Kanssakäypä asiantuntija

Kielemme ei aina mutkitta taivu ilmaisemaan kaikkea, minkä sanominen on indoeurooppalaisissa kielissä vaivatonta. Viime päivinä olen esimerkiksi mietiskellyt, miten selkeyttäisin suomeksi eron käsitteiden trust ja reliance välillä. Ensimmäinen on sellaista luottamusta, jonka luotettu voi pettää, jälkimmäinen taas sellaista, jonka varassa uskallan vaikkapa astua junaan: luotan siihen, että kulkupeli toimii. Olisi omituista antropomorfisointia syyttää junaa luottamukseni pettämisestä, jos se sattuisi rikkumaan.

Tulen välillä kehitelleeksi käännöksiä hankalasti suomentuville termeille. Yksi tällainen vaikea tapaus on Harry Collinsin interactional expertise: kyky keskustella asiantuntevasti tietystä käytännön taidosta tai erikoisalasta ilman, että kuitenkaan kykenisi harjoittamaan sitä. Kuten Collins toteaa, esimerkiksi tieteensosiologit ovat usein tällä tavoin asiantuntevia. He kykenevät keskustelemaan tutkimansa alan sisällöstä ja tutkimuskäytännöistä varsinaisten asiantuntijoiden kanssa, mutta eivät kykenisi tekemään kyseisen alan tutkimusta. Tieteen ulkopuolella esimerkiksi asiantuntijayritysten myyjät kykenevät parhaimmillaan samaan: he kykenevät keskustelemaan pätevästi sekä asiakkaan että oman yrityksen varsinaisten asiantuntijoiden kanssa – mutta eivät kykene tekemään näiden asiantuntijoiden töitä.

Ehdotan, että interactional expertise suomennetaan kanssakäyväksi asiantuntijuudeksi. Se on käypää asiantuntijuutta keskusteluissa muiden kanssa, mutta ei riitä muuhun.

Pyhäinpäivä

Asun syksyn kellarikerrokseen rakennetussa asunnossa, jonka katonrajan ikkunoista näen kadulla kävelevien nilkat. Talo on ymmärtääkseni 1700-luvulta; jotkut osat voivat olla vanhempiakin. Ikkunoissa on yksinkertaiset lasit, sillä talo on suojeltu, eikä maan lainsäädäntö salli ikkunoiden ulkonäköön vaikuttavia muutostöitä. Paikalliset uskovat karaistumiseen, ja kaikilla on yskä.

Pienen kaupungin korkeinta kohtaa hallitsee normannien rakentama, suhteettoman suuri katedraali. Sen ruodeholvit ovat kuulemma vanhin säilynyt merkki siitä, kuinka romaaninen arkkitehtuuri alkoi väistyä varhaisgotiikan tieltä. Tänään evensongia seurasi pyhäinpäivän kunniaksi kulkue kuorista keskikäytävää pitkin katedraalin länsipäädyn Galilea-kappeliin, ja poikasopraanojen Alleluia! kiiri korkealle. Talo, jossa asun, jää iltaisin katedraalin varjoon. Öisin havahdun joskus hetkeksi kellojen soittoon – tai kadulla kulkevien opiskelijoiden mekastukseen. Viime päivinä heillä on ollut yllään vampyyriviittoja ja kasvoillaan luurankomeikkejä.

Asunnossani viihtyminen edellyttää tyyntä suhtautumista monenlaisiin hämähäkkeihin, mutta kun tässä eräänä iltana kuulin hämähäkin rapisevat askeleet kokolattiamatolla, kieltämättä säikähdin.

Täällä on tuntunut luontevalta valita iltalukemisiksi Montague Summersin The Gothic Quest ja Eino Railon Haamulinna, jonka englanninnoksen löysin yliopiston kirjastosta. Kirjallinen gotiikka kehittyi samoihin aikoihin kun arkkitehtuurissa alettiin kerrata keskiaikaisen gotiikan muotoja. Se rakentui mielikuvituksen muovaaman menneisyyden varaan ja mieltyi vahvimmin sellaiseen vieraaseen, josta löytyi jotain tuttua. Ja tämä maa edustaa omassa menneisyydessäni yhtä aikaa vierasta ja tuttua. Kävin lapsena brittijärjestelmän mukaista kansainvälistä koulua kahdessa maassa, vaikken täällä, ja kieli, jota puhuin joitain vuosia toisena äidinkielenäni, oli juuri brittienglanti. Juuri sellainen yläluokkainen brittienglanti, jota monet kadulla remmastavat opiskelijat puhuvat.

Arvio: Objectivity and Diversity

Sain viimein luettua loppuun Sandra Hardingin teoksen Objectivity and Diversity: Another Logic of Scientific Research. Opus on jäänyt toistuvasti kesken, koska olen sitä lukiessani tavan takaa ärsyyntynyt, enkä erityisesti nauti ärsyyntymisestä. Aiheensa puolesta kirjan pitäisi olla kannaltani hyvin kiinnostava, se kun sivuaa tämänhetkistä tutkimushankettani monin tavoin. Erinäiset arvostamani tieteenfilosofit sitä paitsi pitävät Hardingia arvossa. Vaan ei auta: kirja on mielestäni raivostuttavan huono.

Tällainen arvio täytyy perustella. Tässä siis kuvaus kirjan kolmesta raskaimpana pitämästäni synnistä.

1. Harding uskoo väen olevan pohjimmiltaan poliittisesti hänen puolellaan.

Heti kirjan ensimmäisessä luvussa Harding nostaa esiin arabikevään, Occupy Wall Street -liikehdinnän ja vuoden 2014 mielenosoitukset Brasiliassa ja vuoden 2013 mielenosoitukset Istanbulin kaduilla. Hän aivan oikein toteaa, ettei näiden liikkeiden tulos ollut kirjoitusajankohtana vielä selvillä, mutta yhtä kaikki, hän tulkitsee ne suurten kansanjoukkojen esittämäksi vaatimukseksi: ”Around the globe, those left out of the modernization plans are demanding an end to social progress for elites only. They want modernization agendas that serve their interests and desires.”

Kirja ilmestyi epäonniseen aikaan, vuonna 2015. Jos Harding olisi kirjoittanut teoksensa vähän myöhemmin, hän olisi epäilemättä välttänyt tämän minua rassaavan erheen edes joiltain osin. Toisaalta, jo vuonna 2015 oli ilmeistä, ettei arabikevättä seuraisi kukkea kesä. Ja nyt kun elämme Syyrian sodan ja Libyan kaaoksen, Trumpin hallinnon, Brasilian talous- ja korruptiokriisien ja Erdoganin diktatuurin maailmassa, Hardingin teksti tuntuu pahasti vanhentuneelta.

Tällähän ei olisi väliä jos Harding vain kuvaisi. Mutta hän käyttää esimerkkejään osana yhtä kirjan kantavista argumenteista. Hän maalaa kuvan länsimaisen tieteen kehityksestä osana pohjimmiltaan kolonialistista modernisaatiokehitystä. Tieteenfilosofian pitäisi hänen mukaansa ottaa modernisaatiokehityksen sivuuttaman väen poliittinen liikehdintä huomioon, koska yksi tieteenfilosofian tehtävistä on sen tunnistaminen, miten tiede ylläpitää vallitsevia valtasuhteita ja siten tuottaa eriarvoisuutta.

