Onko Alaskassa ilmastopakolaisia?

Mitä vaaditaan, että ihminen jättää kotinsa?

Melkein puolitoista vuotta sitten kirjoitin tekstin Onko ilmastopakolaisia? Ilmastopakolaisuus oli tuolloin, ja on nyt, hankala määritellä. Useammallakin tapaa:

Ilmastopakolaisuuden määrittely pitää sisällään helpomman ja vaikeamman väitteen: on helpompaa osoittaa, että kuivuus tai tulva ajaa ihmisiä pois kodeistaan kuin että tuo ilmiö olisi ihmisen aiheuttaman ilmastonmuutoksen seurausta.

Ympäristöpakolaisuuden määrittelyyn itseensäkin liittyy hankaluuksia ja aiheellista kritiikkiä. Esimerkiksi aavikoituvien alueiden reunalla on totutusti muutettu eestaas: aavikotuiminen itsessään ei myöskään ole ihan helppo määritellä.

Esimerkistä kävi Lähi-idän pitkä kuivuus, joka vaikuttaisi olleen yhtenä osasyyllisenä muun muassa Syyrian kriisin kärjistymiseen. Tässä tapauksessa on tietysti hankala puhua erityisesti ja tarkkarajaisesti ilmastopakolaisuudesta — jos väki olisikin kuivuuden vuoksi siirtynyt kaupunkeihin, pakolaisuuteen ajavat sota ja vaino.

Tulevaisuudessa kuivuuden, äärisäiden ja merenpinnan nousun arvellaan ajavan jopa miljoonia ihmisiä kodeistaan. Erityisesti merenpinnan nousu on asia, johon on vaikea sopeutua vaihtamatta maisemaa. Tutkimuksia ilmastopakolaisuudesta on itse asiassa ollut varsin vähän, koska koeasetelmien tekeminen on verrattaen hankalaa. Tähän tarkoitukseen on kuitenkin erinomainen laboratorio — Alaska.

Luoteis-Alaskassa, Beringinsalmen pohjoispuolella sijaitsevalla Luoteis-arktisella hallintoalueella asuu suurin piirtein Lapin maakunnan kokoisella alueella vain 7 000 asukasta. Noin puolet asuu hallintokaupunki Kotzebuessa, loput muutaman sadan asukkaan eristyneissä kylissä. Teitä on vähän, kulkeminen hoituu pienlentokoneilla, veneillä ja talvisin moottorikelkoilla.

Alue on hyvä ilmastopakolaisuuden tarkasteluun kahdesta syystä. Ensinnäkin Alaskan väestölaskennat ovat varsin hyviä ja kattavia. Muuttoliikettä vuodesta toiseen voi tarkastella luotettavasti ja säännönmukaisesti.

Toiseksi ilmastonmuutos on kouriintuntuva asia Alaskassa. Alaskan yliopiston globaalin muutoksen professori John Walsh erittelee seuraukset seuraavasti:
Ikirouta sulaa, meri on nykyisin 2-3 kuukautta pidempään avoimena kuin 1950-luvulla, ja tämä aiheuttaa tulvia ja eroosiota, joka uhkaa rakennuksia ja muuta infrastruktuuria. Perinteiset tavat hankkia ravintoa käyvät hankalammiksi. Villieläinkannat kärsivät muutoksista ja epävakaudesta. Toisaalta samaan aikaan meriyhteydet ovat helpottuneet ja kesäisin maayhteydet ovat monin paikoin pidempään ja luotettavammin käytössä.

Osa kylistä, kuten vajaan 400 asukkaan Kivalina ovat ilmasto-olojen aiheuttamien muutosten edessä erityisen haavoittuvia. Kylä sijaitsee alavalla saarella. Meren pidempi jäättömyys ja yleistyneet rannikkomyrskyt kuluttavat ikiroudasta sulanutta rantatöyrästä kovaa vauhtia. Raju myrsky saattaa siirtää rantaviivaa paikoin metrillä. Oikein raju myrsky on uhka koko yhteisölle, korkeampaan maastoon on seitsemän mailin matka. Yhdysvaltain armeijan arvion mukaan Kivalinasta tulee asumiskelvoton vuoteen 2025 mennessä. Eikä Kivalina ole ainoa.

Tässä on mainio mahdollisuus tutkia. Ilmastonmuutos on edennyt alueella jo pitkään, sen seuraukset uhkaavat kokonaisia yhteisöjä ja väestötiedot ovat kattavat. New Hampshiren yliopiston sosiologian professori Larry Hamilton on tehnyt tämän. Hän tarkasteli kaikkein uhanalaisimpia kyliä, verrattaen paljon vaarantuneita asutuksia ja paremmin muutosten kanssa pärjääviä ja tutki, onko niissä ollut vuosittain nettomuuttoa sisään tai ulos.

Tavallinen tapa muuttaa Alaskassa on ensin hallintoalueiden pikkukaupunkeihin, sieltä isompiin kuten Anchorageen tai Fairbanksiin. Alaskan väestökehitys poikkeaa kehittyneille länsimaille tyypillisestä kaavasta: kuolleisuus on matala mutta syntyvyys verraten korkea. Esimerkiksi Luoteis-arktisen hallintoalueen pääkaupungin Kotzebuen väkiluku onkin ollut nousussa, nettosisäänmuuttoa lähes joka vuonna.

Tutkimuksen pihvi? Ihmiset eivät muuta pois Kivalinasta eivätkä mistään muustakaan uhanalaisesta kylästä. Ulosmuuttopiikit joinakin vuosina joissakin kylissä selittyvät sillä, että joku merkittävä työnantaja on poistunut paikkakunnalta. Itse asiassa Hamiltonin mukaan nettoulosmuutto vaarantuneissa kylissä oli tilastollisesti merkitsevästi vähäisempää kuin vakaammissa kylissä.

Eli: niilläkään alueilla Alaskassa, joissa ilmastonmuutos uhkaa elämän ehtoja ihmiset eivät pötki ilmastosyistä pakoon. Alaskassa ei näytä olevan ilmastopakolaisuutta. Vielä.

Miksi ei? Vaikka luonto on luoteis-Alaskassa monella tapaa hyvin ankara, Alaska on kuitenkin osa Yhdysvaltoja. Syyriassa ja lähialueilla ilmastonmuutoksen mitä todennäköisimmin kiihdyttämä kuivuus ei synnyttänyt alueen konfliktia, vaan toimi kriisin polttoaineena alueella, jossa hallinto on hyvin epävakaata. Kivalinan kylän asukkailla ei ole tätä taakkaa.

Etnografisia dokumenttielokuvia ohjaava Sarah Betcher on kuvannut kuuden elokuvan Tied to the land -sarjassaan juuri Luoteis-arktisen Alaskan yhteisöjä. Toistuva teema paikallisten puheessa on se, kuinka kyky mukautua ja sopeutua määrittää koko yhteisön identiteettiä. Ilmaston muuttuminen huomataan ja tunnetaan nahoissa, mutta paikallisten elämäntapa ei ole museoitua. Se joustaa pitkään.

Nopeakin ilmastonmuutos on varmaankin liian hidas ajamaan ihmisiä kodeistaan ennen kuin on aivan pakko. Ilmastopakolaisuuden mekanismit, kuten aiemminkin on monesti todettu, ovat monimuotoisia. Hyvin harvaan asuttu rauhallinen Alaska on tässä suhteessa toista maata kuin tiheästi asutetut alueet esimerkiksi Lähi-Idässä, Etelä-Aasiassa tai Afrikassa.

Jos ja kun äkillinen myrsky, merenpinnan nousu tai vääjäämättä saarta mereen syövä eroosio lopulta tuhoavat Kivalinan, väki muuttaa. Alaskan tapauksessa paras ratkaisu olisi antaa paikallisille yhteisöille mahdollisimman suuri vapaus sopeutua omilla tavoillaan.

Walsh, Hamilton ja Betcher puhuivat helmikuussa Bostonissa AAAS-tiedeseuran vuosikongressissa.

Donald Trump ilmastonmuutoksen maailmassa

Nyt näyttää siltä, että Yhdysvaltain presidentiksi valittiin juuri ilmastonmuutoksen kieltäjä. Ainakin, jos Donald Trumpin omia puheita on uskominen.

Kaikkialla näitä vaaleja edeltäviä puheita toistellaan: muslimien maahantulokielto ja rekisteröinti, muuri Meksikon rajalle Meksikon piikkiin, kadonneet teollisuus- ja kaivostyöpaikat, Obamacaren tuhoaminen.

Mutta hallitusvastuu on populistin sudenkuoppa, sanoi Timo Soinikin (Suomen Kuvalehti 5/2010) aikoinaan. Koska Donald Trump on sanonut paljon kaikenlaista, kukaan ei oikein tiedä, miten hänen tulevaan politiikkaansa pitäisi suhtautua yksittäisten kysymysten kohdalla. Ajatus tai toive on, että joitakin sanomisia on syötävä. Moniaalla rauhoitellaan: ”Antaa miehen yrittää”. ”Voitonpuhe oli jo valtiomiesmäinen”. ”Katsotaan nyt”.

Trumpia markkinoidaan käytännön miehenä. Silti: kaikki Trumpin kampanjapuhe tuskin on puuta heinää. Menneisiin kulta-aikoihin ja syviin epäoikeudenmukaisuuden tuntemuksiin viittoillut kampanja lupasi antaa vuoron taas heille, jotka tunsivat jääneensä jälkeen. Pika-analyyseja vaaleista on paljon, kirjoja ja syvempiä tutkimuksia taatusti tulossa. Yhdysvaltain presidentti Donald Trump voi tarkoittaa monia eri asioita, ja valitettavasti osa uumoiltavista hänen ohjastamistaan tulevaisuuksista on yksinomaan synkkiä.

Vuosi 2016, todennäköisesti mittaushistorian lämpimin vuosi jälleen, lähenee loppuaan, ja Trumpin kootessa kabinettiaan ihmisen aiheuttama ilmastonmuutos etenee omia latujaan.

Huolestuneita puheenvuoroja vaalien jälkeen tuli. Kuudes sukupuutto -bestsellerin kirjoittaja Elizabeth Kolbert povasi planeetan tappiota, Tämä muuttaa kaiken -kirjoittaja ja aktivisti Naomi Klein puhui Tyynenmeren saarivaltioiden maailmanlopusta. Ilmastotieteilijä Michael Mann sanoi, että Pariisin kamppailulle tuli ”Game over”.

Tuleva Yhdysvaltain presidentti on sanonut muun muassa seuraavaa: Ilmastonmuutos on kiinalaisten huijaus. Ilmaston lämpeneminen on hevonpaskaa. Aion peruuttaa Pariisin ilmastosopimuksen.

Siinä sivussa hiilikaivokset avataan ja ympäristöviranomainen EPA hajotetaan tarpeettomana.

Mitä Trump tarkoittaa kansainväliselle ilmastopolitiikalle ja maailmanpolitiikalle? Miten Yhdysvaltain ilmastokeskustelua tulee ymmärtää. Professorit vastaavat alla.

PARIISI PÄREIKSI?

Vain muutama viikko ennen Trumpin valintaa astui voimaan Pariisin ilmastosopimus. Se ei sellaisenaan ole riittävä, mutta se on kehys. Eihän sopimus lupauksineen vielä saavuta edes omia 1,5–2 asteen tavoitteitaan, vaan nykyisellä kunnianhimolla se toteutuessaan voisi rajoittaa lämpenemisen tällä vuosisadalla 2,9–3,4 asteeseen.

Pariisin sopimus oli historiallinen, koska se asetti ensi kertaa edes jollakin tapaa kaikki sen 197 allekirjoittajaa samaan veneeseen ilmastonmuutoksen suhteen. Barack Obaman ja Kiinan presidentti Xi Jinpingin kädenpuristuksessa oli toivoa. Ilmastonmuutos alkaisi kansainvälisessä politiikassa pikku hiljaa lopulta olla yhteinen ongelma, kuten sen kaiken järjen mukaan pitäisi olla. Perustellusti yhteinen asia myllerryksien keskellä.

Pariisilla on eittämättä suuri symboliarvo: siellä iso porukka otti askeleen jo suurin piirtein tasatahtiin.

Voisiko Donald Trump pitää vaalipuheensa ja peruuttaa Yhdysvaltain osalta Pariisin ilmastosopimuksen?

— Yhdysvallat voi irtisanoutua sopimuksesta kolmen vuoden jälkeen sen hyväksymisestä, ja ero astuisi voimaan aikaisintaan vuoden siirtymäajan jälkeen, sanoo ympäristöoikeuden professori Kai Kokko.

Vaikka Pariisin sopimus edellyttääkin, että sen allekirjoittajat ovat ilmastonmuutoksen hillinnän ja sopeutumistoimien kanssa tosissaan, sopimukseen ei sisälly sanktiomekanismeja.

— Yhdysvaltain irrottautuminen Pariisin sopimuksesta söisi maan mainetta kansainvälisesti, ja yhden suurimmista kasvihuonekaasujen päästäjistä ero vaikuttaisi, mutta ei kaataisi Pariisin sopimuksen jatkoa ja toimeenpanoa, Kokko sanoo.

