista, onko rikottu lakia tai loukattu tehtyä sopimusta. Niiltä osin kuin kyse on siitä, mitä on tapahtunut, oikeudenkäymiskaaren muotoilu kelpaisi metodioppaiden tiivistykseksi sekä historioitsijalle että oikeustutkijalle. Siis myös oikeustutkijalle, koska sen joka esittää suosituksen siitä, millainen lain tai käytännön tulisi vastaisuudessa olla, täytyy tuntea voimassa oleva laki ja sen soveltamiskäytäntö. Päästäkseen näistä perille oikeustutkija on saman tehtävän edessä kuin historioitsija taikka tuomari. Tapahtuneen todellisuuden etsimisessä molemmat alat ja vielä tuomarikin näyttävät sittenkin olevan samojen sääntöjen alaisia.
Vaikka miksi puhua säännöistä? Kyseinen lainkohtahan korostaa näkemystä. jonka mukaan mitään sääntöjä ei tarvita. Se mitä tarvitaan, on uskottavuus eli vakuuttuneisuus siitä, että niin ja niin tässä on käynyt. Tulee miettineeksi, onko siinä tosiaan kyllin? Tutkimus on harvoin kenellekään kohtalokas, mutta oikeudenkäynnin päätteeksi annettu tuomio voi sitä olla. Se saattaa tuottaa toiselle osapuolelle miljoonavahingot tai vuosien vankeuden. Tulee kysyneeksi, riittääkö tuomioistuimen päätöksen perusteeksi ja perusteluksi jokin niin ylimalkainen velvoitus kuin ”harkita huolellisesti” kaikkia esille tulleita seikkoja?
Eihän tutkijaksikaan synnytä; tutkimuksen tekemistä opetetaan yliopistoissa ja siitä laaditaan metodioppaita, joiden ohjeita tutkijaksi aikovan tulee noudattaa. Näin ollen luulisi sen, joka tuomarin tavoin päättää ihmisten tulevaisuudesta, olevan vielä tiukempien ohjeiden puristuksessa kuin konsanaan tutkija. Eikö laissa sentään pitäisi edellyttää jotakin täsmällisempää, jotakin hiukan konkreettisempaa määrittelyä siitä, mihin tuomio tulee tukea.
Tämän tapaiset kysymykset alkavat askarruttaa vallankin, kun ottaa huomioon, että ennen vuotta 1948 tällaisia lähempiä sääntöjä laissa todella oli. Vuoden 1734 lain mukaan edellytettiin täyteen näyttöön joko kahden jäävittömän silminnäkijätodistajan yhdenmukainen langettava lausunto tai syytetyn tunnustus. Jolleivat nämä ehdot täyttyneet, ankarinta rangaistusta ei voitu antaa. Vuonna 1948 ei siis muuttunut vain tärkeän lainkohdan sanonnallinen sisältö, vaan silloin muuttui se periaate, jolla totuutta – tai sanotaan vaatimattomammin – todellisuutta etsittiin.
Miten siis lainkohta periaatetasolla muuttui. Vuoden 1734 vuoden laissa noudatettiin lakisääntöistä todistelua, vuoden 1948 reformissa vapaata harkintaa.
Myös historiantutkimuksessa ennen vuotta 1948 nostettiin vuoden 1734 lain kanta esikuvaksi. Pentti Renvallin, myöhemmän Suomen ja Skandinavian historian professorin, teoksessa ”Historiantutkimuksen työmenetelmät” vuodelta 1947 lähdettiin siitä, että jos kaksi toisistaan riippumatonta lähdettä kuvaa jonkin asian samoin, kuvausta on pidettävä totena. Vuonna 1965 julkaistussa Renvallin teoksessa ”Nykyajan historiantutkimus” ei enää tätä ehtoa mainita. Siinäkin siis hyväksytään vapaan harkinnan periaate.
Näin tulemme pääongelmaan eli kysymykseen siitä, miksi vuonna 1948 legaalinen todistelusta luovuttiin ja siirryttiin vapaaharkintaiseen todisteluun. Otettiinko näin askel kohden mielivaltaa? Sitä on aiheellista kysyä yksistään siksi, että juristien kesken toistellaan periaatetta: ’Laki on aina heikomman turva’? Tapahtuiko niin, että vuonna 1948 heikompi menetti tuon lainturvan?
Niin ei käynyt, kävi aivan päinvastoin. Tähdättiin siihen, että rikolliset joutuisivat teoistaan entistä varmemmin vastaamaan ja että todellisten tekijäin selviytyminen todistajiin vaikuttamalla tulisi hankalammaksi kuin aikaisemmin. Todistajiin on näet voitu aina vaikuttaa ja näin on joko kepillä tai porkkanalla myös tehty. Kepin käyttö terrorin muodossa oli erityisen ominaista täällä Etelä-Pohjanmaalla riehuneille puukkojunkkareille 1800-luvulla. Yli 40 prosenttia tappajista pääsi ilman mitään rangaistusta verityöstä, jolla oli monta silminnäkijää, surmateot kun tapahtuivat yleensä väenkokouksissa. Häiriköt eivät tunnustaneet ja terrori tukki todistajien suut. Tappajat kärsivät vain sen kiusan, minkä tutkintovankeus tuotti.
Juuri tämä oli vuoden 1948 lainmuutoksessa olennaista. (Lievemmissä rikoksissa vapaata harkintaa oli käytetty jo kauan.) Tuomiovallan haltijat saattoivat havaita, milloin todistajia oli lahjottu tai peloteltu, ja antaa langettavan tuomion, vaikka legaalisen todistelun edellyttämät täyden näytön ehdot eivät olisi täyttyneet.
Näin jää niin oikeudenkäytön kuin oikeus- ja historiantutkimuksen keskeiseksi tavoitteeksi uskottavuus. Mitä se – siis uskottavuus – itse asiassa tarkoittaa? Se tarkoittaa sitä, että tutkijan on pyrittävä luomaan eheä kuva tutkimastaan aiheesta. Hänen on tultava vakuuttuneeksi siitä, että niin ja niin kaikki on tapahtunut tai – teoreettisessa aiheessa – niin ja niin käsitettyinä osaset loksahtavat paikoilleen. Eheys ei salli olennaisten kysymysten jäävän vaille vastausta. Toisaalta kaikki lähdekritiikin läpäisseet lähdetiedot on otettava huomioon ja mahdutettava tulkintaan.
Eheyden vaatiminen on helppoa, sen toteuttaminen käytännön tutkimuksessa hankalaa. Otetaan esimerkiksi puukkojunkkariaika. Se aika ja se ilmiö koskivat ainoastaan Etelä-Pohjanmaata, seutukunnan eri kieli- ja murrealueet siihen lukien. Henkirikollisuuden taso vuotta ja 100 000 asukasta kohden laskien nousi tuon pitkän ajan, sadan vuoden – 1800-luvun – aikana yli yhdeksän surmatun, kun vastaava suhdeluku koko maassa liikkui Etelä-Pohjanmaan luvut mukaan laskien kahden kolmen tienoilla. Etelä-Pohjanmaan maakunnan pahimmilla alueilla todennäköisyys joutua väkivallan uhriksi oli yli kaksikymmenkertainen muuhun Suomeen verrattuna. Kun etsitään selitystä maakunnan väkivaltaisuuteen, syy – siis se selittävä tulkinta – on löydettävä tai rakennettava maakunnan muista erityispiirteistä. Alueellisesti poikkeavaa ilmiötä ei koskaan voida selittää yleisillä – koko Suomea koskevilla – syillä. Poikkeava piirre selittyy aina toisilla poikkeavilla piirteillä.
Täsmälleen sama koskee oikeudellisia ilmiöitä. Jos ja kun vertailukelpoisten oikeudellisten ilmiöiden kehitys Suomessa poikkeaa kansainvälisestä taikka vain eurooppalaisesta kehityksestä, selitys on löydettävä muista suomalaisista erityispiirteistä. Vankiluku oli Suomessa 1960-luvulle saakka korkeampi, huomattavasti korkeampi, kuin toisissa Pohjoismaissa. Tuolle korkealle tasolle se singahti vuoden 1918 sisällissodan jälkeen. Sisällissota – sellaista ei ole vastaavana ajanjaksona käyty muissa Pohjoismaissa – oli siis hyvin todennäköisesti tärkeimpänä syynä Suomen vankiluvun korkeuteen suhteessa toisiin Pohjoismaihin. Erityisilmiö siis selittyi erityissyyllä.
Toisinaan historioitsija joutuu kohtaamaan ilmiön, jolle on äärimmäisen vaikea löytää selitystä. Tämä koskee esimerkiksi sakkoluetteloiden kertomaa 1500-luvulta. Kruunun tileissä on niukkoja tietoja kihlakunnan käräjien langettamista sakoista, joista kolmannes lankesi kruunulle. Luettelojen tyyppirikos on kolmen markan mustelma. Tuo yhden mustelman käsittävä oikeustapaus oli silloin suhteessa väkilukuun vähintään yhtä yleinen kuin liikennerikos meidän aikanamme. Niukkasisältöisistä luetteloista ei selviä syy siihen, miksi mustelma lyötiin, yhtä vähän kuin siihenkään, minkä tähden ihmiset vaivautuivat noin vähäisen teon vuoksi käräjille usein kymmeniä kilometrejä käsittävien taipaleitten takaa. Reissu edellytti tai saattoi hyvin edellyttää yöpymistä jossakin ja eväiden ottamista mukaan. Miksei asiaa sovittu käräjien ulkopuolella?
Ei ole tarjolla muuta tietä kuin etsiä avainlähteitä, se on sellaisia lähdetietoja, joissa väkivallan syy on kerrottu. Sellaisia tietoja ei löydy 1500-luvulta. Silloin kyllä henkirikoksia käsiteltiin käräjillä, mutta käsittelyn tarkoituksena ei ollut tekijän rankaiseminen vaan teon sovittaminen sukujen tai perheiden kesken. Ajan lähteissä ei ilmoiteta niin toisarvoista seikkaa kuin syytä tekoon. Sopimuksen itsessään vaihteleva sisältö sen sijaan kerrotaan tarkasti. Vasta 1600-luvulla siirryttiin nykyisen tyyppiseen systeemiin esimodernissa valtiossa. Tuomioistuimessa langetettiin tuomio valtakunnallisen lain mukaan ja tuomiosta oli oikeus vedota ylempään asteeseen. Tämä edellytti kirjallista menettelyä. (Sopimiskauden aikana oli tärkeää vain, että sopimus tuli käräjäväen tietoon.) On säilynyt tuomiokirjoja, joissa kerrotaan myös teon motiivi. Se motiivi oli useimmiten raja, rajan kulku eri omistajien pelto- tai metsämaiden välillä. Epämääräisen raivion rajaa ei ollut maastossa helppo todeta. Sen vuoksi siitä kiisteltiin. Vasta sitten, kun Turkuun saatiin hovioikeus 1623 ja koulutetut maanmittarit alkoivat piirtää tiluskarttoja, väkivalta talollisten keskuudessa loppui. Siihen saakka kunnian mies oli puolustanut omistustaan kunnialla eli raa’alla voimalla, kun esivallalla ja sen viranomaisilla ei tätä voimaa ollut. Tämän asiaintilan saattoi havaita siitä, että taposta syytetyt istuivat 1500-luvulla lautamiehinä samoilla käräjillä, joilla heidän veritekoaan käsiteltiin.
Miksi sitten 1500-luvun sakkoluettelot vilisevät yhden mustelman juttuja? Siksi että oikeuteen tuotu riita oli itse asiassa koskenut tilusrajaa, sen ylittämistä. Kiistely oli johtanut käsirysyyn, joka oli saanut aikaan mustan silmän. Sen vahingon vuoksi ei käräjille lähdetty. Sinne mentiin maariidan vuoksi, mutta siitä riidasta ei ole jäänyt todisteita, kun käräjäpöytäkirjoja ei silloin pidetty. Näin saavat yksi mustelma ja pitkä käräjämatka uskottavan selityksensä avainlähteiden kautta.
Lopuksi esitän kaksi kokoavaa kysymystä, joihin myös vastaan.
Onko siis nykyinen kannanotto, jossa tähdätään uskottavuuteen, katsottava riittäväksi? Kyllä on, oikeudenkäyttöä tuomioistuimissa, oikeustieteellistä tutkimusta ja historiallista tutkimusta on harrastettu niin kauan, että jos olisi tapahtuneen selvittämiseen olemassa jokin parempi keino kuin nyt sovellettu, se olisi vuosien ja vuosisatojen kuluessa löydetty ja otettu käyttöön.
Jääkö näin ollen lopputulokseksi se, että oikeustutkimus tähtää pohjimmiltaan oikeusjärjestelmän eheyteen, kun taas historiantutkimus tyytyy vain kuvaamiseen. Tähän on heti vastattava, että eheyden etsiminen historiasta on sittenkin perusteltua, on sitä kaikesta pintakuohusta huolimatta. Pentti Renvallin mukaan todellisuus ei ole koskaan ristiriitainen, vain tulkinnat todellisuudesta saattavat sitä olla. Pohjimmiltaan historialliset tapahtumat ja ilmiöt liittyvät jotakin kautta aina toisiinsa. Ne eivät ole tapahtuneet irrallisessa tilassa, toisistaan täysin riippumatta. Näin päädymme siihen, että myös historioitsija rakentaa eheää kuvaa. Hän rakentaa sitä menneisyyden ilmiöistä ja tapahtumista, joiden kaikkien täytyy mahtua samaan, kunkin hetkiseen maailmaan. Niillä on siis jokin yhteys – mikä yhteys, sen tutkimuksen tulee paljastaa.

Heikki Ylikangas

Yrittäjyys eteläpohjalaisessa kulttuurissa

 

Puhe Kankaan pihaseuroissa 31.7.2016

Historiantutkija kun olen, puhun taas tämän kotikyläni menneisyydestä, tällä kertaa kuitenkin hiukan avarammasta näkökulmasta kuin ennen. Koskettelen yhtä pohjalaisuuteen ja eritoten eteläpohjalaisuuteen liitettyä ominaispiirrettä, nimittäin yrittäjyyttä. Käsittelen aihetta tietysti historian valossa aloittaen kysymyksestä, onko pohjalainen yritteliäisyys pelkkä myytti (niin kuin tämän laatuiset asiat usein ovat) vai onko sille lujaa konkreettista pohjaa?

Täällä Ylihärmässä jos missä ja nimenomaan näissä Kankaan ja Ikolan kylissä yrittäjyys on kouriintuntuvaa todellisuutta. Se on eilistä ja se on tätä päivää. Ylihärmän teollistuminen alkoi vuonna 1949 Ikolan kylässä olkilietsojen valmistuksella ja jatkui seuraavana vuonna saman artikkelin tuotannolla täällä Kankaalla. Siitä buumi nousi, valtaisa buumi. Yksistään teollisten työpaikkojen luku ottamatta huomioon alihankkijoita Suomessa ja edempänä kohosi tässä runsaan kolmen tuhannen asukaan pitäjässä ennen vuoden 2009 kuntaliittymää yli puolentoista tuhannen. Ylihärmä oli silloin Suomen ylivoimaisesti teollistunein maalaiskunta. Se että pitäjä lähti mukaan neljän kunnan liittymään, johtui veroäyristä. Se oli Ylihärmässä korkeampi kuin naapurikunnissa – näin siksi, että kunnallisvero maksetaan kuntaan, jossa ihminen asuu, eikä siihen kuntaan, josta hän saa työtä. Ylihärmä hävisi kilvan asuinpaikkana niille naapurikunnille, joissa toisin kuin Ylihärmässä oli yliopistoon johtava koulu.

