Infolukutaito kirjaston asiakaspalvelussa

Informaatiolukutaidosta puhuttaessa keskustellaan usein kirjaston opettavien informaatikkojen pedagogisista taidoista, opetusmenetelmistä ja kirjaston opetuksen integroinnista korkeakoulujen oppiaineiden opetukseen. Toukokuun lopussa Rovaniemellä otettiin aiheeseen ihan toinen näkökulma, kun usemman eri kirjastosektorin asiakaspalveluhenkilökunnasta koostettu joukko kiipesi Toinen Eräpäivä-epäseminaarin merkeissä Ounasvaaran rinteen nuotiopaikalle pohtimaan, kuinka he edistävät infolukutaitoa asiakasrajapinnassa.

Pääasiassa yleisten kirjastojen henkilökunnasta koostuneen ryhmän ajatuksissa korostui kirjaston rooli matalan kynnyksen tietoyhteiskuntataitojen opettajana. Tietokoneen peruskäyttötaitojen sekä hakukoneiden, sähköpostin, verkkopankin ja kirjaston verkkopalvelujen käytön opetus on asiakaspalvelussa ihan arkipäivää. Joukkomme oli yksimielinen siitä, että valmiin vastauksen antamisen sijaan pyritään aina opastamaan asiakas tiedon lähteille, ja tavoitteena on asiakkaiden rohkaiseminen omatoimisiksi tietoyhteiskunnan kansalaisiksi. Ohjaus katsottiin toki myös loistavaksi keinoksi markkinoida kirjaston verkkopalveluita.

Matalasta kynnyksestä ja ihmisten luottamuksesta kirjastojen henkilökuntaa kohtaan kertoo se, ettei ole ollenkaan tavatonta että asiakas tulee tiskille pankkitunnuksiensa kanssa ja pyytää asiakaspalvelijaa auttamaan raha-asioidensa hoidossa. Tässä kohtaa tietoturva-asioiden opettaminen lienee jokaisen kirjastolaisen velvollisuus. Erityisryhmistä mainittiin maahanmuuttajat, joiden sopeuttamisessa ja suomalaisten tapojen opettamisessa yleisillä kirjastoilla katsottiin olevan merkittävä rooli, sekä lapset, joiden kohdalla korostuu medialukutaidon ja kriittisen ajattelun opettaminen.

Vilkkaan keskustelun perusteella tuli sellainen fiilis, että kirjastojen asiakaspalvelussa tehdään paljon ja innolla töitä infolukutaidon edistämiseksi. Jotain kehitettävääkin tosin löydettiin kun oikein kaiveltiin. Asiakaspalvelutiskit haluttaisiin muokata vähemmän bunkkerimaisiksi, jolloin asiakkaalla olisi entistäkin pienempi kynnys lähestyä kirjaston henkilökuntaa ja ohjaustilannekin onnistuisi helpommin. Bunkkeritiskienkin takaa voi tosin tehokkaasti murtaa henkisiä muureja niinkin yksinkertaisilla toimenpiteillä kuin aktiivisella katsekontaktin ottamisella ja jalkautumisella asiakkaiden sekaan. Hyllyttävä henkilökunta on usein todettu helpoimmin lähestyttäväksi.

Henkilökunnan tulee toki itse olla informaatiolukutaitoisia opastaakseen asiakkaita. Tietotekniset taidot on oltava hyvät, mutta tärkeimmiksi taidoiksi nousivat kuitenkin asenne ja ihmislukutaito: Kyky (ja halu) kohdata erilaisia ihmisiä, kyky kuunnella asiakkaita ja selvittää heidän todellinen tiedontarpeensa. Uskallus heittäytyä omille epämukavuusalueille ja tehdä asiakkaan kanssa tiedonhankintaa silloinkin kun aihe on itselle ihan vieras, ja taito opastaa asiakasta asiakkaan osaamistason mukaan niin, että asiakas ei koe itseään tyhmäksi vaan lähtee kirjastosta informoituna ja osaavampana.

Alla vielä erään ryhmäläisemme tiivistys Ounasvaaran nuotiopaikalta:

Nuotiopaikalla nautitun lounaan jälkeen jatkoimme vielä matkaa Ounasvaaran laelle keskustelemaan kollegani Antti Virrankosken johdolla asiakaspalvelutyön arvostuksesta. Juhannuskallio on eittämättä kaikista kokemistani seminaarisaleista kaunein.

Päivä oli pilvinen, mutta muutamaa pisaraa lukuunottamatta poutainen ja melko lämmin. Päivän päätteeksi teimme nopean palautekierroksen ja sen perusteella viesti oli selvä: lisää tällaista! Tähän viestiin voi myös voimaantunut ryhmän vetäjä yhtyä ja toivoa, ettei Eräpäivämme jää lajissaan viimeiseksi.  Lisää innostunutta hehkutusta voit lukea Minnan ja Antin raporteista.

Kuvat: Anne Kakkonen

Video: Antti Virrankoski

Infolukutaidon opettaja – kaikkien alojen asiantuntija?

Terveiset Amsterdamista BOBCATSSS-konferenssista! BOBCATSSS on informaatioalan opiskelijoiden kansainvälisenä yhteistyönä vuosittain järjestämä konferenssi, joka tänä vuonna juhli 20-vuotissynttäreitään! Osallistuin konferenssiin workshopilla aiheesta Skills for Work in the Library 2.0 era: How information school graduates can succeed in the 21st century environment, jonka vedin yhteistyössä Manchesterin yliopiston School of Educationin Dr. Drew Whitworthin kanssa.

