Yöt

13.10.2009 – 23:24

Minulle on alkanut valjeta, että pidän öistä päiviä enemmän. Tämä näkyy siinäkin, että saan eniten aikaan silloin, kun puoliyö on ylitetty.

Istun nyt yliopistolla. Ja tuntuu siltä, että voisin olla täällä nyt aika pitkään. Itse asiassa gradun tekeminen on joskus ihan kivaakin. Täällä ei ole muita. Kuuntelen muun muassa Elliott Smithiä tässä samalla. Ainoastaan muun muassa, sillä tuntuu, että (vähemmän yllätyksellisesti) viime yönä valmistuneeseen omaankin kappaleeseeni pitää alati palata. Tavallaan outoa on, että omia kappaleitaan ei välttämättä tunnista erityisen onnistuneiksi, ennen kuin joku muu mainitsee niistä jotain sensuuntaista. Näin kävi ehkä nytkin. Lyriikka valmistui kutakuinkin kertaheitolla noin kaksi viikkoa sitten junassa Lahden ja Kouvolan välillä. Sävellys syntyi eilisiltana lopulta noin viidessä minuutissa, vaikka olin painiskellut pitkään löytääkseni lyriikalle pätevän melodian. No, tämä nykyinen saa kelvata.

Oikeastaan tekisi mieli tehdä kokonainen akustinen levy. Olen nimittäin tässä vähä vähältä tajunnut, että eipä minua oikeastaan haittaisi, vaikka sattuisin joskus tekemään laulaja-lauluntekijä-musiikkia vähän enemmänkin vakavissaan. Siis lähinnä siten, että julkaisisinkin jotain kunnolla. Jotenkin nimittäin oloni on ollut viime aikoina jokseenkin luova, jos näinkin naiivi ilmaisu täällä sallitaan, ja miksipä ei sallittaisi, minunhan blogini tämä lopulta on. Musiikin tekeminen tuntuu ehkä hienommalta kuin koskaan. Kai. En ole ihan varma.

Niin, mihin jäinkään? Ennen tämän merkinnän kirjoittamista jäin Michael Schudsonin supermielenkiintoisen kirjan The Good Citizen sivulle yhdeksän tai kymmenen, joten palaan nyt sinne.

Kirjoittanut Johannes Laitila | Kuuluu luokkaan Aiheeton | Kommentoi

Oulu

2.10.2009 – 14:42

Päivän sykähdyttävin Oulu-juttu ei tähän mennessä ole toki ollut Helsingin Sanomien Nyt-liitteen kirjoitus Oulusta tai ainakin Oulun rautatieaseman ympäristöstä. Päivän sykähdyttävin Oulu-juttu oli HS:ssakin julkaistu yksipalstainen uutinen siitä, kuinka poliisit Oulussa ovat puuttuneet pyöräilijöiden kulkemiseen jalkakäytävällä ja antaneet toimesta rikesakkoja.

Viihdytin itseäni lukemalla myös Kalevan nettiuutisen aiheesta ja satunnaisen määrän uutista seuranneita lukijoiden kommentteja. Kiinnostavaa.

Tehtäköön taas selväksi, että vastustan jalkakäytävillä pyöräilemistä tai ainakin sellaista pyöräsuunnittelua, jossa pyöräilijät ja jalankulkijat rinnastetaan toisiinsa. Juuri tämä taitaa olla Oulun dilemman ydin. On olemassa sekä jalankulkijoille että pyöräilijöille suunniteltuja kevyenliikenteenväyliä, jotka eivät poikkea jalkakäytävistä millään muulla tavoin kuin siten, ettei liikennemerkki erikseen osoita kevyenliikenteenväylän alkavan.

Poliisin antamat sakot ovat oikeutettuja sinänsä, mutta mieleen tulee väistämättä, onko Oulussa(kaan) tehty mitään sen eteen, että pyöräilijät ohjattaisiin pois jalankulkijoiden seasta. Todennäköisesti ei ole. Sakottaminen on suhteellisen raaka käytäntö, jos pyöräilykulttuuri yksinkertaisesti vain on toisenlainen. Näinkin saadaan varmasti pidettyä pyöräilijät poissa jalkakäytäviltä (jos siis ratsioista tulisi pysyvämpikin käytäntö). Toinenhan keino olisi se, että kaupunki loisi pyöräilylle paremmat olosuhteet. Nyt mennään perinteiseen tapaan perse edellä puuhun.

Hauskaa Oulun tapauksessa on sekin, että muistelisin lukeneeni tässä lähiaikoina Kalevan netin arkistosta jutun, jossa joku Oulun kaupungin tyyppi sanoi suurinpiirtein siten, etteivät erilliset pyöräkaistat Helsingin tapaan sovi Ouluun, koska ne eivät toimisi. (Ja tässä siis tarkoitetaan normaalia sulkuviivalla kahtia jaettua kevyenliikenteenväylää!) Ei ole siis mikään ihme, että pyöräilijät menevät jalankulkijoiden seassa sielläkin, missä eivät saisi. Kun jossain sitten kuitenkin saa.

Hauskaa Oulun tapauksessa on lisäksi se, että kaupunkia on pidetty pyöräilylle myönteisenä. No, riippuu tietysti, millaista pyöräilyä haluaa. Oulun kokoluokan kaupungeissa vaikkapa Pohjanlahden toisella puolella pyöräily tosin on kertaluokkaa mielekkäämpää – siis käsitykseni mukaan. Tietysti Oulu ei ole ainoa suomalainen kaupunki, jossa “homma kusee”, sillä “homma kusee” joskus (tai aika useinkin) myös Helsingissä. Enkä toki tiedä, millaisia ovat Oululaiset ajoradat, mutta veikkaanpa, etteivät ihan yhtä pahoja kuin vaikkapa Hämeentie Helsingissä.

Kuljin tänään kävellen Hämeentietä pitkin ja mittailin mielessäni, miten kadun voisi uudistaa. Voidaan esimerkiksi lohkaista pieni pala jalkakäytävää, siirtää kivetyksiä kohti seiniä ja vetäistä yksisuuntaiset pyöräkaistat kadun molemmille puolille. Ehkä tämä vielä toteutuukin.

Turussa olen tehnyt sellaisen huomion, että siellä pyörät kulkevat mannereurooppalaiseen tapaan ajoradoilla. En tiedä, onko Turussakaan tehty lainkaan pyöräkaistoja ajoradalle, mutta pyöräilyssä on harmoniaa.