Vuonna 1949 sai alkunsa moderni teollisuus, ei yrittäjyys, jolla oli takanaan pitkät perinteet. Vassin pajassa täällä Kankaalla valmistettiin autonomian ajan lopulla ja itsenäisyyden ajan alussa sepäntyönä patentin saaneita lapiorullaäkeitä. Äkeitä vietiin moniin maihin, mm. Venäjälle, Saksaan ja jopa meren yli Yhdysvaltoihin. Yhdysvalloista puheen ollen yhden lajin yritteliäisyyttä oli näillä seuduin myös Amerikan-siirtolaisuus. Se paisui 1880-luvulla rautateiden tulon myötä  kansanliikkeeksi, joka vei vuoteen 1930 mennessä 120 000 eteläpohjalaista valtameren taakse. Vielä vuonna 1922 joka neljäs ylihärmäläinen oli (pääasiassa) Amerikassa. Kolmannes lähtijöistä palasi. Useimmat heistä toivat työllä ansaittuja varoja mukanaan käytettäväksi erilaisiin investointeihin.

Myös varhaisemmilta ajoilta on näyttöjä eteläpohjalaisten taloudellisesta aktiivisuudesta. 1600- ja 1700-luvuilla rakenneltiin laivoja ja poltettiin massamitassa tervaa. Tervakaudelta on peräisin Hautapakan nimi tuolla kylän pohjoiskulmalla. Eränkäynti kukoisti vielä 1400-luvulla siinä määrin merkityksellisenä, että kärpät saivat sijansa Pohjanmaan vaakunassa.

Siinä luetteloa, joka kertoo pohjalaisten ”merkilliseksikin” sanotusta yritteliäisyydestä. Tosin ilmaisu vaatii tärkeän täsmentävän tarkistuksen. Pelkästään ammattimaisia yrittäjiä pohjalaiset ovat olleet vasta modernin teollistumisen jälkeen. Sitä ennen oli kyse maatalouden sivuansioista. Mutta vaikka niin oli, silti eteläpohjalaisille oli ominaista poikkeuksellisen voimakas pyrkimys sivutuloihin. Mihin peltoaukeitten Pohjanmaalla kaivattiin niin kipeästi ylimääräisiä tienistejä? Eikö pelkkä peltotyö riittänyt?

Se ei riittänyt. Ylimääräisiä tienistejä tarvittiin yllättävään tarkoitukseen: tuontiviljan maksamiseen. Eteläpohjalaisilla oli 1870-luvulle saakka peltoa suhteessa väkilukuun liian vähän. Maakunta oli vuosisatoja viljan tuoja eikä sen viejä.

Vaikuttaa oudolta. Kuinka voidaan sanoa juuri Etelä-Pohjanmaata köyhäksi pelloista? Niin vain asia oli. Laakeita viljelyaukeita ei ollut nähtävissä vielä 150 vuotta sitten, kaukana siitä. Peltomaan niukkuuteen oli yksi syy ylitse muiden: maaperän tasaisuus. Se – siis pinnan loppumaton tasaisuus – aiheutti ongelman, suuren ongelman. Vesi on notkeaselkäinen elementti; se juoksee aina myötäiseen, ei koskaan vastamaahan. Vaan mihin vesi tasaisella maalla meni? Siinä olennainen kysymys. Jokeen se ei päässyt, koska ranta on joko korkeaa ja sen vuoksi rakennusten alustaksi kelpaavaa tai sitten sadan metrin matkalta suorastaan ulospäin viettävää, niin kuin on laita esimerkiksi tällä kohdin Lapuanjokea. Luomiin (pikku jokiin) sivustoilla veden piti hakeutua, ja sinne se pieniä puroja hakeutuikin, mutta kasvava määrä pisaroita uupui kesken matkan ja imeytyi maaperään. Kun vielä jääkauden jälkeinen maannousema on jokien suupuolessa metrin vuosisadassa ja jokien latvoilla vain 60 senttimetriä samana aikavälinä, jokien virtaama ajan saatossa heikentyi. Seuraus saattoi olla vain yhdenlainen. Maaperä soistui. Nevat kasvoivat korkeutta ja leveyttä, puusto harventui ja muuttui kituliaaksi.  Samuli Paulaharju muistuttaa kirjassaan Härmän aukeilta (1932) ajoista, jolloin Kankaalta Hellanmaahan kuljettiin pitkospuita pitkin.

Kylän nykyasujaimet eivät tuota vaihetta muista. Se mitä vanhimmat heistä muistavat, olivat viimeiset metsäiset tilkut Jokinevalla, se on kylän ja joen välisellä kaksikilometrisellä alueella. Ne tilkut katsoivat kunnon puuta, mutta se ei vastannut Jokinevan puustoa 250 vuotta sitten. Asiasta on luja näyttö: ensimmäinen kartta tästä Haarakankaan uudistilasta vuodelta 1777, vuosikymmen uudistilan virallisen perustamisen jälkeen. Kartan selityksineen laati arvostettu maanmittari Carl Fredrik Stierwald. Stierwald ilmoittaa kylän kooksi 450 hehtaaria ja pitää mahdollisena ­– mikä on perin juurin kummallista –, että pyykkien sisällä kyetään raivaamaan enää ainoastaan 15 hehtaaria peltoa lisää jo raivatun 8 hehtaarin jatkeeksi. Siis 23 hehtaaria kaikkiaan, ei enempää, ei koskaan. Minkä ihmeen vuoksi kokenut maanmittari rajoitti pelloksi perattavan alueen niin olemattomiin? Onhan tänä päivänä lähes koko ala Kankaan pyykkien sisällä pelkkää peltoa?

Selitys löytyy. Stierwald katsoi kaiken muun paitsi sen kapean kangasharjun, jolla kylän rakennukset ja lähipellot nyt sijaitsevat, nevaksi, suoksi tai rämeeksi, joka tapauksessa veden enemmän tai vähemmän vaivaamaksi korpimaaksi. Hän kyllä kertoo ja piirroksin osoittaa, että luomien varsilla suoritettiin raivausta, mutta hän arvioi niitten raivioitten tuottavan joskus korkeintaan niittymaata, ei kunnon peltoa, ei milloinkaan. Suosta revitty niittymaa kasvoi Stierwaldin katsannossa enintään karkeaa karjanrehua, ”renttaa”, niin kuin täälläpäin sanotaan. Jokivarren ulospäin viettävät lapualaisniityt olivat hänestä itse kylän kohdan lisäksi pelloksi kelpaavia, mutta ne olivat siihen aikaan lapualaisten, eivät kankaalaisten.

Aika osoitti Stierwaldin kannan vääräksi, osoitti sen tosin vasta sadan vuoden kuluttua. Jokineva – sen nimen tuntee vielä Paulaharjukin (1932) – eli kylän ja joen välinen alue raivattiin tehokkaalla otteella vasta 1870-luvulta alkaen. Jokinevan ripeään perkaukseen oli monta pientä mutta vain kaksi varsinaista pääsyytä. Ensinnäkin kehitettiin terän osalta kokorautaiset raivausvälineet, kuten raskaat ojapiilut, joilla murskattiin juurakoita, sekä lapiot ja kuokat, joilla avattiin syvät laskuojat. Kaivutyö oli aloitettava hyllyvällä suolla laudalla seisten. Kun sitten ojitettu osa oli kuivunut muutaman vuoden ja kytömaan sato korjattu, kaivettiin uudet ojat, jos tarvittiin. Jokinevalla ei tarvittu; metrin syvyyteen kerralla päästiin ja se riitti.

Toinen syy raivausten vilkastumiseen oli väestöllinen. Mäkitupalaisten runsaslukuisesta joukosta erottautui ojureiksi kutsuttujen ammattikunta. Ojurit olivat sekä miehiä että naisia. Harjoitus oli tehnyt heistä mestareita. He osasivat työnsä.

Paulaharjun mukaan Kankaalla ruokakuntien päämiehetkin rypivät muiden mukana ojankaivussa ja kytöjen poltoissa. Lapuan kirkonkylän isot isännät menettelivät toisin. He teettivät työn urakkapalkalla ojureilla ja maksoivat näiden työstä selvällä rahalla. Seuraavan polven lapualaisisännistä – Kustaa Tiitu – kertoi aikoinaan, miten urakan ottanut ojuri lähti viikkokuntaan työmaalleen riiputtaen piimäleilejä olkapäillä ja kantaen reikäleivillä täytettyä reppua selässään. Illalla auringon laskiessa ojuri leikkasi rahkasta leippoja, latoi niistä teltan muotoisen rakennelman ja ryömi sinne lämpimään yön tietämäksi lepäämään. Aamulla päivän valjettua hän kömpi ulos koijastaan ja jatkoi työtään.

Näin raivattiin Etelä-Pohjanmaan suurin peltoaukea, se Lapuan Alajoen lakia, johon Kangaskin kuuluu. Suosta on otettu ylös Etelä-Pohjanmaan muutkin peltoaukeat Kyrön- ja Lapuanjoen varsilla. Tästä syystä Tiitu olisi halunnut, että raivaajapatsaassa olisi kuvattu ojuri eikä seppä.

Yhteenvetona esitän seuraavaa:

Eteläpohjalaisuuteen liitetty yrittäjyys ei ole myytillinen uskomus. Se on todistettavaa todellisuutta. Siihen oli pitkään vahva konkreettinen syy: maaperän tasaisuudesta ja vähäisessä mitassa maannoususta aiheutuva soistuminen ja siitä seuraava peltomaan riittämättömyys. Soiden tehokkaaseen raivaamiseen ei ollut kelvollisia välineitä eikä riittävästi työvoimaa. Pellon niukkuus pakotti viljan ostamiseen ja se taas etsimään sivuansioita tuontiviljan maksamiseksi.  Sivutulojen alituinen etsiskely kaikkialta sieltä, mistä vain ansioita löydettiin, on yhdellä sanalla ilmaisten yritteliäisyyttä. Vasta 1870-luvulta lähtien saatiin soiden raivaustyöhön tehokkaita välineitä ja tarjolla oli myös urakkatyöhön halukasta ja ammattinsa osaavaa työvoimaa. Luonnonsuhteiden tuottama selviytymiskeino – yritteliäisyys – muuttui traditioksi, asenneilmastoksi, osaksi eteläpohjalaista arvomaailmaa. Yrittäjiä kiiteltiin ja yrittämisessä menestyneitä kunnioitettiin. Näin oli laita ennen ja näin on laita yhä. Siinä suhteessa mikään ei ole muuttunut.

 

 

Totuuden etsiminen

 

Puhe perinteisessä ”Virsisunnuntai” – tilaisuudessa Ylistaron kirkossa 15.11.2015

 

Totuuden etsiminen

 

Vuonna 1869 syntynyt isoisäni Matti Edvard Takala asui loppupuoliskon pitkästä elämästään täällä Ylistarossa. Erityisesti paapan pienen maatilan töiden vuoksi myös minä olin Ylihärmästä käsin kohtalaisen paljon isoisäni luona ja opin siinä ohessa tuntemaan hänen ajan oloissa suhteellisen erikoislaatuista uskonnollista ajatteluaan. Otan sen ajattelun tässä esitykseni – en pohjaksi vaan – tietynlaiseksi taustajuonteeksi.

Matti Takala omaksui nuoruusvuosinaan tolstoilaisen filosofian. Se valinta johti hänet erilaisiin hankaluuksiin. Isoisälläni oli vakiovastaus kaikille kriitikoilleen, keitä he sitten ikinä olivatkin. Hän toisteli lausahdusta: ”Totuutta minäkin ettin”.

Matti Takala siis sanoi etsivänsä totuutta. Mitä totuutta – ilmeisesti sitä samaa kuin tutussa virressä, joka alkaa sanoilla ”Totuuden henki johda sinä meitä”. Teksti jatkuu näin: etsiessämme valkeuden teitä/ työtämme ohjaa/ meitä älä heitä./ Tietomme siunaa.”

   Säkeistö on eräässä mielessä kovin erikoinen. Siinä ei puhuta mitään uskosta, niin kuin virsissä yleensä. Siinä puhutaan totuuden etsimisestä, katsotaan sen etsiminen työksi ja pyydetään lopuksi siunausta tiedoillemme. Sellaisena nuo säkeet kelpaajat ohjeeksi ja oppaaksi myös sille, joka harjoittaa tutkimusta, ainakin sitä tutkimuksen haaraa, jota itse edustan, eli historiantutkimusta. Historiantutkimuksessa etsitään juuri sitä valkeuden tietä, joka osoittaa, kuinka ja mitä uraa usein kirjavat ja levottomat menneisyyteen vajonneet tapahtumat ovat oikein edenneet.

Onko oletus yhtäläisyydestä sittenkin perusteetonta. Luulisi, että on, koska uskonnollinen etsijä ja ammattihistorioitsija näyttäisivät kulkevan perin juurin eri polkuja ja vielä eri suuntiinkin. Poikkeavathan heidän tavoitteensa varsin jyrkästi toisistaan. Kun isoisäni sanoi etsivänsä totuutta, hän tarkoitti uskonnollista totuutta, se on oikeaa tai sanokaamme hänet vakuuttavaa käsitystä jumaluudesta, sen näkyvästä ja näkymättömästä ilmenemisestä. Historiantutkija sitä vastoin rajoittuu näkyvään konkreettiseen maailmaan, tyytyy tämänpuoleiseen. Siinä on ero, iso ero. Kysyä silti voi, onko ero niin suuri ja perustavanlaatuinen, ettei näissä kahden tahon totuuden etsiskelyissä ole rahtuakaan samaa, yhtään mitään yhdenmukaista.

Kuinkahan lienee. – Mitä tulee ensinnäkin historioitsijoihin, he katsovat tekevänsä harjoittavansa tiedettä, kun heidän kuvauksensa perustuu kirjallisiin dokumentteihin. Viittaan esimerkkinä vaikkapa 1940-luvulla paljastuneeseen asekätkentään ja sitä koskevaan yhä vielä laajimpaan Suomessa koskaan toimeen pantuun oikeudenkäyntiin. Jotta historiantutkija voisi puolustaa käsitystä, jonka mukaan sotakalua piilotettiin kommunistien vallankaappauksen pelossa eikä suinkaan venäläisten hyökkäyksen varalta, hänellä pitää olla mustaa valkoisella – lujia asiakirjatodisteita – tukenaan. Ei tule kuuloon, että moinen käsitys esitettäisiin tutkimustuloksena pelkän mielikuvituksen varassa.

Kysymys kuuluu, voiko kukaan uskonnollinen ajattelija heittää vaakaan jotakin tätä vaatimusta vastaavaa?

Kyllä voi. Se on itse asiassa tehty jo aikoja sitten. Vuonna 1517 tohtori Martin Luther naulasi 95 teesiä Wittenbergin linnankirkon oveen. Katolinen kirkko piti teesejä harhaoppisina ja vaati Lutheria luopumaan niistä julkisesti. Wormsin valtiopäivillä 1521 Luther lupasi perua teesinsä, jos selvillä Raamatun todisteilla ja järkisyillä osoitetaan hänen olevan väärässä. Muussa tapauksessa hän ilmoitti jatkavansa, seisovansa kannallaan. Luther piti siis Raamattua auktoriteettina edellyttäen kuitenkin, että sitä tulkittiin järkevin perustein.