Maanantaina konferenssin avajaisten jälkeen järjestettiin juhlaillallinen ja kuulemani mukaan erinomaiset bileet, jotka verottivat osallistujamääriä tiistaiaamun sessioista. Saimme kuitenkin aamupäivän workshoppiimme kymmenen osallistujan ryhmän, josta löytyi monipuolisesti osallistujia infoalan opiskelijoista fukseista jatko-opiskelijoihin kuin myös opetusväkeä ja opetusohjelman suunnittelijoita, jotka olivat kaikki innokkaita pohtimaan kanssamme, mitä informaatiolukutaitoa kehittävän kirjastoihmisen tulisi osata.

Provosoin keskustelua kertomalla Suomen korkeakoulujen infolukutyöstä, kansallisesta infolukutaitosuosituksesta sekä omasta työstäni tämän suosituksen toimeenpanemiseksi omalla kampuksellani. Tämän jälkeen pyysimme osallistujia 3-4 hengen ryhmissä pohtimaan eri osaamisalueita, joita tällainen työ vaatii. Pyysimme myös heitä arvioimaan omaa koulutustaan, tarjoaako se heille kattavasti tarvittavia taitoja, ja jos ei, miten muuten nämä tiedot ja taidot on mahdollista hankkia.

Ryhmätöiden tulokset eivät olleet yllättäviä ja lista tarvittavasta osaamisesta kasvoi varsin laajaksi ja monipuoliseksi. Alla kooste kolmen ryhmän aikaansaannoksesta:

 

Tutkiessamme ryhmien postereita kokivat alan opiskelijat työn vaatimukset ymmärrettävästi varsin vaativiksi, ja kaiken pohditun osaamisen hankkimisen yhden tutkinnon puitteissa mahdottomaksi. Toisaalta, vaikka tietojen ja taitojen lista kasvoikin suureksi, nousi keskustelussamme tärkeimmiksi ennemminkin henkilökohtaiset ominaisuudet, kuten innostuneisuus, avoimuus ja kyky verkostoitua ja tehdä yhteistyötä.

Johtopäätöksenä olikin, ettei ihan kaikkea tarvitse osata itse. Tärkeintä on osata tehdä yhteistyötä muiden asiantuntijoiden kanssa ja hyödyntää heidän osaamistaan. Tämä tietysti vaatii, että kirjastoon on kyetty rekrytoimaan riittävästi erilaista asiantuntemusta omaavia yhteistyökykyisiä ihmisiä. Tärkeää on myös verkostoitua toisten samaa työtä tekevien kanssa omassa organisaatiossa, kansallisesti ja kansainvälisesti. Vertaistuen ja hyvien käytänteiden jakamisen merkitystä ei voitane liikaa korostaa.

Toinen tärkeä viesti, jonka erityisesti halusin alan opiskelijoille viedä, oli se että heidän ei tarvitse – eivätkä he voi – olla valmiita valmistuessaan yliopistosta. Alamme kehittyy hurjaa vauhtia ja jokaisen meistä on pakko kehittyä sen mukana koko työuran ajan. Oppimista tapahtuu päivittäin työtehtävien parissa, kollegoiden kanssa yhteistyötä tehdessä ja myös virallisemmin koulutuksissa, joita työnantajat toivottavasti kykenevät kaikille tarjoamaan.

Elinikäisestä oppimisesta keskustelimme työpajan päätteeksi vielä  Drew Whitworthin kanssa, joka – kuten kuvasta näkyy – ei ole kirjastonhoitaja, vaan tutkija ja luennoitsija, joka on kiertänyt kouluttamassa erityisesti infolukutaidon opetuksen parissa työskenteleviä kirjastoihmisiä ympäri maailmaa.

Drew puhui myös kirjaston roolista kouluttajana akateemisessa ympäristössa.  Koska informaatiolukutaito on luonteeltaan riippuvainen opiskeltavasta tieteenalasta, eikä sitä voi oppia irrallisena taitona, on yhteyksien luominen kirjastoammattilaisten, jotka säilövät ja organisoivat tietoa, sekä  tutkijoiden ja opettajien välille välttämätöntä. Kirjastoammattilaisen roolin muutos informaation organisoijasta informaatiolukutaidon opettajaksi on lähtenyt kirjastoprofession sisältä, eikä niinkään akateemisen yhteisön sille antamana. Tämä voi välillä aiheuttaa haasteita yhteistyölle.

Drew nosti tässä yhteydessä esille akateemisen pääoman käsitteen, ja  piti ensiarvoisen tärkeänä, että kirjastoammattilaiset pääomaansa kasvattaakseen pitävät oman alansa asiantuntemuksen ylläpidon lisäksi huolta pedagogisesta ja tutkimuksellisesta osaamisestaan sekä jatkuvasta kehittymisestään.  Pedagoginen asiantuntemus auttaa myös huomioimaan opiskelijoidemme erilaiset oppimistavat ja näitä tukevat pedagogiset menetelmät, jolloin voimme oikealla tavalla muokata oman asiantuntemuksemme eksplikoiduksi, jaettavaksi osaamiseksi, joka mahdollistaa opiskelijoidemme kehittymisen itsenäisiksi, informaatiolukutaitoisiksi oppijoiksi.

Kuvat: Anne Kakkonen ja Drew Whitworth

Tiedonhankinta, hallinta, käyttö – mitä taitoja jatko-opiskelija tarvitsee?

Yliopistomme päärakennus vilisi innokkaita opetuksen kehittäjiä kahtena lokakuun lopun poikkeuksellisen lämpimänä päivänä Oppimisseikkailun merkeissä. Myös kirjastomme oli luonnollisesti mukana infolukutaidon sanaa levittämässä ja tämä postaus keskittyy työpajaan, jonka teeman voitte lukea tämän jutun otsikosta.

Ideana oli siis ottaa selville, mitä taitoja tutkijat pitävät jatko-opiskelijan selviämisen kannalta tärkeänä, miten nämä taidot olisi mahdollista ottaa haltuun ja mitkä ovat ne tahot, jotka voisivat jatko-opiskelijaa tässä tehtävässä tukea. Työpajassa inspiroivana materiaalina käytettiin brittien luomaa Research Development Frameworkia, jossa on kuvattu ne tiedot ja taidot, jotka tutkijan tulisi hallita.