Kirjoittanut Johannes Laitila | Kuuluu luokkaan Aiheeton | Kommentoi

Tyhjän otsikkokentän ikeen alta Nansenin galvanointiin

29.9.2009 – 23:57

(Tässäpä on teille teksti, jonka otsikko syntyi vasta, kun kaikki muu paitsi näiden sulkujen sisällä oleva höttö oli kirjoitettu. On huonoin otsikko ikinä – pääasiassa siksi, että otsikossa oleva todella huono interteksti ei tässä tarkoita yhtään mitään. Mikä hemmetin Nansen ja mikä hemmetin galvanointi? Ensinnäkään en tiedä, mihin niillä alkuperäisessäkään käyttötarkoituksessa viitataan, ja toiseksi niillä ei ole mitään tekemistä tämän merkinnän kanssa. Ainoa asia otsikossa, jolla on jokin yhteys itse tekstiin, lilluu sekin kovasti metatasolla. No, lillukoon. Myönnetään vielä toki, että myös ikeen alla olemiseen liittyvää fraasia on käytetty kömpelösti.)

Pitäisi aina kirjoittaa otsikko ensin. Se antaa tekstille luontevan suunnan. Tai siis niin pitäisi olla. Minulla sitä paitsi on aihekin valmiina, joten otsikon keksiminen on helppoa!

Tai siis ei ole, koska unohdin sen aiheen. Muistan kyllä, milloin mietin sitä viimeksi. Mietin sitä viimeksi tänään joskus seitsemän jälkeen. Tai ennen seitsemää. En näemmä muista enää sitäkään.

Kirjoitan siis jotain, mitä mieleen sattuu nousemaan. Ei mikään kovin tuore lähtökohta sekään.

Tänä aamuna oli tarkoitus mennä yliopistolle tekemään hommaa. Kello herätti kahdeksalta. Muistan, että herätys oli unensekainen. Painelin käsipuhelintani tyynesti ja asetin uuden herätyksen 8.25:ksi. Kello 8.25:n herätyksestä en muista mitään. Seuraavan kerran herätessäni käsipuhelimeni kello näytti 13.03:a. Nukuin pommiin, mikä tietysti oli sinänsä samantekevää, koska illalla ei ollut menoa ja yliopiston eräät tilat ovat avoinna yötä päivää pelkästään siksi, että minulla sattuu olemaan avainnipussani asia, jota on kutsuttu magneettiavaimeksi, minkä olen kuullut olevan erheellinen kutsumistapa asialle. Näin väitti eräs muutaman päivän yli 25 vuotta minua vanhempi taho noin neljä vuotta sitten. Tai viisi. Jompikumpi näistä vuosimääristä oli varmasti kyseessä.

Se hyvä puoli viime yössä oli, että nukuin univelkani pois. Huono puoli oli se, että ensinnäkin valvoin liian myöhään ja toiseksi se, että kun menin ‘asia, jolla pyyhitään esimerkiksi tiskipöytää tai muuta pöytää’ -väsyneenä makaamaan sängylleni pääosin ilman vaatteita, en saanut unta tuntiin. Olen tavallaan kipeä, minulla on nuha tai vastaava, mutta se ei vaikuta toimintakykyyni ratkaisevasti. Mitä nyt nenä vuotaa vähän. Enkä saa unta. Mikä tietysti ärsyttää. Lohdullista kyllä moinen ei ole estänyt kykyäni nukkua pitkään. Ja äsken muuten aivastin. Oli ehkä ensimmäinen kerta tänään. Se tapahtui tuossa toissa lauseen aikana. Tai sitä edellisen. Aika monta predikaatitonta sanalla ‘tai’ alkavaa lausetta on tänään tullut kirjoitettua. Tai ainakin tähän tekstiin.

Ja kas, (aloitin virkkeen, mutta pilkun jälkeen siirryin katsomaan jotain toista selaimen välilehteä, minkä aikana unohdin, mitä piti kirjoittaa, joten panenpa tähän heti sulkujen perään pisteen vaikken oikeasti saisi).

Asiavaihe alkaa

Viime aikoina olen innostunut hiljaisemmasta musiikista. Kiitos kuuluu yhdelle vuoden 2003 lokakuussa kuolleelle surulliselle addiktille. Johan minä asiaa näytin sivunneen tuolla aiemmin. Tänään olen valvonut tähän asti muista syistä, mutta joinain muina iltoina en.

Tein yhden uuden laulunkin. Sen piti alun perin varmaankin olla muunlainen, mutta innostuin hiljaisista jutuista ja päätin unohtaa bändiasioiden tavoittelun musiikkia yksin tehdessäni. Sävellys syntyi viime vuoden lokakuun 27. päivänä, maanantaina, jonka aamuna olin palannut Wienistä Amsterdamiin. Päätin tehdä valssin, koska Wienistä tulee mieleen valssi enkä ole tehnyt valsseja. Ei tuosta nyt sitten niin valssipoljentoista tullutkaan (koska rummut puuttuvat), mutta olkoon nyt.

Vaihdoin lopulta pyöräänikin tangon. Vanhan pyörän tanko ei oikein istu uuteen, mutta kyllähän sillä ajaa kaikista heikkouksista huolimatta. Onneksi tuli kunnostettua, vaikka jossain vaiheessa oli jo uskokin loppua. En ole kovinkaan hyvä tekemään juttuja käsineni, ja pyöräliikkeeseen menemistä olin ainakin likellä harkita. Parempi näin. Jotain hyötyä oli siitä pyörätelineessä lojuneesta käytännössä käyttökelvottomasta paskasta. Satulakin siinä olisi kai ihan hyvä. Sen nyysisin seuraavaksi.

Nyt asuintaloni pyörätelineiden vieressä nojailee jalkaansa pyörä, jonka molemmat kumit ovat tyhjiä ja jonka etu- ja takajarrujen kahvat roikkuvat eturenkaan vierellä vaijereidensa varassa ja jossa ei ole tankoa. Siitä tulee mieleen eläin, esimerkiksi ihminen, jolta puuttuu syystä tai toisesta raaja tai raajoja. Aion viedä sen joskus pois.

Kirjoittanut Johannes Laitila | Kuuluu luokkaan Aiheeton | Kommentit (2)

Ylinopeudet ja ruuhkat

26.9.2009 – 14:29

(Kirjoitin tämän jo eilen, jolloin en kuitenkaan päässyt “tiedon valtamereen” saati sitten “virtuaalitodellisuuteen”, sillä tunnin mittainen internetinhuoltamiskatko venähti ainakin kuuden tunnin mittaiseksi internetinhuoltamiskatkoksi. Olin internetittä siis koko eilisen kotonaoloaikani.

