Johanneksen blokki

Kävelin kotiin viime yönä. Oikaisin jään poikki. Jäin jäälle seisoskelemaan pieneksi tuokioksi. Jokin alkoi vähän vaivata ja lisäksi vastarannalla kulkevalle nykyiselle kotikadulleni purkautui tuntemattomia ihmisiä ravintolalaivasta enkä ollut ihan valmis kohtaamisiin. Lopulta jatkoin kävelemistä ja menin kotiin. Olisin viihtynyt ulkona pidempäänkin, mutta turhan kylmä ilma esti vaikka minulla on kyllä näille säille aivan pätevä takki.

Se ei riitä.

Juon kahvia enkä pidä töihin menemisen herättämistä tunteista.

Olen soittanut kitaraa vieläkin aivan järjettömän paljon. Sormenpäistä irtoaa iho mutta ei se varsinaisesti satu. On hieno tunne, kun löytää uusia sointuja ja uusia tapoja soittaa ja uutta kaikkea. Sain uusia äänityslaitteitakin. Niiden kanssa on ihan kivaa vaikka vihaankin tekniikkaa ja muuta sellaista. Jostain syystä en saa mikrofonin ääntä välitettyä ulkoisen äänikorttini kautta kuulokkeisiini, mikä on häiritsevää. Lopputulos kuulostaa silti aiempaa kirkkaammalta.

Yhtäkkinen halu mennä Järvenpäähän. Siellä olisi oikea piano. Se tuntuu kiinnostavalta ja sen soittamista pitäisi harjoitella. En ehdi mennä.

Joskus on vaikeaa innostua kuuntelemaan uutta musiikkia, koska vanha on niin hyvää. Jostain syystä tykkään palata kappaleisiin, jotka olen jo joskus kuunnellut puhki. Niitä kuulee uudella tavalla kun niitä kuuntelee jonkin ajan päästä. Minä tarvitsisin uutta musiikkia, mutta uuden musiikin löytäminen on vaikeaa. Jostain syystä sinänsä potentiaalisilta kuulostavien musiikintekijöiden tuotoksiakaan ei aina jaksa kuunnella jos niitä ei ole aiemmin kuullut vaikka niistä voisikin pitää ja vaikka ne kuulostaisivatkin ihan lupaavilta. Pitäisi vain yrittää. Ehkä se lopulta palkitsee.

Outoa huomata, että tietty väkinäisyys on taas hetkeksi kadonnut bloginkirjoitustoimistani. En tiedä, kuinka kauan tätä kestää. Ehkä tämä johtuu siitä, että muut kirjoitushommat totisesti ovat väkinäisiä. Sitten minulla on myös vähän sellainen olo, ettei kukaan näitä blogeja oikeasti enää lue.

Välillä tuntuu muutenkin absurdilta tämä bloginpito. Jos tälläkin blogilla olisi jokin teema, tämän pitäminen olisi loogisempaa. Mutta ei tällä nyt ole. Silloin blogi ehkä vaipuisi lopulliseen kuoloon. Jostain syystä pidän ajatuksesta, jossa blogiin voi kirjoittaa lähinnä mistä tahansa muttei toki kaikesta. Se ei ehkä lukijan kannalta ole mielekästä mutta minua ei kiinnosta, onko se lukijan kannalta mielekästä.

Oikeastaan aika noloa tämä bloginpito.

Yritin tänä aamuna kokeilla sellaista yliopistollelähtemismenetelmää, että 1) heräisin puoli yhdeksältä, 2) katsoisin televisiosta aamu-uutiset, 3) lukisin aamun lehdet, 4) joisin kahvia, 5) söisin aamupalaa, 6) kävisin suihkussa, 7) en avaisi tietokonetta ja 8) sulkisin kodin oven lopulta siten, että olen itse oven ulkopuolella ulkovaatteisiin pukeutuneena.

1) Heräsin puoli yhdeksältä painaakseni käsipuhelimeni painikkeesta herätyksen kymmenen minuuttia myöhäisemmäksi. Heräsin kahtakymmentä vaille yhdeksän ja toistin saman toimenpiteen. Heräsin kymmentä vaille yhdeksän, jolloin siirsin kelloni herättämään minut kahtakymmentä yli yhdeksän. Heräsin silloinkin, mutta nukuin vahingossa vielä kymmenen minuuttia lisää.

2) Katsoin ne vasta 11:ltä, alun perin piti katsoa yhdeksältä. Sääli.