Haasteita jatko-opiskelijan työskentelylle löytyi monenlaisia ajanhallinnasta ja intuition hyödyntämisestä tekijänoikeuspulmiin ja viittaustekniikan hallintaan. Informaation tolkuton määrä ja jatkuvasti muuttuvat julkaisukanavat koettiin ongelmalliseksi. Kuinka ehtiä rajallisessa ajassa löytämään juuri ne oman työn kannalta olennaiset julkaisut ja miten prosessoida ja hallita kaikkea hankittua tietoa?

Miten me kirjastossa pystyisimme tukemaan jatko-opiskelijan työtä? Meidänkään asiantuntemuksemme ei kuitenkaan veny ihan kaikkeen, ainakin allekirjoittanut kokee olevansa vihonviimeinen henkilö neuvomaan ketään esimerkiksi ajankäytössä tai järjestelmällisyydessä.

Monenlaista tukea ja kurssia jatko-opiskelijoille on jo tarjolla tiedekunnissa, kirjastossa ja kielikeskuksessa. Yksi esimerkki paikasta, jonne on koottu jatko-opiskelijoille suunnattuja kursseja ja koulutustilaisuuksia, on Viikin kampuksen yhteinen CourseRake-sivusto. Oulun yliopiston kirjasto on ollut mukana kokoamassa Tutkimuksen työkalupakkia, johon eri alojen asiantuntijat ovat koonneet ohjeita tieteellisestä tiedonhankinnasta konferenssiesitysten valmisteluun. Suosittelemme tutustumaan.

Pitäisikö meidän kirjastossa ylläpitää kirjallisen informaation lisäksi myös asiantuntijaverkostoa (vrt. päivystävä dosentti), johon voisimme tutkijan ongelmatilanteessa kohdistaa tehokkaan täsmätiedonhaun. Jos tällaisen, tietämystään mielihalulla jakavan porukan saisi kasaan, olisi myös helpompaa suunnitella erilaisia jatko-opiskelijan työtä tukevia koulutuspaketteja. Vai onko tämä kirjastolle sopiva tehtävä ollenkaan? Tiedekunnathan ne kai ovat vastuussa jatko-opiskelijoidensa osaamisen kehittämisestä.

Mitä olette mieltä? Kommenttilootat ovat avoinna keskustelulle.

Palvelurajoitteisuutta ja -alttiutta

No niin, nyt on viimeisetkin tapaamiset Manchesterissa hoidettu, ja olisi kai aika alkaa pohtia, mitä täällä on oikein opittu. Juttuja on kyllä tulossa vielä iso kasa lisää, kunhan valtava määrä informaatiota on hetken aikaa prosessoitunut, mutta tässä päällimmäisiä tuntemuksia.

Isoin ero suomalaisen ja brittiläisen yliopistokirjaston välillä lienee niiden käyttöoikeus. Siinä missä meidän ovemme ovat avoinna kaikille, mennään täällä kirjaston porteista läpi – niin sisään, kuin uloskin – vain voimassaolevalla henkilökortilla. Kirjaston jäsenyyden saavat automaattisesti kaikki opiskelijat sekä yliopiston henkilökunta, ja myös yliopistosta valmistuneilla on mahdollisuus hakea ilmaista jäsenyyttä. Myös muiden yliopiston opiskelijoilla ja joillain terveysalan asiantuntijoilla on mahdollisuus käyttää kirjaston palveluita, tosin rajoitetusti, asiakasryhmästä riippuen.

Eikä ne ovet nyt ihan täysin suljettuja ole tavan kaduntallaajiltakaan, mutta käyttöoikeus on rajoitettu kolmeen (3) kertaan vuodessa! Maksamalla saa vähän enemmän oikeuksia, 88 punnan vuosimaksulla saa lainausoikeuden viiteen (5) kirjaan.

Kuulostaako hurjalta? Ihan yhtä ihmeissään ovat täällä olleet meidän kaikille avoimista ovista. Osa yliopiston väestä on kuulemma sitä mieltä, että käyttöoikeus on nytkin liian laaja. Jokainen ulkopuolinen käyttäjä kun voi heikentää opiskelijoiden mahdollisuutta käyttää aineistoja, ja opiskelijat, jotka maksavat pitkän, ja alati kasvavan pennin opinto-oikeudestaan, pitää nostaa ehdottomasti etusijalle.

Tästä päästäänkin sujuvasti toiseen asiaan, joka on noussut näiden kuuden viikon aikana voimakkaasti esille. Olen päässyt tapaamaan ihan älyttömän määrän erilaisissa tehtävissä toimivia ihmisiä, ja suurimman osan puheissa on jossain kohtaa tullut lause ”opiskelijoita/asiakkaitahan varten näitä tehdään/täällä ollaan”. Siinä missä meillä nyt, 2011, perustetaan kehittäjäyhteisöjä ja pohditaan käyttäjälähtöistä palvelumuotoilua (which is nice), tuntuu se täällä jotenkin täysin sisäänrakennetulta, itsestään selvältä tavalta ajatella. Liekö tämäkin sitten lukukausimaksujen ansiota? Vai onko niin, että minut on päästetty tapaamaan vain niitä ihmisiä, jotka ovat erityisen käyttäjälähtöisiä ja palvelualttiita? Tiedä häntä. Palaan asiaan kuitenkin vielä kun käsittelen tarkemmin erilaisia palveluprosesseja.

Edessä vielä yksi päivä ja yö Manchesterissa ja huomenna siirtymä Lontooseen ja LILAC-konferenssiin. Onnekseni olen ymmärtänyt, että Suomeenkin on pikkuhiljaa saapumassa kevät. Ei tunnu ihan niin pahalta tulla ensi viikolla kotiin. :)

Presidential Meeting 2011

Päädyin tänään Haagiin IFLAn Presidential Meeting 2011 -seminaariin, koska tapasin viime syksynä IFLA:n presidentin Ellen Tisen Helsingissä lehtihaastattelun merkeissä (Kirjastolehti 2010:6). Tai ainakin uskon, että kutsu on tuon tapaamisen peruja.