Pariisin ilmastosopimus ei siis kaatuisi Yhdysvaltain poisjääntiin. Yhdysvaltain osuus kasvihuonepäästöistä on 12 prosenttia, ja sopimus kattaa nykyisellään 69 prosenttia globaaleista kasvihuonepäästöistä. Pariisin sopimuksen oli katettava 55 prosenttia päästöistä tullakseen voimaan.

— Nyt Pariisin lupauksia tulisi konkretisoida ja lupauksia lunastaa, se olisi seuraava järkevä askel. On parempi reagoida ennemmin kuin myöhemmin..

Kansainvälisestä yhteistyöstä vetäytyminen, asia jolla Trump on flirttaillut usealla rintamalla, ei välttämättä auta maata.

— Yhdysvaltojen itsensä näkökulmasta Trumpin ilmastopolitiikan vastaisuus tarjoaa lähinnä huonoja vaihtoehtoja, Kokko sanoo.

Kokon mukaan Yhdysvallat heikentäisi lopulta omaa talouttaan. Uusiutuvat energiamuodot ja siirtymä jälkifossiiliseen maailmaan alkavat olla kansainvälisesti kilpailuvaltti. Jos valtio ei anna tilaa uudelle energiataloudelle, kotimarkkinat eivät kehity ja yritykset ovat vaarassa jäädä kansainvälisessä kilpailussa kelkasta.

Ilmastonmuutoksen aiheuttamia haittoja ei tarvitsisi edes ajatella. Kalifornia kärsii pitkästä kuivuudesta, myrskyt lisääntyvät ja alavat rannikot ovat merenpinnan nousun uhan alla.

— Ilmastonmuutos etenee, eikä asian kieltäminen muuta sitä, Kokko sanoo.

MITÄ YHDYSVALLOISSA TAPAHTUU?

”There is nothing which can better deserve your patronage than the promotion of Science and Literature. Knowledge is in every country the surest basis of public happiness. In one in which the measures of Government receive their impression so immediately from the sense of the Community as in ours it is proportionably essential”

George Washington, tammikuun kahdeksantena 1790.

Yhdysvallat on maa, jonka perustajilla oli varsin tieteellinen maailmankatsomus, ja se näkyy perustuslaissa ja itsenäisyysjulistuksessa.

Modernin luonnonsuojelunkin syntymaassa on kuitenkin kiistelty esimerkiksi liittovaltion omistamista luonnonsuojelualueista — siitä ovatko ne puuttumista osavaltioiden itsemääräämisoikeuteen vai tarpeellinen suojeluteko — aina 1800-luvun lopusta lähtien.

Tämäkin kiista kulkee tyypillisen voimakkaasti kaksipuoluejärjestelmän jakolinjoja myöden. Demokraatit puolustavat liittovaltion maita, republikaanit vastustavat.

Republikaanien nykymaine on tieteenvastainen, ei vähiten puolueeseen pesiytyneen ilmastodenialismin vuoksi. Aina asia ei ole ollut näin. Kansallisen Tiedeakatemian perustanut Abraham Lincoln oli republikaani, samoin tieteen ja ympäristön ystävänä tunnettu Teddy Roosevelt. Milloin meno alkoi muuttua?

— 1960- ja 1970-luvuilla Yhdysvalloissa kehitettiin kunnianhimoinen moderni ympäristöhallinto. Ronald Reaganin huima vaalivoitto Jimmy Carterista vuonna 1980 oli yhtäältä vastareaktio tähän, sanoo Yhdysvaltain tutkimuksen professori Mikko Saikku.

Reaganin astuessa valtaan ympäristölainsäädäntöä koeteltiin toden teolla. Hän asetti ympäristöasioille yleisesti vihamielisen James G. Wattin sisäministeriksi ja Anne M. Gorsuchin ympäristöhallintoelin EPA:n johtoon leikkaamaan tämän määrärahoja, pukkeja kaalimaan vartijoiksi.

Silti esimerkiksi kansainväliset ilmastoneuvottelut lähtivät käyntiin republikaanien valtakaudella ja aktiivisella avustuksella. Ronald Reaganin kaudella luotiin pohjia ja George H. W. Bushin presidenttikaudella vuonna 1992 perustettiin YK:n ilmastokonventti UNFCCC.

Samankaltainen hyökkäys tapahtui kaksi vuosikymmentä myöhemmin, kun George W. Bushista tuli presidentti. Tuolloin muun muassa NASAn PR-osastolle nimitettiin surullisenkuuluisasti Bushin kampanjassa työskennellyt harjoittelija George Deutsch, joka pyrki estämään ilmastotutkija James Hansenin esiintymisiä ”liberaalissa mediassa” ja vaikuttamaan muun muassa siihen, voiko NASA tutkimusverkkosivuillaan lausua, että Big Bang olisi fakta. Deutschin mielestä kyseessä oli mielipide.

— Bushin aikaan käytiin kyllä itse asiassa vilkasta keskustelua ympäristöasioiden merkityksestä Yhdysvalloissa. World Trade Centerin terrori-iskut keskeyttivät sen debatin, Saikku sanoo.

Miksi ympäristökeskustelu on nykyisin sekä polarisoitunutta että Yhdysvaltain kaksipuoluejärjestelmässä erityisesti puoluekannan mukaan jakaantunutta? Ympäristö kuuluu vasemmistoliberaalille agendalle, ja ympäristöpolitiikka nähdään varsin tiukasti vain ympäristöasiana. Republikaanivinkkelistä talous on ensisijaista.

Silti Yhdysvallat on maa, jossa ilmastonmuutoksen vaikutukset näkyvät jo nyt äärevissä sääilmiöissä, myrskyissä ja vaikkapa Kaliforniaa piinaavassa kuivuudessa. Florida on uhan alla, kun merenpinta nousee.

— Hurrikaani Katrina synnytti eräänlaisen vastaliikkeen. Sen yhteydessä ilmastonmuutoksen aiheuttamista sään ääri-ilmiöistä puhuttiin hetken yli puoluerajojen, Saikku sanoo.

Mutta yleisesti viime vuosikymmeninä ympäristönsuojelun on nähty erityisesti republikaanipiireissä olevan pois talouskasvusta. Trumpinkin kampanjassa työpaikkojen ja kasvun nimissä käveltiin ympäristön yli.

Yhdysvalloissa kauppakamariosastolla kielletään tyypillisesti ihmisen aiheuttama ilmastonmuutos tai ainakin sen uhka. Saikku muistuttaa, että tässä on iso ero Eurooppaan. Vaikka ympäristö ja talous tavataan usein rapakon tälläkin puolen panna toistensa kiistakumppaneiksi, täällä vakavasti otettavat poliitikot eivät juuri kiellä luonnontieteellistä näyttöä ilmastonmuutoksesta.

MITEN TRUMP VAIKUTTAA MAAILMANPOLITIIKKAAN?

Yhdysvaltain presidentillä on paljon ulkopoliittista valtaa, ja suurvallalla paljon sanottavaa.

— Suurin kansainvälisen politiikan kysymys Trumpin valinnassa on ilmastopolitiikka, sanoo maailmanpolitiikan professori Heikki Patomäki.

Pariisin sopimusta pitää kasassa yhtäältä ilmastonmuutoksen uhka, toisaalta kansainvälinen paine. Ensimmäistä Trump ei näytä tunnustavan, joten jäljelle jää toinen. Ja painetta on jo tullut: Kiina, entinen ilmastoluokan paha poika, on vannottanut Yhdysvaltoja pysymään sovitussa.

(Ja se salaliittoasia: Kiinan neuvottelija päätyi Marrakeshin ilmastokokouksessa sanomaan ääneen, että ilmastonmuutos ei ole heidän keksimänsä huijaus.)

Patomäen mukaan kansainvälinen ilmastoyhteistyö voisi kaivata uutta lähestymistapaa. Pariisin sopimuksen takana on työläs ja pitkä prosessi, jossa lähes 200 valtiota istuu samaan pöytään ja pyrkii yhteisymmärrykseen.

— Pariisin sopimusta ei tarvitse tietenkään hylätä, mutta jonkinlainen halukkaiden maiden liittouma voisi sopia ilmastonmuutoksen tehokkaampaan torjuntaan tarvittavista keinoista.

Nämä tehosteet olisivat yhdistelmä veroja ja kieltoja. Kieltämättä yhdistelmä, joka ei jenkkirepublikaaneille olisi helppo nieltävä.

— Kaikkein vaarallisimmat kasvihuonekaasut pitäisi kieltää kokonaan, kuten freoneja korvaavien HFC-yhdisteiden tapauksessa ollaan jo tekemässä. Muuten hiili- ja muut kasvihuonepäästöt voitaisiin saada veron alaiseksi, ja hiiliveroalueen ulkopuolisille tuotteille asetettaisiin hiilitullit.

Patomäki on mukana keskustelussa, jossa globaalin hiiliveron järjestelyä pohditaan. Tavoitteissa on lähivuosina tuottaa sopimusluonnos. Mutta miksi tarvittaisiin maailmanlaajuinen verojärjestelmä?

— Käytännöt, jossa valtiot maksavat omista verotuloistaan ilmastokassaan perustuvat vapaaehtoisuuteen ja niihin liittyy suuri kiista oikeudenmukaisesta taakanjaosta. Hiilivero kohdistuisi tasapuolisesti.

Suunnittelu ei kuitenkaan ole helppoa. Veron täytyisi kattaa sekä energian tuotannon että kulutuksen. Sen pitäisi ottaa huomioon laskelmat tulonjakovaikutuksista — ilmasto-oikeudenmukaisuuden lisäksi sen olisi pyrittävä yhteiskuntaluokkien väliseen oikeudenmukaisuuteen.

— Vero olisi päästökauppaa kattavampi ja parempi. Päästökauppajärjestelmään liittyy isoja ongelmia, ilmakehän yksityistäminen, kiintiöiden jakaminen, se että päästökauppa ikään kuin oikeuttaa päästöt. Se jolla on halua ja varaa voi saastuttaa enemmän, Patomäki sanoo.

Hiilitullit puolestaan olisivat vastoin maailman kauppajärjestö WTO:n säännöstöä, mutta kiertotie voisi olla.

— Jos on kyse poikkeuksellisen elintärkeistä syistä, vapaakaupan periaatteita voidaan kiertää.

Vapaakauppa muuten on ollut Trumpin hampaissa sekin. Esimerkiksi Trans-tyynimerinen vapaakauppasopimus TPP on Trumpin ensi tilassa kaadettavien listalla.

— Vapaakauppajärjestelmään liittyvä liberalismi taitaa tuottaa trumpeja tarkoittamattaan. Globalisaatio luo kansallista tyytymättömyyttä, ja siihen Trumpin kampanjakin nojasi. Tämä on voimakkaasti sisäänrakennettu periaate siinä systeemissä.

— Vapaakaupan purkamisessa on isoja riskejä, jos tilalle ei synny uusia kansainvälisen yhteistyön periaatteita. Mutta nyt kun kansainvälinen yhteisö voi olla muutenkin WTO:n periaatteiden avaamisen edessä, tätä tilannetta soisi käytettävän rakentaviin tarkoitusperiin, kuten tiukan globaalin ilmastopolitiikan luomiseen, Patomäki sanoo.

TRUMP & KUMPP.

”Rakastan ympäristön lämpenemistä!”

Myron Ebell Forbes-lehden kolumnissaan vuonna 2008.

Ilmastonmuutos on Yhdysvalloissa ideologiaa, politiikkaa ja vastakkainasettelua. Ideologioissa ja politiikassa ei tietenkään sinänsä mitään pahaa ole. Ilmastopolitiikassakin olisi kylliksi sijaa vasemmiston ja oikeiston, liberaalien ja konservatiivien, autoritäärien ja anti-sellaisten ynnä muidenkin poliittisten pukarien väännölle. Siis sen jälkeen, kun luonnontieteellinen tieto tarjoaa jonkinlaisen yhteisen pohjan planetaariselle uhka-arviolle.

Onko Trumpin valinnan jälkeen odotettavissa samankaltainen poliittinen hyökkäys ympäristöä kohtaan kuin Reaganin ja Bush nuoremman valinnan jälkeen? Saikun mielestä tämä on hyvinkin mahdollista.

Tulevan presidentti Trumpin kaikista ministerinimityksistä ei ole vielä varmaa tietoa. Ympäristöviranomaisen EPA:n johtoon on uumoiltu muun muassa tunnettua ilmastodenialistilobbari Myron Ebelliä. Ebell johtaa tällä hetkellä Trumpin nimittämänä siirtymää Obaman EPA:sta Trumpin EPA:an.

Ebell oli taannoin mukana järjestämässä republikaanien sisäistä vallanvaihtoa, kun vuoden 2010 edustajainhuonevaaleissa pyrittiin syrjäyttämään ilmastolainsäädäntöä tukeneita edustajia, tunnetuimpana Etelä-Carolinan Bob Inglis.