3) Luin. Huolellisesti. Siihen meni aikaa.

4) Join. Pitkät ja hartaat kaksi mukillista.

5) Söin. Pari palaa leipää ja hivenen jogurttia eli jukurttia. Niinkin voi kirjoittaa, opin vuonna 2004 tai 2005.

6) Kävin, mutta vasta melkein kaikkien muiden toimenpiteiden jälkeen.

7) En avannutkaan.

8) Suljin.

Yhtä kaikki kuudennen ja kahdeksannen kohdan välissä piti antaa hiusten kuivua, ja tähän toimenpiteeseen käytin tietysti aikaa esimerkiksi hiustenkuvaimen sijaan (koska en omista sellaista ja ehkä muistakin syistä). Olen kyllä ennenkin kävellyt runsaassa pakkasessa märin hiuksin ja hiuksista tulee silloin jännän kiinteät. Tietänette, miksi. Ainakin niistä hiuksista, jotka pipon alta kulloinkin sattuvat pilkottamaan.

Hiustenkuivatusaikaa tappaakseni otin esiin kitaran. Sen jälkeen otin esiin pianon. Ja niin tulin soittaneeksi ainakin kuutta eri kappaletta. Ei tehnyt mieli mennä minnekään, kuten minulle yleensä käy. Velvoitteet pilaavat aamun tai ainakin aamupäivän. Eräs niistä kappaleista tuntui niin hyvältä, että se oli pakko soittaa toistamiseenkin. Ehkä kolmannenkin kerran. Hiukset ehtivät hyvinkin kuivua.

Ja kas, tässä vaiheessa kello oli varttia vaille yksi – toisin sanottuna olin ollut kotona tekemättä mitään mainittavaa (ainakaan sellaista, mitä useimmat pitäisivät mainittavana) jälleen kerran yli kolme tuntia heräämiseni jälkeen, vaikka aikomukseni oli tulla toisaalle tekemään jotain sellaista, mitä useimmat ehkä pitäisivät mainittavampana. En ymmärrä ihmisiä, jotka onnistuvat pelkästään itsensä pakottamina lähtemään kotoa ja olemaan ei-kotona velvollisuudentuntoisessa puuhassa aamuyhdeksältä. Itselleni tuottaa suunnattomia vaikeuksia edes herätä silloin, kun toiset ovat olleet toimipaikallaan yli tunnin.

Tilannehan on toinen, jos pakottava taho on joku muu. Kuten nyt vaikka työnantaja. Nykyinen työnantajani tosin harvemmin asettaa pakkoa saapua paikalle ennen kello kolmea iltapäivällä, ja sekös minulle sopii. Iltoisin työskentely on niin ikään ihan kivaa, jos ei satu tilannetta, että se ei ole tai tapahtuu jotain sellaista, jota todistaisi mieluummin kuin töitään. Niitäkin tilanteita kokemukseni mukaan tulee.

Minun kaikki perjantaini ja lauantaini yhtä lukuunottamatta ovat työiltoja ainakin maaliskuun ensimmäiseen viikonloppuun asti. Tämän havaitseminen noin viikko sitten oli toki hieman häiritsevää.

Kävelin tänään ensi kertaa elämässäni Helsingissä sijaitsevalla merenjäällä. Matka yliopistolle lyheni hivenen, kun saatoin päästellä diagonaalisesti Pitkän- ja Hakaniemen sillan välistä. Se tuntui tavallaan jännittävältä ja hienolta. En ole nähnyt tätä kaupunkia juuri niistä kohdista koskaan. Sitä paitsi aurinko paistoi ja oli suhteellisen kylmä. Minä pidän auringosta ja auringonpaisteesta. Pidän myös kylmästä ilmasta.

Olen tehnyt tänä talvena kahdesti (tai ehkä eka kerta oli vielä termistä syksyä mutta joulukuun alkupuolta) siten, että olen mennyt Merihaan kaakkoiskulmaan tuijottamaan kaakkoon. Ensimmäisellä kerralla kävelin töistä siihen paikkaan joskus yhden jälkeen yöllä. Meri oli harmaa tai ruskea, ilma ei ollut kuulas. Toisella kerralla puut olivat valkoisessa huurteessa ja ilma oli kuulas ja meri jäässä. Minä ehkä pidän merestä tai vedestä. Ja asioiden miettimisestä. Ja kävelemisestä. Olen kävellyt kotiin joskus tavallaan pitkiäkin matkoja. Vain tavallaan, koska eivät ne matkat lopulta kovin pitkiä yleensä ole. Mutta vähän pitkiä. Riittävän pitkiä siihen, että ehtii miettiä juttuja.

