Vuodesta 2000 on kolmen vuoden väliajoin selvitetty kansainvälisen vertailuin (lyhenne Pisa) yli 15-vuotiaitten koululaisten menestystä lukemisessa (luetun ymmärtämisessä ja ratkaisujen keksimisessä), matematiikassa ja luonnontieteissä. Aluksi mukana oli 30 maata, vuonna 2009 jo 65. Suomen koululaiset hallitsivat kauan kärkeä, mutta sijoittuivat viimeksi (2009) vähän taaemmaksi eräiden Kaukoidän maiden jälkeen. Suomi voittaa yhä muut OECD – maat ja miltei yhtä kirkkaasti toiset Pohjoismaat.
Oppia hakevia lähetystöjä on virrannut Suomeen. Niille on torjuttu maahan muuttaneiden vähäisen määrän merkitys ja todettu menestyksen selitykseksi peruskoulu ja tehokas opettajainkoulutus. Lisätodisteena jälkimmäisestä on esitetty, että meillä koulupäivän kesto on lyhyempi ja lomat pidemmät kuin yleensä muualla.
Saako Pisassa pärjääminen näin selityksensä? Ei saa. Syntyy klassinen kehäpäätelmän. Koulujärjestelmä ja opettajainkoulutus selittävät Pisa-menestyksen ja se taas todistaa ensin mainittujen oivallisuuden. Selitystä on siis haettava muualta.
Opettajien ammattitaitoa ei ole syytä epäillä. Epäilyjä herättää väite, jonka mukaan opettajainkoulutus meillä olisi niin paljon vertailumaita parempaa, että selittäisi Pisa-tulokset. Epäilyyn on aihetta sitäkin enemmän, kun opettajat nimenomaan Suomessa pääsevät vain rajoitetusti hyödyntämään pätevyyttään. Työrauhaa koskevissa vertailuissa Suomi pärjää kehnosti. Tuoreessa hälinöintiä mitanneessa kartoituksessa maamme löytyy sijalta 63 takanaan vain Argentiina ja Kreikka.
Tuon huolestuttavan asiaintilan vahvistavat kotimaiset kyselyt. Keväällä 2010 teki 631 yläasteen opettaa MTV:n toimittajille selkoa häiriköinnistä ja myöhemmin Opettajalehdessä julkaistiin yhteenveto 623 opettajan reagoinnista samansisältöiseen tiedusteluun. Vastausten mukaan ”hälinä haittasi koulutyötä miltei jokaisessa luokassa”. Kolme neljästä kertoi, että ”järjestyksen ylläpito vei voimia varsinaiselta opetustyöltä.” Työrauha koettiin ”suuremmaksi ongelmaksi kuin kuntien säästötoimet”. Puolet vastaajista piti levottomuutta jatkuvana ongelmana ja viidennes näki tilanteen pahentuneen. Vain neljä sadasta vakuutti, ettei ”opetus kärsi koskaan hälinästä”. Kyseinen vähäinen prosenttiosuus alentaa myytiksi käsityksen, jonka mukaan opettajan persoonallisuus ja kiinnostava opetustapa estävät häiriöt.
Erikseen mainittakoon, että nähtävästi juuri häiriköinti on pudottanut Suomen myös kouluviihtyvyyden vastaavissa mittauksissa vertailumaiden hännille.
Epäjärjestyksen välitöntä syytä ei tarvitse kaukaa hakea. Peruskoulu vei opettajilta tehokkaat keinot taata työrauha. Oppivelvollisen voi erottaa vain määräajaksi, minkä senkin ja erityisluokille sijoittamisen estävät ylimpien kouluviranomaisten asenne ja sitä myötäilevä rehtorien empiminen, vanhempien ankara vastustus sekä kuntien säästötoimet. Luokalle ei jätetä ketään. Käytösrajaa tuekseen ja turvakseen etsivä lapsi ei rajaa löydä. Etujärjestö OAJ on myöntänyt ongelman ja vaatinut pienempiä luokkakokoja häiriköinnin aiheuttaman opettajien työuupumuksen ehkäisemiseksi.
Päädymme näin täydelliseen mysteeriin. Kouluajan lyhyydestä, heikosta kouluviihtyvyydestä ja rauhattomuuden pahoin leikkaamasta uupuneitten opettajien opetuspanoksesta huolimatta yllämme hyviin Pisa-tuloksiin. Miten se on mahdollista?
Kelvollisen selityksen täytyy kattaa kaikki edellä todetut Suomen sijoitukset, kyse kun on yhdestä ja samasta koulujärjestelmästä. Alkajaisiksi on etsittävä vastausta siihen, mistä palkittu tietopohja tulee? Jostakinhan sen täytyy tulla – mistä?
Tietoa saadaan oppimateriaalista. Sen tasoerot eivät kehittyneiden teollisuusmaiden osalta menestyseroja selitä eikä tieto missään välity ilman opastusta kirjoista oppilaille. Mistä siis se opastus, jota koululta ei riittävästi liikene. Jäljelle jäänee vain yksi mahdollinen vajauksen täyttävä taho: koululaisten vanhemmat?