Donald Trump ei vaikuta ideologiselta johtajalta. Bisnesmaailmaan hänellä on hyvät yhteydet, aivan kuten Reaganilla ja Bushillakin. Monesti on korostettu hänen pragmaattisuuttaan, niin hyvässä kuin pahassakin. Olisiko Trump presidentti, joka voisi kuunnella hyviä perusteita ja muuttaa mieltään niiden mukaan?

— Trumpin lähipiirissä kyllä on ideologeja, jotka haluavat esimerkiksi valtion roolin kutistamista minimaaliseksi. Ympäristösuojelu ei tapaa sopia siihen kuvioon. Kun republikaanien valtaapitävät ottivat kampanjan aikana Trumpiin etäisyyttä, hän joutui solmimaan yhteyksiä puolueen hyvin vanhoilliseen ja uskonnolliseen siipeen, Saikku sanoo.

Tilanne olisi voinut olla toinenkin.

— Ajattelen, että Trump tavallaan on poliitikkona kuin avoin astia, hän olisi voinut tehdä toisissa olosuhteissa vihreitäkin diilejä. Hänen lähipiirissään on hyvin vähän maltillisia, niin sanottuja ”sivistysporvareita”. Siirtymä puolueessa on ollut niin hurja, etten tiedä, mahtuisiko Reagan enää puolueeseen.

Trumpin varsin ristiriitaisista poliitikoista koostuva kabinetti pystyy ohjaamaan asioita Yhdysvalloissa mahdollisesti hyvinkin uusille urille. Mutta maa on sentään liittovaltio. Isot osavaltiot ovat kuitenkin merkittäviä toimijoita yksinkin, isompia kuin monet valtiot. Esimerkiksi Kalifornian ja New Yorkin osavaltioiden ilmastopolitiikka on jo nyt kunnianhimoista, eikä Trumpin valinta estä osavaltioiden omaa tahtoa puuttua asiaan. Eihän?

— Osavaltioilla on tosiaan paljon valtaa, ja monet isot osavaltiot tukevat tiukkoja ilmastotoimia.

Kalifornian ja New Yorkin kokoiset osavaltiot eivät taloudellisestikaan ole pikkutekijöitä.

— Yksi uhka kuitenkin tässäkin on. Trump saa presidenttinä nimittää korkeimpaan oikeuteen uuden tuomarin alkuvuodesta menehtyneen konservatiivisen tuomari Antonin Scalian tilalle. Jos korkeimmassa oikeudessa on konservatiivienemmistö, esimerkiksi tiukkoja päästörajoituksia voidaan periaatteessa pyrkiä kieltämään liittovaltion taholta perustuslain vastaisena, Mikko Saikku sanoo.

Korkeimman oikeuden nimitysten ohella republikaaneilla on kädessään herttareeti.

— Nyt republikaaneilla on vielä enemmistö koko kongressissa, sekä senaatissa että edustajainhuoneessa. Jos he saavat koneistonsa kuntoon ja selviävät sisäisistä erimielisyyksistä, ympäristölainsäädäntöä voi kohdata ennennäkemätön hyökkäys.

Demokratian kannalta tilanne voi olla hankala. Trumpia äänesti 27 prosenttia äänioikeutetuista, joten mandaatti ei ole vuorenvahva. Toisaalta republikaanien sisäiset riidat kampanjan aikana ja nyt kolminkertainen valta-asema saattavat johtaa tilanteeseen, jossa hyvin pieni klikki pystyy päättämään isoista asioista.

Analyysia ja epäilyjä Yhdysvaltain demokratian tilasta esitettiin muun muassa tässä kiintoisassa tutkimuksessa vuonna 2014.

MITÄ TRUMP TARKOITTAA ILMASTOLLE?

Trumpin valinta Yhdysvaltain presidentiksi voi hyvinkin olla suuri isku Pariisin ilmastosopimukselle ja sitä kautta ekosysteemien ja yhteiskuntien vakaudelle tulevaisuudessa. Siitä ei pääse mihinkään.

Hyppy Obamasta Trumpiin on ilmastoasioista suurehko. Spekulaatioita on ilmassa ja aika näyttää.

Kaikki hiilikaivokset eivät Yhdysvaltoihin palaa, ja se on hyvä uutinen. Markkinat eivät sitä mahdollista. Ylipäätään hiiliteollisuuden tukeminen maksaisi Yhdysvalloille paljon ja ylenmääräisen kivihiilen tuominen markkinoille puolestaan laskisi entisestään jo valmiiksi alhaista markkinahintaa.

Hyvän uutisen perään huono. Clean Power Actin, Trumpin leikkauslistalla sekin, peruminen olisi jo yksin iso isku Yhdysvaltain päästötavoitteille.

Ja toinen. Ei riitä, jos Trump ei toteutakaan kaikkia lupauksiaan. Hän ei saisi lisätä hiiliteollisuutta yhtään. Katastrofaalisen ilmastonmuutoksen estämiseksi uusia hiilikaivoksia, öljykenttiä ja kaasuputkia ei saisi rakentaa enää ainuttakaan.

Ei edes vähemmän, vaan 0.

Puhuttava on myös median vastuusta.

Marraskuun 22. päivä Trump puhui ilmastonmuutoksesta New York Timesille. Keskustelun käsikirjoitus löytyy täältä.

Median huomio kiinnittyi Trumpin kommenttiin ihmistoiminnan ja ilmastonmuutoksen suhteesta:

”I think right now… well, I think there is some connectivity. There is some, something.”

Puhe kuitenkin jatkui:

”It depends on how much. It also depends on how much it’s going to cost our companies. You have to understand, our companies are noncompetitive right now.”

ja

“That’s becoming more and more of the reason. Because a lot of these countries that we do business with, they make deals with our president, or whoever, and then they don’t adhere to the deals, you know that. And it’s much less expensive for their companies to produce products. So I’m going to be studying that very hard, and I think I have a very big voice in it. And I think my voice is listened to, especially by people that don’t believe in it. And we’ll let you know.”

Trump puhui ilmastonmuutoksesta ja samaan syssyyn menetetyistä tehtaista. Hän asetti jälleen ilmastonmuutoksen hillinnän ja talouden vastakkain. Hän viittaa edelleen Climategateen ja esittää epäilyksiä tiedettä kohtaan. Eikä ainoastaan epäilyksiä, vaan hän sanoo, että moni fiksu ihminen on tieteen kanssa eri mieltä. Tutkimustieto ja valistunut mielipide eivät ole yhteismitallisia, mutta tulevaa presidenttiä tämä ei tunnu haittaavan. Tuliko media huijatuksi?

Se, että poliittiset vallankäyttäjät kiistävät ihmisen aiheuttaman ilmastonmuutoksen ideologisista syistä on itse asiassa aika iso yhteiskunnallinen kysymys. Oxford English Dictionary valitsi viime viikolla vuoden 2016 uudeksi sanaksi ”post-truth”, ”totuudenjälkeinen”. Adjektiivi merkitsee sanakirjamääritelmänsä mukaan olosuhteita, joissa objektiiviset faktat ovat julkisen mielipiteen määräytymisessä vähemmän vaikutusvaltaisia kuin tunteisiin tai uskomuksiin vetoaminen.

Ei siis ole kyse totuuden tai tieteen katoamisesta eikä valehtelun yleistymisestä, vaan olosuhteista, joissa ”näin nämä asiat koetaan” menee läpi. Jos totuudenjälkeisestä ajasta haluaa puhua, kannattanee ajattella, ettemme ole siirtyneet pois auvoisesta totuuden ajasta vaan että ajassamme on joitakin trendejä ja tyypillisyyksiä, joista tilanne johtuu. New York Timesin haastattelu kannattaa lukea vielä tämä määritelmä huomioon ottaen.

Esimerkiksi Helsingin Sanomat kirjoittaa Trumpin pyörtäneen ilmastopuheensa, mutta sitä hän ei kyllä tehnyt. Totuudenjälkeisyys ei ehkä ole hyvä sana, mutta jos se jotakin tarkoittaa, niin sitä että moiset puheet menevät läpi.

Vanha kunnon kirjoittajaohje sanoo: näytä, älä selitä. Nytkin pitäisi katsoa mitä Trump tekee, ei mitä hän sanoo. Semminkin, kun hän nyt tuntuu puhuvan paljon kaikenlaista.

Samaan aikaan, kun Trump ”kääntää takkinsa ilmastonmuutoksen suhteen”, hän aikoo nimittää ilmastonmuutoksen kieltävän Etelä-Carolinan kuvernööri Nikki Haleyn YK-lähettilääkseen.

Uusi Attorney General, Alabaman senaattori Jeff Sessions on pitkän linjan ilmastonmuutoksen kieltäjä.

CIA:n uuden johtajan Mike Pompeon sanotaan olevan läheisissä väleissä Kochin veljeksiin, ilmastodenialismia rahoittaviin öljymiljardööreihin. Hänen kantansa ovat edustaneet fossiiliteollisuuden etuja.

Turvallisuusneuvonantaja, kenraali evp Michael Flynn on asettunut vastahankaan asevoimien yleisen kannan kanssa. Jenkkiarmeija on nimittäin pitänyt ilmastonmuutosta merkittävänä turvallisuusuhkana.

Päästrategiksi on nimitetty laitaoikeistolaisen alt-right-liikkeen äänitorvena tunnetun Breitbart Newsin Steve Bannon. Rasistisien ja misogynistisien kantojensa lisäksi hän suhtautuu vihamielisesti ilmastotieteeseen. (Kabinettivalinnoista esimerkiksi täällä.)

Neuvonantajansa Bob Walkerin mukaan Trump aikoo viedä NASAn ilmastoasioita tutkivalta Earth System divisionilta rahoituksen, ja käyttää rahat pikemminkin avaruustutkimukseen.

Jos ei hirvittäisi, näin kovan luokan eskapismi voisi huvittaa.

Vastaus: Roudan mysteereistä

Sain Yliopisto-lehden Ilmasto muuttaa kaiken -palstasta palautetta. Tätä ei tapahdu kauhean usein, ja perusteltuun palautteeseen on tarpeen vastata. Kriittinen kommenttipuheenvuoro julkaistiin lehden numerossa Y/08/16, ja siinä Kilpisjärven biologisen aseman johtaja, professori Antero Järvinen vastaa lehden Y/06/16 ilmastopalstaan. Järvisen teksti menee näin:

Roudassa ei uinu mysteerejä

Luonnossa ei ole mysteerejä, ei edes Jamalin niemimaan roudassa (ks. ”Roudassa uinuu mysteeri”, Yliopisto 6/2016). Siperian pernaruttoepidemia on ajoittain toistuva luonnollinen ilmiö. Sateisena kesänä 2016 tämä nisäkkäiden tartuntatauti tappoi Jamalilla noin 2000 poroa. Suurin tunnettu epidemia koettiin 1900-luvun alussa, jolloin elettiin arktisen luonnon kylmää ilmastovaihetta. Tuolloin Siperiassa kuoli yli miljoona poroa! Jääkauden jälkeen arktinen alue on selvinnyt useista lämpimistä jaksoista. Esimerkiksi noin 7000 vuotta sitten arktista merijäätä ei ollut kesällä lainkaan. Viime vuosikymmeninä arktinen alue on lämmennyt pääasiassa talvikaudella. Pernaruttoa esiintyy kesäisin. Joka kesä ikiroudan pinnalla oleva aktiivikerros, jossa kasvit ja eläimet elävät, sulaa ihan normaalisti.

Venäjän tiedeakatemian kasvi- ja eläinekologian instituutin johtajan Vladimir Bogdanovin mukaan kesyporojen ylilaidunnus on tärkeä ruttoa levittävä tekijä. Pernaruttobakteeri kuuluu maaperän eliöstöön. Ylilaidunnus rikkoo maaperän ja edistää ruton leviämistä, kun kovien sateiden jälkeen pitkään piilossa olleet itiöt aktivoituvat ja kun eläimet sen jälkeen laiduntavat kuivuudessa lähellä toisiaan. Jamalilla on 700000 poroa, kun laidunten kantokyky on korkeintaan 150000 eläintä. Tunturi-Lapissa porojen yliluku on samaa suuruusluokkaa. Sekä Jamalilla että Lapissa ylilaidunnus on aiheuttanut suurta tuhoa arktisille luonnonkasveille ja -eläimille.

Lehdessä jossitellaan ja luodaan kauhukuvia muillakin luonnollisilla ilmiöillä kuten soista vapautuvalla metaanilla. Uusien tutkimusten mukaan metaania syövien bakteerien ansiosta arktiset suot, jotka syntyivät vasta jääkauden jälkeen, pikemminkin sitovat kuin vapauttavat metaania lämpiminä aikoina. Bakteerit siis toimivat hillitsevänä takaisinkytkentämekanismina. Jos näin ei olisi, me emme olisi täällä tänään.

Antero Järvinen, Kilpisjärven biologisen aseman johtaja

Järvisen kirjoitus perustunee osin väärinymmärrykseen, sillä olemme monista asioista varsin samaa mieltä.

