Wainwrightin kauniit käsinkirjoitetut kirjat ja patikointikokemukset ovat kiehtoneet useita luonnosta ja vaeltamisesta innostuneita ihmisiä kirjojen ilmestymisestä lähtien, eikä innostus näytä laantuvan. Yksi hänen seuraajistaan on ystäväni ja kollegani Manchesterin yliopistosta, Dr. Drew Whitworth, jolla on nyt jo parin vuoden ajan ollut pakkomie projektina kävellä kaikki Wainwrightin seitsemän kirjan sarjassaan kuvaamat 214 Lake Districtin huippua. Reilu viikko sitten pääsin hänen opastuksellaan ensivierailulle Lake Districtiin, kun hän sääennusteita tutkiessaan, ja ne erittäin lupaavaksi havaittuaan, päätti käyttää hyväkseen akateemista vapauttamme, ja siirsi toimistomme perjantaiksi aurinkoisille vuorten rinteille. Sovimme tapaamisen Prestonin rautatieasemalla klo 7.30, mikä tarkoitti että minun piti ehtiä Manchesterista klo 6.33 lähtevään junaan! Niin ja tosiaan, Drew on päättänyt tehdä kaikki vaelluksensa pelkästään julkisia kulkuvälineitä – ja toki jalkojaan – käyttäen, mikä tässä tapauksessa tarkoitti Manchester-Keswick-välillä kolmea junaa + bussia ja taas pääsy takaisin Manchesteriin kolmea eri bussia ja (tällä kertaa sentään vain) yhtä junaa. Mutta oli se sen arvoista. Suunnitelmana oli seuraavan kahden päivän aikana valloittaa yhteensä 5 vuorenhuippua, joista perjantain ohjelmassa oli kolme. Patikointi aloitettiin siis Keswick-nimisestä idyllisestä pikkukylästä, kävelemällä ihastuttavan metsikön halki, joka näkemieni kuvien perusteella on henkeäsalpaavan kaunis syysvärityksessä, mutta vakuutti karuhkolla kevätilmeelläänkin.
Ensimmäinen kohteemme, Catbells, on nähtävissä alla olevassa kuvassa. Muut kohteemme Maiden Moor ja High Spy sijaitsevat sen takana.
Catbells (1481ft, 451 m) on Wainwrightin sanojen mukaan kaikkien suosikki, vuori, jolle koko perhe isoäiteineen ja pikkulapsineen voi periaatteessa helposti kiivetä sen tasaisten polkujen ja lempeän tasaisen nousun ansiosta. Siis periaatteessa. Jyrkät kallionkielekkeet ja putoukset, jotka pistävät katsomaan todella tarkkaan mihin jalkansa asettaa, pitävät huolen ettei tätä lempeää kaunokaista voi kuitenkaan ottaa liian kevytkenkäisellä asenteella. Mutta vaivannäkö kannattaa: ”There is beauty everywhere, and nothing but beauty… Words cannot adequately describe the rare charm of Catbells, nor it’s ravishing view”.
I totally agree.
Yllä olevassa kuvassa olemme lounastauolla Catbellsin huipun tuntumassa, maisemat Derwent Water-järvelle. Ehdottomasti yksi parhaista kokemistani lounaspaikoista ikinä, voin lämpimästi suositella.
Lounastauon jälkeen oli vuorossa Maiden Moor (1887ft, 575 m). Alla olevassa kuvassa näkyvistä kolmesta huipusta tuo ensimmäinen.
Matka Catbellsin huipulta Maiden Moorin huipulle oli n. 2,4 kilometriä, josta lisää nousua 220 metriä. Wainwright kuvaa kyseistä reittiä sanoilla ”It must be something like this in Heaven”. Tuohon on paha mennä enää lisäämään mitään.
Kolmas huippumme oli nimeltään High Spy, ja perjantaisista vuorista korkein (2143ft, 653 m). Maiden Moorin huipulta matkaa taas n. 2,4 km ja lisää kiipeämistä enää vajaat sata metriä. Sen jälkeen koittikin päivän haasteellisin vaihe, eli laskeutuminen, mikä ei väsyneillä jaloilla ollut ollenkaan helppoa, etenkin kun polku oli todella kivikkoinen (kuva alla). Onneksi tässä vaiheessa oli ehditty jo ihastella maisemia ja ottaa runsaasti kuvia, koska loppumatka meni tiukasti omia jalkoja tuijotellessa.
Kuten kuvista näkyy, sää oli aivan loistava. Ja kerrospukeutuminen viisasta. Laaksossa tuulensuojassa, ja etenkin kiivetessä, tuli tosi lämmin, mutta kevättuuli huipulla oli vielä varsin hyytävä. Niityt vihersivät jo uutta nurmea ja lampaat oli päästetty kesälaitumille. Ja niitä oli paljon, ja joka paikassa. Loppumatkasta ne alkoivat saada silmissäni rinnalleen perunamuusia ja minttukastiketta, ja rukouksiini vastattiinkin illalla todella tuhdin lammasannoksen muodossa.