Selvä, otetaan poliittiset massaliikkeet tosissaan ja lähdetään siitä, että filosofien, tieteenfilosofienkin, on huomioitava niiden viesti. Tästä seuraa, että Hardingin pitäisi ottaa vakavasti konservatiivisten islamistien, oikeistopopulistien ja konservatiivikristittyjen poliittiset massaliikkeet. Harding sivuttaa ne kuitenkin jokseenkin täysin; viittaukset viime vuosien kehitykseen, jota hänen olisi mielestäni vuonna 2015 pitänyt jo osata ennakoida, ovat todella harvassa. Oikeistopopulismi vilahtaa kirjan sivuilla vain jonkinlaisena peikkona, joka yrittää harhauttaa ihmisiä pauloihinsa. Toisin sanoen: oikeistopopulismi johtaa väkeä väärän tietoisuuden valtaan.

Hardingin ajattelun marxilaiset (tai oikeastaan engelsläiset) vaikutteet ovat selviä. Jos väki harhautuu oikeistopopulismin pauloihin, kaikesta päätellen Hardingin mukaan se ymmärtää motivoivat voimansa väärin. Väärästä tietoisuudesta vapautunut väki olisi poliittisesti Hardingin puolella.

Minun ei useinkaan tee mieli suositella kenellekään italialaista uusmarxilaista filosofiaa, mutta Hardingille se tekisi hyvää. Italialaiset uusmarxilaiset eivät nimittäin liiemmin romantisoi väkeä. Suomensin aikanaan Berliinissä asuessani Paolo Virnon Väen kieliopin, joten siteeraan nyt vaikka Virnon kuvausta siitä, miten Hobbes ”vastustajan tarkkanäköisyydellä” kuvaa väkeä: ”Hobbesin mukaan väki karttaa poliittista yhtenäisyyttä, se niskuroi kuuliaisuutta vastaan, ei solmi kestäviä sopimuksia eikä saavuta koskaan juridisen henkilön statusta, sillä se ei koskaan siirrä luonnollisia oikeuksiaan suvereenille.”

Hardingin romanttinen kuvitelma väestä pohjimmiltaan liberaaleina demokratian puolustajina on nähdäkseni hänen omien pyrkimystensä kannalta haitallinen. Se tekee hänet kyvyttömäksi tunnistamaan ja erottelemaan erilaisia poliittisia vaatimuksia, jotka saavat ilmaisunsa oikeistopopulismina ja uskonnollispoliittisena fundamentalismina. Siksi hänen poliittinen filosofiansa jää naiiviksi.

2. Harding kritisoi arvovapausvaatimusta määrittelemättä sitä mitenkään.

Kirja rakentuu pitkälti ”arvovapausvaatimuksen” kritiikille – siis vaatimuksen, että tiede olisi poliittisista, moraalisista, esteettisistä ja muista ei-tiedollisista arvoista vapaata. Harding ei kuitenkaan vaivaudu kertaakaan määrittelemään, mitä arvovapausvaatimuksen muotoa hän oikeastaan vastustaa. Tämä johtaa sekä olkiukkoiluun että sisäisiin ristiriitoihin.

Tietyt muotoilut antavat ymmärtää, että se arvovapauvaatimus, jota Harding suomii, on niin jyrkkä, ettei sitä kukaan ole koskaan kannattanutkaan. Hän esimerkiksi toteaa kuin suurenakin uutisena, että jos tiede olisi kaikin tavoin arvovapaata, se olisi merkityksetöntä: ”Sciences and their philosophies have never been value-free. They have always been deeply integrated with their particular social and historical contexts. If they weren’t, they would be irrelevant.” Tiede ei ole koskaan ollut arvovapaata, koska se on aina pyrkinyt käsittelemään tärkeinä pidettyjä kysymyksiä ja löytämään ratkaisuja keskeisiksi koettuihin ongelmiin.

Aivan totta, mutta kukaan ei ole koskaan kannattanut sellaista muotoilua arvovapausvaatimuksesta, joka jotenkin kieltäisi tämän. Asia on todettu arvovapausvaatimusta koskevassa tieteenfilosofisessa keskustelussa jo ajat sitten. Ainoa järkevä luenta arvovapausvaatimuksesta on, että se kieltää ei-tiedollisten arvojen vaikutuksen itse tutkimuksen tekemiseen: evidenssiä ei saa valikoida poliittisten arvojen mukaisesti eivätkä moraaliset näkemykset saa ohjata tutkijan tekemiä päätelmiä tosiasioista. Ei-tiedolliset arvot saavat sen sijaan ilman muuta vaikuttaa tutkimuskysymysten valintaan. Tätä tolkullista luentaa arvovapausvaatimuksesta voi kritisoida ja on kritisoitu monin tavoin. Siksi on todella omituista, että Harding ajautuu rakentelemaan olkiukkoja.

Lisäksi Harding yhdistää ja usein jopa sulauttaa arvovapausvaatimuksen vaatimukseen tieteen autonomiasta. Toki jos haluttaisiin tieteen olevan täydellisen vapaata kaikista ei-tiedollisista arvoista (mitä siis ainakaan kukaan tieteenfilosofi ei tietääkseni ole koskaan vaatinut), täytyisi tieteen olla myös vapaata poliittisesta ohjailusta. Arvovapaus ja autonomia ovat kuitenkin kaksi eri asiaa. Mutta Harding yhdistää nämä kaksi vaatimusta – arvovapauden ja autonomian – ja päätyy moittimaan kumpaakin: ”Intentionally or not, the philosophies were complicitous in creating an exceptionalist philosophy that positioned Western science as uniquely capable of advancing human progress. […] The logical empiricist philosophy of science helpfully aligned itself with economic and political projects of its era.”

Käsitteellinen epäselvyys johtaa Hardingin lopulta esittämään keskenään ristiriitaisia arvostelmia. Todettuaan ensin autonomiavaatimukset sumuverhoksi, joka estää ihmisiä näkemästä kuinka tiede palvelee vallitsevia valtarakenteita, hän päätyy ennen pitkää esittämään jotain, joka kummasti kuulostaa autonomiavaatimukselta. Puhuessaan globalisaation vaikutuksista tieteeseen hän varsin selvästi pitää tieteen kaupallistumista ja liikeyritysten kasvanutta roolia tutkimuksessa pahana asiana. Myös valtion harjoittama yliopistoissa tehtävän tutkimuksen tiukka ohjailu rahahanoja kiristämällä on selvästi Hardingin mielestä vastustettavaa. Niin se on minustakin, mutta pidänkin tieteen autonomiaa tavoiteltavana asiana.

3. Harding haluaa laventaa tieteen käsitteen niin maailmojasyleileväksi, ettei sillä tee enää mitään.

Kaisa Luoma huomautti Hardingin kirjasta keskustellessamme, että Harding osallistuu erääseen nykyään kovin suosittuun touhuun: modernien institutionaalisten rajojen rikkomiseen. Hän näet haluaa kutsua tieteeksi kaikkea sellaista inhimillistä tiedontuotantoa, joka tuottaa kohtalaisen luotettavia tietoväitteitä ja suhtautuu sekä uuteen havaintoaineistoon että saamaansa kritiikkiin rehdisti. Tämä tekee esimerkiksi lapena oppimastani ovelasta pajupillinveistotekniikasta tiedettä. Isäni näytti, kuinka pajusta voi tehdä vetopasuunan periaatteella toimivan pillin. Tuon pillinveistotekniikan kehittäminen on tuottanut luotettavia tietoväitteitä, ja siinä on kaikesta päätellen suhtauduttu rehdisti sekä kertyvään havaintoaineistoon että mahdolliseen pillimallin kehitystä edistävään kritiikkiin.