Ilman internetiä oli aivan hyvä olla. Yhtä asiaa lukuunottamatta: piti tehdä töitä ja lähettää yksi juttu sähköpostilla. Yritin muodostaa yhteyttä puhelimellani, mutta siitähän ei tietysti tullut mitään. Piti ihan fyysisesti käydä työpaikassa, mikä ei kuulunut suunnitelmiin. Ja kun lähdin sinne, pyörästäni katkesi tanko. Maailmanrauha-patsaan edessä Hakaniemessä. Patsaan juuressa istuneet ihmiset loivat minuun myötätuntoisia ja hieman sääliviä katseita. Kallistivat päitään. Minä ajoin pyörän takaisin. Sen tehtyäni ja tangonpätkän sisään heitettyäni lähdin tekemään matkaa uudestaan. Riepoi. Kohta yritän vaihtaa vanhasta pyörästäni tangon uuteen.

Sitten eiliseen asiaan.)

Jos nyt täällä onkin tullut höpistyä paljon pyöräilystä ja joskus myös joukkoliikenteestä, höpistäköön nyt autoista. Suomalainen autoilu ei nimittäin ole ihan sama asia kuin vaikkapa keskieurooppalainen autoilu. Perusteiltaan tietysti on. Ylinopeuksiin ja ruuhkiin suhtautuminen vaikuttaa hieman toisenlaiselta.

Poliisi ilmoitti toissapäivänä puuttuvansa ylinopeuksiin, jotka ylittävät peräti 11 kilometriä tunnissa. Moinen tuntuu aika huvittavalta, eikä edes ole kovin suuri poikkeus aiempaan. Huvittavalta tietysti siksi, että ylinopeus toisin sanottuna käytännössä sallitaan, vaikka raja olisikin asetettu muualle.

Myönnän saman tien, että tapanani on ollut ajaa ylinopeutta vähintään tuon verran – siis silloin, kun olen ajanut. (Mitä tietysti tapahtuu suhteellisen harvoin, mutta silloin kun tapahtuu, niin yleensä enemmän kerralla.) Nettikeskusteluissa uusi linjaus on saanut jyrkän tuomion. Hurjimmat jopa puivat, että liikenteen turvallisuus vaarantuu, kun “mittaria pitää tuijottaa koko ajan”. Minä voisin sanoa, että liikenteen turvallisuus vaarantuu, jos ihmiset, jotka eivät samanaikaisesti kykene havainnoimaan tietä ja mittaria, saavat ajokortin.

Suomessa ylinopeuksien valvonta on joka tapauksessa löysää, myös tämän kevyen ja näennäisen tiukennuksen jälkeen. Muun muassa Hollannissa tai Sveitsissä sakko kolahtaa postiluukusta jo muistaakseni kuusi kilometriä tunnissa ylittävistä ylinopeuksista. Ja siellä myös valvotaan. Onpa Suomessa ollut tapana syyttää ylinopeuksista myös huonosti asetettuja rajoituksia. Joskus on tähänkin varmasti ollut aihetta, mutta ei suinkaan aina. Jos kerran 80:n alueella ajetaan poikkeuksetta 90:tä, nopeusrajoituksen nostaminen aiheuttaisi joka tapauksessa absoluuttisesti yhtä suuren ylinopeuden (suhteellisesti välttämättä ei).

Ruuhkat ovat toinen asia, mikä viime aikoina on mietityttänyt. On totta, että Kehillä I ja III on ruuhkia, joskus myös Helsingistä poispäin johtavilla valtateillä. Eräs sveitsiläinen kaveri hämmästeli hivenen naurahdellen suomalaisia uutisia (tässä tapauksessa varmastikin Yle News), jossa hän oli useamman kerran nähnyt, kuinka ruuhkat pääsevät Suomessa uutisiin, vaikka liikenne seisoisikin alle viiden kilometrin matkalta. No, en voi kiistää, varmasti pääsevätkin. En toki ole kokeillut kehäteillä ajamista aamukahdeksalta tai neljän jälkeen iltapäivällä, mutta voihan se olla melkoista puuroa sielläkin.

Suomalaiset ruuhkat eivät siis useinkaan olisi ruuhkia monessa muussa maassa. Ja ulkomailla moni sellainen tavallinen kaksikaistainen maantie vaikuttaa liikennemääriltään silmämääräisesti sellaiselta, että Suomessa olisi jo rakennettu paikalle moottoritie. (Ei siinä tietysti sinänsä mitään, kivahan niillä on ajaa.) Asiahan osoittaa vain Suomen väkimäärän ja pinta-alan välisen suhteen poikkeuksellisuuden. Jopa eteläosat ovat suhteellisen harvaan asuttuja.

Ihanteellisinta tietysti olisi, että Suomi myös pysyisi ruuhkattomana maana. Kyllähän toki Helsingin sisääntuloväylille nytkin muodostuu aamuisin jonoa, mutta ei missään nimessä niin paljon, että se vielä olisi erityisen dramaattista (nyt en tosin puhu omasta kokemuksestani). Tuntuu, että ruuhkia ylipäätään on Suomessa liioiteltu – ainakin, jos vertaa siihen, millaisia ruuhkat ovat maissa, joissa ihmiset asuvat keskimäärin normaalimman etäisyyden päässä toisistaan. Tosin kovastihan ennakoidaan, että Helsingin liikennemäärät kaksinkertaistuvat, ja mikä voi toki hyvinkin merkitä ruuhkaa jo ihan kansainvälisessäkin mielessä ymmärrettynä.

Kirjoittanut Johannes Laitila | Kuuluu luokkaan Aiheeton | Kommentoi

Autollinen päivä

22.9.2009 – 0:02

Huomenna, teknisesti jo tänään, 22. syyskuuta, vietetään kansainvälistä autotonta päivää. Helsingissäkin, tavallaan. Päiväähän ei erota tavallisesta päivästä oikeastaan mikään muu kuin nimi ja se, että Kampin Narinkkatorilla on tapahtuma (joka sekin lopulta voisi ihan yhtä hyvin kuulua osaksi tavallista päivää).

HKL:n viestinnän suunnittelija kehuu, että koska Narinkkatori on aina autoton, katuja ei tarvitse sulkea. Kerrassaan nerokas idea autottoman päivän viettoon!

Pakko taas jauhaa siitä Amsterdamista. (Käy varmasti Lukijan hermoille, jos nyt siis on vielä olemassa Lukija.) Amsterdamissa järjestetään joka vuosi autoton sunnuntai, joka Amsterdamissa sattui tänä vuonna olemaan 20. syyskuuta. Muistan päivän vuoden takaa, vaikkakin silloin olin muistaakseni käytännössä koko päivän sisällä. Muistan kuitenkin paikallisista joukkoviestimistä lukeneeni päivän tapahtumista ja muusta. Ainakin eräs vilkkaasti liikennöity alikulku oli muutettu päivädiskoksi.