Noin 15 kilometrin kävely päättyi pienessä Rothswaite-nimisessä kylässä sijaitsevan pubin terassille ja se kevään ensimmäinen terassiolut maistui kyllä harvinaisen ansaitulta. Niin, ja koska kyseessä oli kuitenkin työpäivä, niin mainittakoon että kyseisen oluen ääressä pistettiin vielä kasaan seuraavan maanantain M&IL-kurssin keskustelurunko. Eli ei mennyt ihan lomailuksi sekään perjantai. Oluen jälkeen hyppäsimme Keswickiin menevään bussiin, jonka toinen kerros oli mallia avo. Nopean kokeilun jälkeen totesimme kevätillan kuitenkin vielä liian viileäksi avoautoilulle.
Olimme varanneet huoneet keswickiläisen pubin yhteydessä olevasta pienestä majatalosta, ja jo edellä mainitun, herkullisen, lähiruokaa sisältäneen pubi-illallisen jälkeen nukkumaanmenoaika ilmoitti saapumisestaan varsin nopeasti. Hyvin nukutun yön jälkeen koitti herätys klo 7, ja aamupalan ja lounasostosten jälkeen suuntasimme taas kohti seuraavia koitoksia.
Oppaani oli suunnitellut toisen vaelluspäivän ensimmäistä huomattavasti vaativammaksi. Valloituskohteita oli tällä kertaa vaan kaksi, mutta molemmat olivat perjantaisia kukkuloita korkeampia, eli Esk Pike (2903ft, 884 m) ja Bowfell (2960ft, 902 m). Lauantaina patikoitu kokonaismatka oli jotakuinkin sama kuin perjantaina, eli viitisentoista kilometriä, mutta ylöspääsy oli huomattavasti edellistä päivää jyrkemmän ja kivikkoisemman taipaleen takana. Myös lauantaiset sääolosuhteet muuttivat päivän edellistä haastavammaksi. Aamulla Keswickissä valjennut kirkas auringonpaisteinen aamu muuttui kiipeämisen alkaessa varsin sumuiseksi. Alla mallia epätasaisesta taipaleestamme.
Jokainen askel piti sijoittaa erittäin tarkasti, ettei kävisi hassusti, ja jo valmiiksi väsyneillä jaloilla jyrkkiä kivirappusia kivutessa meinasi suoraan sanottuna välillä usko loppua. Mutta periksihän ei anneta. Ei. Valokuvaaminenkin jäi paljon edellispäivää vähäisemmäksi, kun viimeiset kymmenet metrit mentiin jyrkässä kivikossa käsiä apuna käyttäen, siis ihan oikeasti kiipeämällä. Eikä huipuillakaan tällä kertaa ehtinyt paljoa hengähtämään ja saavutuksesta nautiskelemaan, sillä tuuli oli ylhäällä vaarallisen voimakas, ja pakotti etsimään suojaisampia levähdyskohteita.
Muutama kuva tuli sentään lauantainakin otettua.
Tuonne pitäisi lähteä laskeutumaan…
Onneksi sää sitten kuitenkin laskeutuessa kirkastui.
Ja vielä uupunut mutta onnellinen ensikertalainen puolessa välissä matkaa alas.
Jos oli perjantai pelkkää nautiskelua, ja huokailua mahtavien maisemien takia, niin lauantain haasteellisten huippujen valloitus, ja lähes kilometrin mittaisen matkan kiipeäminen jyrkässä kivikkoisessa maastossa aiheutti sellaisen voittajafiiliksen ettei ikinä. Eli varsin mahtava kahden päivän kokonaispaketti. Seurauksena joka ikisessä jalkojen lihaksessa useamman päivän tuntunut polte ja tästäkin huolimatta ihan älytön hinku päästä takaisin keräämään lisää vuoria plakkariin. Tämän kaksiosaisen hehkutuksen jälkeen ei siis tulle kenellekään yllätyksenä, että olen totaalisen hurahtanut.
Varoituksen sana siis esihenkilöille ja äidille: jos Timo Soinista tulee pääministeri, menen ja etsin jostain Windermere-Keswick-väliltä jonkun lammasfarmarin, joka suostuu mut elättämään ja ryhdyn kokopäivätoimiseksi fellwalkeriksi!
No en nyt ehkä sentään… Mutta sikäli mikäli vaan sääolosuhteet jäljellä olevina viikonloppuina sallivat, aion lähteä Lake Districtin rinteille vielä uudestaan. Tällä kertaa oppaanani vain A. Wainwright. Ja GPS-kartalla varustettu älypuhelin.
Lähteet:
Wainwright, A. 2005. A Pictorial Guide to the Lakeland Fells. Book Four. The Southern Fells. 50th Anniversary Edition. London: Frances Lincoln.
Wainwright, A. 2008. A Pictorial Guide to the Lakeland Fells. Book Six. The North Western Fells. Revised by Chris Jesty. London: Frances Lincoln.
Kuvat: Anne Kakkonen, paitsi kirjoittajasta otettu kuva: Drew Whitworth