Harding ei kuitenkaan puhu pajupillinveistelystä vaan mikronesialaisten navigointitaidoista. Antropologit ovat kutsuneet tällaisia vaikuttavia taitoja ja tekniikoita mm. ”käytännöllisiksi tieteiksi”, ja Harding kutsuu niitä ”toisten kulttuurien tieteiksi” – tai ihan vain tieteiksi. Ratkaisu on outo, koska emme kutsu vastaavia länsimaisten kulttuurien piirissä kehitettyjä taitoja ja tekniikoita tieteiksi. Olisi harhaanjohtavaa kutsua esimerkiksi sisareni työtä ilma-akrobatian alalla tieteeksi, vaikka sekin usein täyttää Hardingin tieteen määritelmän. Ja toisaalta, emme kutsu myöskään eurooppalaista perinteistä kansanlääkintää tieteeksi. Harding kuitenkin haluaa kutsua alkuperäiskansojen harjoittamaa lääkintää tieteeksi.

Uskoakseni Hardingin ajatus kulkee suunnilleen näin: Tiedettä arvostetaan; sitä pidetään parhaana ulottuvillamme olevana tiedonhankinnan muotona. Tästä seuraa, että muita tiedonhankinnan muotoja pidetään tiedettä huonompina. Ne kuitenkin ansaitsevat arvostusta, koska ne ovat usein hyvin tehokkaita. Niinpä niitäkin on kutsuttava tieteiksi.

Minun on vaikea nähdä, miksi tällaiselle tieteen käsitteen lavennukselle olisi tarvetta. On olemassa paljon sellaista tiedontuotantoa, joka ei ole tiedettä. Se ei tee siitä huonoa tiedontuotantoa. Kuten Sven Ove Hansson on huomauttanut, esimerkiksi filatelia eli postimerkkeily tuottaa parasta tarjolla olevaa tietoa postimerkeistä, eikä se silti ole tiedettä. Jos jostain syystä haluaisin meloa kanootilla hurjia matkoja Mikronesian alueella, minun olisi ilman muuta syytä pyytää neuvoja mikronesialaisilta merenkävijöiltä, sillä heillä aivan taatusti olisi parasta tarjolla olevaa tietoa siitä, kuinka se käy. Tällaista taitoa ja tietoa voi pitää suuressa arvossa ilman, että kutsuu sitä tieteeksi.

Ei siinä kaikki. Kaikenlaisen arvokkaan ei-tieteen nimittäminen tieteeksi olisi näet nähdäkseni haitallista. Tällaisesta tieteen käsitteen alan lavennuksesta kun seuraisi, että koko käsite kävisi melko käyttökelvottomaksi. En lainkaan vastusta käsitteellisten erottelujen tarkentamista tällaisten aiheiden kohdalla. Sen sijaan vastustan käsitteellisten erojen liuentamista pois. Harding ei kiinnitä huomiota siihen, että modernien institutionaalisten rajojen rikkominen ja käsitteiden laventaminen merkityksettömiksi on jo ajat sitten otettu moneen sellaiseenkin käyttöön, jota hän itse epäilemättä vastustaisi. Tieteen käsitteen laventuminen sopisi varmasti oivallisesti esimerkiksi kevyttä, soveltavaa tutkimusta tekeville liikeyrityksille tai selvityksiä laativille ajatuspajoille. Niiden työ täyttää usein Hardingin esittämät kriteerit, mutta minusta on silti hyvä, ettei niiden tuottamaa tietoa pidetä yhteiskunnassamme tieteellisenä tietona.

Ultimatohtorin puhe miekalle

Helsingin yliopiston Filosofisen tiedekunnan MMXVII promootion miekanhiojaispäivällisillä ravintola Bankissa 25.5.2017

Ave, gladius. Dear rector, dean, and professors, arvon promovendit, Signore e Signori.

Miekka on vallan väline. Tohtorinmiekka kuitenkin symboloi totuutta; se on hengen ase tutkijan päättelemän totuuden, oikean ja hyvän, puolustamiseksi. Meillä, jotka pian kannamme tätä miekkaa, on siis oikeus päätellä totuus ja valta puolustaa sitä. Olemme raivanneet tiemme tiedeyhteisön jäseniksi ja osoittaneet kykenevämme tehtävään.

So we have earned the right to wield this sword. But who are we, exactly? Where do we come from? According to a widely shared ideal, we should come from everywhere, and anyone should have the opportunity to try to become one of us.

A good example would be the son of a seamstress and a carpenter, a man who worked at the docks and spent his evenings studying, and finally wrote a doctoral dissertation. I’m of course talking about our former president, Mauno Koivisto, whose funeral was today. He was an epitome of the ideal that education should be truly available to all.

Mais même dans un pays trés égalitaire comme la Finlande, c’est toujours seulement un ideal. Detta ideal har aldrig fullständigt förverkligats. Utbildningen går starkt i arv från generation til generation. Bland våra förfäder hittar man många makthavare från tidigare sekel.

Me emme siis ole täysin tämän ihanteen mukainen joukko. Mutta onko sillä tehtävämme kannalta merkitystä? Kärsiikö totuus siitä, että koulutus periytyy? Päättelen, että kyllä, sillä on väliä. Meidän velvollisuutemme tämän miekan kantajina on päätellä totuus – oikea ja hyvä totuus. Emme kuitenkaan ole yksimielisiä. Erehdymme usein. Onneksi myös kiistelemme paljon. Kiistat ovat hyvästä, sillä niissä meille tarjoutuu mahdollisuus huomata, että olemme väärässä.

On vaarallista, jos olemme kovin homogeeninen joukko. Tarvitsemme näet mahdollisimman monipuolista asiantuntevaa kritiikkiä. Vain sen avulla voimme korjata virheitämme ja toivoa, että lähestymme totuutta – sitä oikeaa ja hyvää totuutta.

Jos muistutamme toisiamme liiaksi, meiltä voi jäädä jotain olennaista huomaamatta. Kilpailevat teoreettiset näkökulmat tietysti tekevät toisilleen hyvää. Mutta monella alalla on myös hyvä, jos joukossamme on väkeä mahdollisimman monenlaisista lähtökohdista. Siis ihmisiä, joiden elämänkokemukset eroavat toisistaan.

Mauno Koivistolla oli taustansa vuoksi aivan poikkeukselliset mahdollisuudet tutkia sosiaalisia suhteita Turun satamassa. Joku professoriperheen kasvatti ei välttämättä olisi kyennyt kokoamaan samanlaista aineistoa. Tässä on tietysti alakohtaisia eroja. Esimerkiksi folkloristiikassa tai kasvatustieteessä tutkijakunnan sosiaalinen vaihtelevuus ja moninaisuus on tärkeämpi asia kuin vaikkapa matematiikassa. Mutta yllättävilläkin aloilla sillä, keitä me olemme, voi olla merkitystä.