Vähän tuntuu, ettei Helsingissä ikimaailmassa tehtäisi vastaavaa. Ehkä Tavastialle moinen olisi voitu siirtää, koska “sielläkin on katto eikä se häiritse autoliikennettä eikä katuja tarvitse sulkea”. No joo. Myönnettäköön nyt kuitenkin, että kyllähän tämä vähän vääristyy, kun Alankomaissa autoton päivä vain satutaan yleensä pitämään sunnuntaina.

Kriittisen pyöräretken sentään huomenna järjestävät. Hyvä tarkoitus silläkin touhulla kaiken järjen mukaan on, vaikka itse en koskaan ole osallistunutkaan. Kerran olen nähnyt tapahtuman pauhua sivusta. Yritin päästä pyörineni Hakaniemenrantaan Hakaniemen Sokokselta. Ihan perusjuttu muuten – Siltasaarenkadun yli vain ja kadunvarteen – mutta silloin editseni kulki iso määrä eli pitkä letka kellojaan rimpauttelevia pyöräilijöitä, jotka täyttivät tien. Ja siinähän kesti! Autoliikenne seisoi, mutta niin seisoin minäkin pyörineni. Tuntui hetken verran vähän oudolta.

Tänään pyöräilin vaihteeksi Siltasaarenkatua Pitkänsillan ja Hakaniemenrannan välillä ajoradalla kauppaan yliopistolta mennessäni. Aina siitä jonkinlaista pientä ylpeyttä tulee tunteneeksi, kunnes sitten kohtaa karun totuuden eikä mahdukaan siihen ajoradan oikeaan laitaan. Tänään niin ei käynyt, vaikka muuta liikennettä vielä olikin (kello oli noin puoli kahdeksan illalla).

Pieni pyöräilyidealisti minussa on alkanut herätä jo hetkestä, ja juuri nyt suhtaudun Helsingin pyöräilynedistämissuunnitelmiin jopa jokseenkin toiveikkaasti. Siltasaarenkadulle ja Hämeentielle kelpaisivat kyllä ajoradan kyljessä kulkevat pyöräkaistat, mutta melkein vielä tärkeämpi lähtökohta minusta on, että autoilijat oppivat ottamaan pyöräilijät huomioon, vaikka pyöräkaistoja ei olisikaan. (Tämä tietysti vaatisi joko kaistojen uudelleenjärjestelyä, poistamista tai leventämistä, joista tämä leventäminen etenkin tuntuisi Helsingissä oudommalta kuin suunnilleen mikään, koska kaupungin kadut ovat jo vanhastaan välillä aivan käsittämättömän leveitä.)

Ensimmäistä kertaa olen viime päivinä huomannut ajattelevani jossain Helsingin keskustassa pyöräillessäni, että olisi hienompaa ajaa autojen vieressä tien oikeaa laitaa. Ajattelen tätä asiaa myös usein ylittäessäni suojatietä. Minusta pyörän paikka ei ole suojatiellä – eihän moponkaan ole. (Nopeuksissa on tietysti selviä eroja, mutta pyöräkin on ajoneuvo.) Joskus pyörätie vain johtaa suojatielle. Niin ja Hakaniemessä Sörnäisten rantatien ja Hakaniemen torikadun risteyksessä on ihan hieno punaisella asfaltilla päällystetty pyöräkaista, mutta tapa, jolla se päättyy, saa väistämättä mieleen, että suunnittelija ei sitten kuitenkaan ole koko elämässään pyöräillyt kuin jossain suomalaisessa maalaispitäjässä. Pyöräkaista nimittäin kääntyy ennen risteystä kävelytielle ja johtaa suojatielle. Miksi? On sanottava suoraan, että aivan paskaa suunnittelua. Tuostahan tulee signaali, ettei ajoradalle edes haluta pyöriä, vaikka olisikin olemassa pelkkä jalkakäytävä. Kaikki pyöräreitit päättyvät kuin seinään, eikä missään johdeta pyörätien päättyessä ajoradalle.

Myös toiseen kysymykseen on aihetta. Miksi minä kohkaan näistä asioista noin kahdessa kolmesta merkinnästä? Ihmettelen sitä itsekin. Jos yrittäisin pitää tämän blogin miellyttävämpänä lukea, vaihtelisin enemmän. Toisaalta minä toki tykkään kohkata näistä asioista. Ja itselleni minä tätä kirjoitan (tai niin voi aina väittää, mutta se on vain osittain totta, sillä jos kirjoittaisin näitä puhtaasti itselleni, kirjoittaisin päiväkirjaa jota ei julkaista). Tai kirjoitan tätä itselleni julkisesti. Siinä on ero, jota nyt en jaksa puida juurikaan. En voi varsinaisesti sanoa edes odottavani laajaa lukijakuntaa.

Kaikkein eniten minä nimittäin odotan pitkiä yöunia. Se, että kello on jo yli yksi, johtaa siihen, ettei pitkiä yöunia tule. Eilen venyi myöhälle siksi, että kuuntelin Elliott Smithiä Spotify-musiikkipalvelusta. Tänään venyi siksi, että kirjoitin tänne ja join tettä ja kuuntelin Elliott Smithiä Spotify-musiikkipalvelusta. Muistan ajatelleeni puoli kymmeneltä, että hienoa, kerrankin pääsen ajoissa nukkumaan. Niin ei käynyt.

Huomenna nimittäin on herättävä aamulla, koska pitää tehdä gradua. Mikään ei muuten ole naurettavampaa kuin mennä tekemään sitä yliopistolle, avata tiedosto ja sitten istua apaattisena ja kierrellä internetiä, jonne on yliopistoltakin pääsy. Välillä yritän tehdä jotain oikeaa. Taidan tarvita enemmän seuraavan päivän deadlineja. Silloin keskittyminen pysyy paremmin etenkin jos on yö. Nytkin on, mutta ei ole seuraavan päivän deadlinea eikä gradukirjoja eikä innostusta. Väsyttää vain.

Kirjoittanut Johannes Laitila | Kuuluu luokkaan Aiheeton | Kommentit (3)

Better and better and worse and then better

20.9.2009 – 22:07

Tuossa oikealla puolella näkyy yhä vain olevan otsikon “KUUMA KAMA” alla teksti “The Frightened Rabbit: Midnight Organ Fight”. Kirjoitin bändin ja levyn nimet siihen joskus joulu- tai tammikuussa. Oikeastihan tuota kohtaa on pitänyt joskus päivittääkin, mutten ole jaksanut.