Tise saapui Suomeen Kirjastoseuran vieraaksi. Samalla hän kiersi ja kertoi IFLAn merkityksestä sekä nosti esille omia presidenttikautensa teemoja, joista keskeisimpänä on ajatus kaikille avoimesta tiedosta. Saman teeman ympärille myös kaksipäiväinen Presidential Meeting on rakennettu: Libraries Driving Access to Knowledge. Ohjelma osallistujalistoineen on IFLAn sivuilla.

Katson avointa tiedonkulkua tai Open Access -asioita aikalailla suppeammasta näkökulmasta kuin Ellen Tise. Siinä missä Tise näkee maksulliset aineistot esteenä kolmansien maiden kehitykselle, minä lähinnä mietin, miten tieteellinen tieto kulkee tutkijalta toiselle tai tutkijalta suurelle yleisölle, vapaasti vai lisensoituna. Toki viime kädessä molemmista näkökulmista halutaan katsoa tasa-arvoista maailmaa.

Jännityksellä odotan mitä huominen tuo tullessaan. Jännityksellä odotan myös, että saanko parempia kuvia aikaiseksi kuin tärisevät kiskot (ks. alla). Pikaisella silmäyksellä Haagin keskusta on idyllinen, ja junasta ihailin kauniita ja värikkäitä tulppaanipeltoja (kuten kuva ei kerro). Ehkä huomenna liipasinsormeni on vetreämpi.

Junalla pääsee Amsterdamin lentokentältä Haagiin puolessa tunnissa.

Viimeistä viikkoa viedään

Hei,

onpas olleet kiireiset pari viikkoa. Ja mikä järkyttävintä, viimeinen viikko vaihtoa menossa! Miten on mahdollista että aika menee näin nopeasti?! Kiireen lisäksi blogausintoani on rajoittanut todella harvinaisen kesäinen säätila, joka on pitänyt iltaisin pois sisätiloista ja tietokoneen äärestä. To do-listalla on ainakin kymmenen aihetta josta pitäisi kirjoittaa, ja reilun viikon takainen Oxfordin visiittikin on vielä raportoimatta! No mutta, kirjoitetaan täällä se mikä ehditään ja loput sitten kotiin palattua…

Viime viikon kohokohta oli esiintyminen School of Educationin Educational Technology-tutkimusryhmän tutkimusseminaarissa, jossa pääsin harjoittelemaan tulevaa LILAC-esitystä, paitsi että normaalikonferenssiesityksen 20-30 minuutin sijaan käytettävissä oli kokonainen tunti. Eli viime viikon kaikki vapaa-aika menikin sitten kyseisen esityksen valmisteluun… Anyway, pääsin siis ensimmäistä kertaa puhumaan kirjastonhoitaja-opettaja-yhteistyöstä infolukutaidon opetuksessa joukolle, joka koostui suurimmaksi osaksi tutkijoista, ja vastaanotto oli varsin kiinnostunut. Useampikin tutkijoista lupasi ottaa asian puheeksi kollegoidensa ja tieteenalansa vastuukirjastonhoitajan kanssa, ja sainpa jopa paikan päällä aikaiseksi yhden alustavan yhteistyöpäätöksen paikallisen tutkijan ja kirjastonhoitajan välillä :)

Perjantaina rentouduin sitten henkilökohtaisella opastuskierroksella The John Rylands Libraryssa, joka on erikoiskokoelmille omistettu hillitön uusgotiikkaa edustava rakennus. Kirjasto sijaitsee ihan Manchesterin ruuhkaisessa ydinkeskustassa, mikä tekee rakennuksen saamisen kuvaan melko haasteelliseksi. Tässä kuitenkin yksi yritelmä.

Kirjaston rakennutti rouva Enriqueta Rylands muistoksi edesmenneelle miehelleen, Manchesterin ensimmäiselle monimiljönäärille, puuvillateollisuuspohatta John Rylandsille. Syystä, jota kukaan ei oikein tiedä, leski päätyi käyttämään perintörahansa yleisen kirjaston rakentamiseen ja sen täyttämiseen upeilla kokoelmilla. Kirjastoa rakennettiin kymmenen vuotta, se avattiin yleisölle 1. tammikuuta 1900 ja yhdistyminen Manchesterin yliopiston kirjaston kanssa tapahtui 1972.

Enriqueta oli kuulemma antanut arkkitehdille ohjeistukseksi, että rappukäytävien tuli olla erityisen näyttävät. Tehtävä tuli mielestäni onnistuneesti suoritetuksi. Muutenkin rakennus muistutti enemmän katedraalia kuin kirjastoa.

Pääsin kirjastonhoitajan erikoisoikeudella kurkistamaan myös lukittujen ovien taakse ja hypistelemään mm. Charlotte Bronten ja Charles Dickensin kirjoittamia kirjeitä. Aika hillitöntä. Ihan vaan tiedoksenne, Bronten käsiala oli oikein kaunista, mutta Dickensin käsialan selvittämiseen olisi tarvittu farmaseuttia.

Esimerkki käyttäjälähtöisestä palvelumuotoilusta?

Hei, vilkaiskaapas tuota: http://www.library.manchester.ac.uk/

Ensinnäkin pyytäisin kiinnittämään huomion kirjaston palveluiden ja erityisesti hakupalvelujen esilletuontiin kirjaston etusivulla. Itse tykkään myös siitä, miten hakupalvelut on upotettu kirjaston sivuille, esimerkkinä Manchesterin yliopiston oma julkaisuarkisto Manchester eScholar .

