”Ajoist’ ankarin” Pohjanmaan historiassa

(Julkaistu Pohjalaisessa 26.9.2011)

           Tulevaa pelätään aina. Vahva vastaisen pelko hallitsi Suomea 300 vuotta sitten. Ruotsin suurvalta romahti 1709 Pultavassa, Etelä-Venäjällä, kun tsaari Pietari I:n armeija tuotti perusteellisen tappion Ruotsin armeijalle. Kaarle XII pakeni Turkkiin jättäen maansa vaille riittävää puolustusta ja yhtenäistä johtoa.  

  Venäläiset etenivät Ruotsin Liivinmaalle ja kaakosta Suomeen. Viipuri menetettiin 1710. Etenemistä viivyttivät sota Turkkia vastaan ja huolto-ongelmat. Köyhästä Suomesta ei uskottu irtoavan elintarpeita kahdelle armeijalle: puolustavalle ja hyökkäävälle. Venäläiset ratkaisivat huollon rakentamalla kaleerilaivaston, joka operoi maa-armeijan tuntumassa merellä. Uusimaa joutui viholliselle kesällä 1713. Suomesta koottu Ruotsin armeija vetäytyi kenraaliluutnantti Lybeckerin johdossa taistelutta Hämeenlinnaan.

   Neuvosto Tukholmassa keskittyi torjumaan tanskalaishyökkäystä etelästä ja venäläisiskua Ahvenanmaan kautta idästä. Miehistöapua tai verovaroja ei Suomeen liiennyt. Laivastokin pidettiin Ruotsin rannikolla. Lybecker sentään vaihdettiin kenraalimajuri C. G. Armfeltiin velvoittaen tämä aktiiviseen sodankäyntiin.

   Siihen kenraalin täytyi ryhtyä, kun tsaari antoi amiraali Apraksinille käskyn eliminoida sivustavaara. Amiraali lähti etelästä 14 000 miestä mukanaan ja kohtasi puolustajan 6.10.1713 Pälkäneen Kostianvirralla. Venäläiset löivät vesitse tehdyllä kiertoliikkeellä 3 400 miestä käsittävän suomalaisvoiman tuottaen sille 600 kaatuneen menetykset. Maa Turkua ja Poria myöten miehitettiin. Yksin huollon vuoksi Armfeltin täytyi vetäytyä Pohjanmaalle.

   Itsevaltias Kaarle XII jatkoi taipumatta jo hävittyä sotaa jaellen käskyjä Turkista käsin. Pietari Suuri määräsi ruhtinas Golytsinin poistamaan tyystin pohjoisen uhan ja tuhoamaan poltetun maan taktiikalla Pohjanmaan, jotta se ei tarjoaisi tukialuetta Ruotsin sotatoimille. Armfelt perääntyi Isoonkyröön, Golytsin eteni Ylistaroon.

  Ratkaisu tapahtui Napuen kylän aukeilla 19.2.1714. Armfeltilla oli komennossaan 3 000 jalka- ja 1 500 ratsumiestä sekä tuhatkunta lähipitäjistä koottua pääosin keihäin varustettua nostomiestä, jotka sijoitettiin rykmenttien taakse ja kuormaston suojaksi. Armfelt ryhmitti 16.2.1714 väkensä poikki jäätyneen Kyrönjoen. Golitsyn harkitsi kolme päivää ja kävi sitten yli 9 000 miehellä ryhmitystä päin.  

  Venäläiset iskivät oikealta koukaten suomalaisten vasempaan siipeen ja tukivat rynnistystä ratsuosastolla, jonka toivat kentälle näkösuojassa jäätynyttä Jaurinnevaa pitkin. Tajuttuaan vihollisen aikeet Armfelt käänsi väkensä rintamasuuntaa ja komensi joukot hyökkäykseen. Suomalaisten oikea sivusta, jota pääosa ratsuväestä suojasi, menestyi hyvin ja pakotti venäläiset perääntymään. Vasen sivusta joutui ahdinkoon vihollisen saarrostuksen edetessä. Kun ratsuväki ja osa nostomiehistä pakenivat, saarrosta tuli täydellinen ja taistelusta verilöyly. Suomalaiset menettivät kaatuneina 2 645 miestä. Venäläislähteet myöntävät kaatuneitten luvuksi vain 421, haavoittuneiden sentään 1057. Vangiksi jääneet huomioiden Armfeltin armeijasta pelastui jalka- ja nostomiehiä muutama sata.