Juuri nyt en tohdi (toim. huom. ja nyt tohdin, sillä innostuin jostain muusta – siitä lisää myöhemmin -JL 21.9.2009 10.32), sillä kuuntelen tätä levyä pitkästä (tai pitkästä ja pitkästä, puhutaanhan vain kuukausista) aikaa ja totean, että se on yhä hyvä. Jopa niin hyvä, että yllyn kehumaan sitä yhdeksi parhaista ikinä, ellen ole jo tehnyt sitä. Tästä tulee mieleen Amsterdam ja Amsterdamin joulukuu ja tammikuu ja hieman yli miinus kymmenen asteen lämpötilat ja auringonpaiste ja keskitalven keskieurooppalainen kylmä valo.

Paikkoihin, joissa ei kulloisella hetkellä satu sijaitsemaan, tulee helposti ikävä, kun niissä ei sijaitse. Mystistä kuitenkin on, että samanlainen ikävä ei koske esimerkiksi suunnattoman hienona pitämääni Berliinin kaupunkia. Hienoa olisi totta kai sielläkin taas käydä, mutta ei se sen syvemmin mitään merkitse vaikka jossain määrin tuttu onkin. Tämä johtuu siitä, että Berliini on kaikesta huolimatta vieras. Kaupunki pysyy vieraana, jos siellä on ollut yhteensä vain noin kaksi viikkoa.

En ole ennen tullut ajatelleeksi, kuinka paljon itse asiassa merkitsee asua jossakin paikassa. Minä voisin muuttaa takaisin Amsterdamiin, ja se olisi kivuton muutto, jos puhutaan siitä, miltä kaupunki minusta tuntuu.

Mutta kun Amsterdam ei edes ole mikään maailman ihmeellisin superkaupunki. Erikoinen paikka varmasti, mutta viimeisen puolivuotisen aikana muodostamani mielipiteen mukaan ei edes suosikkikaupunkini Euroopassa. Jotain mystistä siihen nyt sitten kuitenkin liittyy. Ehkä Amsterdam on siksi niin hieno, että siihen liittyy vähän kaikkea. Ehkä ajan kuluminen tekee menneisyydessä tapahtuneista asioita hienompia kuin ne ovat. Ehkä olin iloinen ja surullinen samaan aikaan (enimmäkseen iloinen).

Toisaalta kävin Amsterdamissa uudestaan viime toukokuussa. Se oli aluksi outoa, alun jälkeen ei. Silloin minulle ei tullut sellaista oloa, että haluaisin muuttaa takaisin. On oltava niin, että muistikuvat liittyvät väkevästi siihen, miltä kulloinkin on tuntunut. Paikat ovat konteksti. Eikä Amsterdamissa paistanut toukokuussa keskitalven kuulas aurinko. Amsterdamissa paistoi loppukevään aurinko. Amsterdam oli liian kesäinen. Eihän Amsterdam ole kesäinen kaupunki! Siellä pitää olla kylmää tai viileää ja joskus sateista.

Nyt en keksikään enää mitään. Alun perin kyllä piti.

Kirjoittanut Johannes Laitila | Kuuluu luokkaan Aiheeton | Kommentoi

Kooste erilaisia asioita

17.9.2009 – 0:11

Suunnitelma

Pitäisi tehdä gradu. Merkitsin kalenteriini palautuspäivämääräksi ensi vuoden helmikuun viidennentoista. Ehkä siihen ehtii. Olisi kiva ehtiä. Tänäänkin istuin kaksi ja puoli tuntia tiedekunnan tietokoneluokassa. Ongelma oli tietysti se, että melkein kaikki mahdollinen itsekuri puuttui. Eilen yritin tehdä gradua kotona. Ihan kaikki mahdollinen itsekuri puuttui. En nyt silti vaivu synkkyyteen. Uskoakseni aika huonokin gradu voi toisinaan läpäistä seulan, ja jos nyt olen ihan rehellinen itselleni, sellainenkin riittäisi. Pääsisipä ainakin tästä puuhastelusta.

Söin muuten äsken erän kaurakeksejä.

Jalkapallosta

Televisiosta tuli juuri jalkapalloa. Tai siis sellaiselta yhdeltä maksukanavalta, jonka satun omistamaan. Ymmärsin taas, että megaseurojen kohtaamisista kohkaaminen on liioiteltua. Peli on millintarkkaa, kovin paljon mitään yllättävää ei satu, ja jos pelaajat ovatkin maailman parhaita hyökkäämään, se ei näy, koska vastustajan pelaajat ovat maailman parhaita puolustamaan.

Tykkään enemmän pikkuseuroista ja yllätyksistä. Esimerkiksi siitä, että sekä Portugali että Argentiina jäisivät seuraavista jalkapallon MM-kisoista ulos. Sellainen yllätys olisi mieleeni siksi, että se olisi iso yllätys. Ja iso yllätys on aina mukavampi kuin pieni. En ole koskaan oppinut pitämään jalkapallosta niinkään yksilöiden kautta – minulle on ihan sama, mitä jotkut cristianoronaldot tai lionelmessit puuhastelevat. Puuhastelkoon. Ei se peli nyt niin paljon ihmeellisemmältä ja megalomaanisemmalta minun silmissäni näytä.

Jalkapallosta saa kiistattomasti eniten irti, kun pelejä katsoo kentän laidalla. Tästä syystä pidän suomalaisesta jalkapallosta, olkoonkin, että yleisökeskiarvo on hemmetin pieni ja lajiin liittyvä monimuotoinen pontevuus vähäisempää. Esimerkiksi sanomalehdissä. Ja televisiossa. Ja radiossa. Ja internetissä. Ja ihmisten päässä.

Polkupyöräilystä, joka taitaa olla tämän blogin uusi kahvi

Viime viikolla ostin pyörääni uudet lamput. Eteen ja taakse. Toimivat paristoilla ja toistaiseksi ovat ajaneet asiansa kello 20:n jälkeen suoritetuilla siirtymisillä. Minusta pyöräilijät noin yleisesti voisivat käyttää valoja enemmänkin. Eilisiltana töistä kotiin polkiessani eräälläkin pimeällä osuudella vastaani tuli huomattava määrä pyöriä valoitta, mitä voinee pitää  jonkin tason turvallisuusriskinä. Niinhän toki kypärättä ajoakin saattaa, mutta siitä eivät sentään muut joudu kärsimään.