Juttu meni lehdessä näin:

Roudassa uinuu mysteeri

Siperiassa puhkesi 1940-luvulta periytynyt pernarutto. Suurin uhka on silti se, että ikiroudan sulaminen saattaa kiihdyttää ilmastonmuutosta.

Joka kesä jäästä paljastuu uutisaihetta. Tänä suvena ei äimistelty jättikraattereita, vaan säikähdettiin Grönlannin jäänalisia ydinjätteitä ja Jamalin niemimaalla Siperiassa puhjennutta pernaruttoa. Tauti on vaatinut jo joidenkin ihmisten ja lukuisten porojen henget.

Pernaruttoitiöiden arvellaan ilmaantuneen 1940-luvulla kuolleen poron sulaneesta ruhosta. Jäiseen maahan on hankala kaivaa syvää kuoppaa.

Jäätyneessä, hapettomassa maaperässä uinuu runsaasti vanhoja mikrobeja, joista monen olemus ja ominaisuudet ovat vielä arvoitus. Sen huomasi mikrobiologian dosentti Jenni Hultman tutkiessaan muutama vuosi sitten Alaskan ikiroudasta kairattuja näytteitä. Hän löysi aiemmin tuntemattomien arkeonien DNA:ta ja viitteitä niiden aktiivisuudesta. Mikrobit olivat peräisin reilun kymmenen tuhannen vuoden takaa.

— Ikiroudassa on paljon tieteelle uusia mikrobeja. Muutama vuosi sitten venäläistutkijat löysivät kymmeniä tuhansia vuosia vanhan tuntemattoman jättiläisviruksen Siperiasta.

Silti mikrobiologian tutkijaa kiinnostaa taudinaiheuttajia enemmän se, kuinka paljon sulavan ikiroudan mikrobit kiihdyttävät ilmastonmuutosta entisestään.

— Sulavasta ikiroudasta voi syntyä olosuhteita, joissa mikrobit tuottavat erityisen paljon voimakkaita kasvihuonekaasuja, kuten metaania ja typpioksiduulia.

Jos ikirouta-alueelle syntyy märkiä soita, arktis alkaa tuottaa valtavasti kasvihuonekaasuja. Pohjoiseen ikiroutaan on sitoutunut enemmän hiiltä kuin koko maailman metsiin, ja arvioiden mukaan jopa 80 prosenttia alueen pintakerroksesta on vaarassa sulaa vuosisadan loppuun mennessä.

Ilmastonmuutosta ennakoiva tutkimustieto pohjoisista metsistä ja soista lämpenevässä maailmassa kaipaakin tuekseen Hultmanin ja hänen kollegoittensa analyysia ikiroudan tutuista ja tuntemattomista mikrobeista.

Tekstini ”Roudassa uinuu mysteeri” ei missään nimessä kiellä tai pyri kieltämään pernaruttoepidemioiden luonnollisuutta tai toistuvuutta. Päinvastoin asia tehdään varsin kirjaimellisesti selväksi ja samalla piikitellään hieman (lähes) jokakesäisille uutisspektaakkeleille. Kesät ovat Siperiassakin talvia lämpimämpiä ja kesällä routa sulaa. Olen professori Järvisen kanssa luonnollisesti yhtä mieltä siitäkin, ettei pernarutossa totta vie ole mitään ihmeellistä.

Myöskään teksti ei syytä säätiloja tai globaalia keskilämpötilaa pernarutosta sinänsä.

Pernarutto ohjaa pohtimaan jutun asiaa, joka itse asiassa käsittelee arktisen maaperän mikrobeita paljon yleisemmällä tasolla. Ja juuri tähän, ei suinkaan pernaruttoon tai mihinkään muuhunkaan taudinaiheuttajaan, tekstissä viitataan ”mysteerinä”.

Niin, se ”mysteeri”. Mietin tuota jo kirjoittaessani, mutta ajattelin, että Yliopisto-lehden kontekstissa käy selväksi, ettei ole kyse selittämättömästä tai salaperäisestä tai jostakin ”luonnottomasta”. Siinä mielessä luonnossa ei tosiaankaan uinu mysteereitä. Sen sijaan luonnossakin on epävarmuuksia ja tuntemattomuuksia, toistaiseksi salaisuuksia, joka on yksi mysteerin määritelmistä.

Mistä siis on puhe? Se mysteeri, johon tekstissä viittaan ei ole pernarutto, vaan se sama epävarmuus, johon Järvinen itse puheenvuorossaan viittaa sanoen:

”Uusien tutkimusten mukaan metaania syövien bakteerien ansiosta arktiset suot, jotka syntyivät vasta jääkauden jälkeen, pikemminkin sitovat kuin vapauttavat metaania lämpiminä aikoina. Bakteerit siis toimivat hillitsevänä takaisinkytkentämekanismina. Jos näin ei olisi, me emme olisi täällä tänään.”

Asia on kuitenkin selvä: arktiset suot ovat holoseenin ajan merkittäviä hiilinieluja. Boreaalisen ja subarktisen alueen soihin on varastoitunut lähes 500 petagrammaa hiiltä.

Silti ikirouta-alueella sulaviin soihin liittyy epävarmuuksia, erityisesti lyhyellä aikavälillä. Ja ymmärrän kyllä luonnontieteilijän näkökulman: lyhyen aikavälin vaihtelut voidaan kuitata anomalioina ja pitkällä aikajaksoilla tarkasteltaessa asiat tuppaavat tasoittumaan.

Nykyhetkessä lyhyen aikavälin tapahtumat vain ovat merkittäviä. Juttu, printtilehden tilallisista rajoitteista johtuen ei ehkä alleviivaa kylliksi sitä ajatusta, joka oli kyseinen ”mysteeri”. Lyhyttä tekstiä varten on haastateltu mikrobiologian dosentti Jenni Hultmania, joka on tutkinut ikiroudan mikrobeita muun muassa Alaskassa. Hultmanin haastattelun journalistinen ”pointti” ei ole pernarutto, vaan aivan muut mikrobit – yhtäältä se seikka, että ikiroudan mikrobisto on merkittäviltä osin tuntematonta ja se, että kiinnostavampia ovat ne mikrobit, jotka ovat ilmastonmuutoksen takaisinkytkentöjen kannalta kiinnostavia. Roudassa uinuva mysteeri on epävarmuus siitä, minkälaiseksi sulavan arktiksen tulevaisuus muotoutuu.

Professori Järvisen kritiikki tekstiä kohtaan on kohdallista siinä, että lehdessä julkaistu juttu tarkastelee asiaa kieltämättä hieman voimakkaammin kalpatenkäymisen näkökulmasta. ”Jos” sisältää myös toisen puolen, ja ilmastonmuutoksen käynnistämät negatiiviset palautekytkennät saattavat joissakin olosuhteissa osoittautua voimakkaiksi. Ei siis liene mahdotonta sekään, että arktisissa ekosysteemeissä voi syntyä suhteellisen nopeasti sellaisikin olosuhteita, jotka toimivat hiilinieluina.

Ajatus siis on, että soiden mikrobiologia on yksi seikka, joka tulee ottaa huomioon kun pyritään ennakoimaan ihmisen aiheuttaman ilmaston lämpenemisen johdosta yhä enemmän sulavan arktiksen tulevaisuutta, muun muassa mallintamalla. Ilmastomallit ottavat huomioon lisääntyneen ilmakehän hiilidioksidin aikaansaaman lisäyksen arktisen alueen kasvustoon, mutta metaanin osalta työtä on vielä tehtävissä. Näiden prosessien tarkempi tutkiminen on hyvin kiinnostavaa ja itse asiassa oli tämän artikkelin aihe. Silti, kuten oheinen kuva osoittaa, arktisen alueen lämpenemisen suhteen lämpenemisen ja lisääntyneen hiilidioksidin aikaansaama biomassan lisäys tuottaa IPCC:n 8.5 (business as usual) ja 2.6 (voimakkaat päästövähennykset) –skenaarioissa merkityksellisellä aikavälillä pienemmän hiilinielun kuin maaperästä aiheutuvat päästöt ovat.

Quartz %d

Abbott, Jones et al. 2016 Biomass offsets little or none of permafrost carbon release from soils, streams, and wildfire: an expert assessment.

Samassa asiantuntija-arvioinnissa tunnistetaan ikirouta-alueen tulevaisuuden kannalta keskeisiksi epävarmuuskohdiksi vesitasapainon kehittymisen, kasvillisuuden distribuution ja ikiroudan häviämisen arvioinnin. Tässäkin tilanteessa kynnysarvojen paikallistaminen on hankalaa: paperi arvioi paleodataan perustuen, että jossakin neljän ja kymmenen asteen arktisen alueen lämpenemisen välillä saattaa olla kynnys, jonka jälkeen positiiviset, ilmastoa edelleen lämmittävät takaisinkytkennät käynnistyvät.

Arktisen lämpeneminen tuskin on sen kaltainen aikapommi, jona se usein mediassa esitetään. Toisaalta hyvin suuresta osasta arktista aluetta on hyvin vähän havaintodataa, joten erilaisten takaisinkytkentämekanismien tutkiminen ja niiden todennäköisyyden arviointi on arvokasta ja epävarmuutta lievittävää. Tutkimus ja sitä seuraava monitieteinen keskustelu voi auttaa varmistamaan sitäkin, missä mittakaavassa ja aikataulussa arktisista soista olisi hiilinieluksi.

Asia, jonka Järvinen ansiokkaasti nostaa tekstissään esille on puolestaan toinen asia: tunturiluonnon ylilaidunnus. Hän onkin ollut asian tiimoilta esillä niin Lapin Kansassa kuin Helsingin Sanomissakin viime aikoina, ja hyvä niin. Lyhyt tekstini viittasi porotalouteen ylimalkaan, mutta ei tosiaan käsitellyt aihetta lainkaan. Tunturiluonnon kannalta avoin keskustelu siitä on hyvin tervetullutta.

Kiitän lämpimästi professori Järvistä kommenteista. Erityisesti halusin vastata hänen puheenvuoroonsa, koska Järvinen syyttää minua ja lehteämme ”jossittelusta” ja ”kauhukuvien luomisesta”. Suhtaudun tähän vakavasti, koska uskon että ilmastonmuutoksen suhteen uhkakuvien liioittelu ja väärien kytkentöjen tekeminen on hyvin haitallista — aivan kuten on ilmastonmuutoksen syiden ja seurausten vähättelykin. Perusteltu kritiikki, joka syyttää kauhukuvien luomisesta on aina peiliinkatsomisen paikka. Ilmastokeskustelu ei kaipaa ylimääräistä pelottelua.

***

Vielä kenties hieman harmillinen lisähuomio. Valitettavasti aikani ei riitä blogin kirjoittamiseen haluamallani tahdilla: tästä syystä myös kommentointi on täällä suljettu. Minulle voi lähettää sähköpostia osoitteeseen mikko.pelttari@helsinki.fi.

Päin mäntyä? Metsätalous ja ilmastonmuutos

Fossiilisten polttoaineiden käyttäminen on muinaisen hiilen lisäämistä kiertoon, ilmakehään, meriin, nykyaikana. Siksi fossiilisen energian korvaaminen tällä hetkellä kasvavalla biomassalla mahdollisimman paljon ja mahdollisuuksien mukaan vaikuttaa hyvältä idealta.

Ei haittaa sekään, että puubiomassaa poltettaessa tuotettu energia tuottaa enemmän hiilidioksidipäästöjä kuin sama energia tuotettuna vaikkapa öljyllä. Sehän on vain väliaikaista. Puu kaadetaan ja käytetään, hiili vapautuu ilmakehään, mutta tilalle istutettu puu kasvaa ja sitoo hiilen uudelleen itseensä.

Yksinkertainen peruskaava jättää tärkeitä seikkoja huomiotta. Siksi haastattelin kesän Yliopisto-lehden Ilmasto muuttaa kaiken -palstalle liiketaloudellisen metsäekonomian professori Lauri Valstaa.

Valsta julkaisi aiemmin keväällä SYKEn tutkijoiden Sampo Soimakallion ja Laura Saikun & tutkija Kim Pingoudin kanssa artikkelin Climate change mitigation challenge for wood utilization — the case of Finland Environmental Science and Technology -lehdessä.

Metsän hiilineutraalius ja metsätalouden periaatteellinen tasapaino ovat eittämättä kelpo ideoita. Erityisesti meille taigalaisille. Suomessa riittää puita ja perinteisesti ajatellaan, että meillä piisaa myös taitoa pitää metsämaa elinkelpoisena ja puutalous kestävänä. Siksi ”the case of Finland” on tärkeä. Ajatus metsätalouden siunauksellisuuteen kun kaikesta huolimatta usein vaikuttaa hieman yksioikoiselta.

Juha Sipilän hallituksen biotalous-kärkihanke on nostanut keskustelun jälleen pintaan, siis niin että me mediassakin olemme havahtuneet. On syntynyt hieman meluakin, mikä lienee tilanteessa, jossa EU:kin pohtii metsädirektiiviään varsin hyvä. Tutkimusta metsätalouden ilmastovaikutuksista on kyllä tehty pitkään.