Toisena pyytäisin tekemään testihaun ihan siinä etusivulla ensimmäisenä tyrkyllä olevaan Library Searchiin. Haku kohdistuu MetaLibin Primo Central Indexiin, joka ymmärtääkseni meillekin on tulossa käyttöön (muistanko oikein?). Mahtavuutta tuossa on se, että haku kohdistuu kaikkiin – siis ihan kaikkiin – kirjaston aineistoihin. Perushaun tulos on täten väistämättä aika laaja, mutta Primo tarjoaa kohtalaisen hyvät välineet haun jälkikäteiseen rajaamiseen.

Uudet nettisivut ja uusi hakupalvelu otettiin käyttöön vasta vähän aikaa sitten ja pientä viilaamista on vielä molemmissa, mutta alku on ollut lupaava, kertoi tänään tapaamani paikallinen Head of Information Systems. Tuo yksinkertainen kaikkialle kohdistuva Primo-haku on saanut kuulemma kahdenlaista palautetta. Jotkut kirjastonhoitajat eivät tykkää, kun eivät pääse muodostamaan hienoja Boole-hakujaan ja tekemään täsmällisiä etukäteisrajauksia, mutta peruskäyttäjät, eli siis opiskelijat tykkäävät yksinkertaisesta käyttöliittymästä paljon.

Mun mielestäni tämä on hyvä esimerkki käyttäjälähtöisestä palvelumuotoilusta, mutta mitäs muut on mieltä? Kommentteja kommenttilaatikkoon, kiitos :)

Wainwrightin jalanjäljillä, osa 2

Wainwrightin kauniit käsinkirjoitetut kirjat ja patikointikokemukset ovat kiehtoneet useita luonnosta ja vaeltamisesta innostuneita ihmisiä kirjojen ilmestymisestä lähtien, eikä innostus näytä laantuvan. Yksi hänen seuraajistaan on ystäväni ja kollegani Manchesterin yliopistosta, Dr. Drew Whitworth, jolla on nyt jo parin vuoden ajan ollut pakkomie projektina kävellä kaikki Wainwrightin seitsemän kirjan sarjassaan kuvaamat 214 Lake Districtin huippua. Reilu viikko sitten pääsin hänen opastuksellaan ensivierailulle Lake Districtiin, kun hän sääennusteita tutkiessaan, ja ne erittäin lupaavaksi havaittuaan, päätti käyttää hyväkseen akateemista vapauttamme, ja siirsi toimistomme perjantaiksi aurinkoisille vuorten rinteille.  Sovimme tapaamisen Prestonin rautatieasemalla klo 7.30, mikä tarkoitti että minun piti ehtiä Manchesterista klo 6.33 lähtevään junaan! Niin ja tosiaan, Drew on päättänyt tehdä kaikki vaelluksensa pelkästään julkisia kulkuvälineitä – ja toki jalkojaan – käyttäen, mikä tässä tapauksessa tarkoitti Manchester-Keswick-välillä kolmea junaa + bussia ja taas pääsy takaisin Manchesteriin kolmea eri bussia ja (tällä kertaa sentään vain) yhtä junaa. Mutta oli se sen arvoista. Suunnitelmana oli seuraavan kahden päivän aikana valloittaa yhteensä 5 vuorenhuippua, joista perjantain ohjelmassa oli kolme. Patikointi aloitettiin siis Keswick-nimisestä idyllisestä pikkukylästä, kävelemällä ihastuttavan metsikön halki, joka näkemieni kuvien perusteella on henkeäsalpaavan kaunis syysvärityksessä, mutta vakuutti karuhkolla kevätilmeelläänkin.

Ensimmäinen kohteemme, Catbells, on nähtävissä alla olevassa kuvassa. Muut kohteemme Maiden Moor ja High Spy sijaitsevat sen takana.

Catbells (1481ft, 451 m) on Wainwrightin sanojen mukaan kaikkien suosikki, vuori, jolle koko perhe isoäiteineen ja pikkulapsineen voi periaatteessa helposti kiivetä sen tasaisten polkujen ja lempeän tasaisen nousun ansiosta. Siis periaatteessa. Jyrkät kallionkielekkeet ja putoukset, jotka pistävät katsomaan todella tarkkaan mihin jalkansa asettaa, pitävät huolen ettei tätä lempeää kaunokaista voi kuitenkaan ottaa liian kevytkenkäisellä asenteella. Mutta vaivannäkö kannattaa: ”There is beauty everywhere, and nothing but beauty… Words cannot adequately describe the rare charm of Catbells, nor it’s ravishing view”.

I totally agree.

Yllä olevassa kuvassa olemme lounastauolla Catbellsin huipun tuntumassa, maisemat Derwent Water-järvelle. Ehdottomasti yksi parhaista kokemistani lounaspaikoista ikinä, voin lämpimästi suositella.

Lounastauon jälkeen oli vuorossa Maiden Moor (1887ft, 575 m). Alla olevassa kuvassa näkyvistä kolmesta huipusta tuo ensimmäinen.

Matka Catbellsin huipulta Maiden Moorin huipulle oli n. 2,4 kilometriä, josta lisää nousua 220 metriä. Wainwright kuvaa kyseistä reittiä sanoilla ”It must be something like this in Heaven”. Tuohon on paha mennä enää lisäämään mitään.

Kolmas huippumme oli nimeltään High Spy, ja perjantaisista vuorista korkein (2143ft, 653 m). Maiden Moorin huipulta matkaa taas n. 2,4 km ja lisää kiipeämistä enää vajaat sata metriä. Sen jälkeen koittikin päivän haasteellisin vaihe, eli laskeutuminen, mikä ei väsyneillä jaloilla ollut ollenkaan helppoa, etenkin kun polku oli todella kivikkoinen (kuva alla). Onneksi tässä vaiheessa oli ehditty jo ihastella maisemia ja ottaa runsaasti kuvia, koska loppumatka meni tiukasti omia jalkoja tuijotellessa.