Paitsi veronmaksajina, kun kypärää käyttämättömien pyöräilijöiden hoitokustannukset nousevat! Vihaan tätä argumenttia! Minusta nimittäin tuntuu, että puhutaan aika hemmetin marginaalisista kustannuksista. Ikinä ei pitäisi käyttää omia kokemuksia väittämänsä tukena, mutta jospa nyt kuitenkin teen niin. Itse olen kaatunut pyörällä viimeisen kymmenen vuoden aikana kolmesti. Kahdesti niin kävi lukioaikoina Järvenpäässä – molemmilla kerroilla suurin syy oli ohuen lumipeitteen alle tienpintaan jäänyt peilijää. Kolmas kerta sattui viime talvena, ja silloinkin kävelytien puolella Helsingin yliopiston päärakennuksen edessä; jalkakäytävältä oli ajettu kaikki lumi pois, mikä teki kivetyksestä paitsi erittäin sileän myös erittäin liukkaan. Kaikkina kolmena kertana olen kaatunut kyljelleni.

On toki selvää, että jos jotain oikein vakavaa jossain sattuu, silloin kuulun eittämättä riskiryhmään. Olkoon tämä sitten tietoinen riski. Voihan sitä päähänsä saada osumia monenkinlaisissa toimenpiteissä.

Sveitsistä

Olin viime viikolla Sveitsissä, jossa kuulin, että sielläkin kypäräpakko sisältyy joidenkin tahojen asialistaan. Pyöräily oli silmämääräisesti yleisempää kuin Suomessa, kypärän käyttö huomattavasti harvinaisempaa ja autoilijoiden kunnioitus pyöräilijöitä kohtaan merkittävästi näkyvämpää. Kuulin, että sveitsiläisissä kaupungeissa ajaessaan pitää jättää polkupyörille ajoradan oikeaan laitaan tilaa, mikäli erillistä pyöräkaistaa ei ole. Kaistojen leveys yleensä mahdollistaa tämän.

Eihän tämä merkintä lopu koskaan! Koko ajan tulee lisää asiaa mieleen! Otin taas kaurakeksin! Huudan tähän vielä yhden lauseen!

Niin, niistä sveitsiläisistä kaistoista. Tiet ovat pienempiä kuin Suomessa. Esimerkiksi asukasluvultaan kutakuinkin Lahden kokoiseen mutta keskustaltaan selvästi suuremman tuntuiseen Winterthurin kaupungin ytimeen vie tie, jossa on vain yksi kaista suuntaansa. Suomessakin tämä voisi olla mahdollista – jos kaupunkirakenne ja joukkoliikenteen taso ja liikennepolitiikka olisivat hieman toisenlaisia. Muistaakseni Lahden Uudenmaankadulla on ainakin kaksi kohti keskustaa ja keskustasta poispäin kulkevaa kaistaa. En ole varma. Kyllä Winterthurissakin toki oli vireää autoliikennettä, mutta ei ruuhkiksi asti. Ja tokihan väylän varrella kulki pyöräkaista, joka välillä oli yhdistetty pyörä- ja bussikaista.

Niin, ja Sveitsissä (kuten jo Tukholmassakin) näki paljon ihan tavallisen näköisiä ihmisiä ajamassa pyörällä ajoradalla, jos pyörätietä ei ollut. Se tuntui aluksi hieman vaaralliselta, mutta kun tajusi autoilijoiden suosiollisen suhtautumisen, vaarallisuus oli touhusta kaukana. Helsingin kehuksi on silti sanottava, että pyöräily tuntuu selvästi lisääntyneen ihan kaupunkialueillakin. Ja lisäksi kaupungin pyöräilytilanne näyttäisi ottavan askelia eteenpäin, joskin toistaiseksi kovin hitaasti.

Mitä muuten Sveitsiin vielä tulee, siellä on toki joukkoliikennekin aivan eri tasolla kuin Suomessa. Valtakunnan johtaville poliitikoille junamatkustaminen on maan sisällä kuulemma itsestään selvää, puoluerajoista riippumatta. Etenkin pienessä ja pinta-alaansa nähden väekkäässä valtiossa se on vastaanpanemattomasti tai -sanomattomasti nopein tapa liikkua paikasta toiseen.

Sadallakahdellakymmenelläneljällä sanalla sanoen

Tuli mieleen yhtäkkiä yksi fraasi, jonka seuraavan lauseen alkuun panemalla voi vahvistaa edellisessä virkkeessä mainittua asiaa. Sanalla sanoen tehdä asia selväksi lukijalle. Olisikohan juuri tuoreimmassa Urheilulehdessä käytetty tätä fraasia juuri edellä mainitulla tavalla virheellisesti. Esimerkkilauseessani fraasin toki tulisi olla muodossa “neljällä sanalla sanoen”, sillä sanoja on neljä. Tai edes “useammalla sanalla sanoen”.

Kuulostaisihan nimittäin kovin hölmöltä sekin, jos aloittaisi puheenvuoronsa fraasilla “lyhyesti sanottuna” ja jatkaisi lausumalla sata ensimmäistä sivua kirjasta Sinuhe Egyptiläinen. Tai mistä tahansa kirjasta. Paitsi mahdollisesti jonkinlaisesta kuvakirjasta, jolloin aloitusfraasi ei välttämättä olisi ihan yhtä hölmö, jos oletetaan, että kuvakirjassa on tekstiä edes vähän – siis juuri sen verran, että jotain voidaan lausua.

Nyt tulikin laskettua kaikki tulevan kuusiviikkoisen munat yhteen blogimerkintään. Oho. Minulla ei siis luultavimmin ole asiaa noin puoleentoista kuukauteen. Moi!

Kirjoittanut Johannes Laitila | Kuuluu luokkaan Aiheeton | Yksi kommentti

Kaaospyöräilijöistä puhutaan jossain tekstin keskivaiheilla

2.8.2009 – 12:43

Ennätykset on tehty rikottaviksi, sanoo vanha klisee. Tavallaan olen tänä kesänä tullut rikkoneeksi ainakin yhden henkilökohtaisen ennätykseni. Kyse on blogihiljaisuuden pituudesta, joka tällä kertaa kellotettiin aikaan “runsaat kaksi kuukautta”.

Innostuin kirjoittamaan kahdesta syystä, joista molemmat ovat surullisen asiapainotteisia. Joskus ennen nimittäin en tarvinnut kirjoittaakseni käytännössä mitään sanottavaa.

Mikä surullisinta, ensimmäinen kirjoittamisen ponsi koskee kaupunkipyöräilyä. Ikään kuin en siitä ennen olisi maininnut sanallakaan. Minua nimittäin ovat alkaneet Helsingissä häiritä paitsi pyöräteillä kulkevat jalankulkijat ja epähuomioivat autoilijat myös monet muut pyöräilijät. Nimitäin heitä tässä kaaospyöräilijöiksi. Heidän tekemisistään ei koskaan tiedä.