Isoisäni Matti Takala perusti oppinsa paitsi Raamattuun myös omasta mielestään päteviin järkisyihin. Juuri näiden järkisyiden kautta hän päätyi eri käsitykseen kuin Luther. Sen käsityksen me lastenlapset tulimme tietämään. Usein iltaisin paappa kokosi meidät syystä tai toisesta paikalla olevat yhteen ja pani pitkähköksi tuokioksi kuuntelemaan, kun hän luki sanaa ääneen. Esillä oli aina Vanha Testamentti, ei koskaan Uusi. Tolstoilaisena Matti Takala piti Jeesusta ainoastaan suurena opettajana, ei Jumalan poikana. Joskus harvoin me rohkaistuimme esittämään jonkin kysymyksen. Näin kävi kerran, kun paappa oli ohittanut raamatunkohdan, jossa kerrotaan, kuinka Jumala paadutti faaraon sydämen, niin että tämä perui lupauksensa päästää israelilaiset vapaaksi. Veljeni sanoi: ”Jumalahan se siinä syyllinen oli.” ”Kuinka niin”, kysyi paappa äreän epäluuloisena. Velipoika vastasi: ”No kun hän paadutti sen faaraon sydämen”.

Tapahtui sellainen harvinaisuus, ettei isoisä kyennyt suoralta kädeltä vastaamaan. Hän mumisi jotakin epäselvää partaansa ja tokaisi sitten: ”Ei saa takertua pikkuseikkoihin!” Sen jälkeen hän jatkoi lukemistaan hivenen kovemmalla äänellä kuin siihen asti. Pikkuseikoilla hän tarkoitti, että hänen käsityksensä perustui Raamatun kokonaisvaltaiseen tulkintaan. Irralliset yksityiskohdat olivat asia erikseen. Niillä ei ollut painoa.

Itse asiassa isoisäni seurasi Lutherin opetusta. Kun Luther asetti Raamatun ja järkisyyt uskonkäsityksen perustaksi, hän ei ajatellut vain itseään vaan kaikkia kristittyjä. Sen vuoksi hän käänsi Raamatun saksaksi. Jokaisen lukutaitoisen piti voida suureen kirjaan perehtyä. Lutherin ratkaisu sai valtaisat seuraukset. Raamattua käännettiin monissa maissa kansankielelle. Kääntäminen oli pääsyynä siihen, että syntyi miltei loputon määrä kristillisiä lahkoja ja suuntauksia, tolstoilaisuus näistä yhtenä pienimmistä. Kaikkien näiden suuntausten kannattajat lähtivät siitä, että kyseessä olevan lahkon tai suunnan opit perustuivat Raamattuun.

Kuinka ymmärtää tuo käsitys? Suuntausten ja lahkojen kesken oli ja on edelleen suurempia tai pienempiä opillisia eroja. Siitä tosiasiasta ei päästä yli eikä ympäri. Mikä selittää ne erot – ei kumminkaan Raamatun teksti, joka oli ollut toista tuhatta vuotta ennen uskonpuhdistusta täysin muuttumatonta. Näin ollen ei jää jäljelle muita kuin yksi vaihtoehto: erot johtuvat Raamatun lukijoista, meistä ihmisistä. Ihmiset ovat syystä tai toisesta päätyneet erilaisiin, toisistaan poikkeaviin käsityksiin.

Raamattu ei siis olekaan uskon ylin auktoriteetti. Siinä asemassa onkin Raamatun lukija. Hämmentävää. Tiedekö tässä jää ainoaksi, jossa materiaali määrää lopputuloksen? Vai määrääkö aineisto tulosta tieteessäkään? Otaksuisi, että määrää, näin ainakin historiantutkimuksessa. Eivät kai yhdenmukaisen ammatillisen koulutuksen saaneet itseään puolueettomina pitävät tutkijat voi saman lähdeaineiston pohjalta päätyä erilaisiin tuloksiin?

Kuinkahan tämänkin ongelman kanssa on? Ajatellaan vaikkapa nuijasotaa, yli neljäsataa vuotta sitten käytyä Suomen ”sisällissotaa”, joka täällä Etelä-Pohjanmaalla muistetaan hyvästä syystä paremmin kuin maan muissa osissa. Sitä sotaa on tutkittu likimain saman lähdeaineiston pohjalta ja niin kutsutusti modernin historiantutkimuksen menetelmin eteläpohjalaisesta professorista Yrjö Koskisesta lähtien, se on liki 140 vuoden eli suunnilleen viiden sukupolven mittainen aika. Tuona pitkänä ajanjaksona on julkaistu todella suuri määrä aihetta käsitteleviä tutkimuksia.

Ja minkälaisia tutkimuksia? Huolimatta aineiston ja menetelmien yhdenmukaisuudesta tutkijain tulkinnat kyseisestä sodasta ovat vaihdelleet – voi melkein sanoa – laidasta laitaan. Yhdet ovat nähneet sodan nousuna oikeuden puolesta vääryyttä ja laittomuutta vastaan, toiset takamaaseutujen tuomittavana reaktiona koko Suomen parasta ajaneiden pyyteettömiä pyrkimyksiä vastaan. Nämä linjaukset ja paljon siltä väliltä ovat nähtävissä aiheen tutkimuksessa yhä.

Eikä nuijasota ole ainoa aihe, jossa tutkijain käsitykset hajoavat. Toisin sanoen historiantutkimusta hajottavat ne samat paineet, jotka ovat saaneet aikaan herätysliikkeitä uskonnollisen ajattelun piirissä. Erona on vain se, että uskonnon puolella puhutaan jyrkimmillään lahkoista, tutkimuksen puolella niin ikään jyrkimmillään koulukunnista.

Palaan vielä Lutherin lausumaan Wormsin valtiopäivillä. Hän lupasi luopua kannastaan, mikäli Raamatun todistuksilla ja järkisyillä osoitettaisiin hänen olevan väärässä. Sitä todistelua järkisyillä epäilemättä yritettiin, mutta se ei onnistunut. Luther pysyi käsityksessään. Tässä – tai sanotaan tässäkään – suhteessa Luther ei muodosta poikkeusta verrattuna toisiin uskonpuhdistajiin, muihin protestantteihin. Kantansa ovat pitäneet lähestulkoon kaikki eri uskonsuuntien perustajat. Ei heitä ole saatu muuttamaan käsityksiään, ei millään keinoin.

Entä tutkijat? Kai he sentään käyttäytyvät toisin. Ainakin metodioppaissa vakuutetaan, että tulkintaa muutetaan, kun pätevin todistein osoitetaan tarjolla olevan kuvan puutteellisuudet. Vaan kuka on koskaan nähnyt jonkun nimenomaisen elossa olevan aktiivi tutkijan toimivan tämän perusteen mukaisesti? Milloin joku historioitsija on myöntänyt, että kritiikki on täysin oikeutettua ja että tulipa osuttua perin juurin harhaan? Ehkä niin on joskus käynyt, ja käynyt jonkin yksityiskohdan suhteen, mutta harvinaista se on ollut detaljienkin osalta. Pääsäännön mukaan arvostelua osakseen saanut ryhtyy puolustamaan kantaansa, etsii perusteita tulkintansa tueksi. Kun sanon näin, en suinkaan unohda itseäni. Sama koskee minua niin kuin koskee kaikkia muitakin tutkijoita. Uuden tulkinnan kohtalon ratkaisevat vasta tulevat ajat ja niiden aikojen tutkijapolvet, jos sitten  ratkaisevat nekään. Jokainen aika, niin kuin sanotaan, kirjoittaa oman historiansa

Olemmeko päätymässä umpikujaan? Pelkään pahoin, että olemme. Sekä uskonnollisen ajattelun että historiantutkimuksen piirissä aineisto – kirjalliset lähteet tai Raamattu – näyttävät painavan vähemmän kuin tulkitsijan oma persoona, hänen saamansa subjektiivinen käsitys? Erot ovat eroja ihmisten tekemien tulkintojen kesken, eivät eroja aineistojen kesken.

Miten etsijät sitten päätyvät tuloksiinsa, niihin toisista poikkeaviin käsityksiin ja kantoihin? Se tapahtuu siten, että tietynlainen selitys vakuuttaa heidät, tuntuu järkisyin uskottavalta, sopii kattavana tosiasioihin, vastaa kysymyksiin, asettaa palaset kohdalleen. Etsijä saa varman tunnun siitä, että noin, juuri noin, kaikki on. Toisin sanoen etsijä kokee löytäneensä totuuden. Koska totuus on aina yksi ja jakamaton, muuttumaton ja ikuinen, he – siis etsijät henkitieteellisen tutkimuksen ja uskonnollisen ajattelun piirissä – pitävät löytämästään tiukasti kiinni. Eihän totuudesta voi luopua.

Mikä tässä oikein yhä mättää?

Tässä mättää se, että ihmiset sekoittavat totuuden (sen yhden, ikuisen ja muuttumattoman) ja tulkinnat totuudesta toisiinsa. Kun joku uskonnollinen ajattelija, vaikkapa Leo Tolstoi, oli esittänyt käsityksensä ja se oli levinnyt yleiseen tietoisuuteen, niin mitä tapahtui. Osa ihmisistä uskoi häntä, katsoi Tolstoin löytäneen totuuden. Toinen osa ei uskonut vaan se osa katsoi, että Tolstoi oli ainoastaan esittänyt tulkinnan totuudesta, sellaisen tulkinnan, joka vertautui muiden herätysliikkeiden sanoman kanssa.

Aivan sama pätee tutkimukseen ihmistieteissä. Joku tutkija antaa selityksen, jota osa pitää oikeana ja totena, toinen osa ei näistä kumpanakaan vaan pelkästään tulkintana monien toisten tulkintojen joukossa. Niitä – tulkintoja siis – on monia, totuuksia – niitä oletettuja – vain yksi. Kukaan ei voi koskaan varmuudella todistaa, että hän on löytänyt totuuden. Sen vuoksi historiassa palataan yhä uudelleen vanhoihin aiheisiin. Se jos mikä on syytä muistaa ja käsittää.

Isoisäni oli niin sanotusti totinen Herran viinamäen mies. Hän pysyi elämänsä loppuun tolstoilaisena. Kuitenkin hänen vanhempansa olivat kuuluneet heränneisiin ja hän itse sanoi: ”Jos minä liittyysin takaasin kirkhon, körttilääseksi minä rupiaasin.” Hän siis käsitti, että asioista voitiin ajatella toisinkin kuin hän ajatteli. Matti Takalassa oli siten ainakin pieni annos suvaitsevaisuutta.

Suvaitsevaisuus on tärkeimpiä asioita maailmassa. Se paha, joka maapallon ihmisiä yhä tänä päivänä piinaa ja turmelee, johtuu hyvin suuressa mitassa suvaitsevaisuuden puutteesta. Pidetään totuutena tulkintaa totuutena. Se on virhe, suuri virhe. Totuus on ikuinen, esitetyt tulkinnat totuudesta eivät sitä ole. Ne muuttuvat ajan mukana.

Asian voi nähdä niin, että totuuden jatkuva etsiminen on lopulta tärkeämpää ja merkityksellisempää kuin sen löytäminen. Suvaitsemattomuus nimittäin kukoistaa yleensä niiden joukossa, jotka kokevat totuuden löytäneensä, harvemmin niiden parissa, jotka eivät tyydy siihen, mitä ovat löytäneet, vaan jatkavat etsimistä.

Niin asiasta ajattelen.

Heikki Ylikangas

 

 

 

Tampere sisällissodassa 1918

(Esitelmä Puolustusvoimien logistiikkalaitoksella Tampereella 1.6.2015)

Otsikkonani on Tampere sisällissodassa 1918. Sen alle mahtuu kolme suuren mittaluokan kysymystä. Ensimmäinen näistä käsittää vastauksen siihen, miksi juuri Tampereesta tuli hallituksen joukkojen eli valkoisten vastahyökkäyksen pääkohde. Toinen pääkysymyksistä koskee kaupungin valtausta, siis sitä, miten valkoisten onnistui kukistaa kumouksellisten eli punaisten hallitsema Tampere. Kolmanneksi on aihetta ainakin lyhyesti pohtia, mitä sota Tampereelle merkitsi.

Harkittiinko valkoisten päämajassa ylipäätään mitään muuta vaihtoehtoa kuin Tampere? Kyllä harkittiin. Vaihtoehtona oli pitkään Viipuri. Viipuri vastasi kooltaan Tamperetta – molemmat olivat tuohon aikaan noin 50 000 asukkaan kaupunkeja – ja Viipurin puolesta puhui sen strateginen asema. Viipurin kautta kulki rantarata Pietariin ja sitä tietä tapahtui punaisen Suomen huolto. Pietarista, entisen emämaan pääkaupungista, kapinalliset saivat paitsi sotatarvikkeensa myös tärkeimmän poliittisen tukensa, minkä lisäksi viitisen prosenttia Suomessa olleesta venäläisestä sotaväestä liittyi vapaaehtoisina punaisiin. Miksi siis Suomen sisällissodan ratkaisutaistelu käytiin Tampereella? Minkä vuoksi sitä ei käyty Viipurissa?

Punaisille painopisteen sijoittaminen Tampereesta pohjoiseen oli alun alkaen selviö. Kumousmielisten piirissä laskeskeltiin jo ennen sotaa, että Pohjanmaa torjuisi punavallan ja että siitä niin ollen muodostuisi hallituksen tukialue. Niinpä kapinalliset keskittivät voimansa hyökkäilyihin Pohjanmaata kohden tavoitteinaan Seinäjoki ja Vaasa. Kapinalliset hakivat siis ratkaisua lännessä; Karjalassa he tyytyivät toistaiseksi aktiiviseen puolustukseen.

Punaisten suunnanvalinta sodan alussa ei anna selitystä siihen, miksi valkoisten vastahyökkäys tähtäsi Tampereen valtaamiseen. Kyseinen ylipäällikkö kenraaliluutnantti C.G.E. Mannerheimin johtama operaatio alkoi vasta 15. maaliskuuta eli runsaat puolitoista kuukautta sodan puhkeamisen jälkeen. Siinä vaiheessa punaisten offensiivit olivat tyrehtyneet valkoisten puolustukseen. Koska Haapamäen rataristeys pysyi valkoisilla, olisi hallituksen joukot voitu keskittää Karjalaan ja ratkaisutaistelu käydä siellä. Niin ei kuitenkaan tehty. Miksi ei tehty – siksi, että Tampereen puolesta puhuivat sotilaallisten syiden lisäksi merkittävät poliittiset syyt.

Ajallisesti varhaisin näistä syistä oli kysymys ulkomaisesta avusta, sen tarpeellisuudesta. Mannerheim oli asettanut ylipäällikkyytensä ehdoksi sen, ettei ulkomaista apua pyydettäisi. Vaasaan pelastautunut senaatin osa asettui varapuheenjohtajansa senaattori Heikki Renvallin johdolla toiselle kannalle. Se tiedusti ensin apua Ruotsista, ja kun Ruotsi kieltäytyi, se valtuutti 7.2. Suomen Berliinin lähettilään Edvard Hjeltin pyytämään Saksan apua, mikäli lähettiläs sen hyväksi katsoisi. Vastuu lykättiin näin Hjeltille.