Aktiivinen ilmastobloggari Ari Jokimäki on kerännyt ilmastotiedeblogiinsa muun muassa artikkeleita, jotka käsittelevät bioenergiaan liittyvän maankäytön kasvihuonepäästöjä ja bioenergian potentiaalia käsitteleviä linkkejä.

Biotalous on iskusana. Se saa sisältönsä juuri nyt, ja kannattaa olla tarkkana siinä, mitä sanan antaa syödä.

Suomen Kuvalehden toimittaja Aurora Rämö kirjoitti tuossa keväällä erinomaisen tekstin bioenergian poliittisesta kuumaperunaisuudesta (SK 17/2016). Kannattaa lukea, sillä se taustoittaa VTT:llä tehtyjen tutkimusten ympärillä kuplineita kuohuja. Tutkimusten, jotka osaltaan osoittivat sen, mistä monet tutkijat ovat yhtä mieltä (eivät kaikki): puun käytön lisääminen saattaa jopa pahentaa ilmasto-ongelmia lyhyellä aikavälillä. Professori Olli Tahvonen sanoi YLElle uskoa puun ilmastosiunauksellisuuteen ”itsepetokseksi”.

Eli: kannattaa keskustella aiheesta, koska kaikki poliitikot ja tutkijat eivät soittele asiassa samoja säveliä. Kasvihuonepäästöjen vähentäminen on kuitenkin tavoite, johon pyrkiminen tulee tehdä tutkimustiedon eikä mielikuvien ja toiveiden varassa.

Seuraavassa juttutuokiosta professori Lauri  Valstan kanssa hieman pidemmin kuin Yliopisto-lehdessä.

***

Valsta on pyrkinyt muun muassa Suomen akatemian rahoittamassa ECOSUS -hankkeessa tarkastelemaan metsätaloutta hieman uudesta näkökulmasta, eli katsomaan miten perinteinen markkinapohjainen arvoketju —  puun arvo lisääntyy, kun sitä jalostetaan tai kun se korjataan metsästä yms. — voisi toimia rinnallaan toisenlaisia arvoketjuja tai oikeammin tässä tapauksessa jo arvoverkkoja. Nämä muut arvoverkot voisivat olla tavanomaisen mallin ulkopuolisia mutta silti merkityksellisiä, kuten esimerkiksi (tai erityisesti) ilmastoon tai biodiversiteettiin liittyviä.

Valsta on ollut mukana myös toisessa hankkeessa, joka tarkastelee metsätalouden ilmastovaikutuksia vielä laajemmin, aina aerosolituotantoon asti.

Miten Valsta summaisi tuntemuksensa tästä tuoreesta suomalaisen metsäsektorin ilmastovaikutuksia käsitelleestä tutkimuksesta?

— Se oli yllätys lopulta, se lopputulos. Minulla oli kuvitelma, että ilman muuta päästäisiin lopulta positiiviseen ilmastovaikutukseen puun käytössä. Ja tavallaan se säilyykin, kun katsotaan jotain yksittäisiä tuotteita kuten esimerkiksi talon rakentamisessa käytettävää sahatavaraa. Pitkäaikaisessa käytössä ilmastovaikutus säilyy suotuisana.

Silti:

— Jos katsotaan nykyistä metsäsektoria kokonaisuutena, joka käsittää siis metsätalouden ja metsäteollisuuden, niin ehkä tosiaan vähän yllättäen osoittautui, että ei se ole fossiilista vaihtoehtoa paljoa parempi, kun tarkastellaan lyhyempää aikaväliä.

Lyhyempi aikataulu voisi olla 30, 50 tai satakin vuotta. Lähivuosikymmenet ovat tässä tapauksessa varteenotettava tarkasteluaika, vaikka tietenkin hiilen kiertoja voi ja kannattaa tarkastella myös kaukaisemmilla skaaloilla. Kuitenkin ilmastopolitiikan ensi käden tavoitteena — ja tietysti ilmastonmuutoksen hillinnän onnistumisen ehtona — on hiilen pitäminen pois ilmakehästä juuri nyt eli hiilipäästöjen vähentäminen mahdollisimman nopeasti ja mahdollisimman paljon. Valsta lukee madonlukuja sille, että tässä tilanteessa kannattaisi sitten lisätä puunkäyttöä, ainakaan nykyisellä tuotantorakenteella.

— Metsäsektori käyttää puuta monella eli tavoilla ja joissakin sen osissa vaikutukset ilmastoonkin ovat ihan hyviä, mutta joissain taas ei. Esimerkiksi paperinvalmistus ja vastaavanlainen teollisuus kuluttaa kuitenkin paljon energiaa. Ja vaikka energia olisikin biopohjaista eikä fossiilista, niin silti tulee hiilipäästöjä. Epäilen, että sektorin teollisuudessa voisi olla energiatehokkuudessa parannettavaa, koska puuenergian suhteen ei ole ajateltu että pitäisi olla niin tarkkaavainen.

Nykyisellä puunkäytöllämme puolet tai jopa vähän yli kaikesta metsästä tulevasta biomassasta menee energiaksi metsäsektorin prosessien takia. Tähän lukuun ei kuulu puhtaasti lämpökäyttöön käytetty puuenergia, vaan ainoastaan teollisiin prosesseihin kuluva energia.

— Tietysti on hyvä, että kyseessä on puuenergia eikä fossiilinen, mutta kun tarpeen saada nopeita päästövähennyksiä, yhtälö ei toimi. Biopohjainenkin hiilidioksidi on yhtä haitallista. Se ei muuta tilannetta.

Energiantuotannossakaan kaikki biomassa ei ole tasapäistä. Valstan mukaan on muun muassa otettava lukuun se, lahoaisiko biomassa luonnostaankin, jos se jätettäisiin metsään kuten esimerkiksi osa hakkuutähteistä.

— Tällöin on tietysti ihan fiksua polttaa ne jätteet, kun hiilidioksidi vapautuisi ilmoille joka tapauksessa ja polttamalla saadaan energiahyöty. Näitä pitäisi käyttää mahdollisimman paljon, mutta näillä nopeasti hajoavilla hakkuutähteillä ei millään pystytä täyttämään bioenergialle asetettuja tavoitteita.

Seuraavana on vuorossa kantojen ja kasvavan puun käyttö polttamiseen. Se ei ole ilmastonmuutoksen kannalta hirveän edullista.

— Hiilitonni puuta tuottaa vähemmän energiaa kuin hiilitonni kivihiiltä tai öljyä. Ero on joitakin kymmeniä prosentteja.

Liikennepolttoaineiden valmistaminen biomassasta taas on prosessi, johon hukkautuu sivussa energiaa.

— Vaikka olisikin mukavaa korvata bensiiniä, niin voisi olla kuitenkin toistaiseksi järkevämpää polttaa puuta lämmöksi ja käyttää liikenteessä fossiilisia kuin toisin päin. UPM:n mäntyöljypohjainen uusi tuote voi olla aivan hyvä tuote.

Valsta oli pari vuotta sitten tekemässä VTT:lle tutkimusta, jossa markkinavaikutuksineen pohdittiin puun käyttämistä liikenteessä. Tulokset eivät olleet hyviä, ja mallinnuksen seurauksina oli kivihiilen ja turpeen energiakäytön lisäämistä. Ilmastollisesti kestämätöntä.

Kerrataan vielä. Puunkäyttö voi siis olla monin paikoin hyvinkin fiksua, mutta kokonaisuuden tarkastelu paljastaa harmillisen viestin. Puun käytön lisääminen ei pelasta meitä ilmastonmuutokselta.

Ilmastopolitiikassa voi äkkiseltään johtaa harhaan se, että puun polttoa ei ilmastosopimuksen pohjana olleissa laskelmissa ole otettu mukaan päästöihin. Ympäristöministeri Tiilikainenkin perusteli taannoin metsäbioenergian hiilineutraaliutta IPCC:n laskelmilla. Vaikka ilmastopaneeli ei otakaan puuta hiilen lähteenä huomioon, sitä ei kuitenkaan ole unohdettu. Puu kuitataan nielujen puolella, eikä sitä ole tietenkään järkeä laskea kahteen kertaan. Tiilikaisen kommentti oli kontekstista irrotettu, joko ajatuksellinen kömmähdys tai puolitotuus, joka tapauksessa sekä harmillinen että haitallinen.

Puun etuja fossiilisiin nähden ei kukaan kiellä. Yksinkertaisimmin siis sitä, että puu nyt on uusiutuva luonnonvara. Puun hyöty säilyy tuleville sukupolville, eikä puu resurssina ole tulevilta sukupolvilta pois.

Ongelma on aikavälikysymys. Valstan ja Soimakallion tutkimuksessa suomalaisella metsäsektorilla sata vuottakaan ei ollut riittävän pitkä aikaväli ilmastohaittojen korvaamiseen — hiili tulisi sidotuksi vasta joskus toisella vuosisadalla. Sata vuotta taas nykyisten hiilipäästöjen ja ilmastonmuutoksen yhä hankalampien ja ennakoimattomampien seurausten maailmassa on liian pitkä aika. Tältä kannalta puun käyttö, erityisesti laajamittainen energiakäyttö, voi olla suoraviivaisesti tulevien sukupolvien elinmahdollisuuksia heikentävä tapa toimia.

— Kansainvälissä tutkimuksissa eri aikaväleillä voidaan saada eri tuloksia. Lämpimien maiden metsätaloudessa, jossa puun kiertoaika voi olla 20–25 vuotta — tropiikissa vieläkin lyhyempi — niin nämä kierrothan menevät jo ilmastopolitiikan järkeväksi katsomiin aikajaksoihin. Jos 50 vuoden sisään voidaan saada useampiakin puun kiertoja, niin silloin puunkäytön hyödyt alkavat jo kertyä ja tilanne muuttuu edulliseksi ilmastonkin kannalta.

Suomessa puun kiertoaika on lyhyimmillään 40–50 vuotta, ja ilmasto-aikataulu on siihen nähden aivan liian tiukka.

Aina kuitenkin jotakin positiivista! On myös tapoja saada selkeitä hyötyjä fossiilisten polttoaineiden korvaamisesta biomassalla.

— Rakentaminen on yksi selkeä tapa. Energiasyöppöjen betonin, teräksen ja alumiinin korvaaminen mahdollisuuksien mukaan. En ole sitä mieltä, että puu olisi rakentamisessa parasta aina ja kaikkialla, vaan mielestäni on tilanteita jolloin on vain fiksumpaa käyttää kiveä ja metallia, mutta on paljon paikkoja joissa puun käyttöä voidaan lisätä.

— Toinen paikka puun käytön lisäämiselle on pakkausmateriaalit, joilla korvattaisiin styroksia ja muovia, järkevästi käytettynä. Kolmanneksi uudet biopohjaiset komposiittimateriaalit, jotka voivat olla hyvin pitkäikäisiä ja hyödyllisiä. Kuusi- ja koivukuidut ja vastaavat ovat varmaankin tulevaisuudessa hyviä puuvillan ja synteettisten materiaalien korvaajia, kunhan niiden valmistusprosessit saadaan vielä ympäristöystävällisemmiksi, ja siinä ollaan menty eteenpäin. Metsäteollisuus on kuitenkin niin suuren mittaluokan toimintaa, että luulisin että Suomi voisi tulevaisuudessa tuottaa kaikki maailman vaatteet, jos siihen mentäisiin, Valsta sanoo.

Vielä bioenergiakeskustelun poliittisuudesta: miten moinen näkyy Helsingin yliopiston professorin näkökulmasta. Ovatko poliittinen keskustelu ja tutkimus kulkeneet käsi kädessä?

— Jo pari vuotta sitten yliopistolla ja Työ- ja elinkeinoministeriöllä oli vähän erimielisyyksiä ja jotkut tutkijat ovat siitä kärsineetkin, mutta meille yliopistolaisille se ei ole niin ollut ongelma. Täällä saa olla istä mieltä mitä on asioista.

Kansainvälisesti metäsn käytön hiilineutraalius on iso ongelma. Yhdysvaltain senaatti hyväksyi juuri lain, jossa todettiin että ympäristöviranomainen EPAn tulee jatkossa suhtautua metsien käyttöön hillineutraalisti.

— Laki perustui metsätutkijoiden lausumaan, joka oli mielestäni erittäin varomaton teko, jossa annettiin tuki vaaralliselle ajatukselle. Tiedän, että siellä oli paljon professoreita, jotka eivät allekirjoittaneet lausumaa. Kysymys on sielläkin todella kuuma.

Vaarana on sekin, että laki sinetöi yhden totuuden, koska tutkimus edistyy ja ei välttämättä kunnioita lakeja ja poliitikkoja.

— Ei Suomessakaan ole varmaan nähty kaikkea. Ilmastopaneelin viimeisimmän raportin aikaan syntyi jo hieman sanomista.