Helpot kaaospyöräilijät saattavat kyllä käyttää Itäisen tai Läntisen Teatterikujan kaltaista ajorataa pyöräilyyn, kuten suotavaa onkin. Mutta kun vastaan tulee liikennevalo, he suorivat jalankulkijoiden puolelle odottamaan jalankulkijoiden valon vaihtumista, vaikka pyörätie nimenomaan jatkuisi suoraan ajoradasta. Paikka on siinä kohtaa, kun Kaisaniemen puiston suunnalta ajetaan Itäistä Teatterikujaa niin, että tullaan Rautatientorille. Olen nähnyt tämän tapahtuvan kahdesti. Ei siitä mitään haittaa tietysti ole kellekään ollut paitsi minulle, jota on ärsyttänyt ja ärsyttää ylipäätään melko moni asia muiden ihmisten toiminnassa.

Pahimmat kaaospyöräilijät ovat niitä, jotka näillä hiljaisilla Teatterikujillakin posottavat pyörällään kolmeakymppiä jalkakäytävillä täysin varoittamatta. Myönnettäköön, että Helsingin pyörätietilanne on huono, mutta pyöräkaistojen maalaaminen moisille pätkille olisi silkkaa ajanhukkaa.  Kaaospyöräilijäkin voisi olla ihan normaali pyöräilijä ja jättää jalkakäytävän rauhaan silloin, kun se on järkevää.

Itse pyrin varovaisuuteen aina jalkakäytävillä pyöräillessäni. Sitäkin nimittäin joskus tapahtuu, pakostakin. Moinen varominen on vain aika ärsyttävää, koska pyöräily on tällöin hidasta, ja hitaus on häiritsevää. Hämeentien pyöräilyolosuhteita on luultavimmin kritisoitu maailman sivu, jos näin voi sanoa, ja miksipä ei voisi. Edelleen päähäni ei mahdu se, miksi pitäisi kiertää Sörnäisten rantatien tai Kallion kautta, jos määränpää sattuu olemaan Hämeentien varrella, kuten usein on.

Unohdan nyt kaaospyöräilijät. Ilahduin, kun tänään Helsingin Sanomien kaupunkisivuilla esiteltiin Helsingin uusi pyöräilyjohtaja. Kerrassaan virkistäviä näkemyksiä, mikä sinänsä on aika hyvä merkki, jos kaupungin pyöräilyolosuhteita ajatellaan. Pyöräilyjohtaja kritisoi sitä, että pyöräilijät on rinnastettu jalankulkijoihin, mitä mietin sattumalta itsekin eilen jo esittelemäni kaaospyöräilijän nähtyäni, siis tämän tapauksen, joka siirtyi odottamaan jalankulkijoiden valojen vaihtumista. Eivät autot hiljaisilla teillä tapa.

Virkistävää oli lukea myös pyöräilyjohtajan kommentti kypärän käytöstä. On tietysti ihan selvää, että pyöräilykypärä suojaa päävammoilta hyvin paljon ja on sinänsä ihan käypä väline. Jotenkin silti tuntuu, etten halua edes omistaa tätä suojauskalua. Ehkä Amsterdam jätti minuun moisen jäljen. Siinä kaupungissa kuulin sanottavan, että saksalaisen pyöräilijän tunnistaa kadulla kypärällä vuoratusta päästä. Niitä käytti ihmisistä ehkä kaksi promillea, lähinnä siis osa lapsista ja pidemmän matkan pyöräilijöistä.

Taisin jossain kohtaa aiemmin mainita käsitteleväni tässä kahta asiaa. Toinen liittyy myös Helsingin Sanomiin, jonka mielipidekirjoitus osui minuun ja kerrankin suunnattoman positiivisella tavalla. Mikkeliläinen Olli Vahteristo kirjoitti otsikolla “Uudet kaupunkimme eivät ole kaupunkeja”. Olen kaikesta samaa mieltä. Tiivistetysti asian ydin oli siinä, että kaupunki käsitetään Suomessa (ja tietysti myös suomessa) hallinnollisena käsitteenä, eikä niinkään enää sellaisena keskittymänä, kuten missä tahansa muualla Euroopassa. Vahteristo kirjoitti, että esimerkiksi uutta “Jyväskylän kaupunkia” pitäisi kutsua “Jyväskylän kaupunkikunnaksi”, johon kuuluvat muun muassa keskenään täysin erikokoiset Jyväskylän ja Korpilahden kaupungit. Juuri tätä asiaa olen ajatellut arvioni mukaan jo muutaman vuoden! Minusta olisi jopa syytä puhua vain kunnista ja unohtaa kaupunki-käsite nykyisessä hallinnollisessa merkityksessään. Kouvolan tai Seinäjoen tai Jyväskylän tai Tampereen tai edes Helsingin eurooppalaisesti vertailukelpoista asukaslukua on äärimmäisen vaikea määrittää, koska kaupunkien asukasluku ilmoitetaan aina hallinnollisten alueiden asukaslukuna. Tästähän syystä esimerkiksi Tampere ei EU:n kuulemma joidenkin virallisten määritelmien mukaan ole kaupunki. En yhtään ihmettele, jos kaupungin pinta-ala käsittää esimerkiksi Teiskon suuntaan jopa 50 kilometrin matkan pääasiassa täyttä korpea. Se tekee asumistiheydestä hyvin harvan.

Noin. Eiköhän tämä vuodatus ollut tässä.

Kirjoittanut Johannes Laitila | Kuuluu luokkaan Aiheeton | Yksi kommentti

Sana maanantain vastaiseksi yöksi

31.5.2009 – 22:37

Tein eilisillan töitä. Perjantainakin tein vähän. Ja torstaina. Ja tänään. Eilen oli kiire, ja vieläpä kolmeen eri tunnin väliseen otteeseen. Kymmeneltä, yhdeltätoista ja kahdeltatoista. (Onpa muuten hauska tapa kirjoittaa. Lyhyitä lauseita. Ärsyttämismielessä taidan jatkaa valitsemallani tiellä. Näin.) Kiire oli ikävää. Piti kirjoittaa nopeasti. Sitten olisi pitänyt vielä lukea, mutta en joko ehtinyt tai viitsinyt. Tämä sitten näkyy.