Ainakaan vielä viikkoa myöhemmin Hjelt ei ollut valtuutusta noudattanut, koska silloin Saksan armeijaa komentanut kenraali Erich Ludendorff tiedusteli Hjeltiltä Suomen virallista avunpyyntöä. Koska saksalaiskenraali sai haluamansa seuraavana päivänä, valtuutuskirje lienee ollut Hjeltin hallussa. Ludendorffin kysymys johtui siitä, että Saksa valmistautui uuteen hyökkäykseen itärintamallaan, kun rauhanneuvottelut bolsevikkien kanssa olivat jääneet tuloksettomiksi. Saksan valtiopäiviä harhauttaakseen – niillä sosialidemokraatit halusivat mahdollisimman pikaista sisällöltään siedettävää rauhaa – maan sodanjohto vetosi Suomesta, Baltiasta ja Ukrainasta hankkimalla hankkimiinsa avunpyyntöihin. Pyyntöjä oli satoja. Saksan hyökkäys ”roistoja vastaan” johti heti alkamispäivänään venäläiset katastrofiin. Sadat tuhannet sotilaat yksikertaisesti lähtivät kotiin. Pelästynyt Pietari tarjosi rauhaa saksalaisten ehdoilla. Rauhaa ei hyväksytty, koska menestys houkutteli hyökkääjää tavoittelemaan vielä parempia ehtoja. Offensiivi jatkui kohden Pietaria.

Kokeneena sotilaana Mannerheim pani merkille Venäjän sotilaallisen luhistumisen. Bolsevikkijohdolla ei yksinkertaisesti ollut käytössään toimintakelpoista armeijaa. Niinpä Mannerheim luetutti 23. helmikuuta Antrean asemalla kuuluisan julistuksen, jossa ilmoitti valkoisen Suomen kykenevän omin voimin paitsi kukistamaan kapinan myös karkottamaan bolsevikit Itä-Karjalasta, luomaan Suur-Suomen. Julistuksen pääkohteena oli punainen Suomi, jolle Lenin lupaili Itä-Karjalaa. Sanoma voitiin käsittää myös viestiksi Saksalle, ettei Suomi tarvinnut ulkomaista sotilaallista asioihin puuttumista.

Jos Suomi ei sitä puuttumista tarvinnut, Saksa tarvitsi. Tampere siirtyi lopullisesti Viipurin edelle, kun Seinäjoelle saatiin tieto Saksan sotilaallisesta avustusretkikunnasta. Ludendorff ilmoitti 21. helmikuuta Hjeltille, että Saksa oli päättänyt auttaa Suomen laillista hallitusta ja että operaatio aloitettaisiin Ahvenanmaan miehittämisellä. Hjelt lähetti heti tiedon asiasta Vaasan senaatille olettaen viestin saapuneen perille ”viimeistään” 27. helmikuuta. Mahdollisesti näin todella tapahtui, jos on lupa päätellä jotakin siitä, että Mannerheim teki juuri tuona päivänä päätöksen Tampereen valloittamisesta.

Mitään käskyjä ei Mannerheimin päätökseen ei kuitenkaan liittynyt. Nähtävästi Vaasassa asia ymmärrettiinniin, että kyseessä oli Saksan tarjous, josta Suomi saattoi myös kieltäytyä. Vaasan senaatti kannatti apuun suostumista, Mannerheim sen epäämistä. Huhut linjaeroista sinkoilivat Berliiniin ja Saksan sodanjohto kysyi 1. maaliskuuta Hjeltiltä, pitivätkö lehtikirjoitukset riitaisuuksista paikkansa. Hjelt torjui epäilyt perustelulla, ettei ollut mistään kiistoista kuullut.

Erimielisyyttä kuitenkin oli, ja sen poistamiseksi järjestettiin Seinäjoella Mannerheimin päämajassa tuona samana päivänä eli 1.3. kokous. Ylipäällikkö ilmoitti eroavansa, mikäli apu otettaisiin vastaan. Mannerheimin kasvojen edessä senaattorit taipuivat, mutta muuttivat junamatkalla takaisin Vaasaan everstiluutnantti Wilhelm Thesleffin ylipuhumana kantansa. Aktivistina, vakaumuksellisena keisarillisen Saksan kannattajana, Thesleff puolsi interventiota, koska valkoiset eivät hänen mukaansa olisi kykeneviä vapauttamaan Helsinkiä eivätkä valtaamaan Itä-Karjalaa saati pitämään Ahvenanmaata hallussaan. Mannerheimille ilmoitettiin Vaasasta 3. maaliskuuta puhelimitse, että Saksan apu otettaisiin vastaan. Jos Mannerheim ei tähän suostuisi, Thesleff tulisi hänen tilalleen.

Neljäs maaliskuuta tuli ja meni ilman, että senaatti sai ylipäällikön eroanomusta. Ilmeisesti Mannerheim epäröi, mitä tehdä. Epäröintiä varmaankin lisäsi näihin aikoihin Vaasan saavuttanut tieto 3. maaliskuuta solmitusta Brest-Litovskin rauhasta Saksan ja Venäjän kesken. Viides maaliskuuta tapahtui sellaista, mikä pakotti ylipäällikön välittömiin valintoihin. Saksalaisjoukot suorittivat ensimmäisen vaiheen ilmoittamastaan interventiosta: nousivat maihin Ahvenanmaalla. Menettely paljasti, ettei Suomella todellisuudessa ollutkaan mitään valinnanvaraa. Saksalaiset saapuivat Suomeen lupia odottelematta omista sotilaallisista syistään. Heidän tavoitteena oli luoda länsivaltojen valtamerisaarron vastapainoksi tukikohdin vahvistettu vyöhyke Mustaltamereltä Jäämerelle teollisuutensa raaka-ainevarastoksi ja markkina-alueeksi. Suomi muodosti tämän vyöhykkeen uloimman pohjoisen osion.

Tapahtumat Ahvenanmaalla (5.3.) tyrmistyttivät Mannerheimia. Hän antoi käskyn käynnistää kolmen päivän kuluttua hyökkäys Tampereelle. Kun komentajat torjuivat käskyn mahdottomana täyttää, Mannerheim käsitti pelin pelatuksi. Aktivistit, Vaasan senaatti ja saksalaiset olivat kävelleet hänen ylitseen. Suomesta oli tehty suurvallan pelinappula maailmansodassa, joka Mannerheimin käsityksen mukaan saattoi hyvinkin päättyä Saksan häviöön. Mannerheim teki sen, mitä tehtävissä oli. Hän ja sähkötti seuraavana päivänä (6.3.) suopean kohteliaan kiitoskirjeen kenraali Ludendorffille ja tämän kautta Saksan keisarille. Hän alistui väistämättömään, mutta ei luopunut asemastaan.

Saksan mukaantulo muutti paljon. Se teki valkoisten voitosta varman, mutta jätti avoimeksi, kenelle lankeaisi ansio kapinan kukistamisesta. Mannerheimin katsannossa tarvittiin vähintään näyttävä osavoitto ennen saksalaisten saapumista, jotta voitaisiin katsoa vieraan sotavoiman vain jouduttaneen sodan päättymistä, ei vaikuttaneen sen lopputulokseen. Tampere täytti parhaiten tämän ehdon. Muistelmissaan ylipäällikkö perustelee Tampereen valtauksen ensisijaisuutta vielä sillä, että haluttiin ”lopullisesti” torjua paine Haapamäen rataristeystä vastaan. Se syy oli strategisessa katsannossa toissijainen rantaradan katkaisuun verrattuna. Haapamäki ei sitä paitsi ollut missään vaiheessa punaisten vakavasti uhkaama.

Kun valkoisten vastahyökkäys Mannerheimin kiirehtimänä vihdoin 15.3. käynnistyi, se johti ällistyttävän helppoon ja nopeaan menestykseen. Kapinalliset pakenivat saarrostusta ja vangiksi joutumista peläten massamitassa asemistaan ja etsiytyivät kohden Tamperetta. Jo runsasta viikkoa myöhemmin, 24. maaliskuuta Tampere, oli joka suunnalta hallituksen joukkojen saartama. Messukylä oli valkoisten, samoin Lempäälän kirkonkylä. Porin rata länteen oli katkaistu, kuten myös rata etelään. Valkojohdolle syntyi käsitys, että punaiset eivät taistelisi. Niinpä Mannerheim päätti valloittaa kaupungin suoraan liikkeestä, siis ryhmittämättä joukkoja uudelleen. Hän antoi 24. maaliskuuta käskyn hyökkäyksestä omille joukoilleen sekä Tampereen puolustajille antautumiskehotuksen. Punajohto kieltäytyi antautumasta päättäen pikateloitusten pelossa jatkaa taistelua ”viimeiseen mieheen”. Hyökkäys käynnistyi 25. maaliskuuta ja pääsi täyteen voimaansa seuraavana päivänä. Mannerheim seurasi kiikarilla rynnistystä Vehmaisten kalliolta. Tulos oli hänelle karvas pettymys. Valtausyritys johti pahimpiin henkilömenetyksiin molemmin puolin sitten sodan alun, mutta maastossa rintama ei juuri muuttunut. Kaupunki jäi valloittamatta.

Miksi varhaisin valtausyritys epäonnistui? Niin kävi lähinnä siksi, että punaisten taistelutahto nousi. Kapinallisilla ei ollut enää paikkaa, mihin paeta, ja toisekseen suuri kaupunki vähensi kavahdettua selustauhkaa. Punaisten suurimmat puutteet liikuntasodassa maastossa katosivat tai ainakin heikentyivät. Mannerheim ei näy täysin tajunneen, miksi punaisten vastarinta jäykkeni. Hän totesi vain, että liikkeestä käsin tavoitetta ei saavutettu, ja arvioi, että menestymien edellytti lujaa, musertavaa iskua kapealla kaistalla. Sitä varten mobilisoitiin kolmisen viikkoa koulutettu asevelvollisista koostuva noin 1700 miestä käsittävä jääkärirykmentti. Se päätettiin heittää kiirastorstaina 28. maaliskuuta kapinallisia vastaan. Operointialueeksi valittiin Messukylästä Tampereelle kulkeva Kalevankankaan harju. Yksi pataljoona sai käskyn edetä harjun lakea, kaksi muuta sen kumpaakin vierrettä. Äärimmäiseksi oikealle siivelle sijoitettiin 350-miehen ruotsalainen prikaati. Hyökkäyskaista oli vain noin puoli kilometriä leveä.

Päämäärä jäi jälleen saavuttamatta. Punaiset olivat arvanneet valkoisten hyökkäysuran ja varautuneet torjuntaan hyvin. Kiirastorstaista 28.3. muodostui verilöyly nimenomaan valkoisille. Riittämättömästi koulutetut asevelvollisyksiköt sekaantuivat toisiinsa eivätkä osanneen asianmukaisesti suojautua kuularuiskutulelta. Vähintään 200 hyökkääjää kaatui, minkä lisäksi haavoittuneina poistui rivistä kuutisen sataa. Kun vielä otetaan karkurit huomioon, läpimurtoon pyrkivä sotavoima kadotti tuon kohtalokkaan iltapäivän tunteina noin puolet vahvuudestaan, se on tuhannen miestä. Upseeritappiot kohosivat hälyttävän suuriksi. Miesten puutteellinen valmennus pakotti päällystön johtamaan väkeä edestä, mikä tuotti raskaita menetyksiä. Kaikkiaan 28 Saksan jääkäriä kaatui. Punaisilta päivä söi suunnilleen neljänneksen siitä mitä valkoisilta. Rintama siirtyi Kalevankankaan hautausmaan kaupungin puoleiselle laidalle. Se ei ollut maastollisesti paljon mitään. Punaiset olivat saavuttaneet torjuntavoiton.

Taistelun lopputulos ja sen vaatimat uhrit järkyttivät ja jäytivät valkoisten puolta. Tapahtui tavanomainen sopeutumisreaktio: syyllisten etsintä. Päävastuulliseksi asetettiin ylipäällikkö Mannerheim. Erityisen katkeria olivat Saksan jääkärit. Heidän vaatimuksestaan Tampereen valtauksen loppuun saattaminen annettiin saksalaiselle upseerille, eversti Eduard Ausfeldille, joka oli toiminut suomalaisten vapaaehtoisten kouluttajana Lockstedtin leirillä Saksassa ja tullut jääkärien pääjoukon mukana 25.2. Suomeen. Ausfeld otti lähtökohdakseen belgialaisen, saksalaiselta nimeltään Lüttichin kaupungin valtauksen maailmansodan alussa. Tarkoitus oli tunkeutua monesta kohdin Tampereen kaupungin sisälle ja levittäytyä siellä sitten niin, että saataisiin kosketus muihin osastoihin. Käskyt laadittiin ja pantiin levitykseen saksaksi, koska Ausfeld ei suomea osannut, vaikka hänelle vuonna 1920 myönnettiin Suomen kansalaisuus. Saksalaisella tarkkuudella ja yksityiskohtaisuudella määriteltiin kunkin osaston hyökkäyskaistat sekä asetettiin vielä oppaita saattelemaan joukot valmiusasemiin. Se sekaannus, johon oli kiirastorstaina ajauduttu, haluttiin ehdottomasti välttää.

Aamuyöllä 3.4. aloitettiin tunnin kestänyt tykistötuli. Sitten hyökättiin. Vastarinta osoittautui jälleen kovaksi. Jopa suuremmin tappioin kuin kiirastorstaina päästiin sinä päivänä Tammerkoskelle asti, ei edemmäksi. Kosken onnistui tosin sattumoisin neulapatoa pitkin ylittämään kapteeni Gunnar Melinin johtama Pohjanmaan ruotsinkielisistä asevelvollisista koottu komppania. Se valtasi Näsilinnan ja piti sitä iltaan saakka hallussaan. Tällä kertaa myös punaisten menetykset kasvoivat suuriksi. Sotasurmaprojektissa ne lasketaan 3.4. osalta yli 160 kaatuneeksi.

Hyökkäys jatkui 4. huhtikuuta Ensin pitkin Porin radan rautatiesiltaa, sitten pitkin Hämeensiltaa tunkeuduttiin Tammerkosken yli. Kahtena seuraavana päivänä valkoisten tappiot jyrkästi laskivat, punaisten pysyivät edelleen huomattavina. Paikoittaista vastarintaa jatkui 6.4. saakka. Vasta silloin punaiset vihdoin lopullisesti antautuivat.

Missä oli ylipäällikkö Mannerheim näinä ratkaisun hetkinä? Hän oli kaukana poissa; kenraali otti Pieksämäellä vastaan tiedon punaisen Tampereen antautumisesta. Muistelmiensa mukaan Mannerheim oli matkustanut 4. huhtikuuta itään sen takia, että Tampereen lopullinen valloitus ei enää vaatinut hänen läsnäoloaan ja että hänen ylipäällikkönä täytyi ryhtyä valmistelemaan Viipurin valtaamista. Kysyä kuitenkin voi, miksi ylipäällikkö ei halunnut henkilökohtaisesti ottaa kunniaa kaupungin valtauksesta. On mahdollista, että hänet Kalevankankaan verilöylyn jälkeen käytännössä syrjäytettiin päällikkyydestä. Katko – mikäli siitä oli todella kyse – oli joka tapauksessa vain tilapäinen. Ylipäällikön vaihtaminen kesken sotaa ei voinut tulla kuuloon.