Kuten kuvista näkyy, sää oli aivan loistava. Ja kerrospukeutuminen viisasta. Laaksossa tuulensuojassa, ja etenkin kiivetessä, tuli tosi lämmin, mutta kevättuuli huipulla oli vielä varsin hyytävä. Niityt vihersivät jo uutta nurmea ja lampaat oli päästetty kesälaitumille. Ja niitä oli paljon, ja joka paikassa. Loppumatkasta ne alkoivat saada silmissäni rinnalleen perunamuusia ja minttukastiketta, ja rukouksiini vastattiinkin illalla todella tuhdin lammasannoksen muodossa.

Noin 15 kilometrin kävely päättyi pienessä Rothswaite-nimisessä kylässä sijaitsevan pubin terassille ja se kevään ensimmäinen terassiolut maistui kyllä harvinaisen ansaitulta. Niin, ja koska kyseessä oli kuitenkin työpäivä, niin mainittakoon että kyseisen oluen ääressä pistettiin vielä kasaan seuraavan maanantain M&IL-kurssin keskustelurunko. Eli ei mennyt ihan lomailuksi sekään perjantai. Oluen jälkeen hyppäsimme Keswickiin menevään bussiin, jonka toinen kerros oli mallia avo. Nopean kokeilun jälkeen totesimme kevätillan kuitenkin vielä liian viileäksi avoautoilulle.

Olimme varanneet huoneet keswickiläisen pubin yhteydessä olevasta pienestä majatalosta, ja jo edellä mainitun, herkullisen, lähiruokaa sisältäneen pubi-illallisen jälkeen nukkumaanmenoaika ilmoitti saapumisestaan varsin nopeasti. Hyvin nukutun yön jälkeen koitti herätys klo 7, ja aamupalan ja lounasostosten jälkeen suuntasimme taas kohti seuraavia koitoksia.

Oppaani oli suunnitellut toisen vaelluspäivän ensimmäistä huomattavasti vaativammaksi. Valloituskohteita oli tällä kertaa vaan kaksi, mutta molemmat olivat perjantaisia kukkuloita korkeampia, eli Esk Pike (2903ft, 884 m) ja Bowfell (2960ft, 902 m).  Lauantaina patikoitu kokonaismatka oli jotakuinkin sama kuin perjantaina, eli viitisentoista kilometriä, mutta ylöspääsy oli huomattavasti edellistä päivää jyrkemmän ja kivikkoisemman taipaleen takana. Myös lauantaiset sääolosuhteet muuttivat päivän edellistä haastavammaksi. Aamulla Keswickissä valjennut kirkas auringonpaisteinen aamu muuttui kiipeämisen alkaessa varsin sumuiseksi. Alla mallia epätasaisesta taipaleestamme.

Jokainen askel piti sijoittaa erittäin tarkasti, ettei kävisi hassusti, ja jo valmiiksi väsyneillä jaloilla jyrkkiä kivirappusia kivutessa meinasi suoraan sanottuna välillä usko loppua. Mutta periksihän ei anneta. Ei. Valokuvaaminenkin jäi paljon edellispäivää vähäisemmäksi, kun viimeiset kymmenet metrit mentiin jyrkässä kivikossa käsiä apuna käyttäen, siis ihan oikeasti kiipeämällä. Eikä huipuillakaan tällä kertaa ehtinyt paljoa hengähtämään ja saavutuksesta nautiskelemaan, sillä tuuli oli ylhäällä vaarallisen voimakas, ja pakotti etsimään suojaisampia levähdyskohteita.

Muutama kuva tuli sentään lauantainakin otettua.

Tuonne pitäisi lähteä laskeutumaan…

Onneksi sää sitten kuitenkin laskeutuessa kirkastui.

Ja vielä uupunut mutta onnellinen ensikertalainen puolessa välissä matkaa alas.

Jos oli perjantai pelkkää nautiskelua, ja huokailua mahtavien maisemien takia, niin lauantain haasteellisten huippujen valloitus, ja lähes kilometrin mittaisen matkan kiipeäminen jyrkässä kivikkoisessa maastossa aiheutti sellaisen voittajafiiliksen ettei ikinä. Eli varsin mahtava kahden päivän kokonaispaketti. Seurauksena joka ikisessä jalkojen lihaksessa useamman päivän tuntunut polte ja tästäkin huolimatta ihan älytön hinku päästä takaisin keräämään lisää vuoria plakkariin. Tämän kaksiosaisen hehkutuksen jälkeen ei siis tulle kenellekään yllätyksenä, että olen totaalisen hurahtanut.

Varoituksen sana siis esihenkilöille ja äidille: jos Timo Soinista tulee pääministeri, menen ja etsin jostain Windermere-Keswick-väliltä jonkun lammasfarmarin, joka suostuu mut elättämään ja ryhdyn kokopäivätoimiseksi fellwalkeriksi!

No en nyt ehkä sentään… Mutta sikäli mikäli vaan sääolosuhteet jäljellä olevina viikonloppuina sallivat, aion lähteä Lake Districtin rinteille vielä uudestaan. Tällä kertaa oppaanani vain A. Wainwright. Ja GPS-kartalla varustettu älypuhelin.

Lähteet:

Wainwright, A. 2005. A Pictorial Guide to the Lakeland Fells. Book Four. The Southern Fells. 50th Anniversary Edition. London: Frances Lincoln.

Wainwright, A. 2008. A Pictorial Guide to the Lakeland Fells. Book Six. The North Western Fells. Revised by Chris Jesty. London: Frances Lincoln.