Annan yhden klassikkoesimerkin. Runsaat puoli vuosisataa sitten kädellisten, ja erityisesti ihmisapinoiden tutkimus rakentui sellaisille taustaoletuksille, jotka nykynäkökulmasta katsottuna ovat ilmeisen seksistisiä. Tutkijoiden huomio kiinnittyi lähinnä urosten välisiin kamppailuihin, ja naaraiden toiminta sivuutettiin.

Tutkijoiden olisi tietysti pitänyt huomata, että he heidän käsityksensä sukupuolirooleista vaikuttivat siihen, millaisia kysymyksiä he esittivät. Että heiltä jäi olennaisia asioita huomaamatta. Mutta todellisuudessa tilanne muuttui vasta kun tutkijoiden joukkoon alkoi tulla entistä enemmän naisia.

Toisin sanoen sillä keitä me olemme, voi siis olla väliä. Poikkeava tausta voi auttaa meitä huomaamaan ongelmia jossain sellaisessa käsityksessä, jota muut tutkijayhteisömme jäsenet pitävät itsestäänselvyytenä. Jota he eivät tule kyseenalaistaneeksi.

Tieteen historia tarjoaa paljon evidenssiä siitä, että me tutkijat olemme huonoja huomaamaan ongelmia aikamme ja yhteisömme itsestäänselvyyksissä. Siksi meidän kannattaa käyttää kaikki tarjolla olevat keinot, joilla voimme terästää havaintokykyämme.

Tutkijakunnan sosiaalisesta monimuotoisuudesta huolehtiminen on yksi näistä keinoista. Se voi auttaa meitä lähemmäs oikeaa ja hyvää totuutta. Siispä velvollisuutemme tämän miekan kantajina on pitää parhaamme mukaan huolta siitä, että me tosiaan joku päivä olisimme keitä tahansa, kaikkialta.

Olen valmis puolustamaan tätä päättelemääni totuutta. Kiitos.

Miten humanistinen tutkimus vaikuttaa yhteiskunnassa?

Artikkelin lopullinen versio on julkaistu Tiedepolitikka -lehden numerossa 4/2016, s. 33–40.

Tieteen yhteiskunnallisen vaikuttavuuden käsite on nykyään kohtuuttoman kapea. Tilanne on hermeneuttisesti epäoikeudenmukainen: etenkin humanistisen tutkimuksen yhteiskunnallinen vaikuttavuus jää näkymättömiin, koska käytettävä vaikuttavuuden käsite ei kata sitä. Tämä hapertaa jopa humanististen alojen itseymmärrystä. Humanistinen tutkimus vaikuttaa kuitenkin konkreettisin tavoin siihen, keitä olemme.

Tieteen yhteiskunnallista vaikuttavuutta koskevassa keskustelussa on aukko. Keskustelu ei kata kaikkia tapoja, joilla tieteellinen tutkimus vaikuttaa yhteiskunnassa. Etenkin humanistisen tutkimuksen vaikuttavuus jää katveeseen.

Toisin kuin nykykeskustelujen perusteella luulisi, humanistinen tutkimus vaikuttaa vahvasti siihen, millaisessa yhteiskunnassa elämme. Mitenkö? Kirjassani Villi Suomen historia käytän kyseenalaisia teorioita maamme uljaasta muinaisuudesta esimerkkeinä, joiden avulla havainnollistan eroa tieteen ja näennäistieteen välillä. Suomessa näin voi tehdä, koska valtaosa kansasta ei korvaansa lotkauta väitteille, joiden mukaan esi-isämme rakensivat Egyptin pyramidit tai polveudumme Israelin kadonneista heimoista. Humanistisen tutkimuksen kanssa kilpailemaan pyrkivä näennäistiede on Suomessa enimmäkseen harmitonta, joten uskalsin antaa hilpeille tarinoille julkisuutta. Kaikkialla ei ole samoin. Esimerkiksi Unkarissa näennäistieteellinen historiankerronta on kommunismin romahtamisen jälkeen noussut suurten kansanjoukkojen suosioon. Meikäläisessäkin julkisuudessa on kiinnitetty huomiota siihen, kuinka valtaapitävät oikeistopoliitikot rakentavat nykyään unkarilaisten omakuvaa tarinoille kansan mahtavasta menneisyydestä. Vastaava menneisyyden muokkaaminen poliittisten tarpeiden mukaan on aina kuulunut politiikan keinovalikoimaan. Se näet on tehokasta: jaetut uskomukset menneisyydestä vaikuttavat siihen, mikä on poliittisesti mahdollista. Näennäistieteellisellä historiankerronnalla voi siis olla hurjia seurauksia. Vapaan, tieteellisen historiantutkimuksen yhteiskunnallinen vaikuttavuus on yhtä suurta.

Hakematta mieleeni tulee toinenkin esimerkki humanistisen tutkimuksen vaikuttavuudesta. Minun on mahdollista kirjoittaa tämä teksti suomeksi, koska kielemme on moderni ja elävä. Kaksi vuosisataa sitten vastaavan tekstin kirjoittaminen ei olisi onnistunut, sillä suomi ei vielä taipunut tällaiseen käyttöön – esimerkiksi sana ”tiede” sepitettiin vasta vuonna 1842 (Kilpinen 1842). Kielemme modernisointi vaati kielitieteellistä tutkimusta. Ilman tutkijoiden panosta kirjoittaisin todennäköisesti ruotsia.

Kun nykyään keskustellaan tavoista, joilla tiede vaikuttaa yhteiskunnassa, tällaiset vaikutukset jäävät usein huomaamatta. Tässä artikkelissa tarkastelen nykytilannetta tieteenfilosofisesta näkökulmasta ja hahmottelen yleiskuvaa humanistiselle tutkimukselle tyypillisistä yhteiskunnallisen vaikuttamisen tavoista.

Hermeneuttisesti epäoikeudenmukaista

Keskustelu tieteen yhteiskunnallisesta vaikuttavuudesta on nykyään hermeneuttisesti epäoikeudenmukaista. Toisin sanoen keskustelussa käytettävät käsitteelliset resurssit jakautuvat epätasa-arvoisesti: vaikuttavuuden käsite kattaa vain joidenkin tieteenalojen tyypillisiä vaikutustapoja.

Tieteenfilosofi Miranda Fricker (2007) on kiinnittänyt huomiota kahteen tiedollisen epäoikeudenmukaisuuden muotoon. Toinen niistä liittyy siihen, kenen sanat otetaan todesta, toinen taas käytössä oleviin käsitteisiin. Jos esimerkiksi tiettyyn ryhmään kuuluvien ihmisten väitteitä ei lähtökohtaisesti kuunnella tai ainakaan uskota, ryhmä kärsii testimoniaalisesta epäoikeudenmukaisuudesta: heidän todistajanlausuntojaan ei hyväksytä. Hermeneuttinen epäoikeudenmukaisuus taas rajoittaa puhumisen ja ymmärretyksi tulemisen mahdollisuuksia: käytössä olevat käsitteet sopivat ilmaisemaan vain tiettyjen ihmisten kannalta olennaisia asioita. Epäoikeudenmukaisuudesta kärsivän ryhmän kannalta olennaisista asioista puhumiseen ei sen sijaan välttämättä ole riittävän hyviä, jaettuja käsitteitä.