Keskustorille kerättiin 11 000 vankia. Seuraavana päivänä heitä siirrettiin entisiin venäläisen sotaväen kasarmeihin. Jälkeenpäin laskettiin, että Kalevankankaan hautausmaalle oli peitelty noin 2800 punaisten ruumista, liki 800 näistä vankileirillä kuolleita. Tässä laskussa punaisten henkilötappiot Tampereen valtauksessa kohosivat likimain kahteen tuhanteen. Valkoiset menettivät (23. 3 – 6.4.1918) kaatuneina noin 800 miestä, suuri määrä sekin.

Edellä esitetyt luvut jättävät avoimeksi tai ainakin epävarmaksi monta kysymystä. Valkoisten menetykset tunnetaan suhteellisen hyvin, punaisten huomattavasti heikommin. Sotasurmaprojektin mukaan punaisia kuoli vain runsaat tuhat, mikä ei sovi lainkaan yhteen Kalevankankaalle haudattujen lukumäärän kanssa. Haudattujen lukumäärässä tuskin paljoakaan erehdyttiin, haudattujen nimiä oli sitä vastoin vaikea koota. Tietymätöntä on myös, kuinka moni kapinallisista kohtasi matkansa pään antautumisen jälkeisissä teloituksissa. Yksittäisten kaartilaisten tai pienten kapinallisryhmien antautumisia ei läheskään aina hyväksytty, vaan asianomaiset ammuttiin. Teloitettujen todellisen määrän täytyy nousta vähimmäislaskussakin useisiin satoihin.

Yhtä epäselvä on sotaan liittyneiden venäläissotilaiden kohtalo. Valkoisten julistusten mukaan taisteluihin osallistuneet venäläiset tuli ampua. Paljonko heitä antautuneista oli, jää tarkempaa vastausta vaille. Sotasurmaprojektissa arvioidaan venäläisiä kuolleen Tampereen valtauksessa liki 500. Tätä arviota ei julkaisussa mitenkään perustella. Luultavasti määrä oli pienempi, koska venäläisiä arvioidaan osallistuneen sotatoimiin keskimääräisesti laskien 1000 – 2000 miestä. Kreikkalaiskatolisen kirkon hautausmaahan saatettujen luku ei myöskään tue 500:aan nousevaa arviota.

Aineelliset tuhot paisuivat tuntuviksi. Voittajien arvioissa myönnettiin runsaasti toiselle sadalle kohoavan määrän taloja tuhoutuneen pommituksissa ja tulipaloissa. Luku kuvaa todellisten tuhojen alinta tasoa. Kertovissa lähteissä todetaan kokonaisten kaupunginosien palaneen.

Tampereen taistelu muodosti todella sisällissodan ratkaisutaistelun. Se käytiin oloissa, joissa saksalaisten osallistuminen sotaan ei vielä konkreettisesti vaikuttanut puoleen eikä toiseen. Miksi siis valkoiset voittivat? Aseistuksen suhteen ei osapuolten kesken vallinnut eroavuutta. Molemmat saivat sotakalustoa ulkomaisilta tukijoiltaan auliisti. Se missä valkoinen puoli erottui punaisesta, oli sodan johto. Hallituksen joukkoja komensivat kokeneet kotimaiset ja ruotsalaiset upseerit sekä Saksassa koulutetut jääkärit. Mitään tähän verrattavaa ei punaisilla ollut heittää peliin.

Kun kaikki käydään ympäri, Suomen sisällissota, sen synty ja sen lopputulos, olivat pitkälti heijastumaa Saksan ja Venäjän keskinäissuhteesta. Saksa oli tuossa vaiheessa Venäjää sotilaallisesti vahvempi. Edelleen Venäjän vallankumoukset peilautuivat Suomeen, jossa kapinaan nousi nimenomaan kaupunkien järjestäytynyt teollisuustyöväki, ei samassa määrin maaseudun tilaton väestö. Sodassa olivat perimältään vastakkain Etelä-Suomen kartanoitten ja tehtaiden omistajat yhtäältä ja näitten työväki toisaalta. Tampere, koskivoiman tuottamana tehtaitten kaupunki suistui kumouksen pyörteeseen täydemmin kuin Suomen muut kaupungit.

Tästä seurasi sotakin. Punaisessa Suomessa Tampere muodosti merkittävän, jollei suorastaan merkittävimmän kaupungin. Sodan loputtua yhtäältä Vaasan toisaalta tietenkin Helsingin painoarvo nousi. Tampere kadotti paljon tärkeydestään. Tehtaitten kaupunkina se edelleen pysyi, mutta aikaisempaan asemaansa se ei enää kohonnut. Sisällissota aiheutti käänteen sekä Suomen että Tampereen kaupungin historiassa.

 

 

 

Mitä on historia ja millaista sen tutkiminen

             (Julkistamistilaisuus 26.1.2015/Heikki Ylikangas)

 

Tämä kirja kantaa nimeä ”Mitä on historia ja millaista sen tutkiminen”. Miksi olen sellaisesta aiheesta kirjan kirjoittanut? Eikö ole aika yleisesti tiedossa, mitä on historia, ja ihmisillä on myös melko vankka käsitys siitä, millaista on sen tutkiminen? Miksi siis mennä kertaamaan, mitä sadasti ennenkin on sanottu?

Vaan onko kaikki tullut jo sanotuksi? Tuskin on. Tunnettuja ovat maksiimit, joiden mukaan ”jokainen sukupolvi kirjoittaa oman historiansa” ja ”historia on aina aikansa lapsi”. Näiden lausumien valossa se, millainen kuva menneestä luodaan, ei ole riippuvaista yksistään kirjallisista lähteistä. Dokumentit pysyvät muuttumattomina ajasta toiseen, kun taas kuva menneestä muuttuu silloinkin, kun saatavissa ei ole uusia lähteitä. Mikä kuvaa muuttaa? Kukapa muu kuin tutkija, historioitsija. Historioitsija on se, joka on aikansa lapsi ja tulkitsee lähteitä sen mukaisesti. Näin ollen on mielekästä yhä uudelleen pohtia sitä, mitä on historia ja millaista sen tutkiminen.

Käsillä olevassa kirjassa tarkastellaan eri kannoilta viime kädessä kahta pääkysymystä. Yhtäältä haetaan vastausta siihen, miten on ja miten saattaa olla ylipäätään mahdollista, että korkeasti koulutetut tutkijat, yliopistotason historioitsijat, voivat samana aikana, samoilla lähteillä ja samassa aiheessa päätyä toisistaan täysin poikkeaviin tuloksiin. Näin on laita koskien esimerkiksi yhtä pisimpään ja perusteellisimmin tutkittua Suomen historian aihetta, nimittäin nuijasotaa. Tutkijain osalta se sota jatkuu yhä.

Miksi jatkuu? Eihän kukaan enää pidä maata sen enempää kuin aurinkoakaan avaruuden keskuksena. Onko historiantutkimus ylipäätään tiedettä, kun siinä puidaan jatkuvasti moneen kertaan tutkittuja aiheita? Mistä toistuvuus johtuu – poliittisesta orientaatiostako? Sehän tietysti vaihtelee tutkijasta toiseen. Vai onko kyseessä alueellinen nurkkakuntaisuus, kuten pohjalaisuus, hämäläisyys, savolaisuus jne. ja sen läpi nähty menneisyys? Mahdollinen on eroavuus koulukuntasidonnaisuudessa. Siinä joukko kysymyksiä, varsin olennaisia kysymyksiä, sanoisin. Erilaisia selityshypoteeseja nostetaan kirjassa testattaviksi; useimmat vaihtoehdoista hylätään, joitakin harvoja ainakin osaksi hyväksytään.

Toinen pääkysymyksistä koskee Suomessa harjoitettua historiantutkimusta. Etsitään sille tyypillisiä luonteenomaisia piirteitä. Niitä myös löydetään, mutta kirjan siitä puolesta tässä ei sen enempää. Lukekaa sanotuista piirteistä ja niille annetuista selityksistä kirjasta. Yhteen olennaiseen seikkaan on kuitenkin syytä erikseen viitata. Suuri hajonta nuijasotaa koskevissa tulkinnoissa poikkeaa suomalaisen historiantutkimuksen kokovartalokuvasta. Se ei ole tyypillistä; todellisuus on juuri päinvastainen. Suomalainen historiantutkimus on selityksissään hämmästyttävän yhteneväistä, samalinjaista, yksituumaista. Suomessa annetaan pitkään vaikuttava paino aikalaispäättäjien selityksille, sanokaamme esikerkiksi Mannerheimin, Rytin ja Tannerin muistelmille. Ne ovat Suomessa suuremmassa mitassa myös tutkimuksellisesti suuntaa antavia, kuin ovat muistelmat muissa läntisissä maissa.

Miksi niin on laita? Syy on ilmeinen. Aikalaispäättäjien lausunnoissa eletylle kriisivaiheelle – vaikkapa hävitylle sodalle – muovaillaan niin hyväksyttävä selitys kuin suinkin kyetään. Sitä ei tehdä yksistään asianomaisten johtajien maineen puhdistamiseksi vaan niin menetellään myös tarkoituksella helpottaa kansalaisten sopeutumista väistämättömään ja välttämättömään. Suomen kaltaisen pienen maan geopoliittisesti vaaranalainen sijainti kasvattaa painetta yhdenmukaisuuteen. Seuraus näkyy historiankirjoituksessa ja kumma olisi, jollei näkyisi.

Nämä ovat, kuten sanottu, pääkysymyksiä käsillä olevassa kirjassa. Pääkysymykset jakaantuvat lukuisiin niille alisteisiin osaongelmiin. Muuatta näkökohtaa haluan lopuksi tähdentää. Historiantutkimuksessa lähdetään siitä, että on olemassa yksi muuttumaton totuus. Muutenhan ei historian tutkiminen olisi ylipäätään mielekästä. Ongelmana on se, että kukaan vain ei voi koskaan todistaa, että olisi tuon totuuden saavuttanut. Niinpä tutkimuksen tuloksena on joukko tulkintoja totuudesta. Sen mikä tulkinnoista on kelvollisin eli käytännössä uskottavin ja vakuuttavin, ratkaisevat tutkimusten lukijat. He ratkaisevat sen keskustelussa, joka voi jatkua pitkäänkin. Itse asiassa sille keskustelulle ei loppua ole. Alku kuitenkin on. Se on tämän kirjan osalta tässä ja nyt. Keskustelu voi minun puolestani alkaa.

 

 

Vaasa 1918

 

(Esitelmä tapahtumista Vaasassa 1918, pidetty 1.12.2014.)

Vaasan kaupunki oli vuoteen 1918 saakka voi sanoa tavallinen pohjoissuomalainen läänin pääkaupunki. Vaasassa oli asukkaita noin 21 000, runsaasti vähemmän kuin puolet siitä, mitä esimerkiksi Tampereella, Turussa ja vaikkapa Viipurissa. Suomen julistautuminen itsenäiseksi kuudes joulukuuta 1917 ei mitenkään erityisesti muuttanut juuri Vaasan asemaa. Se jatkui entisellään, mutta ei jatkunut kauan.

Tammikuussa 1918 Vaasan nimi sai äkisti kokonaan uudenlaisen kaiun. Sieltä käsin ryhdyttiin kenraaliluutnantti C.G.E. Mannerheimin johtamin vapaaehtoisista kootuin suojeluskuntajoukoin riisumaan yöllä 28.1. vasten maakunnassa olevia venäläisvaruskuntia aseista. Toisekseen neljä senaattoria matkusti samana päivänä eli 28.1. Helsingistä Vaasaan ja muodosti sinne väliaikaisen hallituksen.

Miksi näin kävi? Mikä teki nimenomaan Vaasasta näin tärkeän kaupungin? Syitä oli monia, tärkeimpänä ja välittömimpänä näistä Suomen itsenäistyminen Venäjästä ja toisekseen vallankumous ensin Venäjällä, sitten Suomessa. Tsaarin kukistumisesta lähtien Venäjä vähensi joukkojaan Suomessa, mutta ei vetänyt niitä kokonaan pois vedoten siihen, että maailmansota yhä jatkui; Venäjän ja Saksan välillä oli tehty vain aselepo bolsevikkien päästyä marraskuussa 1917 valtaan, rauhasta vasta neuvoteltiin. Niinpä Suomessa oli tammikuun lopulla 1918 vielä noin 40 000 venäläistä sotilasta.

Tähän poliittiseen ja sotilaalliseen asiaintilaan oli tietynlaisessa yhteydessä se, että Suomen sosialidemokraattisen puolueen radikaali siipi päätti hankkia asevoimin käsiinsä vallan maassa. Punakaarteiksi kutsutut aseistetut työväenkaartit miehittivät 28.1. koko eteläisen Suomen aina Porin, Tampereen, Lahden ja Viipurin pohjoispuolta myöten. Pohjanmaa pysyi punavallan ulkopuolella, minkä vallankumouksen johtajat olivat ottaneet jo kapinaa suunniteltaessa huomioon. Yleistäen sanoen eteläinen teollistunut Kartano – Suomi jäi vasemmiston eli punaisten, pohjoinen Talonpoikais – Suomi oikeiston eli valkoisten käsiin.

Sanottu selittää sen, miksi neljä senaattoria pakeni Helsingistä, mutta ei anna vastausta siihen, miksi heidän kohteenaan oli juuri Vaasa. Avoimeksi jää niin ikään, minkä vuoksi Mannerheimin päämaja perustettiin nimenomaan Vaasaan. Miksei valkoisen Suomen sotilaallista ja hallinnollista keskusta tullut esimerkiksi Jyväskylään, joka sekin jäi valkoiselle puolelle, jonne sinnekin meni rautatie ja joka kaiken lisäksi sijaitsi keskellä maata?

Tällä kohden on suuri houkutus hakea vastaukselle pohjaa kaukaisestakin menneisyydestä. Aloitettakoon kuitenkin siitä, että SDP:llä oli toki äänestäjiä myös Etelä-Pohjanmaalla. Merkityksellisintä oli puolueen kannatuksen laatu Etelä-Pohjanmaalla. Puolue oli siellä reformistinen, rauhanomaisiin uudistuksiin tähtäävä, ei radikaali. Tämä asiaintila on tulkittu seuraukseksi siitä, että sosialismi tuli maakuntaan Amerikasta palaavien siirtolaisten mukana.

Juuri tuo mainittu siirtolaisuus muodosti yhden syyn siihen, miksi sosialismi Etelä-Pohjanmaalla muodostui sisällöltään lauhkeaksi. Siirtolaisuus paisui koko historiallisella Pohjanmaalla yli kolme kertaa suhteessa suuremmaksi kuin maassa keskimäärin. Voi jopa kärjistäen tulkita asian niin, että Pohjanmaa purki valtameren taakse sen sosiaalisen ongelman, joka Etelä-Suomessa synnytti kapinan. Toisekseen eteläpohjalaiset maatilat olivat peltoalaltaan kookkaampia kuin tilat Keski- ja Pohjois-Pohjanmaalla, joista molemmista niistäkin lähti paljon siirtolaisia valtameren yli.