Kuvat: Anne Kakkonen, paitsi kirjoittajasta otettu kuva: Drew Whitworth

Wainwrightin jalanjäljillä, osa 1

Hei, lupasin teille kirjoituksen reissustani Lake Districtiin, mutta alkaessani kirjoittamaan, juttu alkoi paisua siihen malliin, että päätin jakaa sen kahteen osaan. Pelkkä vaelluskertomus kun ei tuntunut kertovan riittävästi, eli taustoitetaan vähän, mistä tässä on oikein kysymys.

Tämä ensimmäinen osa olkoon kunnianosoitus A. Wainwrightille (17.1.1907-20.1.1991), kirjanpitäjälle ja kunnan rahastonhoitajalle, jolla oli suuri intohimo luontoon ja erityisesti Lake Districtin kansallispuistoon. Wainwright teki ensivierailunsa kotoaan Blackburnista Lake Districtiin vuonna 1930, 23-vuotiaana, ja maisemat Orrest Head-nimisen kukkulan huipulta tekivät häneen välittömästi lähtemättömän vaikutuksen. Vuotta myöhemmin Wainwright meni naimisiin ensimmäisen tyttöystävänsä kanssa, mikä osoittautui pian virheeksi, ja Wainwright päätyikin pakenemaan onnetonta avioliittoaan pitkille kävelyretkille Englannin maalaismaisemiin. Vuonna 1941 Wainwright sai vihdoin työpaikan Kendalista, ja muutti sinne vaimonsa ja poikansa kanssa, mikä tarkoitti lopullisen suhteen solmimista Lake Districtin vuoriin (ja samalla lopullista pesäeroa vaimoraukkaan). Eli kaikki vapaa-aika, mikä työnteolta ja puutarhanhoidolta jäi, kului kävellessä ylös alas ristiin rastiin Lake Districtin rinteitä. Wainwright oli aina tykännyt piirtämisestä, erityishimonaan karttojen piirtäminen, ja vuonna 1952, 45 vuoden iässä, hän päätti hyödyntää taitonsa ja otti seuraavan 13 vuoden projektikseen kirjoittaa ja piirtää muistiin kokemuksensa kaikista Lake Districtin vuorista. Tämä siksi, että kun hänen jalkansa eivät enää kantaisi, hän pystyisi avaamaan kirjan ja pakenemaan muistoissaan rakastamilleen rinteille. Kyseessä oli siis puhtaasti henkilökohtaisesta syystä aloitettu projekti, mutta jo ensimmäistä kirjaa kirjoittaessa hänelle tuli mieleen ajatus työnsä julkaisemisesta. Ja näin myös tapahtui, kiitokset tästä Wainwrightin ystävälle, Kendalin kirjastonjohtaja Henry Marshallille, joka huolehti kaikista kirjan painatukseen liittyvistä käytännön asioista.

Ensimmäinen kirjoista ilmestyi toukokuussa 1955, ja sen ensimmäinen 2000 kappaleen painos myytiin loppuun saman vuoden aikana. Ja sitä mukaa kun uusia kirjoja ilmestyi, kasvoi myös kiinnostus niitä kohtaan. Wainwright sai seitsemän kirjan urakkansa päätökseen vuonna 1966, suunnittelemassaan aikataulussa, ja jatkoi kirjoittamista innokkaille patikoijille vielä senkin jälkeen kirjoittaen muun muassa oppaan 192 mailin kävelyyn Englannin rannikolta toiselle, kolmen kansallispuiston läpi.

Tässä ja seuraavassa kirjoituksessani keskityn kuitenkin edellä mainitun, seitsemän uskomattoman kauniin kirjan kokonaisuuteen nimeltään Pictorial Guides to Lakeland Fells.  Näihin pieniin kirjasiin Wainwright on kirjoittanut oman lukunsa 214 Lake Districtin kukkulalle, kuvaten elävästi jokaisen vuoren erityispiirteet ja antaen sekä kirjalliset että kuvalliset vaellusohjeet huipulle – ja sieltä pois – useammasta suunnasta. Lisäksi hän esittää piirroksin ja kaavioin maisemat ja muut kukkulat, jotka kultakin huipulta on havainnoitavissa.

Erilaisia oppaita Lake Districtiin on toki olemassa vaikka kuinka paljon, mutta luullakseni yksi monista syistä, miksi juuri nämä kyseiset kirjaset jaksavat innostaa ihmisiä vuodesta toiseen on, että sekä teksti että piirrokset ovat kokonaisuudessaan alkuperäistä A. Wainwrightin käsialaa, siis käsinkirjoitettua! Ja minkälaista käsialaa se onkaan… No siis, katsokaa itse esimerkiksi täältä. Ja huomautettakoon sen verran, että jokainen rivi on tasattu uskomattomalla siisteydellä sekä vasempaan että oikeaan laitaan, eikä tästä huolimatta yhtäkään sanaa koko kirjasarjassa ole katkaistu rivin lopussa! Wainwright itse asiassa aloitti ensimmäisen kirjan kirjoittamisen tasaten vain vasemman laidan, mutta muutti puolessa välissä mieltään ja kirjoitti koko alkuosan uudestaan. Minunlaiseni kirjoja ja estetiikkaa suuresti rakastava kirjastonhoitaja ei voi muuta kuin mykistyä tuollaisen täydellisyyden edessä. Kaikki kirjat useampaan kertaan lukenut ystäväni kertoi löytäneensä koko kirjasarjasta ehkä kaksi kirjoitusvirhettä. Arvata vaan voi, kuinka moneen otteeseen täydellisyyteen pyrkinyt kirjoittaja on joutunut jotkut liuskat kirjoittamaan saadakseen ne näyttämään juuri siltä miltä pitääkin.

Asialle omistautuminen näkyy käsialan ja piirrosten lisäksi myös asiasisällössä. Karttoihin on merkitty todella tarkkaan rinteiden luonnonolosuhteet, kuten nurmialueet, luolat ja irtokivikot, sekä ihmistyön jäljet kiviaitoineen ja kaivoksineen. Lisäksi hän opastaa eri reiteille sen mukaan, millainen säätila patikointipäivänä on (toiset polut ovat heikosti löydettävissä sumuisella säällä) tai millainen kunto kiipeäjällä on. Kirjoja lukiessa tulee todella selväksi, että kirjoittaja tuntee rinteiden jokaisen neliösentin.