— Niihin aikoihin Stora Enson ruotsalainen toimitusjohtaja esitteli yrityksensä strategiaa ja sieltä puuttui bioenergia kokonaan. Miksi niin? Hän sanoi, että se on niin poliittisesti ohjattua toimintaa, että se ei ole kestävää liiketoimintaa. Minusta se oli ihan terve reaktio, etä buumi on nyt poliittisten intohimojen synnyttämää.

***

Ja toden totta puu on ajateltua monipuolisempi otus myös hyötykäytössä. Tutkijat ovat asian päällä. Otetaan tuorein julkisuudessa ollut esimerkki: Yleisradio haastatteli 1.6. professori Reijo Lappalaista Itä-Suomen yliopistosta aiheesta. Otsikko kertoo jo asian ytimen: puun käyttö on murroksessa ja puu on materiaali, josta on moneksi. Vähän kuin uusiutuva öljy. Tutkimusta tehdään suomalaisissa yliopistoissa paljon, myös Helsingissä (esim. IONCELL).

Pää kylmänä siis. Jos puun avulla voi toistaa öljyn kanssa tehtyjä virheitä, pitää katsoa että näin ei käy. Biodiversiteetistä ja metsätaloudesta lisää myöhemmin, monimuotoisuus kun on toinen kipukohta ilmastovaikutusten ohella.

Lauri Valsta ja Brent Matthies julkaisivat aiemmin tänä vuonna artikkelin, jossa he tarkastelevat eri puulajien optimaalista suhdetta ilmastonmuutoksen hillinnän kannalta.

Brent Matthiesin väitös (20.5.2016) on myös aiheen kannalta kiinnostava.

Ilkka Hanski (1953-2016)

2000x666px_ilkkahanski

Jos tämä juttu nyt ei olekaan ilmasto-aiheinen, liippaa se riittävän läheltä.

Ja jos nyt en olekaan henkilönpalvojatyyppiä, niin eilen edesmennyt akateemikko, ekologi Ilkka Hanski teki vaikutuksen.

Viime syksynä akateemikoksi nimitetty Hanski oli näin tiedetoimittajan näkökulmasta harvinaislaatuinen ihminen. Kansainvälisesti kiistatta menestynyt tutkija, kokonaan uuden tieteenalan (metapopulaatiotutkimus jatkuu Viikissä kyllä) perustaja, laajasti sivistynyt professori, joka kävi yhteiskunnallista keskustelua, kirjoitti populaaristi ja hyvin ja piti tieteen arvoja esillä.

Ja tietysti väsymätön metsien, luonnon, elämän ja monimuotoisuuden puolustaja. Siihen liittyy henkilökohtaisemman tason kunnioitukseni: hän seisoi luonnon puolella koko arvovallallaan, ja arvovaltaa kyllä riitti.

Minkäänlaiseen muistokirjoitukseen minulla ei ole rahkeita. En muuten edes koskaan haastatellut Hanskia kasvotusten — jonkun kerran sähköpostitse tai puhelimitse kysyin jotakin. Kirjoitustensa, joidenkin luentojen ja muiden yhteyksien kautta Hanski oli läsnä. Jälleen se on asia, jota en osaa surra niinkään menneisyyden kuin tulevaisuuden menetyksenä. Päässä kun on monta juttuideaa, joihin olisi ollut hyvä saada Ilkka Hanski haastateltavaksi.

Tuolla kuvassa on muuten täpläverkkoperhonen, metapopulaatioteorian mallilaji. Hanskin ryhmän tutkimukset lajin parissa ovat tuoneet paljon uutta tietoa populaatiodynamiikasta ja lajinsuojelusta.

Pari poimintaa.

Yliopisto-lehdessä vuonna 2000 Hanski pohti elämän tarkoitusta:

Eettinen näkemykseni on, että kaikilla elävillä olioilla on oikeus olemassaoloon. Yhtenä ihmistä koskettavana perusteena voisi pitää ihmisen sukulaisuutta kaiken muun luonnon kanssa.

Ja Yliopistossa viime syksynä (Y/08/15):

– Priorisoimme talouden päivänpolttavia kriisejä luonnon ja pitkän aikavälin kehityksen kustannuksella. Samalla omankin lajimme menestymisen edellytykset huonontuvat.

Ex-työtoveri Claudian tekemä video:

Helsingin yliopiston Ihme elämä -tiedeteeman sivuilla taannoin:

Hanskin mukaan globaalille markkinataloudelle ei ole tällä hetkellä vakavasti otettavaa vaihtoehtoa, mutta sellainen pitäisi nopeasti löytää. Hän tarjoaa aihetta talous-, yhteiskunta- ja humanistisen alan tutkijoille. Olisi löydettävä tie kohti sellaista vakaata taloutta, joka ei olisi riippuvainen jatkuvasta kasvusta.

– Nyt ratkaisuna on ylikansallinen kontrolli, joka pyrkii säätelemään maailman markkinoita. En tiedä riittääkö se vai onko kontrolli koko ajan askeleen jäljessä. En tiedä, minkälainen vallankumous tarvittaisiin, ja mihin meidän siinä pitäisi pyrkiä. Talouden vakaus on kuitenkin ehdoton edellytys sille, että ympäristöongelmia voidaan ryhtyä vakavasti ratkaisemaan, Hanski pohtii.

Zurichiin Helsingin yliopistosta siirtynyt evoluutiobiologi Tuomas Aivelo muistelee Tiede-lehden blogissaan Hanskin esimerkkiä ja merkitystä.

Ilkan erinäisten saavutusten kunniaksi tiedekunta tietenkin järjesti tunnollisesti kuohuviinitilaisuuksia, jotta tiedeyhteisö pääsi juhlimaan tapahtunutta asiaankuuluvasti. Ilkan kiitospuheissa näissä tilaisuuksissa toistui usein sama teema: miten hän kasvoi tutkijaksi ja miten Helsingin ekologian ja evoluutiobiologian tutkimus nousi kiistatta maailmanlaajuisesti huipulle. Tarinassa nämä kaksi kasvutarinaa kietoituivat aina läheisesti yhteen – eikä minulla ole mitään syytä epäillä etteikö niin olisi oikeasti asian laita ollutkin.

Tarinoissa keskeinen juonne oli 1970-luvulla opiskelleen ekologisukupolven palo päästä mukaan kansainväliseen tutkimuksen eturiviin, osallistua tieteellisiin debateihin ja verkostoitua ympäri maailman. Vaatia enemmän kuin se mitä on tarjolla helposti tässä lähellä. Tämä oli myös Ilkan mielestä tarinoiden keskeinen opetus: tutkimus vaatii elääkseen vuorovaikutusta ympäri maailman ja tutkijoilta osallistumista kansainväliseen tutkijayhteisöön.

En ole koskaan ymmärtänyt paremmin kuin tänään, mitä Ilkka tarkoitti. Enkä olisi ehkä nyt täällä, maailmalla, ellei Ilkka olisi kannustanut meitä tutkijanalkuja rohkeisiin seikkailuihin ja seuraamaan omaa innostusta.

Suomen Luonnon Jouni Tikkanen kävi Hanskin puheilla alkuvuodesta:

Sanat ovat kielellisiä malleja. Siksi hän on pannut paljon energiaa sellaisten käsitteiden kehittelyyn kuin metapopulaatio, sukupuuttokynnys tai vaikkapa sukupuuttovelka.

Tutkimustensa pohjalta hän on voinut sitten julkisuudessa sanoa, että Etelä-Suomen metsistä 10 prosenttia pitää suojella, jotta Suomen metsäluonnon monimuotoisuus ei vähene. Tuota suku­puuttokynnystä kenenkään on paha kiistää, vaikka moni on kyllä päättänyt olla kuuntelematta.

Kuukausiliite haastatteli Hanskia vuonna 2008:

”On huikeaa ajatella, että Madagaskarin makilla on ollut isä ja äiti ja niillä isä ja äiti ja niillä jälleen isä ja äiti, aivan samoin kuin minulla. Ja että jossain vaiheessa makin ja minun sukulinjani yhtyvät. On kauhean viehättävä ajatus, että näin tosiaan on!”

Hanski puhuu melkein kiihkeästi.

”Ja että tuo yksilö, jossa nämä kaksi sukulinjaa yhtyvät, on elänyt täällä, maapallolla.”

”Se on ollut joku, sen on pakko olla ollut joku. Muuten meitä ei olisi olemassa.”

Ja sitten vielä Hanskin tiedepoliittinen testamentti, Kanava-lehden pääkirjoitus, josta on vaikea olla eri mieltä. Erityisesti tästä yhdestä lainauksesta, jossa Hanski sanoo hämmästyttävällä suoruudella kenties polttavimman tieteellisenkin kysymyksen, niin epämukava kuin se onkin.

Ympäristöasioihin perehtyneenä tutkijana en voi olla huomauttamatta, että pyrkimys talou­dellisen kasvun lisäämiseen tutkimustiedon avulla ja muilla keinoin johtaa lopulta umpikujaan, pahempaankin.

Koko ihmiskunnan suuriin ”ilkeisiin ongelmiin” on syytä lisätä talouden ja yhteiskunnan toiminnan riippuvuus jatkuvasta nopeasta talouskasvusta. Siitä seuraa monia ongelmia, mutta yksi jää usein huomaamatta: Suuri kasvunopeus dynaamisessa systeemissä, kuten globaalissa taloudessa, jossa on voimakkaita takaisinkytkentöjä, lisää epävakautta. Siitä me nyt kärsimme. Suomi on monin verroin vauraampi kuin 1970-luvulla ja silti pahemmassa taloudellisessa kriisissä kuin öljykriisien aikaan.

Valtavan tärkeä tutkimushaaste on selvittää ne edellytykset, joilla voidaan irtautua talouskasvun vaatimuksesta ja saavuttaa vakaa ja hallittu talous ja tulevaisuus, mitä melkein kaikki haluavat. ”Vihreä kasvu”, jos paino on sanalla kasvu, ei ole ratkaisu – olkoonkin, että vihreän kasvun puitteissa voidaan edistää toimia, joilla on myönteisiä vaikutuksia.

Hanskin tekstin olivat viimeksi omissa jutuissani taustalla tässä sukupuuttoja käsittelevässä artikkelissa (Y/01/16):

Mitä Ahvenanmaa opettaa? Mitä pienempi paikallispopulaation koko on, sitä todennäköisemmin se on vaarassa hävitä. Toiseksi sen, että mitä kauempana populaatio on muista saman lajin yhteisöistä, sitä isompi on katoamisvaara.

Jos et ole lukenut Hanskin kirjoja, suositteln tekemään niin. Esimerkiksi Viestejä saarilta on mainio kesälukemisto, ja monien ekologian alan käsitteiden ymmärtäminen auttaa aivan todella ymmärtämään monimuotoisuuden merkitystä. Tutkimusmatkoja saarille puolestaan ilmestyy Gaudeamukselta ensi syksynä. Sitä odotellessa.

***

Vielä lisähuomio.

Professoriliiton ja Tieteentekijöiden liiton viestintäpäällikkö Kirsti Sintonen ihmetteli twiiteissään, miten illan televisiouutisiin (MTV, YLE) mahtui tieto laulaja Riki Sorsan menehtymisestä, mutta ei mainintaa siitä, että yksi kaikkien aikojen menestyksekkäimmistä suomalaisista tieteentekijöistä on kuollut.

Huomion ei pidä kiinnittyä siihen, että Sorsa huomioitiin, vaan yleiseen tieteen ja tutkimuksen arvostukseen. Jos ”suuri yleisö” ei uskomattoman mielenkiintoisia ja teräviä tutkijoitamme tunne, niin ”suuri yleisö” ei suinkaan ole asiantilaan syypää. Tänä keväänä edesmenneet Anna-Leena Siikala ja Hanski olivat kenties akateemikkojemme tunnetuimmasta päästä.

Mitä voisimme tehdä kulttuurin muuttamiseksi? Hidastahan se on, mutta luulisi nykyisenkaltaisen tieteelle vihamielisen ilmapiirin synnyttämisen olevan vaikeampaa, jos kansa tuntisi paremmin tutkijansa ja tieteensä.

Muistakaamme siis Hanskia, Siikalaa ja etenkin heidän jäljissään kulkevia tieteentekijöitämme.

Tervetuloa antroposeeniin -podcast

Viime viikolla Radio Moreenin Totuusradiossa tuli kahden tunnin keskusteluohjelma antroposeeni-aiheista. Puhumassa oli paleobiologi Jussi T. Eronen, kirjallisuudentutkija Karoliina Lummaa ja maailmanpolitiikan tutkija Tero Toivanen. Kolmen alan tutkijat työskentelevät BIOS-tutkimusyksikössä. Minä larppasin toimittajaa.

Ohjelman kuvaus, summittaisesti totuudenmukainen oli tällainen:

Antroposeeni on geotieteissä ja ympäristötieteiden rajoilla puheenaihe, jota ei pääse pakoon. Työryhmä äänestyttänee maailman geologiliitolla loppuvuodesta, olemmeko siirtyneet jääkauden jälkeisestä mukavan lämpimästä, ihmisen oivasti hyödyntämästä ilmastovaiheesta holoseenista uuteen. Antroposeeniin.