Hermeneuttisesti epäoikeudenmukaisessa tilanteessa käsitteellisissä resursseissa on aukko. Kellään, myöskään tilanteesta kärsivillä, ei ole välineitä, joilla he voisivat tehdä jonkin tietyn asian muille tai välttämättä itselleenkään ymmärrettäväksi. Kun siis väitän, että keskustelu tieteen yhteiskunnallisesta vaikuttavuudesta on nykyään hermeneuttisesti epäoikeudenmukaista, väitän vaikuttavuuspuheen olevan pahasti puutteellista. Tämän artikkelin alussa mainitsemani kaltaiset, humanistiselle tutkimukselle luonteenomaiset vaikuttavuuden muodot jäävät tosiaan julkisessa keskustelussa paitsioon. Mutta myöskään humanistisilla aloilla toimivat tutkijat eivät välttämättä kykene tyydyttävästi kuvaamaan tapoja, joilla heidän tutkimuksensa vaikuttaa yhteiskunnassa. Kuten sanottu, humanistisen tutkimuksen yhteiskunnalliset vaikutukset voivat olla huomattavia. Ongelmana ei siis ole vaikutusten puute, vaan se, ettei vaikuttavuuskeskustelussa osata tunnistaa ja sanoittaa olennaisia asioita.

Vaikuttavuus julkisissa ja tiedepoliittisissa keskusteluissa

Kuvasin juuri, miten tieteen yhteiskunnallisesta vaikuttavuudesta ei puhuta, vaikka pitäisi. Miten siitä siis puhutaan?

Julkinen keskustelu yliopistojen ja tieteen tehtävästä yhteiskunnassa on jo hyvän aikaa ollut Suomessa yksioikoista. Antti Hautamäki ja Pirjo Ståhle (2012) ovat kiteyttäneet tilanteen toteamalla, ettei maassamme juurikaan tehdä tiedepolitiikkaa, vaan lähinnä innovaatiopolitiikkaa. Yliopistojen keskeisimmäksi tehtäväksi hahmottuu talouden tukeminen.

Taloudellisen vaikuttavuuden keskeisyys näkyy nykyisessä hallitusohjelmassa. Hallitus tahtoo vahvistaa ”tutkimustulosten vaikuttavuutta ja kaupallistamista”, ja tavoitteena on nostaa ”tutkimus- ja innovaatiotoiminnan laatu ja vaikuttavuus” nousuun (Ratkaisujen Suomi 2015). Tutkimuksen vaikuttavuutta ei mainita koko hallitusohjelmassa ilman, että samasta virkkeestä löytyisi joko kaupallistaminen tai innovointi – tai molemmat.

Opetus- ja kulttuuriministeri Sanni Grahn-Laasonen lähetti syksyllä 2015 yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen johdolle avoimen kirjeen, jossa sama ajatus toistui:

Samaan aikaan meidän kannattaa ja tulee tavoitella huippututkimuksesta Suomeen uutta kasvua. Tarvitaan vahvempia elinkeinoelämäyhteyksiä ja tutkimustulosten parempaa hyödyntämistä ja kaupallistamista. Se on tärkeä osa yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen vaikuttavuutta. Julkisesti rahoitetun toiminnan tulee heijastella hyvinvointia ja menestystä koko suomalaiselle yhteiskunnalle. (Grahn-Laasonen 2015.)

Tutkimustulosten kaupallistaminen ja elinkeinoelämäyhteyksien vahvistaminen ovat siis ministerin mukaan tärkeä osa yliopistojen yhteiskunnallista vaikuttavuutta. Muista osista hän ei puhu. Tästä huolimatta Elinkeinoelämän keskusliiton mukaan yliopistoja ja korkeakouluja ei riittävästi kannusteta yhteistyöhön liike-elämän kanssa. Niinpä EK on vaatinut yliopistoille yhteiskunnallisen vaikuttavuuden kriteerejä, joiden määrittelyyn työ- ja elinkeinoelämä ja muut sidosryhmät osallistuisivat. Sopivia mittareita olisivat esimerkiksi patenttihakemukset ja ”tutkimustulosten pohjalta syntyneet yritykset tai opiskelijoiden perustamat yritykset”. (Aho & Konttinen 2016.)

Julkisessa keskustelussa tutkimuksen yhteiskunnallinen vaikuttavuus siis pitkälti samastetaan taloudelliseen vaikuttavuuteen. Humanistisen alan tutkijan näkökulmasta tilanne on melko lohduton. Palatkaamme alun esimerkkeihin. Humanistinen tutkimus on vaikuttanut siihen, että maamme valtakieli on suomi eikä ruotsi tai venäjä. Millaisia taloudellisia vaikutuksia tällä on? On vaikea keksiä, miten niitä mitattaisiin, mutta jos mittaaminen onnistuisi, tulokset voisivat olla kielentutkimuksen kannalta ikäviä. Kansantaloutemme saattaisi voida paremmin, jos puhuisimme skandinaavista kieltä.

Tutkimuksen vaikuttavuudesta puhuvat tietysti muutkin kuin poliitikot ja Elinkeinoelämän keskusliitto. Tieteen kentällä ja liepeillä toimivat asiantuntijat eivät erehdy samastamaan yhteiskunnallista vaikuttavuutta taloudelliseen vaikuttavuuteen. Vaikuttavuuden lajeja on monta.

Suomen Akatemian pääjohtaja Heikki Mannila käytti vastikään (Mannila 2016) jaottelua, jota käytetään myös pian julkaistavassa Tieteen tila 2016 -katsauksessa. Jaottelussa tunnistetaan neljä tapaa, joilla tiede vaikuttaa yhteiskunnassa. Käyn ne nyt läpi kiinnittäen huomiota siihen, millaisia institutionaalisia rakenteita ja rahoitustapoja niihin liittyy ja mitä tieteenaloja ne lähimmin koskevat.

Tiede vaurauden ja hyvinvoinnin lähteenä. Sen lisäksi, että kaupallinen vaikuttavuus korostuu julkisessa keskustelussa, sitä myös tuetaan. Suurin valtion tasolla toimiva rahoittaja on Innovaatiorahoituskeskus Tekes, joka tukee yritysten tuotekehitystä ja kaupallisesti vaikuttavaa tutkimusta. Se on tärkeä rahoituslähde monilla sellaisilla tieteenaloilla, joiden tuloksia yksityiset yritykset hyödyntävät.

Tiede päätöksenteon perustana. Tutkimustuloksilla on usein merkitystä päätöksenteossa. Siinä missä julkinen vaikuttavuuskeskustelu pyörii pitkälti kaupallisen vaikuttavuuden ympärillä, tieteen kentällä käytävässä keskustelussa nousee nykyään vahvasti esiin myös tämä yhteiskunnallisen vaikuttavuuden laji. Relevanttien tutkimustulosten tuottaminen ja niiden saattaminen ymmärrettävässä muodossa päätöksentekijöiden tietoon ei ole yksinkertaista. Aiemmin tehtävään on keskitytty valtion tutkimuslaitoksissa. Viime vuosina päätöksentekoa tukevan tutkimuksen rahoitusta on kuitenkin uudistettu, ja nyt muukin tutkijakunta voi hakea strategisen tutkimuksen rahoitusta. Päätöksentekoa tukevaa tutkimusta tehdään monilla tieteenaloilla. Tämä yhteiskunnallisen vaikuttamisen muoto on luonteenomainen myös joillekin sellaisille aloille, joiden tulokset eivät yleensä ole kaupallistettavissa – esimerkiksi monille yhteiskuntatieteille.