Se taho näyttäisi avaavan arvoitusta, koska tahon suhteen esiintyy huomattavia kansallisia eroja. Korkea-asteen koulutuksessa (yliopisto- ja entinen opistotaso) Suomi sijoittuu maailmassa kärkisijoille. Tämä selittäisi paljon, mikäli opetusvastuuta osoitettaisiin siirtyneen kouluista oppilaiden vanhemmille.
Tutkittua tietoa asiasta puuttuu, mutta hajatiedot (mm. haastattelut ja nettikeskustelut) viittaavat siihen, että tavoiteltu koulun ja kodin yhteistyö näiltä osin toteutuu. Asetelman perusta rakentunee siitä, että velvollisuudentuntoiset opettajat joutuvat käyttämään ainoaa heille jäänyttä keinoa häiriköintiä ja oppimisen vaikeutumista vastaan: arvostelua kokeissa ja todistuksissa. Järjestämällä tiuhaan kokeita paitsi perinteiseen tapaan matematiikassa ja kielissä myös uuteen tapaan reaaliaineissa ympäristöopista historian kautta uskontoon (jne.) saavutetaan kaksi etua. Luokka hiljentyy kokeen ajaksi ja – mikä tärkeintä – oppilaiden vanhemmat mobilisoidaan oppi- ja harjoituskirjain tukemina valmistamaan lapsiaan kokeisiin. Häiriköinnin aiheuttama opetuksen vajaus koulussa kompensoituu tässä kuviossa siis vanhempien työpanoksen lisäyksellä kotona.
Olettakaamme, että kaavailtu hypoteesi pätisi. Mitä siinä tapauksessa pitäisi tehdä? Ei mitään, jos katsoo, että hyvä sijoittuminen Pisassa mitätöi epäkohdat. Koulussa tulee oppia ja siellä opitaan. Kaikki hyvin.
Toisenlainenkin arvio on mahdollinen. Peruskoulun keskeinen tukipilari – tasa-arvo – horjuu. Opetusvastuun siirtyminen osaksikin koulusta kodeille tuottaa eriarvoisuutta. Kaikki vanhemmat eivät kykene yhtäläisessä määrin tukemaan lastensa koulunkäyntiä. Kouluopetus on sama jokaiselle, kotona annettu ei. Toisekseen rauhattomuus ja heikko kouluviihtyvyys edistävät koulukiusaamista, sille kun aukenee väylä levitä välitunneilta oppitunneille, ehkä kateederin taaksekin. Se on jo, kuten tiedetään, vakava asia.
Sitä viisasten kiveä, jonka avulla epäkohdat poistettaisiin, ei ole valmiina kenenkään päässä. Kestävät kehitysideat eivät synny kirjoituspöydän takana; ne syntyvät käytännön kilpailun kautta. Aloilla, joilla kilpailua ei sallita, kehitys pysähtyy. Tämä pätee sekä talouselämässä että demokraattisessa päätöksenteossa, joissa vapaasti tuotettu idea seuloutuu toteutettavaksi. Kouluolot eivät muodosta poikkeusta. Käyttökelpoinen uusi idea voidaan löytää suosimalla erilaisia kokeiluja, opetusvaatimuksista tietysti tinkimättä.
Pelkällä vaikutuskeinoista riisutulla opettajavedolla systeemi ei enää joka tapauksessa toimi. Se on nähty, ja nähty on sekin, että pahoin heikentynyt työrauha on ongelmien ydin. Mitä ei ole vielä nähty, on opettaja, jonka tunneilla metelöidään, mutta joka saa silti oppilaiden arvostuksen. Eikä löytyne opettajaakaan, joka pitäisi työstään opetuksensa häirinnästä huolimatta.
Jotakin asian korjaamiseksi kannattaisi ainakin kokeilla, jollei muuta niin oppilaiden valvottua mobilisoimista työrauhan ylläpitoon. Häiriköintiä ei saisi sietää pelossa, että järjestyksen parantaminen merkitsee aina paluuta vanhan ajan mielivaltaiseen kuriyhteiskuntaan. Turvallisuutta selkeät rajat lapsille tuovat, eivät ahdistusta.
Peruskoulu oli aikoinaan merkittävä saavutus. Se toteutti tasa-arvoa, toi kaikki samalle viivalle – samalle lähtöviivalle. Ei edellytetty, että jokaisen tulisi myös edetä samaa uraa ja pysyä jatkossakin toisten kanssa tasoissa. Esiin tuotu peruste, jonka mukaan verorahoilla voidaan tukea vain yhtä tarkkaan säänneltyä koulumuotoa, on arveluttava. Opetusvaatimuksista tulee pitää kiinni, muuten suoda vapaus – tietenkin verorahojen osalta yhtäläisin jakoperustein.
Peruskoulun alkumuodon kaikkinaiset kokeilut ja vaihtoehdot torjuva yksinvalta on yhteiskunnalle ajan myötä yhtä tuhoisaa kuin yhden puolueen yksinvalta.
Heikki Ylikangas