Mikä tilojen kokoeron selittää, on vaikea ongelma. Nähtävästi se seikka, että isojako aloitettiin Etelä-Pohjanmaalta, ehkäisi päätilojen jakamista. Tapana nimittäin oli, että kaksi vanhinta poikaa jakoivat päätilan keskenään ja nuoremmille pojille annettiin tilan metsämaita raivattaviksi verouudistiloiksi. Tilojen pilkkomista jarruttivat osaltaan myös maatalouden kukoistavat sivuelinkeinot: tervanpoltto, laivanrakennus ja talonpoikaispurjehdus. Viimeksi mainittuun liittyi elävän karjan kuljettaminen teurastettavaksi ja myytäväksi Tukholmaan. Yksistään sen vuoksi, että Etelä-Pohjanmaalta oli lyhyempi matka Tukholman ja Tallinnan kaltaisiin kulutuskeskuksiin, teki maatalouden sivuelinkeinoista kannattavampia Etelä- kuin Keski- ja Pohjois-Pohjanmaalla.

Lyhyesti luonnehtien Pohjanmaa, eritoten Etelä-Pohjanmaa, siirtyi ensimmäisenä Suomen maakunnista markkinatalouteen. Väestöä leimasi alhaalta, ruohonjuuritasolta kumpuava kotiteollisuushakuinen yritteliäisyys, joka eteläisemmässä Suomessa suotiin vain kartanoille. Pohjanmaalla ”naapuri naapurin asumhan opetti” eli oli täysin sallittua ja luvallista matkia naapurin keksintöä ja ryhtyä kaupittelemaan ja kehittelemään samaa artikkelia. Senlaatuinen väestö ei ole altis kapinoimaan. On katsottava, että ajan eteläpohjalaiset olivat periaatteessa ja valtaosaltaan tyytyväisiä elinehtoihinsa.

Ottaen kaiken tämän huomioon ei ollut ihme, että senaatin puheenjohtaja P.E. Svinhufvud valtuutti suullisesti 16. tammikuuta 1918 Venäjältä palanneen ja siellä upseerinuransa tehneen kenraaliluutnantti C.G.E. Mannerheimin matkustamaan Vaasaan ja ottamaan johtoonsa maakunnan suojeluskuntajoukot. Näiden joukkojen avulla kenraalin piti palauttaa järkkynyt järjestys maahan. Mannerheim saapui kolmea päivää myöhemmin Vaasaan ja sai asunnon lääninhallituksen tiloista. Kenraali päätti 25.1.1918 aloittaa tehtävänsä toteuttamisen riisumalla Pohjanmaan venäläisvaruskunnat aseista ja vangitsemalla niiden sotilaat.

Se oli helpommin sanottu kuin tehty. Etelä-Pohjanmaalla oli 5 500 venäläistä sotilasta ja parisen tuhatta varuskunnissa siitä pohjoiseen aina Ouluun saakka. Suojeluskuntien vapaaehtoisten määrä oli ainakin paperilla lähes kaksi kertaa suurempi, mutta ne miehet olivat kouluttamattomia ja huonosti aseistettuja. Silti operaatioon – uhkapeliin monien upseerien mielestä – Mannerheimin päätöksellä lähdettiin.

Vaasaan oli sijoitettu venäläisiä eniten – n. 2000 miestä – mutta Mannerheim piti Seinäjoen seutua vaarallisempana, koska etelästä saatettiin rautateitse tuoda apua Vaasaan. Niinpä Seinäjoen suuntaa komensi ylipäällikön ”paras mies”, eversti Paul von Gerich, joka sitä ennen oli johtanut Vaasan seudun suojeluskuntia toimistostaan Haartmanin talosta käsin. Johdon Vaasassa Mannerheim uskoi eversti Martin Wetzerille. Itse hän matkusti Ylihärmään valvoakseen sieltä käsin operaatiota ja voidakseen sen epäonnistuessa pelastua pohjoiseen tai meren yli Ruotsiin.

Hyökkäyksen piti tapahtuman kaikkialla keskiyöllä tammikuun 28. päivää vasten, mutta Laihialla ja ruotsinkielisissä Pohjanmaan kunnissa operaatio lähti vyörymään jo iltapäivällä 27.1.1918. Vaasassa tilanne muodostui arveluttavaksi valkoisille aivan poikkeuksellisen epäedullisen voimasuhteen vuoksi. Eversti Wetzerin vastuualue käsitti Laihian, Isonkyrön, Vähänkyrön ja Ylistaron radanvarsivaruskunnat Vaasan ison varuskunnan lisäksi ynnä vielä muutamia pieniä yksiköitä ruotsinkielisellä Pohjanmaalla. Tällä alueella olevien venäläisten yhteismäärä nousi 2700 mieheen. Näitä vastaan Wetzerillä oli käytettävissään vain 1600 osaksi aseetonta suojeluskuntalaista. Jos venäläiset olisivat tosissaan panneet vastaan, Wetzer olisi kokenut tappion. Näin ei käynyt. Demoralisoituneet venäläiset sotilaat eivät halunneet taistella. Vain Laihian Hulmilla ratsusotilaat avasivat tulen ja viisi suojeluskuntalaista menetti henkensä. Loput Hulmin kasarmien ratsuosastosta pakeni Vaasaan.

Vaasan kaupungissa oli venäläisiä useissa paikoissa, ei vain pääkasarmissa kreikkalaiskatolista kirkkoa vastapäätä. Palosaarella sijaitsi kaksi kasarmia, Rantakadulla merisotilaiden miehityksellä yksi ja Raastuvankadun kansakoululla toinen. Tykistökasarmi oli Vaskiluodossa. Eri tahoilta mobilisoidut suojeluskuntajoukot saivat kaikki muut paitsi pääkasarmin haltuunsa jo yöllä, minkä lisäksi puhelinkeskus ja sähkölaitos niin ikään vallattiin. Pääkasarmia, jossa venäläisiä oli 400 – 500, alettiin piirittää aamuyöllä, mutta rynnäköstä pidättäydyttiin. Klo 8.50 eversti Wetzer kutsui venäläisupseerit neuvotteluun. Neuvottelut epäonnistuivat ja sotilaat avasivat – tieto on epävarma – kasarmin ikkunoista tulen. Wetzer kielsi miehiään vastaamasta tulitukseen. Tilanne jähmettyi useiksi tunneiksi paikoilleen.

Päivän aikana venäläisten asema huonontui, kun suojeluskuntalaisten kolonnia Vanhasta Vaasasta, Gerbystä ja Sepänkylästä virtasi paikalle. Wetzer ilmoitti venäläisille piirittäjien siirtävän rynnäkköään klo 2:een iltapäivällä, ei kauemmaksi. Ennen määräaikaa venäläiset pyysivät uusia neuvotteluja. Niihin suostuttiin ja neuvottelut johtivat myönteiseen tulokseen. Upseerit saivat pitää miekkansa ja käsiaseensa sekä liikkua kaupungilla vapaasti suojeluskunnan antamalla passilla. Rivisotilaat internoitiin kasarmeihin ja kouluille.

Kokonaisarvioissa otaksutaan venäläisiä kaatuneen Vaasaan liittyvissä valtausoperaatiossa parisenkymmentä. Suojeluskuntalaisia meni Vaasassa vain kaksi. Pääosa uhreista tuli Rantakadun merikasarmin valtauksessa. Haavoittuneita oli tietysti jonkin verran enemmän. Kokonaisuudessaan Vaasan varuskuntien aseistariisuminen oli niin veretön ja helpolla läpiviety operaatio, että on esitetty epäily, jonka mukaan valkoisten johto ja venäläiset upseerit olisivat pelanneet yhteen. Se on teoriassa mahdollista, koska syksyn 1917 upseerimurhien jälkeen venäläinen päällystö pelkäsi miehistön poliittisesti radikaaleinta osaa. (Tämän pelon kanssa sopisi yhteen se, että upseerit saivat pitää käsiaseensa.) Aikalaisarvion mukaan Vaasan venäläisistä noin 200 eli kymmenisen prosenttia kävi enää tammikuun lopulla 1918 sotilaista. Muut olivat ryhtyneet kannattamaan bolsevikkeja tai halusivat vain mahdollisimman pian päästä kotimaahansa. Luotettavia ensi käden tietoja senaatin joukkojen johdon ja venäläisupseerien neuvotteluista ei ole saatavilla.

Venäläisvankeja kuljetettiin rautateitse kotimaahansa määriä, joiden suuruutta ei tarkemmin tiedetä. Kaikkiaan arvioidaan venäläisiä kuolleen sotatoimissa ja teloituksissa n. 90 henkeä. Huomattavasti tätä lukua enemmän venäläisiä menehtyi vankileireillä ja kuljetuksissa.

* * *

Toinen asia, josta vuoden 1918 Vaasa historiakirjoissa muistetaan, on Vaasan senaatti, valkoisen puolen ylin hallinnollinen ja miksei myös poliittinen elin. Vaasaan saapuivat 28.1. senaattori Heikki Renvallin johtamina senaattorit Juhani Arajärvi, Alexander Frey ja E.Y. Pehkonen. Väliaikaiselle senaatille myönnettiin työtilat Vaasan kaupungintalolta. Hallituksen pääosa, mm. senaatin puheenjohtaja P.E. Svinhufvud, oli painunut maan alle Helsingissä, jonka punaiset olivat miehittäneet 28.1. Maaliskuun lopulla Vaasaan onnistuivat vielä saapumaan Helsingistä Baltian kautta paenneet senaattorit P.E. Svinhufvud ja Jonas Castrén.

Vaasan senaatti muistutti Helsingin senaattia pienoiskoossa. Sen ehkä kaikkein merkittävin ratkaisu oli kannan ottaminen kysymykseen, pyydetäänkö ulkomailta sotilaallista apua vai ei. Vaikka tiedossa oli, että Mannerheim vastusti interventioita, Vaasan senaatti kääntyi heti avunpyynnöin Ruotsin puoleen. Ruotsi vastasi kieltävästi 6.2. Maa ei halunnut omien poliittisten jännitteittensä vuoksi sekaantua Suomessa puhjenneeseen sotaan eikä leimautua maailmansodassa keskusvaltojen tukijaksi. Päivää myöhemmin (7.2.) Vaasan senaatti lähetti Suomen edustajalle Edvard Hjeltille Berliiniin valtuutuksen pyytää harkintansa mukaan (”jos se näyttää oleelliselta”) Saksalta sotilaallista apua. Hjelt ilmeisesti sai kirjeen vasta viimeistään 14.2., koskapa tuolloin Saksan sotavoimia käytännössä johtava kenraali Ludendorff tiedusteli Suomelta virallista avunpyyntöä. Sitä ei siis ollut ennen sanottua päivää Saksan johdolle annettu.

Nyt annettiin. Hjelt toimi niin ripeästi, että esitti Suomen virallisen pyynnön Ludendorffille seuraavana päivänä eli 15. helmikuuta. Kun sitten Ludendorff ilmoitti vajaata viikkoa myöhemmin (21.2.) Hjeltille pyyntöön suostutun, Hjelt lähetti siitä heti tiedon Vaasaan. Hän oletti Vaasan senaatin vastaanottaneen kirjeen ”viimeistään” 27.2. Muistelmissaan Mannerheim kuitenkin ilmoittaa viestin tulleen kuriiripostina Vaasaan vasta toisena maaliskuuta, siis useita päiviä myöhemmin.

Kumpi aikamäärä on oikea? Mannerheimin ajoitus ei voi pitää sellaisenaan paikkaansa. Päämajassa Seinäjoella järjestettiin nimittäin jo 1. maaliskuuta Vaasan väliaikaisen hallituksen ja sotilasjohdon yhteinen kokous. Ylipäällikkö ilmoitti eroavansa, mikäli Saksan sotilasapu otettaisiin vastaan. Mannerheimin kasvojen edessä senaattorit taipuivat, mutta muuttivat junamatkalla takaisin Vaasaan everstiluutnantti Wilhelm Thesleffin ylipuhumana kantansa. Aktivistina Thesleff puolsi interventiota, koska valkoiset eivät hänen mielestään ilman saksalaisten apua kykenisi vapauttamaan Helsinkiä eivätkä valtaamaan Itä-Karjalaa saati pitämään Ahvenanmaata hallussaan. Senaattorit päättivät hyväksyä Saksan tarjouksen, kiinnittää toivonsa keskusvaltoihin, ja nimittää Thesleffin ylipäälliköksi, jos Mannerheim ei suostuisi jatkamaan. Ilmeisesti tämänsisältöinen päätös välitettiin Vaasasta puhelimitse Mannerheimille tiedoksi 3.3.

Kävi vielä niin, että saksalaiset pääsivät lehtien välityksellä jo ennen maaliskuun ensimmäistä päivää perille kiistoista Vaasassa ja kysyivät asiaa Hjeltiltä. Lähettiläs vakuutti sähkeellä Saksan johdolle 1. maaliskuuta eli samana päivänä, jona kokous Seinäjoella pidettiin, saaneensa selkeät valtuudet esittää Saksalle avustuspyyntö. Lehtitiedot kiistoista Vaasan senaatin ja Mannerheimin kesken Hjelt jyrkästi kiisti, koska ei ollut mistään riidoista saanut tietoja.

Riitaa kuitenkin Vaasassa oli. Mannerheimia närkästytti kovin Vaasan senaatin menettely. Hänestä suomalaisten olisi pitänyt itse ”siivota takapihansa” ja siihen he olisivat hänen mielestään hyvin yksinäänkin kyenneet. Kokeneena sotilaana hän jos kuka pani merkille bolsevistisen Venäjän sotilaallisen heikkouden. Toisekseen valkoisten asema oli entisestään vahvistunut, kun Saksassa koulutettujen jääkärien pääjoukko – noin tuhat miestä – saapui 25.2. Vaasaan ja tarjoutui omana rykmenttinään valtaamaan Tampereen ja ratkaisemaan sodan. Kolmantena maaliskuuta Venäjä ja Saksa solmivat rauhan. Sen ehtona oli, että Venäjä ei sekaantuisi sotaan Suomessa ja vetäisi loputkin joukoistaan eli 6000 miestä Suomesta pois. Kahta päivää myöhemmin eli 5. maaliskuuta saksalaiset nousivat maihin Ahvenanmaalla. Yleisesti ymmärrettiin, että tämä operaatio varmisti punaisten tappion. Tiedossa oli, että Ahvenanmaan miehitys edeltäisi saksalaisjoukkojen maihinnousua Suomen mantereelle.

Erouhkauksestaan huolimatta Mannerheim päätti jäädä paikalleen eli ajan hengessä formuloituna ”vakuuttui siitä, että olisi vaikea tai mahdoton korvata häntä kenelläkään muulla”. Ylipäällikön vaihtaminen kesken sotaa ei hänestä voinut tulla vakavasti harkittavaksi. Kuultuaan Saksan maihinnoususta Ahvenanmaalle (5.3.) Mannerheim käsitti pelin osaltaan pelatuksi. Aktivistit, Vaasan senaatti ja saksalaiset olivat kävelleet hänen ylitseen. Suomesta oli tehty suurvallan pelinappula maailmansodassa, joka hyvinkin saattoi päättyä Saksan häviöksi. Mannerheim teki sen, mitä tehtävissä enää oli. Hän teki välttämättömyydestä hyveen. Hän sähkötti seuraavana päivänä (6.3.) suopean kohteliaan kiitoskirjeen Saksan jo antamasta ja toisekseen luvassa olevasta avusta kenraali Ludendorffille ja tämän kautta Saksan keisarille.