Tiede professionaalisten käytäntöjen kehittäjänä. Tiede tuottaa tutkimustulosten ohella osaajia. Tämä vaikuttamisen laji on erityisen tärkeä lääketieteen ja oikeustieteen kaltaisilla aloilla, joilla toimivien ihmisten ammattitaitoa valvotaan virastoissa ja valvontalautakunnissa. Toisaalta esimerkiksi aineenopettajia koulutetaan lukuisilla aloilla, myös humanistisilla. Yliopistojen koulutustehtävä on kaupallisestikin tärkeä. Kuten Marja Alastalo, Risto Kunelius ja Reetta Muhonen (2014) ovat todenneet, tämä tieteen yhteiskunnallisen vaikuttamisen muoto liittyy likeisesti humboldtilaisen perinteeseen, jossa tutkijakunta myös opettaa ja vastavalmistuneiden tiedot ja taidot perustuvat uusimmalle tutkimukselle.

Tiede maailmankuvan ja sivistyksen rakentajana. Tiede vaikuttaa myös siihen, mitä tiedämme ja ajattelemme maailmasta ja itsestämme. Sivistystehtävä koskee kaikkia tieteenaloja. Tämä yhteiskunnallisen vaikuttamisen tapa on kuitenkin erityisen luonteenomainen humanistiselle tutkimukselle; juuri tästä vaikutustavasta on kyse silloin, kun tutkimus esimerkiksi muuttaa käsityksiämme menneestä. Maailmankuvan muuttaminen ei kuitenkaan tapaa nousta esiin silloin, kun puhutaan tieteen vaikutuksista yhteiskunnassa. Vielä harvemmin kuulee alussa mainitsemani kaltaisia, konkreettisia esimerkkejä siitä, mitä muutoksista seuraa. Sivistämistä varten ei myöskään ole olemassa mitään erillistä, Tekes-rahoituksen tai strategisen tutkimuksen rahoituksen kaltaista tukimuotoa. Tähän vaikuttamisen lajiin keskitytään lähinnä yksityisissä säätiöissä – etenkin sellaisissa, jotka perustettiin viime vuosisadan alkupuolella tukemaan kansakunnan henkistä viljelystä.

Palaan vielä satavuotiaisiin säätiöihin, mutta ensin on katsottava, miten sivistystehtävästä ja humanistisen tutkimuksen yhteiskunnallisista vaikutuksista puhutaan.

Riittämättömiä puolustuspuheita

Yllä sanottu ei vielä osoita, että keskustelu tieteen yhteiskunnallisesta vaikuttavuudesta olisi nykyään hermeneuttisesti epäoikeudenmukaista. Voisihan olla, että keskustelussa vain sivuutettaisiin niiden tutkijoiden puheet, joiden aloilla tärkein vaikuttamisen muoto on sivistäminen. Siltä ei kuitenkaan näytä. Puhun hermeneuttisesta epäoikeudenmukaisuudesta, koska humanistit eivät tunnu itse saavan kuvattua, kuinka humanistinen tutkimus vaikuttaa yhteiskunnassa – vaikka vaikutukset voivat olla jotain niinkin perustavanlaatuista kuin puhumamme kieli. Kyse ei nähdäkseni ole siitä, etteivätkö humanististen alojen tutkijat tietäisi, mihin heidän tutkimustaan käytetään. Tätä tietoa vain ei osata riittävän hyvin muotoilla puheeksi vaikuttavuudesta.

Yliopistolain mukaan yliopistojen tulee ”edistää tutkimustulosten ja taiteellisen toiminnan yhteiskunnallista vaikuttavuutta” (1 luku, § 2). Vaatimus ulottuu perustutkimukseen saakka. Esimerkiksi Suomen Akatemia tahtoo rahoitushakemuksen kirjoittajan esittävän arvion tutkimuksensa odotetusta yhteiskunnallisesta vaikuttavuudesta. Kohtuuttoman kapea vaikuttavuuden käsite tekee vaatimuksesta hankalan. Jos yhteiskunnallinen vaikuttavuus samastetaan taloudelliseen vaikuttavuuteen ja lisäksi kenties päätöksenteon tukemiseen, voi olla vaikea kertoa, miten vaikkapa folkloristinen tutkimus lasten lumileikeistä vaikuttaa yhteiskunnassa. Vaatimus alkaa helposti kuulostaa väitteeltä, että tällainen tutkimus olisi väärää ja turhaa, ja että tutkijan tulisi tehdä jotain muuta.

Vaatimuksen voi tietysti kyseenalaistaa: tieteellä on itseisarvo, ja sen tulisi riittää. Udmurtin kieliopin tutkimisella ei tarvitse olla yhteiskunnallisia vaikutuksia. Kuulun kuitenkin siihen joukkoon, jonka mielestä tieteeltä sopii odottaa jonkinlaista vaikuttavuutta. Mutta humanistista tutkimusta puolustavat vastaukset vaikuttavuusvaatimukseen ovat mielestäni yleensä joko kummallisia tai puutteellisia.

Jotkut puolustajat ovat omaksuneet ajattelutavan, jossa yhteiskunnallinen vaikuttavuus samastetaan taloudelliseen vaikuttavuuteen. Niinpä he puolustavat humanistista tutkimusta väittämällä, että siitä on suoraa tai välillistä taloudellista hyötyä, ja että liike-elämä tarvitsee humanistista osaamista. Tällaisia väitteitä esitetään humanististen tieteiden asemaa käsittelevässä kirjallisuudessa melko usein, ja kuten kyseistä kirjallisuudenlajia tutkinut Eleonora Belfiore (2013) toteaa, väite on liioiteltu. Ongelman huomaa selvimmin, kun humanististen tieteiden taloudellisista vaikutuksista pitäisi antaa käytännön esimerkkejä. Jonkinlaisia esimerkkejä näet kyllä saa, mutta niillä ei juurikaan ole tekemistä humanistisen tutkimuksen kanssa.

Kansanedustaja Timo Harakka (2016) kertoi taannoisessa eduskuntapuhessaan, kuinka teatterikorkeakoulussa hiotut taidot veivät hänen ystävänsä Kalifornian start-up-maailmaan töihin. Emme osaa ennustaa, millä kaikella on tulevaisuudessa taloudellista merkitystä, joten koulutusalojen kirjoa on syytä vaalia. Innovaatiot vaativat luovuutta, joten tarvitsemme tieteenaloja, joilla luovuus pääsee kukkimaan. Olen kuullut tämän argumentin sen verran monta kertaa, että olen antanut sille nimen: kutsun sitä ”Steve Jobskin opiskeli kalligrafiaa” -argumentiksi. Kalligrafia tai käsikirjoittaminen eivät tietenkään ole humanistisia tieteitä, mutta argumenttia käytetään silti usein juuri humanistisen tutkimuksen puolustamiseen. Siihen törmää muuallakin kuin poliitikkojen puheissa. Esimerkiksi Jussi Nuorteva esittää sen Suomen yliopistot UNIFI:n strategia- ja vaikuttavuushankkeen loppuraportissa:

Tekniset innovaatiot eivät synny mekaanisesti rahoitusta suuntaamalla, vaan ne tarvitsevat tuekseen ennakkoluulottomasti uuteen ajatteluun ja innovaatioihin suhtautuvan kansalaisyhteiskunnan. Tämän kehityksen mahdollistaminen on nähty eurooppalaisissa yliopistoissa humanististen tieteiden tärkeimmäksi tehtäväksi. (Nuorteva 2015.)