Joskus kotona on vähän tylsää. Tänään ehkä on ollut.

En ole kirjoittanut tänne aikoihin. Se ei ole ollut tarkoituksellista. Kirjoittaminen vain on vaikeaa.

Olen tänään siivonnut. Ja käynyt kerran ihan vähän ulkona (jossa on huomattavan lumista ja pidän siitä, kuten siitäkin, että ikkunani ulkopinnalla on luonnon muodostamia jäisiä kiteitä). Ja kuunnellut levyjä. Ja tutkinut vanhoja päiväkirjoja. Ja keskeyttänyt siivoamisen vähän väliä, viimeksi kirjoittaakseni tänne. Ja keskeyttänyt levynkuuntelun toisinaan soittaakseni itse.

Tänään soitin ensi kertaa kunnolla pianoa yli kahteen viikkoon. Se tuntui hyvältä. Viimeisten kahden viikon aikana olen soittanut lähinnä kitaraa. Sekin on tuntunut hyvältä.

Musiikki on ihmeellistä. Mietin jonain päivänä, että musiikki on ihanteellisimmillaan silloin, kun kappaleen valmistumisen jälkeen tuntuu paremmalta kuin kappaleen tekemistä edeltävänä aikana. Joku on joskus puhunut musiikista terapiana ja pidän ajatuksesta, vaikka ajatus on kliseinen, mutta kliseisyys ei ole välttämättä pahasta, koska kaikki kliseiset jutut eivät ole pahoja.

Musiikkiin liittyy myös sellainen hassu asia, että joskus olon parantumiseen ei edes tarvita kappaletta. Yksi edellisistä moisenkaltaisista kerroista oli se, kun soitin kitarasoinnun D perään kitarasoinnun Dsus4/B (en ole varma onko tämä se sointu mutta voin tulla kitaran kanssa näyttämään) ja tämä yhdistelmä kuulosti jostain syystä niin hyvältä, että tuntui heti paremmalta. En tarkoita, että aiemminkaan olisi varsinaisesti ei-hyvältä tuntunut. Mutta sen sointuyhdistelmän jälkeen tuntui silti paremmalta.

Olen viimeisten viikkojen aikana myös kuunnellut paljon enemmän musiikkia kuin aikoihin. En ole löytänyt kovin paljon mitään uutta, tosin. Sen olen muun muassa todennut, että Arcade Firen Funeral ja Frightened Rabbitin Midnight Organ Fight ovat uskomattomia levyjä, sellaisia, että nimeäisin ne kiistattomasti kaikkien aikojen parhaiden levyjen listaani, jos joku nyt sattuisi sellaista kysymään.

Aiemmin syksyllä innostuin William Fitzsimmonsista, joka soitti keikan Helsingissä marraskuun alussa ja se oli paras keikka, jonka olen nähnyt. Enkä ikinä olisi uskonut sanovani niin täysin akustisesta keikasta, mutta minä ehkä olenkin muuttunut. Keikan tunnelma oli intensiivinen. Lisäksi William Fitzsimmons on poikkeuksellisen mukavanoloinen ihminen, eikä minulle yleensä tule sellaista oloa juuri kenestäkään esiintyvästä musiikintekijästä. Oli pakko käydä kiittämässä kädestä pitäen krääsänmyyntipöydän ääressä, enkä yleensä koskaan tee niin.

Elliott Smith on toki toinen syksyn suurista vaikuttajista. Minua ihmetyttää, että olen kuunnellut Smithiä vasta näinkin myöhään. Kakkoslevy Elliott Smith on yllättävän hyvä. Siellä on vain kitaraa ja laulua ja ihan vähän rumpuja. Ja raiturisuhinaa, mikä on sekin tavallaan hienoa.

Olen aikeissa itsekin tehdä levyn alkavana vuonna. Suunnitelmat sitä varten ovat jo yli puolijalostuneita. Varmoja kappaleita on yli viisi ja alle kymmenen. Äänitys tapahtuisi tamperelaisella neliraiturilla järvenpääläisessä rakennuksessa helmikuussa yhden tamperelaisen avustuksella. Tästä olen ollut sen verran innostunut, että moni tärkeämpi asia on jäänyt. Moni joidenkin muiden mielestä tärkeämpi asia.

