Silmissä on samanlainen tunne kuin joskus muutama vuosi sitten. Heräsin tänään peräti ennen yhdeksää tullakseni istumaan yliopiston tiloihin. Siihen menee yleensä aamuisin noin kolme tuntia heräämisestä, koska en malta lähteä kotoa. Enkä malta mennä nukkumaan. Siitä johtuu tunne silmissä ja tavallaan siitä vähän johtuu myös kahvin maku suussa.
Mietin äsken kevättä. Keväässä on jotain kivaa.
Muiden tietokoneista kuuluva naputus ahdistaa. Tältä koneelta ei kuulu juuri mitään paitsi vähän kyllä kuuluu, koska kirjoitan tätä. Olen yrittänyt lukea jotain etäisesti tieteellistä, mutta se on vaikeaa. Keskittyminen on vaikeaa. Silti saan välillä kohtauksia, joiden aikana koen oloni optimistiseksi. Harmillista vain on se, että moinen optimistisuus tuntuu pelkästään olossa, ei siinä, mitä syntyy. Ison kirjoitustyön tekeminen on helvettiä. En pidä tästä yhtään. Joskus mietin, kuka voisikaan.
Mietin äsken kevättä ja sitä, etten ole täällä kokemassa jäiden sulamista ja sitä, että aurinko alkaa paistaa aiempaa voimallisemmin. Koen ehkä muunlaisia säitä, ainakin muunlaista ympäristöä. Useantuhannen kilometrin päässä lännessä on mitä todennäköisimmin ainakin vähän erilaista kuin täällä. Jo parinsadankin metrin päässä pohjoisessa on.
Tämä on kellari. Ikkunat ovat katossa. Täällä on hämärää. Näyttö on suuri. Suurempi kuin kuva, joka syntyy, kun piirtää pääni oikeassa kaksiulotteisessa koossaan.
Ryan Adamsin Love Is Hell on hieno pitkäsoitto. Kuuntelin sitä viime yönä ja tänään.