  Seutua kohtasi ennen kokematon perikato. Venäläissotilaat saivat palkkiona ryöstöoikeuden, ja saalistusvimmaa lisäsi se, että voittaja tähtäsi hävitykseen, ei miehitykseen. Naiset, lapset ja vanhukset jäivät alttiiksi vihollisen raivolle, sillä suuri osa kenttäkelpoisesta miesväestä menehtyi Napuella tai joutunut vangiksi. Papiston tietojen mukaan ”suuressa Kyrön pellon taistelussa” kaatui Vähästäkyröstä 144, Isostakyröstä 141 ja Laihialta 113 nostomiestä eli 70, 45 ja 60 prosenttia pitäjien hengille kirjoitetuista aikuisista miehistä. ­

   Kansaa surmattiin, omaisuutta ryöstettiin ja taloja poltettiin. Naisia raiskattiin; Isonkyrön emäseurakunnassa 1715 syntyneistä 36 lapsesta 24 oli ”väkivaltaisten vieraitten” tuotosta. Monet kuolivat tai iäksi vammautuivat kidutuksissa, joilla heitä pakotettiin paljastamaan arvotavaran kätköjä. Maaliskuussa 1714 venäläiset vetäytyivät etelään, mutta palasivat syksyllä takaisin ulottaen tuhotyönsä siihen asti säästyneisiin osiin Pohjanmaata. Isoviha alkoi kaikkialla.    

  Tuskallisinta oli lasten raastaminen Venäjälle. Enimmät viedyistä olivat 10 ja 20 ikävuoden väliltä, nuorimmat nelivuotiaita. Upseerit myivät saaliinsa mm. orjiksi eli sieluiksi kartanoihin. Isostakyröstä koottiin vainovuosina 154 poikaa ja tyttöä, nykyisestä Yli- ja Alahärmästä suhteessa väkilukuun eniten: 77. Vastaavat määrät olivat Ylistaron, Vähänkyrön ja Laihian osalta 80, 91 ja 67. Kaikkiaan ryöstettiin suomenkieliseltä Etelä-Pohjanmaalta 689 ja ruotsinkieliseltä yli 1000 lasta.

 Vain ani harvat tulivat takaisin. Topeliuksen Koivu ja tähti – tarinat jäivät äärimmäisiksi poikkeuksiksi. Muutamat uskalikot palanneista käyttivät hyväkseen vanhempien yhä hiipuvaa kaipuuta ja ilmoittautuivat näiden kadonneiksi lapsiksi. ”Vales-Jaakooksi” kutsuttu mies sai näin haltuunsa Jouppilan talon Seinäjoelta. Oikeustutkinnassa hänet todettiin huijarina menettämään talo.

  Isonvihan loppuvuosina hauras siviilihallinto helpotti oloja. Ylin määräysvalta säilyi silti armeijalle, mikä takasi mielivallan jatkumisen. Vasta kun Ruotsiin palannut kuningas kaatui Norjassa ja valta siirtyi valtiopäiville, kävi rauha mahdolliseksi. Se solmittiin Uudessakaupungissa 1721 liki nykyisin rajoin.

  Isonvihan jälkilaskuja maksettiin Pohjanmaalla pitkään. Arviolta noin 5000 murhatusta ja 8000 vankina poisviedystä joka toinen oli maakunnasta peräisin. Vähänkyrön väkiluku aleni henkikirjojen mukaan vuosien 1713 ja 1719 välillä peräti puolella. Myös keskimäärin väkiluku Etelä-Pohjanmaalla taantui, vielä vuoden 1724 tilanteen pohjalta laskien, viidenneksellä. Likimain sama päti tilalukuun ja viljelyalaan. Kansan sieluun viha jätti sukupolvia kestäneen jäljen.  

   Kaarlo Kramsun Jaakko Ilkka – runon mukaan nuijasodan aika oli ”ajoist’ ankarin ja itkun aika varmaan”. Ankara aika se Etelä-Pohjanmaalle olikin, sillä lähes jokaisesta perhekunnasta se sota vei vähintään yhden miehen. Ajoista ankarin nuijasota ei ollut. Nälkävuodet runtelivat maakuntaa kahdesti kovin kolhuin. Kuitenkin isoviha kestossaan, oikeudettomuudessaan ja raakuuksissaan käy ohi muiden koettelemusten. Se oli Pohjanmaalle sittenkin se ”ajoist’ ankarin”.

                                                                        Heikki Ylikangas

Post a Comment

Your email is never shared. Required fields are marked *

*
*

This blog is kept spam free by WP-SpamFree.

*