Tästä nyt tuli tällainen purkaus. Katsotaan, tuleeko bloginpitämisestä tämän merkinnän myötä taas tapa. Epäilen ja olen epäilemättä.

Päivän sykähdyttävin Oulu-juttu ei tähän mennessä ole toki ollut Helsingin Sanomien Nyt-liitteen kirjoitus Oulusta tai ainakin Oulun rautatieaseman ympäristöstä. Päivän sykähdyttävin Oulu-juttu oli HS:ssakin julkaistu yksipalstainen uutinen siitä, kuinka poliisit Oulussa ovat puuttuneet pyöräilijöiden kulkemiseen jalkakäytävällä ja antaneet toimesta rikesakkoja.

Viihdytin itseäni lukemalla myös Kalevan nettiuutisen aiheesta ja satunnaisen määrän uutista seuranneita lukijoiden kommentteja. Kiinnostavaa.

Tehtäköön taas selväksi, että vastustan jalkakäytävillä pyöräilemistä tai ainakin sellaista pyöräsuunnittelua, jossa pyöräilijät ja jalankulkijat rinnastetaan toisiinsa. Juuri tämä taitaa olla Oulun dilemman ydin. On olemassa sekä jalankulkijoille että pyöräilijöille suunniteltuja kevyenliikenteenväyliä, jotka eivät poikkea jalkakäytävistä millään muulla tavoin kuin siten, ettei liikennemerkki erikseen osoita kevyenliikenteenväylän alkavan.

Poliisin antamat sakot ovat oikeutettuja sinänsä, mutta mieleen tulee väistämättä, onko Oulussa(kaan) tehty mitään sen eteen, että pyöräilijät ohjattaisiin pois jalankulkijoiden seasta. Todennäköisesti ei ole. Sakottaminen on suhteellisen raaka käytäntö, jos pyöräilykulttuuri yksinkertaisesti vain on toisenlainen. Näinkin saadaan varmasti pidettyä pyöräilijät poissa jalkakäytäviltä (jos siis ratsioista tulisi pysyvämpikin käytäntö). Toinenhan keino olisi se, että kaupunki loisi pyöräilylle paremmat olosuhteet. Nyt mennään perinteiseen tapaan perse edellä puuhun.

Hauskaa Oulun tapauksessa on sekin, että muistelisin lukeneeni tässä lähiaikoina Kalevan netin arkistosta jutun, jossa joku Oulun kaupungin tyyppi sanoi suurinpiirtein siten, etteivät erilliset pyöräkaistat Helsingin tapaan sovi Ouluun, koska ne eivät toimisi. (Ja tässä siis tarkoitetaan normaalia sulkuviivalla kahtia jaettua kevyenliikenteenväylää!) Ei ole siis mikään ihme, että pyöräilijät menevät jalankulkijoiden seassa sielläkin, missä eivät saisi. Kun jossain sitten kuitenkin saa.

Hauskaa Oulun tapauksessa on lisäksi se, että kaupunkia on pidetty pyöräilylle myönteisenä. No, riippuu tietysti, millaista pyöräilyä haluaa. Oulun kokoluokan kaupungeissa vaikkapa Pohjanlahden toisella puolella pyöräily tosin on kertaluokkaa mielekkäämpää – siis käsitykseni mukaan. Tietysti Oulu ei ole ainoa suomalainen kaupunki, jossa “homma kusee”, sillä “homma kusee” joskus (tai aika useinkin) myös Helsingissä. Enkä toki tiedä, millaisia ovat Oululaiset ajoradat, mutta veikkaanpa, etteivät ihan yhtä pahoja kuin vaikkapa Hämeentie Helsingissä.

Kuljin tänään kävellen Hämeentietä pitkin ja mittailin mielessäni, miten kadun voisi uudistaa. Voidaan esimerkiksi lohkaista pieni pala jalkakäytävää, siirtää kivetyksiä kohti seiniä ja vetäistä yksisuuntaiset pyöräkaistat kadun molemmille puolille. Ehkä tämä vielä toteutuukin.

Turussa olen tehnyt sellaisen huomion, että siellä pyörät kulkevat mannereurooppalaiseen tapaan ajoradoilla. En tiedä, onko Turussakaan tehty lainkaan pyöräkaistoja ajoradalle, mutta pyöräilyssä on harmoniaa.