Antropos merkitsee ihmistä, seenin taustalla oleva sana kainos uuden uutukaista. Antroposeeni on siis ”uusi ihmisen aika”, geologinen aikakausi jonka merkitsevänä, maailmaa muokkaavana tekijänä on ihminen.

Ihminen juu, me. Geologinen voima. Se, joka mullistaa hiilen kierron ja käynnistää räjähtävän nopean ilmaston lämpenemisen. Se, joka saa jäätiköt sulamaan ja merenpinnan nousemaan. Se, joka tuhoaa suuren osan ekosysteemeistä ja käynnistää kuudennen joukkosukupuuton. Se, joka on homogenoinut flooran ja faunan kuljettamalla lajeja ympäri maapalloa. Se, joka kuluttaa älyttömän osuuden biosfäärin primaarituotannosta.

Termin lanseerasi vuonna 2000 kemian nobelisti Paul Crutzen. Sittemmin sen ympärillä on kuohunut joka vuosi enemmän. Eikä toviin vielä hiljene. Tästä olisi paikka oppia.

Käsite karkailee eri suuntiin. Jotkut ajoittavat antroposeenin alkaneen ydinkokeiden yleistyessä 1950-luvulla. Toiset väittävät sen alkaneen Itä-Afrikassa yli kaksi miljoonaa vuotta sitten, kun nykyihmisen suku alkoi kehittyä. Määrittely voi olla paljastavaa, mutta monessa mielessä silti toissijaista. Antroposeeni nimittäin ajaa keskusteluihin, jotka voivat kertoa siitä, miten nykyjamaan on päädytty.

Se pakottaa kysymään, miten ihminen, antropos, määritellään. Minkälainen tarina sen ympärille keritään. Soppaan mahtuu vielä lusikoita.

Antroposeeni on hyödyllinen työkalu. Se sanoo, että ekosysteemien moninaiset alamaat eivät ole väliaikainen kriisi tai ihmisen kehitys- ja voittotaipaleiden valitettava ja ohimenevä alanootti. Antroposeeni on kokonaan uusi. Se sanoo myös, että ihminen ei ole laji muiden joukossa, eivätkä ihmislajin edesottamukset ole koskaan olleet erillään luonnosta.

Nyt tuolla ohjelma-arkistossa on nauhoite kuunneltavana.

Tästä aiheesta ajattelin kirjoitellakin jatkossa. Antroposeeni on aiheena hitaasti lähestyttävä, relevantteja kulmia kuitenkin on paljon. Blogin nimen voisi muuttaa: ihminen muuttaa kaiken…

ACTRIS Helsinkiin

Kun hakee Googlella ”Actris”, saa kuvahaun tuloksiksi väärinkirjoittajien suosikkinäyttelijöitä.

Se siitä.

Pienhiukkasia tutkiva ACTRIS on päättänyt sijoittaa päämajansa Helsinkiin, Kumpulan kampukselle. Ilmatieteen laitos ja Helsingin yliopisto koordinoivat 22 Euroopan maan toimintaa. Hesari uutisoi, että Helsinki on kipuamassa ilmastotutkimuksen huipulle. Tosi. Voisi kyllä sanoa, että Helsinki on jo siellä

Tämä ei varmasti ollut yllätys, Kumpula kun jo on hiilivoita ja kasvihuonekaasuja mittaroivan ICOSin keskuspaikka, ja akatemiaprofessori Markku Kulmala ryhmineen on kiistatta alansa huippua.

ACTRISin valinta tulla Helsinkiin on voitto tuleville hankkeille, muun muassa Markku Kulmalan pyrkimyksille laajentaa yhteistyötä Venäjälle ja Kiinaan. Samalla se tuonee turvaa maailmanluokan ilmastotutkimukselle — ICOS ja ACTRIS kun eivät ole tempoilevasta koulutuspolitiikasta ja kurjistavasta rahoituksesta riippuvaisia.

Vuodenvaihteen ilmastoväitöksiä Helsingin yliopistosta

Pikalistaus ilmastonmuutokseen läheisesti liittyvistä väitöksistä Helsingin yliopistosta. Mukana on muutama joulukuultakin.

Humanistinen tiedekunta, arkeologia 19.12. 2015.
Miikka Tallavaara. Humans under climate forcing: How climate change shaped hunter-gatherer population dynamics in Europe 30,000-4000 years ago.

”Jääkauden jälkeisessä Suomessa arkeologisiin radiohiiliajoituksiin perustuva väestökehitysrekonstruktio korreloi selvästi muinaisilmastoa kuvaavien aineistojen kanssa, mikä viittaa siihen, että ilmasto oli tärkeä metsästäjä-keräilijöiden pitkän aikavälin populaatiodynamiikkaa ohjaava tekijä.”

Maatalous-metsätieteellinen tiedekunta, metsätieteet, 10.12. 2015.
Juho Aalto. Boreaalisen mäntymetsän haihtuvien hiilivetyjen emissioiden ajallinen ja paikallinen vaihtelu.

”Tutkimuksissa havaittiin, että metsämännyllä on yksilöllistä vaihtelua emittoidussa terpenoidiseoksessa, millä on vaikutusta ilmakehän koostumukseen. Metsänpohjasta haihtuvilla hiilivedyillä on selvä vaikutus ekosysteemitason voihin.”

Matemaattis-luonnontieteellinen tiedekunta, geoinformatiikka, 17.12. 2015.
Binyam Tesfaw Hailu. Multi-scale assessment of land changes in Ethiopia understanding the impact of human activities on ecosystem services.

”(T)ämä väitöskirjatutkimus antaa näkökulmia monimittakaavaisen maankäytönmuutoksen vaikutusten ymmärtämiseksi ekosysteemipalveluihin ja luonnon monimuotoisuuteen. Tämän tutkimuksen tuloksia voidaan hyödyntää esimerkiksi voimakaan väestönkasvun alueilla, joissa tarvitaan tehokkaita menetelmiä luonnonvarojen hallintaan ja ympäristön suojeluun.”

Matemaattis-luonnontieteellinen tiedekunta, geologia ja paleoekologia 8.1.
Niina Kuosmanen. Drivers of regional and local boreal forest dynamics during the Holocene.

”Tilastollisten analyysien tulokset osoittavat, että ilmasto on merkittävin boreaalista kasvillisuutta säätelevä tekijä alueellisessa mittakaavassa. Paikallisella tasolla ilmaston merkitys jää vähäisemmäksi ja paikallisilla tekijöillä, kuten metsäpaloilla ja kasvupaikan ominaisuuksilla, on suurempi vaikutus kasvillisuuteen.”

Bio ja ympäristötieteellinen tiedekunta, kasvibiologia 5.2.
Maria Hällfors. Coming to terms with conservation under climate change: Using species distribution models and translocation trials for estimating the need and potential of assisted migration.

”In this thesis, assisted migration (AM) is suggested as the preferred term for the idea of translocating species threatened by climate change, and a concise definition that distinguishes it from other translocation practices is proposed.”

Yliopisto-lehdessä oli artikkeli avustetusta leviämisestä, siis Maria Hällforsin väitösaiheesta numerossa 6/2012. Hällforsia haastateltiin tuolloinkin. Sopeudu tai muuta tässä, valitettavasti vanhoilla, ulkoasultaan hieman käppäisillä sivuilla.

Tohtori Seuss Pariisissa

”Here in Paris we will decide on the very future of the planet”, lataa Ranskan presidentti Francois Hollande Pariisin ilmastokokouksen alkajaisiksi.

Kööpenhamina 2009. Hopenhagen. Kuuden vuoden takainen käy mielessä näinä aikoina, kun ilma on toivosta sakeana. Syystäkin.

Pariisin ilmastokokous on tähän asti lupauksia ja toiveita. Ensimmäisen päivän puheista niitä on vaikea erottaa edes toisistaan. ”One of the enemies we will be fighting at this conference is cynicism – the presumption that we can’t do anything about climate change”, sanoi jenkkipresidentti ja rauhannobelisti Barack Obama. ”We have never faced such a test. A political momentum like this may not come again”, linjasi Pariisissa YK:n pääsihteeri Ban Ki-Moon. Huomaattehan, miten odotukset kasvavat. Ja alkaa pelottaa.

Ja Köpis tulee mieleen. Kööpenhamina oli melkoista hypeä. Se osuva ja katkeransuloinen Hopenhagenkin taisi olla joku Siemensin ja Coca-Colan lanseerama slogan, toimiva kuin tuhat volttia. Tuolloin Obama paasasi kohottaen-laimentavaa me-muotoa käyttäen: ”We can act boldly and decisively, in the face of the common threat.” Kiinan Wen Jiabao julisti, että ”We will honor our word with real action!” Tanskan ilmasto- ja energiaministeri Connie Hedegaard alusti kotikokoustaan huikeilemalla: ”This is our chance. If we miss it, it could take years before we get a new and better one. If ever! Let’s open the door to the low-carbon age! Let’s get it done! Now!”

Menneitä mässäilyitä on helppoa lukea kyynisesti, kun tietää miten kävi. Toisaalta juhlapuheet jos mitkä ovat kehnoja tukia toivon kannattelijoiksi. Se on hyvä vinkki yleisemminkin elämässä muistettavaksi. Silti ”aitoa toivoa” oli ilmassa. Ilmastoratkaisu tuntui tuolloin järkevältä. Ja se Hedegaardin huhuilema aika vuosien päästä: se olisi varmaan nyt.

Nature-lehden sarjakuva on muuten hyvä & kepeä kertaus jo tapahtuneesta, ilmastoneuvotteluiden 25-vuotisesta historiasta.

Kuten tunnettua, Kööpenhamina ei mullistanut mitään. Se oli Ban Ki-Moonin sanoin ”olennainen alku”. Ilmastoneuvottelut ovat aina olleet alku jollekin paremmalle. ”Set the stage” kuuluu amerikankielinen sananparsi. Ennakkolupausten ja jälkikäteis-kompromissien välttelevä, yksi eteen, yksi taa -tanssi on diplomaattikieltä omimmillaan. Kööpenhaminan aikainen ilmasto- ja energiaministeri Hedegaard on muuten nykyisin Euroopan ilmastokomissaari. Hän totesi Durbanin kokouksen (tärkeitä UNFCC:n johdolla tehtyjä askeleita) jälkeen vuonna 2011, että kokous ”set the stage for the big deal in 2015”.

Big deal, todellakin. Panokset ovat kasvaneet. Tuntuu se tiukka ilmastoratkaisu nytkin järkevältä. 7 miljardia ihmistä tuli Kööpenhaminan jälkeen täyteen. Vuonna 2012 arktinen merijää oli pienimmillään, mahdollisesti tuhansiin vuosiin. Hiilidioksidipitoisuus ilmakehässä on ylittämässä 400 miljoonasosan tason (monet ympäristöjärjestöt pitävät riskirajana 350 ppm, joka tapauksessa vaarallisilla vesillä ollaan). 2014 oli mittaushistorian lämpimin vuosi ja El Niñon buustaama 2015 on ylittämässä sen, eikä ilman ikäviä seurauksia. World Meteorogical Organizationin WMOn analyysin mukaan 2011–2015 on oleva mittaushistorian lämpimin viisivuotiskausi. Jos kohta jokainen yksittäinen vuosi ei näin lämmin olisikaan, esimakua tulevaisuudesta on tarjolla vaikka yrittäisi ummistaa silmänsä.

Riskit ovat kerta kaikkiaan suuremmat.

Panokset ovat toki kasvaneet myös päättäjien silmissä. Kiina ja Yhdysvallat vaikuttavat olevan enemmän vakavissaan kuin ennen: yhteiset ilmastojuttelut, Kiinan kasvavat ympäristöhuolet ja niin edelleen. Pariisista voi ennakoida, että tuloksena on sekä pettymys että onnistuminen. Onnistuminen, koska maat ovat antaneet ennen Pariisia eri sisältöisiä takeita sille, kuinka paljon ne aikovat vähentää päästöjään. Kunnianhimo vaihtelee, mutta alhaalta-ylös-systeemi saa ison joukon mukaan. Nyt voi ajatella, että koko maailma on messissä. Onnistuminen myös siksi, että nämä lupaukset ovat uskottavia ja realistisia ja jopa helppoja saavuttaa. Hyvä pohjataso.

Epäonnistuminen, koska maiden lupaukset ovat aivan riittämättömiä ilmastonmuutoksen torjuntaan. Niiden mukaan ollaan menossa arvioiden mukaan kohti kolmen asteen lämpenemistä, mikä on jo melkoisen suuria riskejä sisältävä skenaario. Näistä lisää myöhemmin.

Samalla kun päätetään päästörajoituksista päätetään myös taloudesta, mutta aika vähän. Siinä samalla sinetöidään päätöksiä merenpinnan noususta, tulevista pakolaisuuksista ja konflikteista, meren tulevaisuudesta, ruoasta, Indonesian paloista. Aika paljosta.

