No niin, nyt on viimeisetkin tapaamiset Manchesterissa hoidettu, ja olisi kai aika alkaa pohtia, mitä täällä on oikein opittu. Juttuja on kyllä tulossa vielä iso kasa lisää, kunhan valtava määrä informaatiota on hetken aikaa prosessoitunut, mutta tässä päällimmäisiä tuntemuksia.
Isoin ero suomalaisen ja brittiläisen yliopistokirjaston välillä lienee niiden käyttöoikeus. Siinä missä meidän ovemme ovat avoinna kaikille, mennään täällä kirjaston porteista läpi – niin sisään, kuin uloskin – vain voimassaolevalla henkilökortilla. Kirjaston jäsenyyden saavat automaattisesti kaikki opiskelijat sekä yliopiston henkilökunta, ja myös yliopistosta valmistuneilla on mahdollisuus hakea ilmaista jäsenyyttä. Myös muiden yliopiston opiskelijoilla ja joillain terveysalan asiantuntijoilla on mahdollisuus käyttää kirjaston palveluita, tosin rajoitetusti, asiakasryhmästä riippuen.
Eikä ne ovet nyt ihan täysin suljettuja ole tavan kaduntallaajiltakaan, mutta käyttöoikeus on rajoitettu kolmeen (3) kertaan vuodessa! Maksamalla saa vähän enemmän oikeuksia, 88 punnan vuosimaksulla saa lainausoikeuden viiteen (5) kirjaan.
Kuulostaako hurjalta? Ihan yhtä ihmeissään ovat täällä olleet meidän kaikille avoimista ovista. Osa yliopiston väestä on kuulemma sitä mieltä, että käyttöoikeus on nytkin liian laaja. Jokainen ulkopuolinen käyttäjä kun voi heikentää opiskelijoiden mahdollisuutta käyttää aineistoja, ja opiskelijat, jotka maksavat pitkän, ja alati kasvavan pennin opinto-oikeudestaan, pitää nostaa ehdottomasti etusijalle.
Tästä päästäänkin sujuvasti toiseen asiaan, joka on noussut näiden kuuden viikon aikana voimakkaasti esille. Olen päässyt tapaamaan ihan älyttömän määrän erilaisissa tehtävissä toimivia ihmisiä, ja suurimman osan puheissa on jossain kohtaa tullut lause ”opiskelijoita/asiakkaitahan varten näitä tehdään/täällä ollaan”. Siinä missä meillä nyt, 2011, perustetaan kehittäjäyhteisöjä ja pohditaan käyttäjälähtöistä palvelumuotoilua (which is nice), tuntuu se täällä jotenkin täysin sisäänrakennetulta, itsestään selvältä tavalta ajatella. Liekö tämäkin sitten lukukausimaksujen ansiota? Vai onko niin, että minut on päästetty tapaamaan vain niitä ihmisiä, jotka ovat erityisen käyttäjälähtöisiä ja palvelualttiita? Tiedä häntä. Palaan asiaan kuitenkin vielä kun käsittelen tarkemmin erilaisia palveluprosesseja.
Edessä vielä yksi päivä ja yö Manchesterissa ja huomenna siirtymä Lontooseen ja LILAC-konferenssiin. Onnekseni olen ymmärtänyt, että Suomeenkin on pikkuhiljaa saapumassa kevät. Ei tunnu ihan niin pahalta tulla ensi viikolla kotiin. 
Merkinnän kirjoitti 
Kommentteja: 3
Anne, eikö muka meillä palvelualttius ole sisäänkirjoitettu tapa toimia? Mielestäni suomalaisissakin kirjastoissa ajatellaan asiakkaita, vaikka kirjastot ovat avoimia kaikille. Olenkohan koskaan tavannut kirjastoihmisiä, joka ei olisi palvelualtis? Toki kaikilla on parempia ja huonompia päiviä, välillä onnistuu ja välillä ei, mutta yritystä riittää.
Kehittäjäyhteisö ja palvelumuotoilu antavat meille uusia välineitä suunnitella palveluita yhdessä asiakkaiden kanssa. Eikä se tarkoita sitä, ettei palveluita olisi aikaisemminkin suunniteltu ja toteutettu asiakkaita tarpeita silmällä pitäen.
Avoimet kirjastot ovat mahtava saavutus, ja kuten kirjoititkin, se ei ole itsestäänselvää. Toivottavasti meidän ei tarvitse koskaan ryhtyä valvoamaan fyysistä tai virtuaalista kirjastokäytön ja lainauksien lukumäärää, vaan kirjastot säilyvät jatkossa avoimen tiedon ja lukemiskulttuurin keitaina.
Olen ihan samaa mieltä Kirsin kanssa siitä, että kyllä meilläkin on yritetty ajatella käyttäjien tarpeita ja olla palvelualttiita.
Eittämättä palvelumuotoilu-hankkeen esittelyissä on välillä särähtänyt korvaan, kun on kuulostanut siltä, että pamu-hanke on ensimmäinen kerta, kun palveluja kehitetään ja tehdään yhteistyötä yliopiston muiden toimijoiden kanssa.
Pamu:sta ja kaikkialta muualta tulevat uudet välineet ja ideat ovat todella tervetulleita. Tekemistähän meillä riittää.
Hei!
Kiitos kommenteista ja täsmennyspyynnöstä. Tuosta kirjoituksesta saattoi tosiaankin saada sen kuvan että osoittelen täällä kollegoja syyttävällä sormella, mikä ei varsinaisesti ollut tarkoitukseni. Kritiikkini kohteena olivat enemmänkin ne tahot, jotka määrittelevät resurssimme ja sen kautta väistämättä myös sen, millaista palvelua me asiakasrajapinnassa kykenemme tarjoamaan. Yhtenä esimerkkinä tietenkin aukioloajat. John Rylands University Library on avoinna ma-to 8-23.30, pe 8-21.30, la 9-21.30 ja sunnuntaisinkin 12-23.30! Asiakaspalvelua koordinoiva henkilö totesi, että virka-aikana opiskelijat istuvat luennoilla ja se varsinainen työnteko tapahtuu muuna aikana, jolloin kirjaston tiloille – tietokoneille ja ryhmätyötiloille – on kaikkein suurin kysyntä. Englannin yliopistoissa lukukausimaksut ovat huikeita, ja kirjasto haluaa omalta osaltaan tehdä kaikkensa, että opiskelijat saavat rahoilleen vastinetta ja valmistuvat mahdollisimman nopeasti. Meillä ei ole vielä lukukausimaksuja, mutta valtio tekee kyllä muuten parhaansa pakottaakseen opiskelijat valmistumaan vauhdilla. Kysymys kuuluukin, miten kirjasto voi parhaiten tukea heitä tässä tavoitteessa? Yksittäinen kirjastoihminen ei tietenkään voi resurssipulalle mitään, meidän täytyy vain toimia parhaan kykymme mukaan. Toivonkin hartaasti, että palvelumuotoiluhankkeen ja kehittäjäyhteisön tuottamat ideat otetaan vakavissaan myös resursseja myöntävällä taholla, eivätkä ne jää vain “joo, olisihan se mukavaa, jos vain olis varaa”-tasoiseksi pohdinnaksi.