Hyvää työtä

Työhyvinvointi ja työssäjaksaminen koskettavat jokaista työntekijää. Osaamisvaatimukset nykyaikaisessa tietoyhteiskunnassa ovat lähes rajattomat. Työlle on ominaista jatkuva muutos, kompleksisuus, epävarmuus ja verkostoitumisen velvoite.  Työntekijä joutuu venymään moneen suuntaan: on oltava tietävä, joustava, suvaitsevainen, itsenäinen, yhteistyökykyinen, monialainen, verkko- ja sometaitoinen sekä tietysti erityisen innovatiivinen – ja vaikka mitä.

Työhyvinvointi tarkoittaa, että työ on mielekästä ja sujuvaa. Työtä tehdään terveellisessä ja viihtyisässä työympäristössä, yksin tai osana hyvää työyhteisöä.  Nykyään työelämä kuitenkin vaatii yhä enemmän henkisiä ja sosiaalisia ponnistuksia, joten ei ole mitenkään itsestään selvää, että sanat  ’työ’ ja ’hyvinvointi’ sopivat samaan lauseeseen.

Työssäjaksamisen merkitys korostuu entisestään työvoiman ikääntyessä. Suomessa on valtava haaste edessä. Ikääntyvien määrä kasvaa jatkuvasti. Meidän poliitikkomme ovat ottaneet agendalleen työurien pidentämisen ja eläkeiän nostamisen. Samaan aikaan ihmisten viihtyvyys työssä on laskenut ja yhä useammat haluavat varhaiseläkkeelle. Mitä pitäisi tehdä, että ihmiset saataisiin pysymään töissä pidempään? Tai ylipäätään viihtymään paremmin työssään.

Sain muutama vuosi sitten olla mukana toteuttamassa pientä kulttuuri-interventiota Aktiiviset Seniorit ry:ssä, jossa pidimme omaelämäkerrallisen kirjoittajapiirin eläkeiässä tai sen kynnyksellä oleville ihmisille. Työelämän osalta monien elämäkertojen yhteinen lopputulema oli se, että ”työura olikin vain neljäkymmentä vuotta, joka yhtäkkiä oli ohi, sen kummempia jälkiä jättämättä”, kuten eräs kirjoittaja asian ilmaisi. Monet suorastaan katuivat sitä, miten paljon olivat uhranneet aikaa työlleen – perheen, lasten ja harrastusten kustannuksella.  Tällaisessa tilanteessa sopii kysyä, mitä työelämässä pitäisi tapahtua, että se olisi jotakin muuta kuin vuosikymmenten ohikiitävä rupeama. Jotakin jota halutaan jatkaa yli nykyisen eläkeiän? 

Olen onnekas, kun kuulun työyhteisöön, jossa ikäohjelman tarve tiedostetaan, siitä puhutaan ja siihen tartutaan. Osallistuin tänään ensimmäistä kertaa työsuojelurahaston mahdollistaman Ikästrategia -hankkeen tilaisuuteen, jossa kollegoiden kesken haarukoimme asiaa monesta suunnasta. Iloisina, avoimina ja innostuneina.  Tuntuu kutkuttavalta ajatella, että voimme omassa yksikössämme olla rakentamassa uudenlaisia työ- ja selviytymistarinoita. Tarinoita, joissa yhteisö aktiivisesti osallistuu työpaikan ilmapiirin sekä viihtyisämmän työympäristön luomiseen ja joissa työn ja perheen sekä työn ja vapaa-ajan yhteensovittaminen onnistuu ja jokainen kokee, iästä riippumatta, osallisuutta ja työniloa.

 Kehittämispäällikkö Anja Kuhalampi, HY Palmenia

Maaliskuisessa aloitusseminaarissa oli mukava tunnelma ja esillä monia mielenkiintoisia asioita. Erityisesti ikääntyvien työntekijöiden – senioreiden – arvostuksen vaihtelu eri kulttuureissa herätti minussa ajatuksia.

Meillä länsimaissa helposti ajatellaan, että työntekijän työteho alkaa hiipua viimeistään viisikymppisenä. Joissakin ammateissa nelikymppisiäkin taidetaan pitää liian vanhoina. Totta onkin, että fyysisesti vaativissa ammateissa ikääntyneillä on vaikeuksia pysyä nuorempien perässä. Niveliä kolottaa, henkeen ottaa, palautuminen työn rasituksista kestää yhtä kauemmin jne. Moni joutuu jäämään ennenaikaisesti eläkkeelle, jos työtaakkaa ei ole mahdollista keventää. Muistan, että enonikin jäi aikoinaan eläkkeelle rankoista rakennustöistä kuusikymppisenä.

Fyysisesti vaativien ammattien osuus on kuitenkin selvästi vähentynyt viime vuosikymmeninä. Fyysinen rasittavuus on siis yhä harvemmin este työuran jatkumiselle. Moni istuu suuren osa työpäivästään tietokoneen ääressä tai sitten kokouksissa tai seminaareissa. Toki tällainenkin työ aiheuttaa fyysisiä ongelmia, jotka heijastuvat työkykyyn. Yksipuolisten työasentojen ja vähäisen energiankulutuksen vuoksi niska- ja hartiakivut ovat yleisiä, samoin kuin ylipaino. Oli nuori tai vanha, liikuntaa harrastamalla voi osaltaan pitää yllä kuntoa ja työkykyä – samalla mielikin virkistyy. Liikunnan ei tarvitse olla verenmaku suussa harrastettavaa tyyliin ”minun täytyy lenkkeillä x kilometriä joka toinen ilta, vaikka en millään aina ehtisi tai viitsisi”.  Liikuntaa voi olla mahdollista ympätä vaikkapa työmatkoihin ja työpäivän taukoihin sekä siirtymisiin.

Henkisesti rasittavien ammattien ja ylipäätään työn henkinen rasittavuus on kasvanut. Ikääntyvät eivät ole yhtä ketteriä oppimaan uusia asioita kuin nuoret. Toisaalta ikääntyvillä on paljon elämänkokemusta ja -viisautta sekä laajoja kontaktiverkostoja, jotka auttavat heitä selviytymään työelämän vaatimuksista. Elämänkokemuksen myötä ikääntyvillä on kyky hahmottaa laajoja kokonaisuuksia, mikä helpottaa – vanhaa sanontaa lainatakseni – jyvien erottamista akanoista.

Monissa Kaukoidän kulttuureissa ikääntyneitä arvostetaan ja heidän mielipidettään kuunnellaan päätettäessä työhön liittyvistä asioista. Tällaisen arvostuksen soisi lisääntyvän myös meillä.