Helsingin yliopiston tutkijoiden toiveita Pariisiin on täällä. Hyviä muistutuksia, kuten se, etteivät kyseessä ole vain hiilidioksidipäästöt, vaan kuten bio- ja ympäristötieteiden tiedekunnan Meri Ruppel ja Atte Korhola tuoreessa paperissaan huomauttavat: myös musta hiili eli noki on erityisesti pohjoisessa iso ilmastotekijä.

Ilmakehätieteilijä, kasvihuonekaasujen seurantajärjestelmä ICOSin Suomen johtaja ja akatemiaprofessori Timo Vesala sanoi Helsingin yliopiston tieteentekijöiden terveisissä paljon olennaista noin kansallisesta perspektiivistä:

‒ Ei pidä jäädä peesailemaan tai toistelemaan Suomen osuuden marginaalisuutta vaan näyttää neuvotteluissa moraalista esimerkkiä.

‒ Vihreään ilmastorahastoon pitää maksaa luvatusti eikä pienentää sitoumuksia esimerkiksi taloustilanteeseen vedoten.

‒ Asiantuntijoilla on paljon tuloksia ja sanottavaa esimerkiksi turpeen ja biomassan energiakäytöstä. Tutkijoiden ja muiden asiantuntijoiden kuuleminen olisikin tärkeää sen sijaan, että tehdään turpeen lisäkäyttöpäätöksen tapaisia, ilmaston kannalta lähes järjettömiä, puhtaasti poliittisista näkökohdista perusteltuja valintoja.

(Asiantuntijuuden suhteen on onni, että sentään Helsingistä johdettu Euroopan laajuinen ICOS-tutkimusinfrastruktuuri on erillään hallituksen leikkauspäätöksistä ja toistaiseksi taatulla rahoituksella)

***

Ja sitten on vielä Daesh, terrori ja sen vastainen sota. Daeshin nimiin tehdyt Pariisin kammottavat terrori-iskut varjostavat ilmastoneuvotteluitakin, kuten monesti on todettu. No, onpa hienojakin järjestelyitä kaikesta huolimatta, mutta ei se sama ole. Pelko terrorista estää kansanjoukkojen äänen kuulumisen, ja ilmastokokous ilman kansanjoukkoja on aika väsynyt ja turhauttava ajatus. Pelko ja raukkamainen terrorismi saivat erävoiton.

Pienellä reflektiolla terrorismin vastainen sota voisi toimia opettajana ilmastonmuutosta vastustavalle kamppailulle. Ensimmäisen nimissä on tingitty yksilönvapaudesta valvonnan ja turvallisuuden nimissä. Pommit ja pikaiset kostoretket ovat syventäneet synkkää kierrettä ja lannoittaneet ekstremismin elintilaa. Pian viimeistään voitaneen todeta,  ettei mennyt ihan kauhean hyvin. Samanlaisia selkärankareaktioita ei soisi tapahtuvan siirtymisessä ilmastoystävälliseen yhteiskuntaan. Epätasa-arvon kasvamisen riski on olemassa, kun taloutta ja yhteiskuntaa aletaan sorvata vähäpäästöisempään muottiin.

Ilmastokysymys kun ei ole enää ilmastokysymys siinä vaiheessa, kun sitä lähdetään ratkomaan. Tätä pitää teroittaa aina itsellekin. Niin kauan kuin ilmastonmuutoksen torjunta nähdään ympäristönsuojeluna, joka pitää tehdä laittamalla talousjärjestelmä uuteen uskoon, tilanne on aika hankala. Luvassa on taloudellinen, ideologinen ja poliittinen vääntö, ja ilmastopuheen pitäisi siinä sivussa brändäytyä muuksikin kuin ympäristöasiaksi. Mitä kauemmin välttämätöntä lykätään, sitä kauempana ollaan lifestyle-veivauksista ja leppoistamisista. Vähähiilinen maailma voi olla myös sosiaalisesti nykyistä oikeudenmukaisempi tai sitten älyttömästi entistä epätasa-arvoisempi. Ensimmäisen eteen on tehtävä pirusti työtä. Jälkimmäinen on hiipuvan talouskasvun maailmassa yhä helpompi kuvitella.

Yksi sosiaalisen ja ilmastollisen oikeudenmukaisuuden yhteyden ahkerimmista advokaateista, aktivisti-kirjailija-toimittaja Naomi Klein sanoi Suomen luonnon Jouni Tikkasen hienossa haastattelussa juuri ennen kokousta seuraavasti: ”Luulen, että minulla on toivoa, koska se on edelleen mahdollista. Eri asia olisi sanoa, että, Hei, me voitamme varmasti.”

Tykkäsin tuosta lausahduksesta, koska ihmiset tapaavat tykätä, kun kuulevat jotakin mitä itsekin ajattelevat.

Ei Pariisista voi oikein sanoa mitään etukäteen. En minä ainakaan.

Tämä blogikirjoitus lähinnä toimii pohjustuksena yhdelle omalle toiveelleni. Että Pariisin jälkeen ei voitaisi tehdä tällaisia sketsejä: Dr. Seuss in Copenhagen.

Onko ilmastopakolaisia?

Pakolaisuudesta on viime kuukaudet puhuttu luonnonvoimallisin käsittein. ”Hyökyaaltoja”, ”tulvia”, ”tsunameita” ”vyöryy” rajoillemme.  Epäilemättä hiilen lisääntyminen ilmakehässä voi panna liikkeelle äärevien sääilmiöiden lisäksi myös ihmisiä. Ei asia kuitenkaan ihan simppeli ole.

Lähi-Idän ja erityisesti Syyrian kriisit ajavat ihmisiä nyt lähiseutuja kauemmas, paremman puutteessa vaarallisen merimatkan Välimeren yli Euroopan tiukoille rajoille. Kun pakolaisuus on kasvanut on kiinnitetty, mediassakin muutamaan otteeseen, huomiota ilmastopakolaisuuden mahdollisuuteen tai ilmastollisiin syihin pakolaisuuden taustalla. Ilmastopakolaisuuteen kiinnitetään nyt paljon huomiota täällä Euroopassa, missä pakolaisten määrä on kasvussa.

Hyvä juttu Yleisradiolla oli tämä.

Ilmastopakolaisuus olisi siis, julkisessa puheessakin, sitä että ilmastolliset syyt ja erityisesti ihmisen aiheuttaman ilmaston lämpenemisen seuraukset ajavat ihmisiä evakkoon tai pakolaisuuteen. Evakolla tavataan tarkoittaa pakolaisuutta yhden valtion rajojen sisällä, termillä on melko lailla parempi kaiku kuin pakolaisuudella.

Ilmastopakolaisuuden määrittely pitää sisällään helpomman ja vaikeamman väitteen: on helpompaa osoittaa, että kuivuus tai tulva ajaa ihmisiä pois kodeistaan kuin että tuo ilmiö olisi ihmisen aiheuttaman ilmastonmuutoksen seurausta.

Ympäristöpakolaisuuden määrittelyyn itseensäkin liittyy hankaluuksia ja aiheellista kritiikkiä. Esimerkiksi aavikoituvien alueiden reunalla on totutusti muutettu eestaas: aavikotuiminen itsessään ei myöskään ole ihan helppo määritellä.

Ilmastopakolaisuuteen suhtaudutaan käsitteenä syystäkin varauksella. IPCC ei sitä tarkoin määrittele. Silti voidaan puhua hyvin haavoittuvuudesta ilmastonmuutosten edestä ja jo nyt nähtävistä seurauksista. Kevään Ilmasto muuttaa kaiken -tapahtumissa aiheesta puhuivat muun muassa IPCC:n jäsen professori Markku Kanninen ja Aleksanteri-instituutin tutkija Emma Hakala. Hakalan esitys käsittelee ilmastonmuutosta turvallisuusnäkökulmista ja Kannisen nimenomaan haavoittuvuutta.

Suorimmin ilmastomuuttajia syntynee sieltä, missä nouseva merenpinta vie elintilaa. IPCC:n arvion mukaan noin 70 miljoonaa ihmistä altistuu jossain määrin tällä hetkellä meren pinnan nousulle. Tilanne saattaa vaatia muuttamaan, mutta ei välttämättä johda ihmisiä pakenemaan ulkomaille.
Kun tutkitaan ilmastonmuutosta turvallisuusriskinä, kaksi huomioonotettavaa tekijää ovat haavoittuvuus ja altistuminen. Maailman ilmastohaavoittuvuusindeksi ottaa huomioon myös väestön määrän ja kasvun: haavoittuvimpia ollaan päiväntasaajan seuduilla Afrikassa ja Etelä-Aasiassa.
Markku Kannisen mukaan kehittyvissä maissa ilmastonmuutoksen kärjistämille olosuhteille altistuu jo satoja mijoonia ihmisiä.

Mutta otetaan esimerkiksi nyt Syyria.

Syyriassa oli ennen kansannousua ja sitä seurannutta monimutkaista ja -osapuolista sisällissotaa 22 miljoonaa ihmistä. Heistä noin neljä miljoonaa on paennut maan uskopuolelle ja jäljelle jääneistä 18 miljoonasta kolmannes, noin 6 miljoonaa on jättänyt kotinsa maan sisällä. 10 miljoonaa ihmistä on pois kodistaan. Syyrian kriisi on viheliäinen, valtava ja kammottava. Syitä sille on monia, ja yksi on ilmastollinen. Sitä on käsitelty hyvin muun muassa tässä maaliskuisessa PNAS-tiedelehden artikkelissa.

Ennen kuin kriisi eskaloitui vuonna 2011 alueella kärsittiin mittaushistorian vakavin kuivuus. Vuosien 2006 ja 2007 välisestä talvesta alkanut kolmivuotinen kuivuus johti vesivarojen ehtymiseen ja siitä johtuviin surkeisiin seurauksiin. Muuttoliike, maan sisäinen pakolaisuus alkoi tuosta: jopa puolitoista miljoonaa ihmistä muutti satojen menetyksen ja karjan kuolemien — monilla pien- ja keskisuurilla tiloilla sato oli lähes nollissa ja lähes kaikki karja kuoli — kaupunkeihin.

Syyrian kaupunkien köyhyyden lisääntymiseen vaikutti myös naapurimaasta Irakista tulleet pakolaiset, joista suurin osa saapui juuri pahimman kuivuuden aikaan, aikavälin loppuolella.. Heitä oli vuosina 2003–2007 arviolta 1,3–1,5 miljoonaa.

Ilmastonmuutos? Tutkijat pitävät ilmastonmuutosta todennäköisenä syynä kuivuudelle, se oli niin merkittävästi tavallista voimakkaampi.

Syyria oli useista syistä kuivuuden edessä haavoittuvainen: maatalouden ja ympäristönsuojelun käytännöt olivat kehnoja ja valtionhallinnosta ei ollut apua. Kuivuus iski koko voimallaan. Tämä kriisi oli yhtenä syynä ja kiihdyttäjänä Syyrian sisällissodan puhkeamisessa. Syyrian kriisi taas oli omiaan levittämään epävakautta koko alueelle.

Ilmastopakolaisuudesta puhuminen nykyisen kriisin kohdalla ei tietenkään ole koko totuus, mutta silti se on osin perusteltua. Edellä mainituista syistä.

Mutta ei ilmastopakolaisuudesta puhuminen pöljää ole. Päin vastoin siitä pitäisi puhua EU:n huippukokouksissa ja Pariisin ilmastokokouksessa paljonkin. Kun kerran tiedetään haavoittuvuudesta ja tiedetään ilmastomallien perusteella tietynlaisten ilmiöiden mitä todennäköisimmin lisääntyvän – tällaisissa asioissa ilmastomallit ovat varsin hyviä ja ennustuskykyisiä – voidaan alkaa ynnätä. Jos kuivuuksien ja äärevien sääilmiöiden ennustetaan lisääntyvän seuduilla, jossa ollaan moisille uhkille haavoittuvia, ilmastopakolaisuus tulee mitä ilmeisemmin lisääntymään. Toimituksen tulos on huolestuttava sekä konkreettisesti että ”oikeudenmukaisuuden” kannalta, niille, joiden mielestä sellaisesta on mielekästä puhua. Minusta on.

Ilmastonmuutoksen negatiiviset seuraukset nimittäin iskenevät pahimmin seuduille, jotka ovat haavoittuvia ja väkirikkaita ja jotka ovat sekä aiheuttaneet historiallisesti hyvin vähän ilmastonmuutosta että hyötyneet fossiilitalouden herkullisimmista hedelmistä suhteessa vähemmän. Me Suomessa emme ole suuria historiallisia päästäjiä, mutta nykyisin hiilijäljeltämme kestämättömiä ja yleisesti ottaen ilmastonmuutoksen saamapuolella. Fossiilikapitalismista on ollut meille kiistatta valtavasti iloa. Yksi tulevaisuuden merkittäviä kysymyksiä on avunantoon suhtautuminen ilmastopakolaisuuden edessä. Ilmastollisen ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden kietoutuminen yhteen on kohtalonkysymys sille, minkälaiseksi tulevaisuus muotoutuu. Yksi ainakin.

Näistä aiheista saa varmasti kirjoittaa lisää vielä tulevaisuudessa.