Tässä vaiheessa Vaasassa tapahtui jotakin, joka kannattaa erikseen noteerata. Mannerheim ryhtyi kiirehtimään valkoisten hyökkäystä, jotta saavutettaisiin yksi merkittävä voitto ennen saksalaisten tuloa. Tampere muodosti valkoisten lähitavoitteen. Päävastuullinen Ruotsiin ja Saksaan suunnatuista interventiopyynnöistä, senaattori Heikki Renvall, rupesi hamuilemaan toista tuolia alleen. Renvall ei halunnut jälkimaailman silmissä leimautua siksi henkilöksi, joka oli kutsunut saksalaiset maahan. Hän lähetti Berliiniin valkoisten hyökkäyksen alkamispäivänä eli 15. maaliskuuta päivätyn kirjeen tähdentäen, ettei Vaasan senaatti ollut koskaan pyytänyt Saksalta sotilaallista interventiota. Näin muodollisesti oli laita; Vaasan senaatti oli lykännyt vastuun päätöksestä Hjeltille. Renvall kirjoitti (sanoin, joiden takaa erottuu Mannerheimin ääni): ”Ulkolainen apu tulee riistämään vapaustaistelultamme sen ylevän luonteen ja viemään luokkavihan kulon syvälle kansan sieluun kytemään.” Vielä Renvall valitti, että pohjoismainen yhteys oli rikottu ja että saksalaisten kutsuminen leimattaisiin Skandinaviassa ”jopa petokseksi”. Lähettiläs Hjelt kirjoitti tuohtuneena Renvallille kirpeän vastauksen. Hjelt vetosi pätevään valtuutukseen Vaasan senaatin asianomaista, myös Renvallin allekirjoittamaa asiakirjaa päivänmäärältä 7. helmikuuta sanasta sanaan siteeraten. Sen valtakirjan mukaisesti hän ilmoitti myös toimineensa.

Hjeltiin nähden Renvallin katumusharjoitus epäonnistui, jälkimaailman suhteen onnistui. Erik Heinrichs kiittää Mannerheim-elämäkerrassaan Heikki Renvallia yhtenä niistä vaikutusvaltaisista henkilöistä, jotka joutuivat käymään ”vaikean sisäisen kamppailun” ennen kuin saattoivat hyväksyä Saksan avun. Renvall oli siis pannut kopion valheellisesta kirjeestään levitykseen ja Heinrichs oli ottanut sen sisällön todesta.

Näin suuria ratkaisuja Vaasan senaatti teki. Mannerheimin mukaan Saksan sodanjohto arvioi retken Suomeen perustelluksi omista sotilaallis-poliittisista intresseistään käsin. Näin epäilemättä oli laita, mutta oman kansan ja ympärysvaltojen kannalta oli Saksalle edullista, että maan johto saattoi vedota viralliseen, Suomen lailliselta hallitukselta tulleeseen avunpyyntöön. Se teki retkestä Suomeen muodollisesti moraalisesti ja juridisesti oikeutetun.

Sotilaallinen johto Vaasasta siirtyi ensin Seinäjoelle, sitten etelämmäksi sitä mukaa, kun valkoinen armeija eteni. Siviilipuolen johto säilyi Vaasassa kauemmin. Vasta 3. toukokuuta 1918 senaatti saattoi kokoontua täysilukuisena Helsingissä. Koska kansakoulu tuli Suomessa vasta myöhemmin pakolliseksi, moni suomalainen ei vielä Suomen itsenäistymisen aikaan tiennyt edes Vaasan kaupungin nimeä. Vuonna 1918 sen nimen tiesivät kaikki suomalaiset. Vaasan merkitystä vuoden 1918 tapahtumat korottivat monta astetta vuosiksi eteenpäin.

Heikki Ylikangas

Tutkimustiedon tarpeellisuus

(Kiitospuhe kaikkien palkinnonsaajien puolesta tiedonjulkistamisen valtionpalkintojen jakotilaisuudessa Tieteiden talolla 24.9.2014.)

Tällä ikää on luvallista muistella vähän vanhojakin, kun sattuu olemaan historioitsija ja vielä elämäntyöstä palkittu. Joskus 1960-luvun alkutaitteessa tulin lähemmin tekemisiin oman alani ja lähialojen tutkimuksen kanssa. Tuolloin painotettiin tieteellisyyttä. Tieteen ehdon täytti tutkimus, joka oli kirjoitettu toisille tutkijoille. Yleistajuiseksi saatettu teksti koettiin tieteellisyydestä tinkimiseksi. Tasokkaan tieteen tärkeimpänä edellytyksenä pidettiin tutkimuksen vapautta, vapautta eritoten valtion otteesta. Tämä on ymmärrettävää, koska tutkimus tuon ajan sosialistimaissa oli tiukassa valtiollisessa ohjauksessa ja näin oli ollut sodan aikana laita myös läntisessä maailmassa. Tutkijoilla oli teetetty sodanpäämääriä palvelevia, propagandaksi soveltuvia tilaustöitä. Tämän vuoksi myös lännessä kavahdettiin poliittisen vallan holhousta ja pyrittiin siitä irti.

Päästiinkö holhouksesta irti? Onko tutkimus tänään vapaa kaikkinaisesta valtiollisesta vaikuttamisesta? Sitä se ei ole, ei ole yksin siitä syystä, että moderni tutkimus vaatii rahaa. Muuten ei vähänkään isompia projekteja voida toteuttaa. Niinpä tutkijat ovat hakeneet ja saaneet varoja myös ja erityisesti valtiolta, eivät pelkästään yksityisiltä säätiöiltä. Näin kohdataan kysymys: onko valtiovalta riistänyt tutkimukselta sen edistymiselle välttämättömän vapauden?

Niin ei ole käynyt. Suomessa kuten monissa muissakin demokratioissa julkinen valta on tukenut tutkimusta puuttumatta tutkimuksen sisältöön. Johonkin valtiovalta on kyllä näkyvästi puuttunut. Kun osoitetaan julkisia varoja tiettyyn tarkoitukseen, tulee kansalaisille perustella, miksi uhraus on tarpeen. On siis oletettava tutkimuksen tuottavan jotakin hyötyä, mitataan se hyöty sitten, miten mitataan. Jos tutkijat kirjoittelevat vain toisilleen, hyväksyttävää perustelua valtion varojen käytölle on työläs muotoilla. Helpompi on perustella tuki tutkimukselle, joka koskettaa laajoja kansalaispiirejä. Näin on myös tehty.  

Vaan koskettaako humanistis-yhteiskuntatieteellinen tutkimus laajoja kansalaispiirejä? Sen se tekee. Jokaisella tutkimusalalla on jonkinasteinen sovellusarvo oppi- ja käsikirjoista yleisteoksiin. Järjestyneet tahot käyttävät tutkittua tietoa tavalla tai toisella hyväkseen. Samoin menettelevät kansalaiset, jos se mahdollisuus heille suodaan. Heilläkin on aito tiedon intressi jo sikäli, että he haluavat täydentää kuvaansa todellisuudesta. Kaiken tämän vuoksi on yleiseltäkin kannalta tärkeää, että tutkittu tieto saatetaan mahdollisimman monien ulottuville.

Valtiovalta Suomessa on katsonut aiheelliseksi edistää tutkitun tiedon leviämistä. Käsillä olevat tiedonjulkistamispalkinnot ovat konkreettinen osoitus tästä pyrkimyksestä, joka sinällään vaikuttaa vahvan kannustavasti tutkijoihin. Haluan omasta ja kaikkien palkinnon saaneiden puolesta esittää palkinnon myöntäjälle sulimman kiitokseni ja kiitoksemme.

Heikki Ylikangas

Nuijasodan syyt

(Juhlapuhe yleisötilaisuudessa Ilmajoella 10.8.2014)

Ilmajoki tunnetaan tämän päivän Suomessa erityisesti valtakunnallista merkitystä saaneista musiikkijuhlistaan. Historiallisessa katsannossa Ilmajoki on nykymainettaan kuuluisampi. Nimi liitetään kiinteästi 1500-luvun loppuvuosina käytyyn talonpoikaissotaan: nuijasotaan. Näin tehdään kahdesta syystä. Toinen niistä on paikallinen ratsutilallinen Jaakko Ilkka, nuijasodan alkuvaiheen päällikkö, toinen sodan päättänyt Santavuoren taistelu, joka käytiin 24. helmikuuta 1597 Piirtolankankaalla, Ilmajoen silloiseen suurpitäjään kuuluvassa Kurikan kylässä.   

Nuijasota oli todella sota, ei mikään vähäinen kahakka. Se vei hengen vähintään kolmelta tuhannelta kapinaan nousseelta talonpojalta. Sotilaita, kapinan kukistajia, meni vain muutamia kymmeniä. Suhteessa Suomen alueen silloiseen väkilukuun menetykset kohosivat suuremmiksi kuin talvisodassa. Kaiken lisäksi kuolonuhrit – kuten edellä esille tuotu tappiolukujen huikea epäsuhta osoittaa – koskettivat lähes yksinomaan sodan toista osapuolta: talonpoikia. Lukuun ottamatta vähäistä Tarharannan kahakkaa Kokkolassa yhteenotot muodostuivat talonpojille – voi sanoa – äärimmäisen tappiollisiksi, osaksi suoranaisiksi verilöylyiksi. Eniten sortui kentälle pohjalaisia, etenkin eteläpohjalaisia, mutta paljon meni myös keski- ja pohjoispohjalaisia. Savolaisia vieri surmilleen seitsemisen-, keskisuomalaisia sekä hämäläisiä nelisensataa. Alueellisesti talonpoikien rynnistys murentui Turusta Hämeen linnan kautta Savon linnaan ja sieltä Viipurin linnaan johtavan linnoitusketjun etumaastoon. Linnoitukset olivat nimittäin lujasti ratsu- ja jalkamiesten käsissä.

Esitetyt kylmät, itsessään kovin epäsuhtaiset luvut avaavat tämän esityksen pääongelman. Kuinka on mahdollista, että sotataitoon perehtymättömät, huonosti aseistautuneet siviilimiehet kävivät päin koulutettua, sen ajan oloissa modernein asein varustettua, taisteluissa karaistunutta sotaväkeä, joka saattoi tuketua vahvoihin linnoituksiin? Miten vähäisintäkään uskoa menestykseen saattoi kapinoivilla näillä ehdoin olla – vallankin kun sotilaat ohittivat talonpojat paitsi taidossa että aseistuksessa, myös suojauksessa. Ratsumiehiä varjeli iskuilta vähintäänkin rintapanssari ja aatelisia upseereita täydellinen rautahaarniska. Aseitten suhteen oli talonpoikien asema vielä surkeampi. Heillä oli joitakin ruutiaseita – hakapyssyjä ja lunttumusketteja – mutta heidän pääasiallinen taisteluvälineensä oli sotavarsta eli nuija. Nuijaa käytettiin lähitaistelussa panssaria murtavana aseena, koska siinä tavallisimmin painava metallikuula kiinnittyi ketjulla puiseen varteen. Ase vastasi tekniikaltaan viljan puinnissa käytettyä varstaa eli klupua ja sen vuoksi sotaa kutsutaankin ruotsiksi nimellä klubbekrig. Jotta isku kantaisi kohteeseensa, nuijamiehen tuli päästä riittävän lähelle ratsumiestä eli huovia. Se ei helpolla onnistunut, kun huoveilla oli turvanaan pitkä teroitettu ota eli peitsi. Ota piti nuijasoturin loitolla.

Kaikki mahdollinen, minkä ylipäätään saattoi ottaa huomioon, puhui kapinoitsijoita vastaan ja ennusti sotilaille varmaa, itse asiassa vuorenvarmaa voittoa. Silti sodan tielle lähdettiin. Miksi?

Mysteeri on muutaman kerran avattu sangen yksinkertaisella konstilla. On katsottu, että kapinoitsijat toimivat raa’an yllytyksen ja kiihotuksen sokaisemina. Agiteerauksen paisuttamassa kiihkossa he eivät kriittisesti punninneet realiteetteja vaan toimivat tahdottomina yllyttäjänsä tavoitteiden mukaan.

Yleensä vetoaminen yllytykseen tuottaa kehnon vastauksen kysymykseen, minkä vuoksi tehtiin se, mikä tehtiin. Tässä tapauksessa kiihotuksen painottaminen vaikuttaa ainakin ensi alkuun perustellulta. Kuningas Juhana III kuoltua marraskuussa 1592 hänen poikansa Sigismund peri sekä Ruotsin että Puolan kruunun. Taatakseen valtansa säilymisen Ruotsissa Sigismund sivuutti Ruotsin valtioelimet – valtaneuvoston ja valtiopäivät – ja asetti suoraan itsestään riippuvaisia käskynhaltijoita eri puolille Ruotsin valtakuntaa. Merkittävin näistä vahvoista vallan tukipylväistä ja lujatahtoisista kuninkaanmiehistä oli Suomen ja Viron käskynhaltija, marski eli valtakunnan sotavoimien ylipäällikkö Klaus Fleming, valtaneuvos, Viikin vapaaherra, Suitian ja Kuitian kartanoitten herra.

Flemingiä raastoi epäily siitä, että kuningas Sigismundin setä, herttua Kaarle, havittelisi Ruotsin kruunua. Täysin aiheettomaksi Flemingin pelkoa ei voida leimata. Vähintäänkin Kaarle halusi alusta alkaen kasvattaa vaikutusvaltaansa Ruotsissa –näin etenkin niinä aikoina, joina kuningas Sigismund oleskeli päämaassaan Puolassa. Sekin on lähtein osoitettavissa, että herttua todella toimi Flemingiä vastaan; pyrki murskaamaan tämän diktatorisen erillishallinnon Suomessa. Asevoiman käyttöön eriseuraista Flemingiä vastaan Ruotsin valtioelimet eivät suostuneet. Myöhäissyksyllä 1596 Kaarle antoi voimattomuudessaan pohjalaisille valtuutetuille suullisesti sen neuvon, että nämä yksinkertaisesti kieltäytyisivät linnaleirin – siitä kohta enemmän – maksamisesta ja puolustaisivat päätöstään asein. Siinä yllytys kapinointiin!

Kaikesta tästä huolimatta on näytettävissä toteen, että herttua Kaarlen yllytys ei nuijasotaa sytyttänyt. Sen synnytti toinen syy. Nuijasota muodosti näet vain suurimman renkaan liikehdinnässä ja kuohahtelussa, jotka olivat saaneet alkunsa runsaat parikymmentä vuotta aikaisemmin ja koskettaneet eritoten Etelä-Suomea, minne sotilaat silloin taistelujen välikausina sijoitettiin.. Välillä oli liikkeellä useaan sataan mieheen nousseita kapinallisosastoja, jotka linnoituksista hälytetyt sotilaat helposti nujersivat. Yksi asia on kumminkin varma. Herttua Kaarlella ei voinut olla näihin 1570- ja 1580-luvulla tapahtuneisiin mellakointeihin mitään osuutta. Talonpojat tuntuivat osaavan kapinoida ilman herttuan yllytystäkin. Sitä paitsi myös syksyllä 1596 herttua kehotti pohjalaisisa vain passiiviseen vastarintaan omassa maakunnassaan. Hän ei kannustanut heitä hyökkäykseen kohden etelää ja yrittämään linnoitusketjun puhkaisemista, niin kuin Jaakko Ilkan johtamat talonpojat tosiasiassa tekivät.