Humanististen tieteiden tärkein tehtävä yhteiskunnassa olisi siis teknisten innovaatioiden mahdollistaminen. Tämä puolustuspuhe sivuuttaa humanististen tieteiden tulokset kokonaan. Lisäksi se on juurikin puolustuspuheena huono. Luulisi, että ennakkoluulottomasti uuteen ajatteluun ja innovaatioihin suhtautuvien kansalaisten kasvattaminen onnistuisi helpomminkin kuin pitämällä yllä humanististen tieteiden kirjoa.

Onneksi kaikki keskustelu humanististen tieteiden vaikuttavuudesta ei perustu kohtuuttoman kapealle vaikuttavuuden käsitteelle. Sivistystehtävä tunnetaan. Martha Nussbaumin kirja Not for Profit (2010) on laajalti luettu humanistisen koulutuksen ja vapaiden taiteiden puolustuspuhe. Nussbaum kantaa huolta kaupallisesti hyödyttömien koulutusohjelmien alasajosta, sillä ne opettavat demokratiassa välttämättömiä taitoja. Historian ja kulttuurien opiskelu kasvattaa maailmankansalaisia, filosofiaa tarvitaan kriittisen ajattelun kehittämiseen ja taiteet lietsovat kuvittelukykyämme. Ilman näitä taitoja demokraattiset yhteiskunnat voivat huonosti.

Koska Nussbaum keskittyy koulutuksen vaikutuksiin, hänen kirjastaan on kuitenkin turha etsiä konkreettisia esimerkkejä humanistisen tutkimuksen yhteiskunnallisesta vaikuttavuudesta. Tietynlainen epäkonkreettisuus vaivaa sivistystehtävää käsittelevää keskustelua yleisemminkin. Empiirinen humanistinen tutkimus saa liian vähän huomiota osakseen. Viimeisin suomalainen esimerkki tästä on Sari Kivistön ja Sami Pihlströmin tuore artikkeli, jossa he käsittelevät humanistisen tutkimuksen vaikuttavuutta:

Näiltä tutkimusaloilta on useimmiten turhaa odottaa välittömiä ratkaisuja yhteiskunnallisiin ongelmiin, mutta ne tarjoavat keinoja analysoida erilaisia ongelmia, kulttuurienvälisiä muuttuvia arvomaailmoja ja identiteettejä sekä pohtivat tapoja tehdä elämästä entistä merkityksellisempää. Humanistinen perustutkimus voi ennen kaikkea pitää yllä ja edistää sellaista kriittisen ajattelun ja ymmärryksen etsinnän kulttuuria, jonka puitteissa (vain) ratkaisujen etsiminen on ylipäänsä mahdollista. Humanistisen tutkimuksen ja sivistyksen tärkeimpiä elementtejä on kriittisten äänten kuuntelemisen edellytysten vahvistaminen. (Kivistö & Pihlström 2016, 5–6.)

Käsitteelliset kysymykset ja kriittisen ajattelun taidot ovat tärkeitä, mutta niin on myös lumileikkien tai udmurtin kieliopin tutkiminen. Kummallakin voi olla myös konkreettisia vaikutuksia. Kieliopin tutkiminen mahdollistaa tilanteen, joissa ihmiset ratkaisevat kielioppikysymyksensä tarttumalla tutkijoiden työn perusteella laadittuun kielioppikirjaan. Lasten lumileikkien tutkimuksesta seuraa todennäköisesti lisää lumileikkejä, kun vanhemmat lukevat tutkimuksen pohjalta kirjoitetun lehtijutun ja innostuvat ulos hankeen leikkimään lastensa kanssa.

Kuten sanottu, humanististen alojen tutkijat tietävät kyllä, mihin heidän työnsä tuloksia käytetään. Tämä tieto ei vain tule esiin, kun puhutaan tieteen yhteiskunnallisesta vaikuttavuudesta.

Miten humanistinen tutkimus vaikuttaa yhteiskunnassa?

Humanistinen tutkimus pärjäisi Suomessa huonosti ilman säätiöiden rahoitusta. Iso osa sitä tukevista säätiöistä on perustettu 1900-luvun alkupuolella. Kun lukee niiden sääntöjä, nykyinen keskustelu tutkimuksen vaikuttavuudesta alkaa tuntua merkilliseltä.

Suomen Kulttuurirahaston tavoitteena on ”suomalaiskansallisen henkisen ja taloudellisen viljelyn vaaliminen ja kehittäminen” (SKR 1939/2012). Alfred Kordelinin Yleinen Edistys- ja Sivistysrahasto puolestaan perustuu ajatukselle, jonka mukaan ”suomalaiskansalliselle kulttuurityölle on suotava tukea sen sisälliseksi voimistumiseksi ja syventämiseksi tai suomalaisuuden edustamiseksi muiden kansojen piirissä” (Kordelinin säätiö 1918/2016). Jenny ja Antti Wihurin rahaston tarkoituksena on ”edistää ja tukea henkistä ja taloudellista suomalaista vilje­lystä sekä nykyoloissa sitäpaitsi avustaa maamme jälleenrakennustyötä sen eri muo­doissa” sekä ”lujittaa maamme isänmaallista maanpuo­lustustahtoa” (Wihurin rahasto 1942/2016).

Nämä tavoitteet on kirjoitettu aikana, jolloin humanististen tieteiden tehtävä yhteiskunnassa oli selvä: ne osallistuivat kansakunnan rakentamiseen. Suomen kielen ja maamme historian ja perinteiden tutkiminen olivat olennainen osa tätä työtä. Tutkijat tuottivat tietoa, jonka varaan suomalaisten omakuva rakentui. Tutkimus vaikutti siihen, keitä suomalaisista tuli – siis esimerkiksi siihen, mitä kieltä nyt puhumme.

Tutkijakunta ei tietenkään enää tavoittele samoja poliittisia päämääriä kuin liki sata vuotta sitten. Mutta vaikka moni tavoite on muuttunut, on tapa, jolla tiede rakentaa maailmankuvaa ja sivistystä, pysynyt peruspiirteiltään samana. Monet humanistiset alat osallistuivat kansallisvaltioiden rakentamiseen, mutta ne ovat osallistuneet myös esimerkiksi nationalismin kritiikkiin. Suomen itsenäisyyden alkuaikoina historiantutkijat kirjoittivat kansakunnalle historiaa. Viime vuosikymmeninä historiantutkimus on osaltaan selvittänyt, mistä kansakunnan rakentamisessa oli kyse. Kumpikin suuri hanke on vaikuttanut suomalaisten itseymmärrykseen – ja siihen, mikä on poliittisesti mahdollista. Kuten Tuomas Heikkilä ja Ilkka Niiniluoto (2016) toteavat uusimmassa Tieteessä tapahtuu -lehdessä, ilman humanistitutkijoiden työtä Suomesta ei olisi tullut itsenäistä valtiota. Tahtoisin lisätä, että myös Euroopan yhdentyminen on vaatinut humanistitutkijoiden panoksen. Uskallan väittää, että suuri osa tämän tekstin lukijoista tietää ainakin suunnilleen, millaisia malleja Lönnrot seurasi kootessaan ja kirjoittaessaan Kalevalan. Kansakunta tarvitsi antiikin suurten esikuvien kaltaisen eepoksen. Sekin on selvä, että suomen kielen olisi voinut modernisoida monella eri tavalla. Sivistynyt kansalainen tietää, että suomalaisuus nykyisellään on tarmokkaan rakennustyön tulosta. Harva meistä olettaa kansanhengen yhdistävän suomalaisia ja erottavan muista. Ymmärrys kansallisvaltioiden luonteesta on muuttunut samaan aikaan kun niiden poliittinen merkitys on muuttunut.