Wainwright ei ollut varsinaisesti mikään seuramies, ja vaelsikin mieluiten yksin. Eläimiä kohtaan hän kuitenkin tunsi suurta sympatiaa, ja lahjoittikin kaikki kirjoittamalla saadut voittonsa eläintensuojeluyhdistykselle, joka pystyi näillä varoilla perustamaan pysyvän yksikön Wainwrightin kotiseudulle Kendaliin. Wainwrightin kuoleman jälkeen perustettu The Wainwright Society jatkaa hänen hyväntekeväisyystyötään pitämällä esillä Wainwrightin tärkeinä pitämiä asioita ja keräämällä varoja hänen arvostamilleen kohteille.

Tässä siis lyhyt katsaus A. Wainwrightiin, sekä kauniisiin kirjasiin, joista ainakin jokunen tulee huolehtimaan, että joudun paluumatkallani maksamaan British Airwaysille lisäkustannuksia matkalaukkuni ylipainosta. Seuraavassa kirjoituksessa paneudun omaan ensikokemukseeni Lake Districtin vuorenrinteistä, joka sai kyllä täydellisesti ymmärtämään sekä Wainwrigtin, että kaikkien hänen seuraajiensa innostusta.

Lähde: Wainwright, A., Davies, H. (ed.) 2010. The Best of Wainwright: A Personal Selection by Hunter Davies

Brittitutkijoiden infolukutaidot

Osallistuin tänään erittäin mielenkiintoiseen koulutussessioon nimeltään Information Literacy for Researchers. Koulutus oli kirjaston organisoima, mutta itse kouluttaja tuli Vitae-nimisestä organisaatiosta. Vitae on kansallinen organisaatio, joka yhteistyössä tutkimusorganisaatioiden, ja muun muassa yliopistokirjastojen, kanssa pyrkii huolehtimaan brittiläisten tutkijoiden professionaalisista taidoista ja niiden kehittämisestä. Tavoitteena siis on tuottaa maailmanluokan tutkijoita, joilla on kaikki tähän tarvittavat valmiudet.

Tämän tavoitteen saavuttamiseksi on luotu väline – Research Development Framework (RDF) – jossa on kuvattu tutkijoilta vaadittavat tietotaidot ja toimintavalmiudet. Tämän välineen avulla tutkijat voivat evaluoida omia kehittymistarpeitaan, heidän esimiehensä voivat käyttää sitä pohtiessaan, kuinka tukea tutkijoita professionaalisessa kehittymisessä ja heitä kouluttavat tahot voivat sen avulla suunnitella koulutuksia, jotka todella vastaavat tutkijoiden tarpeisiin. Vaatimukset on jaettu neljään pääkategoriaan, joista jokainen jakaantuu vielä kolmeen alakategoriaan (löytyvät esim. täältä).

Lisäksi tutkijoiden itsearvioinnin avuksi on luotu työkalu, jonka avulla kukin voi tarkastella, missä vaiheessa kehityskaarta on menossa kussakin kategoriassa ja määritellä oman tavoitetasonsa, ja tämän avulla pohtia tarvittavia toimenpiteitä.

Mutta siis, tämän päivän koulutuksessa kaaviosta oli poimittu tarkempaan syyniin niitä asioita, joita me määrittelemme käsitteen informaatiolukutaito alle. Informaatiolukutaidosta puhuttaessa viitataan täällä usein SCONULin (Society of College, National and University Libraries) määritelmään Seven Pillars of Information Literacy. Kyseinen määritelmä vastaa mielestäni aika hyvin meillä käytettyä, ja edellisessäkin kirjoituksessani käsittelemiäni ACRL:n infolukutaidon osaamistavoitteita.

Kurssilla oli parisenkymmentä osallistujaa tutkijanuralle suuntautuvasta maisteriopiskelijasta post-doc-tutkijoihin. Kehittymistarpeista selkeimmin esille nousivat sosiaalisen median käyttö tutkimusviestinnässä sekä, yllätys yllätys, tiedonhankinta. Tämä oli sikäli mielenkiintoista, että näiden kahden viikon aikana täällä kirjastonhoitajien kanssa keskusteltuani on tullut sellainen mielikuva, että yhteydet ainelaitoksille toimivat ja että siellä käydään vähän väliä opettamassa opiskelijoita ja tutkijoita. Noh, jossain tuntuu kuitenkin olevan aukkokohtia. Omassa keskusteluryhmässäni kun kukaan ei ollut edes kuullut että heillä on oma Faculty Team Librarian!

Koulutuksen jälkeen suunnitelmissani oli viettää iltapäivä Whitworth Art Galleryssa, mutta 17 asteen lämpötila ja lempeä kevättuuli pakottivat pistämään suunnitelmat uusiksi. Päädyinkin siis taiteen sijaan nauttimaan viereisen puiston, Whitworth Park:in, keväisestä tunnelmasta.

Puistossa oli runsaslukuinen joukko ihmisiä nauttimassa lämpimästä kevätpäivästä. Näin muun muassa noin 4-5 vuotiaan pojan potkimassa jalkapalloa äitinsä kanssa, ja kylläpä oli muuten pojalla pallo hallussa! Siis oikeasti, olen elämäni aikana potkinut palloa aika monen pienen pojan kanssa, mutta sellaista pallon hallintaa en ole vielä nähnyt. Joko se on geeneissä tai sit näille englantilaisille poikaraukoille tungetaan pallo jalkoihin jo ennen kuin ne oppii kävelemään eikä niille anneta vaihtoehtoja. Pitänee suorittaa asian suhteen jatkoselvittelyjä…