Jos ei siis yllytys, niin mikä sitten?  Uskokaamme vahvaa dokumenttia. Santavuoren ratkaisutaistelun edellä Klaus Fleming pyysi airueen välityksellä talonpoikia luopumaan mielettömästä yrityksestään. Luotettavimman tiedon mukaan nämä vastasivat, että he tekisivät mitä muuta tahansa kuin sietäisivät pitempään linnaleiriä.

Mikä siis oli edellä jo ohimennen mainittu linnaleiri? Se oli talonpojilta peritty ja sotaväelle suoritettu maksu, joka käsitti rahaa ja elintarpeita ja jota luonnehdittiin sotilaiden ylläpidoksi. Niin kauan kuin sotilaat kyettiin mahduttamaan linnoihin ja kuninkaankartanoihin, voudit ja verokuntamiehet  kantoivat linnaleirimaksun ja luovuttivat sen sotilaille. Siihen aikaan luovutukset saatettiin myös merkitä kruunun tileihin veroihin rinnastettuna ulostekona. Vuodesta 1574 käytäntöä muutettiin. Sotilaat saivat vallan kantaa maksun itse samalla, kun sen merkitsemisestä kruunun tilikirjoihin luovuttiin. On helppo arvata, mitä seurasi silloin ja mitä vallan hyvin saattaisi seurata nytkin, jos palkansaajat oikeutettaisiin kantamaan aseistettuina aseita vailla olevilta ihmisiltä palkkansa itse.

Ajan myötä linnaleiri muuttui yhä selkeämmin sotilaiden palkaksi, vieläpä sellaiseksi palkaksi, jonka määrä kaiken aikaa kohosi. Miten maksu saattoi kohota? Eikö ollut laadittu valtakunnallisia taksoja? Niitä oli kyllä laadittu. Viimeisin taksa ole peräisin vuodelta 1593. Silloin Kaarlen johtama valtaneuvosto eli nykyistä hallitusta vastaava elin antoi ulos valtakunnallisen taksan, jonka mukaan ratsusotilas eli huovi oli oikeutettu paitsi nauttimaan verovapautta tilansa osalta myös saamaan linnaleirinä 6 taaleria rahaa, 8 tynnyriä viljaa ja 24 parmasta heiniä vuodessa. Jalkamies eli nihti hyötyi vähemmän, mutta taksassa ei nihdin määrää ole mainittu. Maksu oli jo tällaisena saajien kannalta varsin huomattava tuloerä, sillä yhden ihmisen laskettiin kuluttavan 2 tynnyriä viljaa vuodessa.

Sitten alkoi kehitys, joka johti nuijasotaan. Luovutusmäärät kasvoivat nopeaan tahtiin, vaikka itärajalla vallitsi kahdeksi vuodeksi sovittu aselepo ja rauhasta neuvoteltiin. Tultaessa vuoteen 1595 yhden huovin vuotta kohden kantama linnaleirin määrä oli yksin viljan osalta kohonnut vähintään 2,5-kertaiseksi vuoden 1593 viralliseen taksaan verrattuna. Linnaleirimaksu muodostui tuossa vaiheessa kiistatta suuremmaksi menoeräksi talonpitäjälle kuin vakinaiset ja ylimääräiset verot yhteensä.

Maksu siis kaiken aikaa paisui, suurentui. Mikä sitä suurensi? Muodollinen syy tiedetään. Korotuksia perusteltiin sillä, että Suomessa oli luvallista koota palkka ’suomalaisen maantavan’ mukaan. Suomen aatelisto oli vaatinut jo kauan suurempia etuja kuin Ruotsin aateli vedoten siihen, että Suomi oli Venäjän sodan sytyttyä eli vuodesta 1570 alkaen sotatoimialuetta. Vaadittuja etuja ei kuningas Juhana III ollut myöntänyt. Marski Klaus Fleming sen sijaan ei ainoastaan sallinut maantavan käyttöä vaan suoraan siunasi kantoperusteen, koska hänelle oli ensisijaista pitää sotaväki hallinnassaan herttuan aikeitten torjumiseksi, toissijaista se, miten sotilaat käyttäytyivät talonpoikia kohtaan.

Käytännössä linnaleirin kannolta katosi yläraja. Kun yhtäällä kuultiin, että jossakin toisaalla oli peritty enemmän kuin ennen, määrää välittömästi korotettiin.  Aina voitiin väittää, että vaaditut luovutukset, olivat ne millaisia hyvänsä, mahtuivat senkaltaisen epämääräisen käsitteen kuin maantavan raameihin.

Kaikkinaiset keskiarvot ovat perustutkimuksen puuttuessa epävarmoja, mutta näyttää kuitenkin jotenkin kohtuulliselta tulkita asia niin, että että suunnilleen puolet talonpoikaistilojen peltomaiden viljatuotosta meni nuijasodan aattona linnaleirimaksuna sotilaille. Voidaan kysyä, mitä sitten sotilaat tekivät niin suurilla omaisuuserillä? Ylläpidokseen ja toimeen tullakseen he eivät sellaisia määriä tarvinneet. Ongelmasta selvittiin siten, että ylijäämä myytiin. Saalis keinoteltiin rannikkokaupunkeihin tai niityä vastaaviin masrkkinapaikkoihin ja muutettiin siellä rahaksi. Kuljetusvelvollisuus sälytettiin maksajille. Jokaista 10 viljatynnyrin erää varten sotilaat pakottivat talonpojat luovuttamaan hevosen vetopeleineen. Perillä myös hevonen myytiin ja jälkeenpäin väitettiin, että eläin oli sortunut tielle tai että talonpojat olivat hevosen vapaaehtoisesti hyvästä tahdosta sotilaille lahjoittaneet. Näin asia selitettiin Flemingin määräämässä virallisessa tutkinnassa jo 1592.

Maksajat, tavalliset talonpojat, kestivät, kuten arvata saattaa, linnaleirin kaltaisen taloudellisen suoneniskun huonosti. Ensin he myivät omaisuuttaan varakkaammille, sitten luopuivat tiloistaan. Tultaessa vuoteen 1593 talonpoikaistilojen lukumäärä Suomen alueella oli vähentynyt parisenkymmentä prosenttia 1570-luvun alkuun eli Venäjän sodan syttymisaikaan verrattuna. Säilyneistäkin n. 29 000 maatalosta liki viidennes oli autioita eli kruunun viranomaisten katsannossa veronmaksukyvyttömiä. Linnaleiri ei tietenkään yksin tätä tilojen katoa aiheuttanut, mutta merkittävä tai itse asiassa merkittävin tekijä se sota-ajan kurimuksessa oli, koska aatelin ja sen omistamien kartanoiden alustalaistilojen luku samaan aikaan huomattavasti kasvoivat ja säterien peltoala lisääntyi. Omaisuutta siirtyi nopeassa tempossa yhdelta ryhmältä toisille ryhmille.

Näissä oloissa talonpoikien asenteet muotoutuivat vallitsevan, heille nurjan asiaintilan mukaisiksi. Hämäläiset talonpojat ilmoittivat joulukuun lopulla 1596 Olavinlinnan päällikölle Gödick Finckelle näin: ”Jos kainuulaiset tahtovat nostaa kapinaan heidätkin, ei heillä hämäläisillä olisi mitään sitä vastaan, koska heillä ei ole muuta kuin nälkä ja kuolema ovella.” Fincken puhuttelemat talonpojattarkoittivat, että vyörynomaisesti paisuva linnaleirimaksu veisi heidät joka tapauksessa ennen pitkää taloudelliseen tuhoon.

Linnaleiri olikin kiistatta kapinan tärkein syy, mutta huomattakoon, että väkivaltaan ei turvauduttu missään heti. Oikosulunomaista vimmaista aseille käyntiä ei, niin kuin on väitetty, sodanomaisessa mitassa tapahtunut. Maksajat yrittivät vuosia rauhanomaista korjausta vetoamalla hallintoviranomaisiin, tuomioistuimiin ja lopulta valituin valtuutetuin valtaneuvostoon ja valtiopäiviin Ruotsissa. Kaikki oli turhaa, koska suomalaiset hallintoviranomaiset ja lainlukijat tuomioistuimissa kuuluivat linnaleirimaksun kantajiin, eivät sen suorittajiin, ja koska ylhäisaatelinen valtaneuvosto Ruotsissa kielsi herttuaa käyttämästä sotilaallista voimaa Flemingiä vastaan. Valtaneuvokset otaksuivat, että Puolan aatelin nauttimat suuret etuoikeudet tulisivat ajan myötä sovellettavaksi myös Ruotsissa.  Sen vuoksi ylhäisaateliset valtaneuvokset eivät halunneet ”veristä sisällissotaa”  Flemingiä vastaan. 

Täyssinän rauha Ruotsin ja Venäjän välillä toukokuussa 1595 katkaisi kamelin selän. Fleming piti armeijan koossa rauhasta huolimatta kuin konsanaan sodan aikana ja salli sotilaiden kantaa mielivaltaiseksi ulosteoksi muuttunutta linnaleiriä. Eräät Suomen johtavista aatelismiehistä vaativat Flemingiä laskemaan armeijan hajalle ja lopettamaan maata raunioittavan linnaleirin. Marski ei siihen suostunut. Hän kehitteli tekosyyksi väitteen, jonka mukaan Venäjää piti edelleen pelätä, koska rajankäynti oli kesken ja koska venäläiset eivät olleet vahvistaneet rauhaa ristiä suutelemalla. Todellisuudessa rajoilla vallitsi rauha – oli aselevot huomioon ottaen vallinnut jo yli kaksi vuotta – ja jos joku rajankäyntiä pitkitti, se joku oli Fleming, joka haki siitä perustetta pitää Suomessa oleva armeija koossa. Varsinainen syy hänen menettelyynsä oli herttuan aikeitten pelko, minkä aikalaiset ilmoittivat hyvin tietävänsä. Ajan ihmiset eivät ole yhtä kritiikittömästi kuin muutamat myöhemmät tutkijat ja alan harrastajat uskoneet Flemingin propagandaa. Ei uskonut Jaakko Ilkkakaan.  Hän aloitti kapinoitsijan tien keräämällä rantaruotsalaisten johtajana joulun tienoilla 1595 ratsusotilailta pois sen viljan, jonka nämä olivat linnaleirimaksuna sitten puolen vuoden takaisen rauhanteon perineet. Ilkan mielestä kannolle ei ollut enää minkäänlaista perustetta, koska pysyvä rauha Venäjän kanssa oli solmittu. Yleistäen todettakoon, että itse asiassa varsinaisen valtakuntien välisen sodan ajan sen tuottamat rasitukset sittenkin nurkuen kestettiin. Vasta sisäpoliittisten syiden motivoima linnaleirin kanto rauhan jälkeen ylitti maksajien sietorajan.

Santavuoren taistelun jälkeen Ruotsiin virtasi massamitassa tietoja Suomessa tapahtuneista verilöylyistä ja ryöstelyistä. Nämä tiedot saattoivat valtiopäivät kallistumaan Kaarlen taakse. Se ratkaisi pelin. Kaarlen asema vahvistui niin, että hän kykeni lyömään Etelä-Ruotsissa maihin nousseet puolalaisjoukot. Vuonna 1599 hän vihdoin valloitti lopullisesti Suomen.

Joskus näkee korostettavan, että Kaarlen pääsy valtaan ei suomalaisten talonpoikien asemaa mitenkään kohentanut. Esimerkiksi linnaleiriäsysteemiä noudatettiin yhä. Niin tapahtui, mutta tällä kertaa maksu kannettiin valtakunnallisten virallisten taksojen mukaisesti, ei enää mielivaltaisesti suomalaiseen maantapaan vedoten.

Kaarlen kukistettua Suomen aatelisherrat talonpojat saattoivat tuoda vapaasti ja kostoa pelkäämättä esille todellisen kantansa. Tapaninpäivänä 1599 koko Pohjanmaata edustavat valtuutetut kokoontuivat Pietarsaareen ja lähettivät herttualle kirjeen, jonka yksi kohta kuului näin:

”Koska korkeasyntyisillä herroilla ritaristossa ja aatelistossa on omaisuuttansa kaikkialla valtakunnassa eikä kruunulla ole vapaina muita kuin pohjalaiset, anottakoon täten nöyrimmästi, että me tästä lähtien niin kuin tähänkin saakka voisimme säästyä ja olla vapautettuja aatelin alustalaisuudesta ja aatelin asettamisesta tänne ja ettei mihinkään aatelin vaatimuksiin saada meidät lampuodeikseen [vuokralaisikseen] suostuttaisi.”

Talonpoikien taaimmaisena pelkona oli siis maaorjuuden toteutuminen. Niin oli hiljakkoin tapahtunut Virossa ja maaorjuus oli vahvistunut kautta Euroopan moniaalla esiintyneiden talonpoikaiskapinoiden tultua palkkasoturiarmeijoin kukistetuksi. Itse asiassa Suomessa kapinoitiin samasta syystä kuin muuallakin. Euroopassa kapinallisten tavoitteena oli maaorjuuden lopettaminen tai sen lieventäminen. Suomessa pyrittiin estämään kavahdetun maaorjuuden tulo. Linnaleiri nähtiin viime kädessä välineeksi, joka edisti ja suuresti nopeutti tuon pelätyn alistamisjärjestelmän toteutumista.

Loppujen lopuksi ei ole pakko edellyttää, että kapinaan noustiin vahvassa uskossa sotilaalliseen voittoon. On hyvin mahdollista, että aseille käynti käsitti itsessään epätoivoisen keinon saattaa sietämätön tilanne Suomessa Ruotsissa kokoontuvien valtiopäivien tietoon. Kuulun ranskalaisen feodaaliajan tutkijan Marc Blochin mukaan kapinointi oli maaorjatalonpoikien tavanomainen keino käydä dialogia ruhtinaiden kanssa. Rauhanomaisia kanavia väkivallattomaan sopimiseen ei Manner-Euroopassa ollut. Suomessa niitä teoriassa oli, käytännössä ei kuitenkaan ollut. Puolueeton virallinen ratkaisutaso puuttui tai sitten siltä tasolta puuttuivat valta ja voima, jotka olisivat taanneet päätöksen toimeenpanon. Juhana III antoi pohjalaisille vapauden linnaleiristä sitä vastaan, että nämä pitäisivät yllä kahta nihtilippukuntaa Pohjois-Suomessa. Kaarle herttua vahvisti tuon vapauden yhtä monta kertaa kuin Fleming sen Sigismundin jälkikäteissuostunnalla kumosi. Herttuan päätöksiltä puuttui sotilaallinen kate,  Flemingin päätösten takana sitä katetta oli.  

Hyvät kuulijat

Nuijasodalla on viestinsä, joka kantaa nykyhetkeen saakka. Talonpojat sotivat viime kädessä kahden arvon puolesta: yksilön vapauden ja laillisen menon puolesta. Vapaus ja laillinen meno ovat olennaisia ihmisille yhä. Aika ei ole haurastuttanut niiden merkitystä. Milloin ”oikeus on pilkka”, kaikki muukin on enemmän tai vähemmän pilkkaa. On olemassa joukko ajasta riippumattomia luovuttamattomia arvoja, joista ei voida eikä pidä tinkiä.

Heikki Ylikangas