Maailmankuvaa ja sivistystä rakennetaan eri tavoin kuin taloudellista hyvää. Käytettävät keinot eivät ole myöskään samoja kuin silloin, kun tiede toimii päätöksenteon perustana tai kehittää professionaalisia käytäntöjä. Maailmankuvaa muutettaessa vaikuttaminen kestää tietysti kauemmin kuin vaikkapa yritysyhteistyössä yleensä. Muitakin eroja on. Hahmottelen nyt kirjoitukseni päätteeksi muutaman piirteen, jotka yhdistävät humanistiselle tutkimukselle luonteenomaista vaikuttamisen tapaa.

Kun tiede vaikuttaa taloudellisesti, tutkijat ovat vuorovaikutuksessa elinkeinoelämän kanssa. Kun tiede toimii päätöksenteon perustana, tutkijat saattavat tuloksia virkamiesten ja päätöksentekijöiden tietoon. Kun tiede kehittää professionaalisia käytäntöjä, se vaikuttaa opiskelijoihin ja ammattikuntien edustajiin. Mutta kun tiede vaikuttaa sivistämällä, kun se muuttaa käsityksiämme maailmasta ja itsestämme, kohderyhmänä on suuri yleisö. Tutkijat joko kertovat työstään ymmärrettävästi itse, tai tutkimuksen tulokset saatetaan muuten mahdollisimman monen ulottuville. Media ja museot auttavat.

Koska humanistinen tutkimus pyrkii vaikuttamaan suoraan suureen yleisöön, on välineet valittava sen mukaisesti. Kuten Kivistö ja Pihlström (2016) toteavat, humanistit kirjoittavat edelleen sitkeästi monografioita. Yksi syy tähän on, että kirja tavoittaa laajemman yleisön kuin tieteellisessä aikakauslehdessä julkaistu artikkeli. Tieteellisellä artikkelilla keskustellaan kollegoitten kanssa. Kirjassa riittää tilaa avata asiaa muillekin, etenkin jos aihe on lähtökohtaisesti ymmärrettävä. Humanistisessa tutkimuksessa näin usein on. Esimerkiksi Iso Suomen kielioppi (Hakulinen & al. 2004) kelpaa sekä tutkijalle että kelle tahansa kielenkäyttäjälle. Anna-Leena Siikalan Itämerensuomalaisten mytologia (2012) on yhtä aikaa sekä alansa perusteos että kirja, josta lukiolainen voi päätyä lukemaan, että Väinämöisen ja Joukahaisen kilpalaulanta on variantti myytistä, joka tunnetaan laajoilla alueilla ympäri pohjoista Euraasiaa. Ja niin lukiolainen sivistyy.

Humanistinen tutkimus vaikuttaa siihen, miten puhumme, mitä pidämme suotavana ja mitä mahdollisena. Näin vaikuttaessaan tiede vaikuttaa siihen, keitä me olemme.

 

Lähteet ja kirjallisuus

Aho, Marita & Konttinen, Jari. 2016. Osaaminen ja kasvu. Ehdotus yliopistojen rahoitusmallin tarkistamiseksi vuodesta 2017 lähtien. Elinkeinoelämän keskusliiton lausunto 18.1.2016.

Alastalo, Marja; Kunelius, Risto ja Muhonen, Reetta. 2014. Evidenssiä eliitille ja kansainvälistä huipputiedettä? Tutkimuksen vaikuttavuuden mielikuvastot tiedepolitiikan resursseina. Teoksessa Muhonen ja Puuska (toim.) Tutkimuksen kansallinen tehtävä. Tampere: Vastapaino, 119–149.

Belfiore, Eleonora. 2013. The ‘Rhetoric of Gloom’ v. the Discourse of Impact in the Humanities: Stuck in a Deadlock? Teoksessa Belfiore ja Upchurch (toim.). Humanities in the Twenty-first Century: Beyond Utility and Markets. Basingstoke: Palgrave.

Fricker, Miranda. 2007. Epistemic Injustice: Power and The Ethics of Knowing. Oxford: Oxford University Press.

Grahn-Laasonen, Sanni. 2015. Opetus- ja kulttuuriministeri Sanni Grahn-Laasosen avoin kirje yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen johdolle 27.10.2015. Opetus- ja kulttuuriministeriö.

Hakulinen, Auli & al. (2004): Iso suomen kielioppi. SKS:n toimituksia (SKST) 950. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Harakka, Timo. 2016. Mikään ei ole tuhoisampaa kuin toimelias tietämättömyys. Eduskuntapuhe koulutusvälikysymyksessä 6. huhtikuuta 2016.

Hautamäki, Antti ja Ståhle, Pirjo. 2012. Ristiriitainen tiedepolitiikkamme: Suuntana innovaatiot vai sivistys? Helsinki: Gaudeamus.

Heikkilä, Tuomas ja Niiniluoto, Ilkka. 2016. Humanistinen tutkimus on arvokasta ja hyödyllistä. Tieteessä tapahtuu, 34:6.

Kilpinen, Wolmari. 1842. Förslag till nya ordbildningar i Finskan. Helsingfors morgonblad 28. kesäkuuta 1842.

Kivistö, Sari ja Pihlström, Sami. 2016. Tutkimuksen vaikuttavuus, moninaisuus ja julkaisukäytännöt. Tieteessä tapahtuu 34:5, 3–10.

Kordelinin säätiö. 1918/2016. Alfred Kordelinin säätiön säännöt. Url: kordelin.fi/saannot

Mannila, Heikki. 2016. Puheenvuoro Helsingin yliopiston kanslerin järjestämässä seminaarissa Mihin tiedettä tarvitaan? 5.10.2016.

Nuorteva, Jussi. 2015. Humanistisen alan koulutuksen ja tutkimuksen rakenteellinen kehittäminen ja profilointi. Suomen yliopistot UNIFI ry: Strategia ja vaikuttavuushanke 2014–2015, loppuraportti 16.12.2015.

Nussbaum, Martha C. 2010. Not For Profit: Why Democracy Needs the Humanities. Princeton, NJ: Princeton University Press.

Ratkaisujen Suomi: Neuvottelutulos strategisesta hallitusohjelmasta. Valtioneuvosto, 27.5.2015.

Siikala, Anna-Leena. 2012. Itämerensuomalaisten mytologia. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

SKR. 1939/2012. Suomen Kulttuurirahaston säännöt. Url: skr.fi/sites/default/files/Saation%20saannot.pdf

Wihurin rahasto. 1942/2016. Jenny ja Antti Wihurin rahasto sr:n säännöt. Url: http://wihurinrahasto.fi/saatio/saannot/