Ongelmanihan on, että harvemmin luen läpi mitään kirjoittamaani. (Paitsi näitä blogimerkintöjä kyllä joskus luen. Vähemmän tylsää.) Yliopistoesseiden viimeisen pisteen lyömisen jälkeen en ole miltei koskaan tohtinut lukea tekstiä läpi. Annan mennä. Kyllä niilläkin virheillä on läpi päässyt. Oman tekstin läpilukeminen olisi kyllä kaikkein vaivattominta puuhaa. Jos kirjoittamiseen vertaa. Ei vain yhtä hauskaa. Eikä kiinnostavaa. Eikä mielekästä. Eikä innostavaa. (Nyt loppuvat adjektiivit kesken, joten aloitan alusta.) Ei yhtä hauskaa. Eikä kiinnostavaa. Eikä mielekästä. Eikä innostavaa. (Ja vielä 2,5:s kerta.) Ei yhtä hauskaa. Eikä kiinnostavaa.

Yhtä kaikki eilinen kiire oli niin lamaannuttavaa, että sisäinen paine oli purettava. Purin sisäisen paineen. Purkamisen jälkeen sisäistä painetta ei enää ollut.

Jossain iltapäivälehden lööpissä luki perjantaina, että tämä on vuosituhannen helleviikonloppu. No jaa. Eilen oli kai ihan lämmintä, mutta vietin päivän pääosin sisätiloissa. Tänäänkin oli kai ihan lämmintä (tarkenin jalkapallo-ottelussa t-paitaan pukeutuneena), mutta vietin päivän silti pääosin sisätiloissa. Parvekkeen ovi tosin oli auki (on vieläkin) ja sieltä puhalsi sisään viileää ilmaa. Ei Helsingissä kuuma ollut. Helsingissä on hyvin harvoin kuuma. Mutta Helsingissä on joskus lämmin. Ja torstaina on ilmeisesti kylmä. Vesisadetta ja seitsemän astetta lämmintä. Sellainen sää on minusta aika mielenkiintoista koettavaa kesäkuussa. Jopa hyvällä tavalla mielenkiintoista.

Ei tämä sää nyt niin kummallinen loppujen lopuksi ollut. Ehkä yliarvioin sään vaikutuksen tekemisen mielekkyyteen. Tai sitten tekeminen oli väärää. Kun ulkona on kuuma sää, olen kuitenkin yhtä paljon sisällä kuin viileämmällä ilmalla, kun en välttämättä tiedä, mitä tehdä ulkona. Käveleminen on nimittäin tylsää ja päämäärätöntä. Paitsi jos on päämäärä.

Kirjoittanut Johannes Laitila | Kuuluu luokkaan Aiheeton | Yksi kommentti

Blogien kuolema

29.5.2009 – 1:06

Ei kukaan enää kirjoita blogeja. Ne ovat hankalia seurata. Eri ihmisten blogit eivät ole yhdessä paikassa. Nyt kuuluu kirjoittaa muilla tavoilla. Katsoin äsken elämäni ensimmäistä kertaa ihmisten Twitter-profiileja. Tätä ennen olin ollut Twitterin kanssa tekemisissä yhden www.twitter.com-osoitteeseen siirtymisen verran, jolloin tietysti luulin, että profiilien näkeminen vaatii rekisteröitymistä.

Twitterissä hämmentävintä on ehkä se, ettei siinä lopulta ole mitään suunnattoman uutta tai erityistä. Tai sitten on. En tiedä. Lyhyiden viestien, ja vain niiden, julkaiseminen kai on jossain määrin mullistavaa, kun tätä viestien tulvaa on mahdollista myös organisoidusti seurata. Niin kai blogeissakin voisi, mutta se vaatii vaivaa. Ja minähän poistin kaikki RSS-feediin viittaavat hommat edellisellä alustalla olleesta tästä blogista, koska en tiennyt, mitä käsitteellä tarkoitetaan. Nyt tavallaan tiedän. En silti käytä. Käsitteen sisältöä siis. Käsitettä saatan kyllä käyttää.

Kuten jo mainitsin, kukaan ei enää kirjoita blogeja. En edes minä! Melko tyhjää täällä on viime kuukaudet ollut, mitä nyt joskus olen intoutunut kirjoittamaan väkisin. Siitä ei ole riemua lukijalle. Vielä vähemmän siitä on riemua minulle. Tai no. Mitä nyt on riemu.

Tehtiin bändin kanssa EP. Sisältää neljä kappaletta. Minulta voi ostaa sellaisen halvalla tai ottaa ilmaiseksi. Mene ja tiedä.

Kuuntelin tänään Absoluuttisen Nollapisteen Olos-levyn. Sillä oli jotain hyvin ärsyttävää, jota en ennen ole pitänyt hyvin ärsyttävänä.

Pyörästäni on kumi puhjennut, enkä toki jaksaisi ryhtyä sitä paikkaamaan. Kumi on ollut puhki jo pari viikkoa. Takakumi. Ärsyttävämpi rengas irrottaa, kun siinä on se rataspakkakin. Osaan kyllä paikata pyöränkumin. Se vaatii pyöränkuminpaikan, liimaa, hiomapaperia, kolme pientä lusikkaa ja sopivan jakoavaimen sekä mieluusti pyöränpumpun ja ämpärillisen tai saavillisen vettä, joiden avulla löytää mahdollinen reikä. Ironisehkoa, että kaiken tämän pyöräilyn jälkeen pyörä on epäajokunnossa juuri silloin, kun lämpötila ensimmäisen kerran kohoaa kymmenen asteen päälle.

Kohta alkaa taas työsuhdetyö. Muilta osinhan työtä kyllä riittää koko ajan. Olisi se yksi hemmetin raskas hässäkkäkin kirjoitettavana. On edistynyt huonosti. Käyköön edellinen lause lohtuna kaikille niille, joilla on edistynyt huonosti myös. Noin. Ottakaa siitä. Olenpa jalo.

Miksi muuten pitäisi edes pitää blogia? Miksi koskaan aloitin? Miksi aloittaa uusi kappale kysymällä kysymyksiä, joihin ei ole edes ajatellut vastaavansa mutta vastaa lopulta kuitenkin? No, en tiedä, miksi blogia pitää pitää. Ehkä bloginpidon aloittaminen oli jotakuinkin ensimmäinen kerta, kun pääsi luomaan itselleen mieleistä identiteettiä (identiteetti toki on illuusio eli kusetusta). Sitä en kyllä tiedä, miksei juttu enää luista vanhaan malliin. Ehkei vain huvita. Blogi saa tekohengitystä nyt. Merkinnät kirjoitetaan väkisin.

Twitteristä vielä. En tiedä, rekisteröidynkö sinne koskaan.

Kirjoittanut Johannes Laitila | Kuuluu luokkaan Aiheeton | Yksi kommentti